Nostetta

Olen ollut VÄSYNYT, niin väsynyt, että eilen vain retkotin isossa löhötuolissa pää riipuksissa ja sanoin miehelle, että kutsu lääkäri (mikä on ennen kuulumatonta, sillä kartan lääkäriä kuin ruttoa!) mistä mies tietysti säikähti ja ihmetteli että mikä minulla on ja että se saattohoitoko sinusta on vienyt kaikki mehut, minkä tietysti kiistin, ja sitten hän tarjoutui vapaaehtoisesti vähän hieromaan hartioitani ja keitti oikein kahvitkin jotta elpyisin ja sitten tuli oppilas ja jaksoin pinnistellä tarvittavat 45 minuuttia jonka jälkeen olin taas valmis riiputtamaan päätäni löhötuolissa, mutta tulinkin tarttuneeksi Fidasta kolmella eurolla hankkimaani Sarah Winmanin kirjaan ”Kani nimeltä Jumala” ja se olikin sitten menoa, sekä minun että uupumuksen. Miehen sisko on lähetellyt mystisiä tekstiviestejä, joissa on lukenut pelkästään ”When God Was a Rabbit!”, ja nyt nekin saivat viimein järjellisen selityksen.

Jos on itsekin syntynyt joulukuussa 1968, on vaikeaa vastustaa kirjaa, joka alkaa tähän tapaan:

Päätin tulla maailmaan juuri kun äitini jäi bussista palatessaan tuloksettomalta ostosreissulta Ilfordista. Hän oli mennyt hankkimaan housuja, mutta koska olin liikahtanut toiseen asentoon, hän hermostui eikä pystynyt päättämään, ottaisiko paikatut farkut vai leveälahkeiset sammarit, ja koska häntä pelotti että syntyisin tavaratalossa, hän matkusti hädissään takaisin kotikulmiensa turvaan, missä häneltä meni lapsivesi juuri kun taivas repesi. Kuudenkymmenen metrin kotimatkan aikana lapsivesi sekoittui joulukuiseen sateeseen ja kiemurteli katuojaan, kunnes elämän ympyrä sulkeutui dramaattisesti ja ehkä jopa runollisesti.

Vapaalla oleva sairaanhoitaja auttoi minut maailmaan vanhempieni makuuhuoneessa arpajaisissa voitetun untuvapeitteen päällä. Nopean kahdenkymmenenkahden minuutin synnytyksen jälkeen pääni tuli näkyviin ja hoitaja käski ponnistamaan ja isäni käski ponnistamaan, ja niinpä äitini ponnisti ja minä pullahdin kevyesti tuohon tarunhohtoiseen vuoteen. Kun Pariisin kadut vallattiin. Kun Vietnamissa tehtiin Tet-hyökkäys. Kun Martin Luther King kuoli unelmansa puolesta.

Kun minä synnyin, äiti sanoi aamulla lähtöä tekevälle isälleni, että vauva syntyy, soita taksi, johon isä sanoi että höpö höpö se mitään synny ja äiti joutui oikein suuttumaan saadakseen isän soittamaan ja puolisen tuntia myöhemmin minäkin pullahdin tuohon tarunhohtoiseen vuoteen kärkkäänä ottamaan vastaan mitä maailmalla olisi tarjottavana. (Ja kokolailla tarkalleen viisi vuotta myöhemmin (ei kuitenkaan läheskään yhtä tarunhohtoisena vuonna) pikkusisko pullahti maailmaan (vartissa!) niin ikään kärkkäänä ottamaan vastaan mitä sillä olisi hänelle tarjottavana.)

Mutta kirja on onneksi vasta alussa, joten saan ihanasti nauttia siitä vielä pitkään, tai no, iltaan? Onneksi lelukauppa kutsuu tässä välissä, joten joudun väkisinkin pitämään vähän taukoa lukemisessa.

Lelukaupassa on myynnissä muun muassa tällainen sievä mekko,joka pistää ajattelemaan, että miksi sitä on vain noin pieniä kokoja, tuokin 0-3 kk:n ikäisille. Olisipa 530-560 kk:n ikäisille, niin minäkin voisin sonnustautua tuollaiseen. Pelkkä ajatuskin piristää!

 

Muitakin houkutuksia on ilmaantunut. Olen taas saanut vähän juoksun päästä kiinni ja innoituksekseni lukenut uudestaan Martina Haagin ”Heja hejaa” ja kannustan itseäni Martinalta omimillani lauseilla: ”Kilometri! Sen nyt jaksaa juosta kissanpentukin!”  Tai ”Kaksi kilometriä juoksee nelivuotiaskin, jos vain joku heiluttelee sipsipussia hänen edellään...” Ja niin sitä mennään ja jännitetään että koska sitä oikein tuuperrutaan maahan. Sisäinen juoksijani on kovin oikukas ja vaatii jatkuvasti lahjoja. Syksyllä se vaati sen iPodin ennen kuin suostui mihinkään ja oli lisäksi varma, ja sai minutkin vakuuttuneeksi, että ilman asiallista juoksukelloa mistään ei tule mitään ja se juoksukellohan tulikin sitten Kunto Plussan kylkiäisenä, mutta kävi ilmi että hihna on inhottavan jäykkä ja jotenkin  tahmea enkä sitä paitsi osaa käyttää kelloa ja käyttöohjeet ovat kateissa, joten se ei ole enää kannustin eikä mikään. Sen sijaan olen tullut tietoiseksi siitä, että kaikilla muilla on keveät kauniit juoksutakit, minulla joku kälyinen vanha fleece, joten pienen sisäisen painiottelun jälkeen tilasin eilen Sportamoresta soman pinkin takin. Kannustukseksi. Ja koska hävisin sisäisen painiotteluni oikukkaalle sisäiselle juoksijalleni. Koska olin niin väsynyt. Ja koska se takki oli pinkki.  Muuten olen kyllä ollut edelleen äärimmäisen pidättyväinen osteluiden suhteen...

 Jackson 5: I'll be there: http://www.youtube.com/watch?v=LBEr1_Mgr4Y&feature=related