Taskukokoinen elämäni

 

Äh, en näköjään saa uusia kuvia ladattua koneelta, vaan joudun turvautumaan vanhoihin varastoihin. Olisin laittanut kuvan hienosti lux-tapahtuman kunniaksi valaistusta Tuomiokirkosta, jota kävimme miehen kanssa äsken ihailemassa ja jota yritin näpit jäässä kuvata miehen päälakea jalustana käyttäen. Ehkä joku toinen kerta sitten. En malta olla jatkamatta vähän samoista teemoista kuin tähänkin asti: yksinkertaisesta, pienimuotoisesta elämästä, joka nyt tuntuu niin kovasti vetävän minua puoleensa, tai sitten minä olen itse vetänyt sitä puoleeni. Kuinka vain, tässä sitä nyt ollaan, keskellä taskukokoiseksi kutistunutta elämää, joka tuntuu juuri nyt hyvältä, oikealta ja riittävältä.

Olen pikku hiljaa luopumassa monesta asiasta, jotkut niistä ovat aikoinaan olleet Suuria Haaveitani ja siksi onkin niin hassua, että nyt, päästäessäni niistä irti, tunnen vähintäänkin yhtä suurta riemua kuin silloin aikanaan, kun ne toteutuivat. Pieni riittää nyt minulle. En aio opiskella mitään tavoitehakuisesti enkä otsa rypyssä ”kehittää” itseäni. Uskon silti oppivani jotain ja meneväni jollain tavalla eteenpäin. En suunnittele suuria muutoksia elämääni. Tiedän jo, että elämä tuo niitä muutenkin tullessaan. En haaveile isoista matkoista. Tunnen silti olevani matkalla jonnekin. Ja noudatan Voima-kalenterini tammikuun ohjetta, joka neuvoo minua kutsumaan henkeni kotiin niistä paikoista, ihmissuhteista, tapahtumista ja tulevaisuudensuunnitelmista, joihin osa siitä on jäänyt kiinni.

(Jos matkakuume yltyy, voin tehdä kuten toissa kesänä kun ystävättären kanssa varattiin huone Suomenlinnan hostellista ja miehet saattoivat meidät lautalle johon astuimme pikku vetolaukkuinemme ja huiskutimme heille hyvästiksi ja perillä vietimme illan kuljeskellen ja valokuvaten ja kävimme syömässä ja kirjastossa lukemassa kuvalehtiä (minä lainasinkin iltalukemiseksi jotain) ja leikimme että asumme Suomenlinnassa ja kun seuraavana päivänä palasimme lautalla kotiin, tuntui kuin olisimme olleet jossain pitemmässäkin reissussa.)

Minulla ei ole sen suurempaa ammatillista kunnianhimoa tai, luoja paratkoon, urasuunnitelmaa. Enkä jaksa pinnistellä yhtään sen eteen, että olisin muiden silmissä kauhean viisas, uskottava , korvaamaton tai tietäisin kaikki vastaukset. Ehkä iloitsen siksikin  työstäni lelukaupassa niin vilpittömästi. Siitä, että edestakainen työmatka vie alle viisi minuuttia eikä minun tarvitse tuoda töitä kotiin (siis jos en halua, eilen toin vesivärit, koska kaupassa heräsi vastustamaton halu maalata!) tai stressata tai suunnitella etukäteen tulevaa päivää. Lelukaupan tätinä ei rikastu, mutta en minä aikaisemmissa akateemisissa pätkätöissänikään ole rikastumaan päässyt ja tämä elintaso riittää minulle kyllä.  (En ole yksin tässä asiassa, hoitovapaalla oleva ystävätär kertoi myös menettäneensä tyystin ammatillisen kunnianhimonsa äitiyden myötä, ja ounasteli menettäneensä samassa syssyssä myös osaamisensa ja pohti jo vähän huolissaan, että voikohan sitä sitten myöhemmin töihin palatessa kompensoida olemalla erityisen mukava...) Ja jotenkin minusta on viehättävä ajatus, että lelukauppa edustaa elämän alkumetrejä, vapaaehtoistyö saattohoidossa elämän loppumetrejä, ja minä itse muine touhuineni, harrastuksineni ja  juttuineni keikun (toivottavasti) siinä jossain puolivälissä. Tai en keiku, vaan seison ihan vakaasti ja rauhassa. Kerrankin.

Otan hyvällä omallatunnolla nokkaunia ja luen kepeää kirjallisuutta jos huvittaa (joskin mies painaa päälle kaverinsa loputtomista roinavarastoista nappaamansa kolmiosaisen Karamazovin veljesten kanssa ja väittää että rakastaisin sitä, koska se on hauska ja siinä on kuulemma joku lempeä hahmo, joku Aljosha, josta tykkäisin ihan kamalasti...) Mutta en lupaa mitään ja taidan sittenkin tarttua hanakammin Catherine Andersonin ”Petite Anglaiseen”, jonka ostin Fidasta muistaakseni eurolla ja jota kehutaan takakannessa ”kepeäksi, suoraksi ja hulvattoman hauskaksi”. Jos se ei ole, jätän kesken. Tällä hetkellä tuntuu, että elämä on ihan tässä iholla. Viihdyn itsessäni ja nahoissani. Ja se tuntuu kivalta!

Marie Fredrikson: Tro: http://www.youtube.com/watch?v=ARvSDkcm0k8&feature=related