Sorsa

 Elämäni soljuu mukavana ja pikkuruisena päivästä päivään. Mitään isoa ei ole tapahtunut, mutta  jotain pientä joka päivä. Olen maalannut pari enkelinsiipien muotoista naulakkoa, lukenut Karin Blixenin elämäkertaa (terveisiä kirjapiiriläisille: kuolipas hän anoreksiaan toisin kuin joku teistä väitti!), katsonut YleAreenalta Donna Leon-dokumentin kahdesti ja myös hänen kirjoihinsa pohjautuvat elokuvat, jotka ovat aika heppoisia ja joissa tyrmistyksekseni puhutaan SAKSAA (!), mutta seikkaillaan sentään ihka oikeassa Venetsiassa, saanut selville, että kodissamme on ennen meitä asunut imaami (!), nähnyt työkkärin ovessa lapun ”Varautukaa pitkiin odotusaikoihin henkilöstövajeen vuoksi ja ajatellut että tässähän ollaan nyt ongelman ytimessä, polkenut kuntopyörää ja katsonut samalla Greyn anatomian kolmatta tuotantokautta. Leiponut sämpylöitä. Tehnyt ruokaa, lähinnä keittoja. Käynyt saattohoitokoulutuksessa. Työskennellyt lelukaupassa. Siivonnut laatikot. Käynyt rannassa kuvaamassa auringonlaskua. Pitänyt edelleen uni- ja kiitollisuuspäiväkirjaa aamusivujen lisäksi. Nukkunut kuin tukki. Sen sellaista.  Elämäni muistuttanee sitä sorsavertausta, jonka äskettäin luin jostain. Päältäpäin katsoessa liu’un eteenpäin tyynenä ja tasaisena, mutta näennäisen tyynen pinnan alla käy kauhea vipinä. Vaikka en minä tiedä käykö minulla pinnan alla vipinä vai ei, tunnen itseni edelleen äärimmäisen rauhalliseksi ja minulla on (kirjaimellisesti) järjetön luottamus siihen, että asiat lutviutuvat ilman aktiivista murehdintaa. Kuuntelen myös herkemmin itseäni ja huomaan miten olen rakentanut ja edelleenkin herkästi rakennan itse itselleni typeriä pikku vankiloita ja ilahdun joka kerta tajutessani että niistähän voi aika kätevästi vapautua.

Esimerkki 1: Televisiosta alkaa minut ihanuudellaan koukuttaneen Downton Abbeyn loputtua vastaava sarja, Kahden kerroksen väkeä. Katson sitä pari ensimmäistä minuuttia ja totean närkästyneenä, että tämähän on  TYLSÄ! Ja heti perään ajatus: Hyvä, ei tarvitse katsoa!

Esimerkki 2: Tyhjennän kashmirneulelaatikkoni ja vien tyyriit neuleeni taloyhtiön parvekkeelle tuulettumaan. Pelokas ajatus: Mitä jos joku kähveltää nämä! ? Ja heti perään: Kähveltäisikin!

Esimerkki 3: Tunnen orastavaa painetta päivittää blogiani, mutta samalla tunnen äärimmäisen vähän halua jakaa näennäisen tapahtumaköyhän elämäni pikku yksityiskohtia kenenkään kanssa. Vapauttava ajatus:  Kukaan ei pakota minua päivittämään blogiani.

 

Esimerkki 4: Tarjoustalossa on mahtava Putki-Reiskatarjous; kaksi pulloa 3e! Ajatus: Pakko hakea tarjousputkireiskaa masentavasta Tarjoustalosta (vaikka pelkästä ajatuksestakin kihoaa tuskan hiki otsalle)! Ja heti perään vapauttava ajatus: Ei ole.

 

Ja niin edelleen.

 

Nyt kun olen rauhallinen ja tyyni, monet ennen hankaliksi kokemani asiatkin tuntuvat suorastaan naurettavan yksinkertaisilta. Ajatellaan nyt vaikka ruuanlaittoa. Se ei ole koskaan ollut lempipuuhaani, mutta nyt kun olemme siirtyneet tammikuun askeettiseen yksinkertaisuuteen kaikki onkin ihan simppeliä. Esimerkiksi hernekeitto. Kumpikin pitää siitä, joten päätimme pitää toistaiseksi aina torstaisin hernekeittopäivän. Keskiviikkona herneet kattilaan likoamaan, torstaina kattila liedelle ja sitten sitä hernekeittoa vain tulee.  Tai kanaruoka. Riisi kattilaan, kanat uuniin ja taas sitä ruokaa vain tulee. Kahvinkeittokin on hankalampaa. Tai voileivän teko. Tai appelsiinin kuoriminen. Viimeksi mainittuun on kyllä ryhdyttävä. Huumaannuimme mehukkaista tarjousappelsiineista niin paljon, että meillä on niitä tuossa pöydällä sellainen reilun muurahaiskeon kokoinen pyramidi. Neljä ja puoli kiloa. Itse rakennettu appelsiinivankila! Mutta se ei ole kauhean paha juttu. Voinhan SYÖDÄ itseni vapauteen...

 

 

 Dolly Parton: Better Get to Living: http://www.youtube.com/watch?v=MKeulwZ3sGE