Astetta tyrnimpi olo

Jokohan sitä rohkenisi  julistautua terveeksi, vaikka niistääkin edelleen päivässä täyden rullallisen vessapaperia? Tai siis ei tietenkään niistä paperia, vaan paperiin. Jota siis menee rulla päivässä.  Jo. Mökillä olo aina kohenee ja varsinkin kun älysin laittaa itselleni toipumislavitsan keskelle pihaa. Ympäröivä vihreys, puiden suhina ja kovaa meteliä pitävät linnut, sekä kesän vakiolukemistoon kuuluvat Isä Camillo-kirjat edesauttivat osaltaan. Ruokavalio puolestaan on ollut kyseenalainen. Olen elänyt lähinnä kahvipöydän antimilla. Täytekakku pursuaa jo korvistakin. Mutta olen minä syönyt kuusenkerkkiäkin! Ja katajan. Ja tehnyt havainnon! Kun nakkaa suuhunsa pikkuruisen katajankerkän ja puraisee, suussa maistuu yhtäkkiä gin tonic.

Äidin syntymäpäivät menivät mukavasti, kolmessa erässä. Hän sai meiltä lahjaksi toivomansa kiikkustuolin, sitä pienempää mallia jolla voi lähinnä nylkyttää edestakaisin, ei sellaista pitkäjalaksista, jolla saunamökissä kiikutaan. Se on äidistä aivan mahtava peli ja hän suunnittelee jo keinutuolista käsin toteutettavia jumppaohjelmia.  Lisäksi me lapset annoimme kaikki puutarhaan jotain joka edustaisi meitä ja kuvaisi sitä miten äitipuu voi kantaa monenlaista hedelmää. Isoveli antoi päärynäpuun, sillä hän oli puutarhakaupassa jonottaessaan kuullut, miten joku oli muistellut lapsuuden ”kerrostalon kokoista” päärynäpuuta. Isosisko halusi ehdottomasti antaa esteettisesti silmää hivelevän kirsikkapuun ja pikkusisko satoisia, hyväntuulisia ja simppeleitä pensasmustikan taimia. Minä valitsin alter ego lahjakasvikseni tyrnin ja nyt kalliolla, vähän sivussa, tarkkailuasemissa seisoo kolme tyrnin tainta, aika piikikkäinä ja oikukkaina ja hitaina tuottamaan satoa, mutta kuitenkin täynnä potentiaalia ja hyviä aikomuksia. Kaikkein mahtavinta äidistä taisi kuitenkin olla se, kun hän sai pitkästä aikaa kaikki sisaruksensa koolle ja he saivat lörpötellä Juupajokiaiheisia juttujaan. Ja minä tajusin, että on suuri ilo ja etuoikeus voida vielä mennä mökille ja olla äidin ja isän tyttö ja saada äidin paistamia lättyjä ja että ei se ole mitenkään itsestäänselvää kun äiti on jo 75-vuotias ja isä 77.

Lisäksi luin taas Carita Hellstenin kirjan ”Virtaus ja vastarinta. Nainen matkalla minuuteen” jossa hän kuvaa omaa psykosynteesiprosessiaan. Mietin, mitkä teemat omassa prosessissani korostuisivat jos kirjoittaisin vastaavan kirjan ja mietin prosessiani taaksepäin ja tätä hetkeä ja vähän tulevaakin, mutta sitten päätin pysytellä tietoisesti juuri tässä hetkessä. Niin että pyrkisin olemaan siellä missä kulloinkin olen enkä aina puoliksi muualla. Sekä fyysisesti että henkisesti. Ettei olisi koko aikaa sellainen olo, että kun olen kaupungissa, tuskailisin että mitä minä täällä teen, miksen ole maalla ja kun olen maalla, en tuskailisi mitä kaupungissa tapahtuu ja mitkä asiat ovat jääneet hoitamatta. Jotenkin tämä keskittynyt oleminen on nyt ajankohtainen työstettävä teema. Siinä flunssa auttoi. Ja se ihana toipilaslavitsa! Ja sitten on tämä suhde kieleen ja itseilmaisuun. Sanat ovat edelleen karkuteillä. Minulla ei ole kauheasti sanottavaa eikä kauheasti kirjoitettavaa. On sellainen olo, kuin olisin matkamittari jonka huikeat lukemat onkin yhtäkkiä nollattu ja pitää (tai saa) aloittaa ihan alusta. Taas kerran.

Colbie Caillat: Begin again: http://www.youtube.com/watch?v=wvvuwmrdSdo&feature=related