Liikuttavat fossiilit

Tein itsenäisyyspäivän kunniaksi viimein sitä kauan aikomaani burgundinpataa Julia Childin reseptillä.  Olin niin tohkeissani itse padasta, etten tullut lainkaan ajatelleeksi, että sen kanssa pitäisi ehkä syödä jotain muutakin, kunnes mies alkoi tivata missä perunat ovat ja että eikö meillä muka ole perunoita ja sitten hän soitti kaikille ystävilleen, sukulaisilleen ja tuttavilleen kieliäkseen, että minä olen aikeissa syöttää hänelle ”karjalaispaistia” pelkkien ruusukaalien kanssa ja minä korjasin joka kerta, että ”burgundinpataa!!!” kunnes kyllästyin ja tuuppasin hänet ulos ovesta jotta hän voisi mennä Kampin Lidliin, ainoaan Tornion Lidlin lisäksi joka oli auki itsenäisyyspäivänä, ostamaan niitä helkkarin perunoitaan.

Takaisin tullessaan hänellä oli mukanaan perunoiden lisäksi siskonsa ja tämän mies ja nautimme oikein onnistuneen päivällisen: burgundinpataa, perunoita ja ruusukaalia ja jälkiruuaksi paahtovanukasta. Miehen siskon mies on hauska, koska hän pillahtaa tämän tästä itkuun. Hän itkee joka kerta lukiessaan Aku Ankka-klassikkoa ”Tyhjälän joulu”. Kerran hän itki liikutuksesta, koska pärjäsi tietokilpailussa niin paljon paremmin kuin muut. Hän itkee, jos radiosta tulee erityispateettinen kappale. Tai ihan tavallinenkin kappale. Hän itkee, koska joku matemaattinen kaava on hänestä niin kaunis. Burgundinpatani tai eilen esiin ottamani ja koristelemani joulukuusen vuoksi hän ei vuodattanut kyyneltäkään, mutta kun he jo tekivät lähtöä, pengoin laatikosta pölyisen ja nuhruisen pussin, jossa oli kokoelma Teksasista löytyneitä fossiileja ja jossa oli vielä tallella hintalappu 1,25 dollaria. Pelastin sen joskus miehen romua hamstraavan ja kuolinpesiä putsaavan ystävän roskiin menevien tavaroiden joukosta juuri miehen siskon miestä ajatellen. Ja kun ojensin pölyisen pussin hänelle, hän räpytteli hetken ja sanoi: nyt minä rupean itkemään.  Ja rupesi. Fossiilipussin vuoksi.

 

The Pogues: Fairytale of New York: http://www.youtube.com/watch?v=Pv0hlbWpa1w