Kaamea kaamos

Kai se on pakko myöntää, että kaamos jotenkin vie voimia ja saa himoitsemaan Vanhoja autoja (niitä karkkeja, ei oikeita menopelejä) ja Jane Austen-filmatisointeja ja torkkupeittoja  ja villatöppösiä ja pitkiä keskeytymättömiä hetkiä hyvän kirjan parissa. Tulin juuri pitämästä englannin keskustelukurssia jolla juttelimme niitä näitä mm. siitä ovatko väkivaltaiset videopelit harmitonta viihdettä vai eivät ja sitten pyysin kaikkia listaamaan viisi pakkomiellettään ja sitten levittelimme hetken niitä ja puhuimme ihmisistä joita ihailemme ja miksi ja lopuksi, kun aikaa oli vielä muutama minuutti, kysyin jokaiselta, että ”Do you love your personal life?” ja parhaimmassa tapauksessa he pitivät elämäänsä ok:na joinakin päivinä  ja yksi tunnusti juuri eilen itkeneensä isälleen oikein inhoavansa elämäänsä tällä hetkellä ja yksi oli aivan surkeissaan, sillä hänellä oli tänään 29. syntymäpäivä ja mitään sen kamalampaa hän ei tähän hätään pystynyt edes kuvittelemaan. Mutta sitten aika loppui enkä ehtinyt muuta kuin patistaa heitä tekemään jotain, joka saisi heidät rakastamaan elämäänsä edes vähän joka päivä. Ei koko päivää joka päivä, mutta joka päivä edes vähän.  Onneksi yksi omista pakkomielteistäni on joulu.

 Nyt kun valoa ei tule taivaalta, otetaan sitä jouluvaloista, joita jo levitelläänkin sinne tänne. On mukavaa, että Stockmannin kulmalla on jo välkkyviä kuusia ja Hakaniemen hallin nurkalla näkyi olevan iso kuusi ja lisää sopii minun puolestani pystytellä ihan kuinka paljon vain.  Kaamosta voi myös sulostuttaa antamalla itselleen pieniä lahjoja. Eilen sallin itseni istua kaikessa rauhassa Johanneksen kirkossa

yksin keskellä päivää kymmenen minuuttia ihan hiljaa, ja se tuntui oikeasti lahjalta (jossain vaiheessa olin kyllä kuulevinani hengitystä ja kun ketään ei näkynyt, ajattelin että onkohan joku tuolla takana nukkumassa penkkien välissä, ja lähtiessäni oikein kurkistin joka väliin, mutta ei siellä ketään ollut) ja sen jälkeen vein itseni ja ihastuttavan kirjailijatar Susan Breenin Designmuseon kahvilaan juomaan ison kupillisen maitokahvia ja vakoilemaan ihmisiä. 

Ja tänään minua lykästi Esplanadilla ihanasti; joku raukka oli pudottanut maahan sellaisen hienon sulkaheijastimen, jollaista juuri eilen hypistelin Designmuseon myymälässä, mutta en raskinnut ostaa. Joten kyllä tämä tästä, päivä  ja suklaalevy kerrallaan. Mutta jokainen lahja ja valonpilkahdus tulevat kyllä hyvään tarpeeseen. Miehen kanssa väsymys ja kaamos purkautuvat alituisena kiukutteluna ja kinasteluna. Kinastelemme siitä, kävelläänkö Mechelininkatua vai Runeberginkatua, katsotaanko MTV3:n vai YLE:n uutiset, ostetaanko vaaleaa vai tummaa vanukasta, kumman vuoro viedä roskat, sammuttaa valot, keittää kahvit, pidetäänkö ikkuna auki vai kiinni, pitääkö laturit laittaa lataamisten välillä pois näkyvistä vai saavatko ne lojua ja luikerrella rumina ja mustina pitkin lattioita (eivät!) ja  siitä, joudunko minä muka taas katsomaan YleAreenalta Mirandaa ja Solsidania kuulokkeet päässä, vaikka ne ovat niin hauskoja, että miestäkin varmasti naurattaisi (joudun). Mutta silti, jos minulta kysyttäisiin rakastanko henkilökohtaista elämääni, vastaisin että ehdottomasti. Mutta minä olenkin jo paljon vanhempi kuin kurssilaiseni.

Don't feel like dancing/ klippejä Mirandasta: http://www.youtube.com/watch?v=WGF50srLJtk&feature=related