Oikein, väärin ja oikein oikein

Olen lukenut taas hyviä kirjoja. Ensin  Barbara Ehrenreichin kertakaikkisen mukaansatempaavan ja kantaaottavan ”Nälkäpalkalla”, jossa hän pestautuu erilaisiin matalapalkkahommiin kokeakseen omakohtaisesti millaista on yrittää tulla toimeen Amerikassa kuuden dollarin tuntipalkalla. The Observerin kirja-arvostelija  kehui kirjaa yhdeksi ”tiukimmista poliittisista kirjoista, mitä koskaan on kirjoitettu”. Kirjassa yhdistyvät hienolla tavalla omakohtainen kerronta ja kylmät faktat ja se vilisee alaviitteitä jotka tulee oikeasti luettua, sillä ne ovat kiintoisia ja pomminvarmasti sijoiteltuja. Oikein, Barbara!

Sitten Jenny Lexhedin kirjan ”Kun rakkaus ei riitä”, jossa hän kertoo autistisesta pojastaan ja uupumattomasta taistelustaan, jota käy poikansa kuntoutuksen puolesta ja pistää kaikkensa peliin niin että ajautuu lopulta itse psykoosiin ja suljetulle osastolle ja kun pääsee sieltä lopulta pois toipuu ja jatkaa taas taisteluaan eikä anna IKINÄ periksi. Oikein, Jenny! Myös tämä kirja imaisi minut ihan täysin mukaansa enkä meinannut malttaa laskea sitä kädestäni hetkeksikään enkä parin yrityksen jälkeen edes uskaltanut, sillä mieskin oli kiinnostunut kirjasta ja sieppasi sen tilaisuuden tullen aina itselleen tyrkyttäen vaihturina Suomenlinnan kirjaston poisto-hyllystä ostamaamme Groucho Marxin omaelämäkertaa nimeltään ”Groucho ja minä” ja toki minä senkin tulen lukemaan, mutta en kai nyt herran tähden sentään KÄSKYSTÄ.

Eilen löysin Sofia-divarin ulkolaarista brittiläisen taidehistorioitsija/kirjailijan Anita Brooknerin ”Rantahotellin” eurolla ja kun sitä luonnehdittiin hienoksi, monikerroksiseksi teokseksi joka on  ”yllätyksellinen romaani rakkaudesta, jännityskertomus ihmismielen salaisuuksista ja kirpeän kriittinen analyysi yksilön asemasta yhteisössä” ajattelin, että jösses, osaako joku muka kirjoittaa tuollaisen kirjan ja että minähän luen sen ja apinoin tyylin ja sitten minäkin ehkä opin kirjoittamaan jotain monikerroksista, kirpeää ja kriittistä.  Mutta lukiessani minulle kävi tuskallisen selväksi, etten ikimaailmassa oppisi kirjoittamaan tuolla tavalla. Tyyli on ihan omanlaistaan, venyvää ja viivyttelevää ja vihjailevaa ja se kuljettaa tarinaa tavalla, joka on minulle aivan totaalisen vieras ja käsittämätön.

Oma kirjoittamiseni ja antini koostuu pikkuruisista anekdooteista, jotka eivät liity yhtään mihinkään. Kun tarkkailen ympäristöäni tai katselen aamutelevisiota tai luen lehteä, mieleeni jää sen kaltaisia asioita, kuin että Dannyn lempiruoka lapsena oli kateenkorva ja että Anita Hirvonen on innoissaan nettikasinoiden yleistymisestä, sillä nyt hän voi pelata uhkapelejä kotona alasti. Ja että Kike Elomaa ajaa autoa, jonka rekisteritunnus on BOD-1. (Näin hänet viime viikolla Yrjönkadulla tunkemassa isoa hunajanväristä koiraa kyseiseen autoon.) Väärin! Ei tällaisista jutuista synny ”jännityskertomusta ihmismielen salaisuuksista”.  Ja vaikka eteeni lyötäisiin maailman ihanin juttu, kuten viime viikonloppuna miehen piiiiiiiiiiintyneen poikamiesystävän yllätyshäissä, en silti osaa jaaritella siitä brooknermaisella tyylillä tai yhtä omakohtaisen napakasti kuin Jenny tai Barbara. Mutta kerron sen silti :

Olimme siis häissä.  Häitä oli edeltänyt seuraavaa: Miehen ystävä  tapasi  toissakesänä Tampereen yössä Naisen. Hänestä Nainen oli ihana. Kävi ilmi, että Nainen oli adoptoinut miehensä kanssa pienen tytön Kaukaisesta Maasta, mutta sitten mies oli kuollut! En tunne Naista enkä tiedä mitä sitten tapahtui, mutta ei tarvitse olla erityisen tarkkavaistoinen aavistaakseen, että sellaisessa tilanteessa varmaankin tuntuu, että matto riuhtaistaan rajusti alta. Ja kestää aikansa nousta taas jaloilleen. Oli miten oli, toissakesänä he kohtasivat miehen ystävän kanssa. Miehen ystävä ei piitannut, vaikka Naisella olikin Kaukaisesta Maasta adoptoitu tytär (vaikka onkin ollut aina kauhea siisteysfriikki). Tai piittasi ja enemmänkin. Heistä tuli pieni perhe. Mies kanniskeli lompakossaan kuvia pienestä perheestään ja näytteli niitä kavereilleen poikien reissuissa ja reissujen jälkeen kaverit levittivät sanaa, että Piintyneestä Poikamiehestä on tullut aivan pehmo.

Häissään mies esiintyi sonnustautuneena t-paitaan, jossa oli tytön piirtämä sydämin koristeltu kuva kahdesta pulleasta ruskeasta ja rakastuneesta marsusta. Ja häissä kaikki tuntui kauhean onnelliselta ja oikein oikealta ja vaikka siellä esitettiin Pelle Miljoonan kappale ”Älkää kysykö mistä johtuu väkivalta, älkää kysykö mistä johtu päideongelmaaaaaaaaaaa”, esitettiin siellä kauniimpiakin kappaleita ja eräs morsiamen ystävistä kertoi alkavansa aina itkeä kuullessaan Anna Puun kappaleen ”Kaunis päivä”, sillä hänestä se on kuin suoraan ystävättärelle ja hänen uudelle miehelleen kirjoitettu.  Ja ihana kappale se onkin. Oikein, Anna!

Anna Puu: Kaunis päivähttp://www.youtube.com/watch?v=GXnwHTXnMEs