Oulussa miehen siskon
tytär tuli käymään vanhemmillaan ja petankkipelin lomassa äkkäsi pihaan
ilmaantuneen pienen mansikkamaan. ” Teillähän on täällä mansikoita!”, hän
huudahti ja tiukkasi, että ” Miten te ette ole enemmän mielissänne?”.
Kysymys on kiperä ja hankala ja hyyyyyyvin filosofinen ja on seurannut
mukanani joka ikinen päivä Oulusta palattuamme. Olin taas mökillä ja siellähän
on tunnetusti runsaasti mahdollisuuksia olla enemmän mielissään. Mutta enemmän verrattuna mihin? Tai kehen? On
ihanaa herätä ja voida heti mennä ulos vaaleanpunainen emalimuki kourassa
noukkimaan mustikoita, vadelmia ja ahomansikoita aamusmoothieta varten. Olen
selkeästi enemmän mielissäni kuin yleensä. Ja kun näen, että kirsikkapuuhun
tulee muutama kirsikka, aivan varmasti enemmän mielissäni kuin jos ei tulisi. Ja kun alkaa sataa ja voin silti istua ulkona
saunamökin rappusilla ja ottaa laventelijalkakylvyn ja tehdä viimeinkin kauan
aikomani jalkahoidon, olen aivan ehdottomasti enemmän mielissäni.
Mutta sitten menen ja
luen pikkusiskon jättämästä Kodin Kuvalehdestä haastattelun afgaanipakolaisen
pitkästä ja hankalasta matkasta Suomeen ja kaikista koettelemuksista ja
karmeista kokemuksista, joita hän yrittää karistaa yltään lenkkeilemällä
viikossa 140km ja mietin, että kumman tässä pitäisi olla enemmän mielissään,
hänen, joka on pelastunut hirveyksistä vai minun, jolla on ollut tuuria välttyä
vastaavilta kokemuksilta kokonaan ja totean, että ei tätä ”enemmän mielissään”
leikkiä voi soveltaa muuta kuin omaan tässä hetkessä olevaan olotilaan ja
siihen, miten reagoi erilaisiin ulkoisiin tai sisäisiin impulsseihin. Tietysti
ihanne olisi, että mikään ei vaikuttaisi mitenkään, että olisi niin tyyni ja
rauhallinen että pysyisi tyynenä vaikka mitä tapahtuisi, siis ihan mitä
tahansa, kuten vaikka että näkisi yhtäkkiä mökin hiekkatiellä PONIN, mutta niin
tyyni ei voi olla kuin joku buddha.
Minä näin oikeasti mökin
hiekkatiellä ponin, jolla ratsasti mukavan oloinen nainen. Olin aivan pakahtua
ja halusin vain huutaa, että TULKAA ÄKKIÄ KAIKKI TÄNNE! TUOLLAONPONIMINÄNÄINPONINMÖKKITIELLÄOLIOIKEAPONI!!!,
mutta olin yksin mökillä eikä ollut ketään kelle huutaa. Selkeästi olin kyllä
aivan hirveästi enemmän mielissäni kuin hetkeä ennen, kun luulin lähestyvien
kavioiden kapsetta vain tavallista pontevammaksi sauvakävelijäksi. Mies oli Porissa pikashakin SM-kisoissa
joukkueineen, joten hänen kanssaan piti kommunikoida vain tekstiviestein ja
vastausta saattoi joutua odottamaan ikuisuuden ja sekään ei liittynyt mitenkään
poniini vaan siihen miten pelit kulloinkin sujuivat.
Minä: Näin PONIN! Meni
ihan tästä näin!
Mies: Pelasin kuin
pullopersesika. Kirottua! (Selkeästi vähemmän mielissään.)
Minä: Sain silittääkin
sitä!
Mies: Tähän asti paras
peli, mutta hävisin ajalla. (Enemmän mielissään).
Minä: Sen nimi on Eikka.
Se on sellainen ruskeanharmaa.
Mies: Pistin pojan
pakettiin! (Selkeästi enemmän mielissään).Sitten äiti ja isä tulivat mökille ja saatoin jatkaa enemmän/vähemmän mielissään tarkkailua isommalla porukalla. Kun äiti huusi, että ”Oooi, täällä on pieni söpö sammakko!” ja jatkoi heti perään, että ”Äh, se olikin vain heinäsirkka.”, huomasin, että enemmän mielissään-tila saattaa lässähtää ihan sekunnissa ja että sen tarkkailukin alkaa käydä työstä ja annoin olla. Mutta miehen siskon tyttären ansiosta olen kuitenkin päättänyt, että noin ylipäätään pyrin olemaan enemmän mielissäni joka päivä. Helppoa sellaiselle, joka palasi kaupunkiin jättivetolaukku täääääynnnnä mustikoita ja vadelmia ja ahomansikoita ja ruusunlehtiä ja uusia hohtavia perunoita, kauniita kuin vastamunitut munat ja jättiläismäisiä härkäpapuja ja tavallisia herneitä, jotka laitettiin heti kattilaan ja keitettiin suolavedessä ja syötiin yhdessä miehen kanssa tv:n edessä olympialaisia katsellen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti