Harmin paikkoja

Tässä jokin aika sitten mies puuskahti kiukuissaan, että hän ei kyllä tajua yhtään kun jossain lehdessä oli lukenut, että maailman suosituin artisti on joku ”Huuber Piiber”, että miten voi muka olla maailman suosituin vaikka hän ei ole koskaan tyypistä kuullutkaan. Hänen vähän paremmin kartalla oleva ystävänsä oikaisi, että tarkoittanet Justin Bieberiä. Mies tuhahti että oli mikä oli, semmoinen josta hän ei tiedä mitään, ei voi millään olla maailman suosituin. On niin tuskallista kun maailma ajaa meistä ohi emmekä ymmärrä mitä tapahtuu tai mikä pahinta; ymmärrämme, mutta emme hyväksy ja tajuamme samalla että mielipiteellämme ei ole yhtään mitään merkitystä.  Uusimmassa Opettaja-lehdessä kuusamolainen opettaja kirjoitti siitä, miten kova painostus nykyään opettajillakin on käyttää sosiaalista mediaa, ja pahoittelee, että opettajaa, joka ei halua liittyä ”some-seurakuntaan” pidetään teknokratian kerettiläisenä. Hän itse viihtyy paremmin illat hiljaisuudessa lueskellen kirjoja ja kysykää vain samastunko tyyppiin vahvasti vai TODELLA vahvasti. Lisäksi hän toteaa ihan oikeutetusti, että jos ja vaikka opettajalta vaaditaan enemmän sosiaalista mediaa, hän ei suinkaan ole oikeutettu vaatimaan muilta enemmän kirjallisuutta. Ja pienikin huolen ilmaus kirjoitustaidon rappeutumisesta tulkitaan tietotekniikan kehityksen vastustamiseksi.

Muutenkin työelämä on taas näyttäytynyt aivan oksettavana. Mies kysyi eilen koulunsa erään uuden linjan johtajalta, että oliko vaikeaa löytää fysiikan ja kemian kursseille opettajia ja hän vastasi iloisesti, että voi veikkonen, ei ollenkaan. Muutamia opetustunteja himoitsevia oli kymmenittäin, joukossa useita tohtoreitakin. Ja miehen sisko poikkesi eilen ja sanoi olevansa jo nyt niin pyörällä päästään, että hänellä menevät sijamuodot ja sanaluokat sekaisin, ja että heti ensimmäisenä päivänä oli tehty tiettäväksi, että sijaisia ei sitten saa palkata ja rehtori haluaa jokaiselta KOKO LUKUVUOTTA koskevat tuntisuunnitelmat joka ikisen oppitunnin osalta. Haloo?! Ja sokerina pohjalla luin jostain jutun Kampin uudesta Hiljaisuuden kappelista ja siinä sanottiin, että yksi suuri käyttäjäryhmä ovat työssäkäyvät ihmiset, jotka kokevat itsensä kiusatuiksi tai muuten uupuneiksi työssään ja tulevan kappeliin ruokatunnilla itkemään. En voi käsittää. Osalla on ihan liikaa töitä, osalla ei ollenkaan. Kaikki ovat tyytymättömiä, turhautuneita ja vihaisia ja sitten masennutaan, niin kuin Neil Hardwick, jonka mainion tilityksen ”Hullun lailla” ostin eilen Hietsumarketista 50 sentillä ja luin ahmien ja nauttien. Neil masentui, koska hänen suuri rakkautensa, televisio, joutui sellaiseen alennustilaan että käsikirjoitukset ja harjoitukset ja ohjaaminen katsottiin aivan tarpeettomaksi puuhasteluksi, sillä ohjelmanhan sai aikaan ihan vain sillä, että haettiin puvustamosta hassut vaatteet ja meikattiin naama suttuiseksi ja mentiin puoleksi tunniksi hölmöilemään kameran eteen. Voi Neil, mitähän hän tuumii nykytelevisiosta, kun ”Hullun lailla” on sentään kirjoitettu jo 1999.

Mutta nythän minä aivan kiihdyin. Alkuperäinen aikomukseni oli kirjoittaa pienemmistä ärtymyksen aiheista, sellaisista kuin että  100% polyesterpyjamaa sanotaan silkkipyjamaksi tai halpaa kuohuviiniä sampanjaksi tai akryyliä angoraksi tai ”Huuber Piiberiä” maailman suosituimmaksi artistiksi, tai että vaaka näyttää rankan treenin jäljiltä enemmän kuin edellisenä päivänä,  mutta nyt ne eivät tunnukaan oikein miltään. Ja kyllähän ne aika pikkumaisia ärtymyksen aiheuttajia ovatkin ja sitä paitsi kertovat ikävä kyllä enemmän ärtyjästä itsestään kuin itse asiasta. Mutta on minulla yksi yllättävä antiärtymyksen kohdekin: aina kun menen rappukäytävään ja alan laskeutua portaita kaksi kerrosta alempaa kuuluu kun pianolla soitetaan Elton Johnin kappaletta ”Can you feel the love tonight” kauhealla paatoksella. Sitä on jatkunut jo melkein kolme vuotta. Ja yllätys yllätys, joka kerta se jaksaa hymyilyttää eikä ärsytä yhtään.

Can you feel the love tonight: http://www.youtube.com/watch?v=W9_nXlvY6Io