Rikas ja vapaa

Olen taas ollut mökillä. Oivalsin jälleen yhtä ja toista ja jouduin taas kerran pyörtämään aiempia, ehdottomia mielipiteitäni. Tajusin muun muassa, että toisin kuin olen ajatellut ja usein ääneenkin maininnut, minulle EI tuokaan rauhaa se, että nurkalla on 24h vuorokaudessa auki oleva kauppa ja puolen kilometrin säteellä jos jonkinlaista hauskuutusta ja huvittelumahdollisuutta tarjolla. Rauhaa tuokin se, että seuraan luonnon kiertoa ja kunnioitan sitä, että kaikelle on aikansa. Että jos vaikka haluan kuusenkerkkäsiirappia (ja minähän halusin!), mökille pitää mennä silloin kun kerkät ovat heleänvihreitä ja pehmoisia, sillä eivät ne semmoisina loputtomiin pysy ja sitten kun on kerännyt ja jalostanut kerkkänsä (siirappia, superärhäkkää kuusenkerkkärohtoa ja irtokerkkiä pakkaseen), voi hyvillä mielin katsella kun kerkät hiljalleen tummuvat ja kovettuvat. Silloin tietää olleensa oikeaan aikaan oikeassa paikassa  ja toimineensa oikein ja Sisäinen Opettajani antaa minulle kultatähden! Ja jos haluaa kielokimppuja pöydälleen (ja minähän haluan!), pitää mökillä olla silloin kun ne kukkivat. Nyt niiden kukinta alkaa jo olla ohi. Omenapuut, jotka vielä hetki sitten vaahtosivat valkoisina, ovat pudottaneet kukkansa ja sireenit tulevat hyvää vauhtia perässä. Olen iloinen, että olen kylvänyt hyvissä ajoin, kaikki on hyvässä kasvussa (tai kaikki ja kaikki, en edes muista mitä mihinkin olen laittanut, mutta monenmoista sieltä on tulossa ja minä iloitsen jo etukäteen).

Rakastan säilömistä. Siitä minä näköjään ammennan mielenrauhaa. Olen tehnyt yrttisuolasekoituksia ja kerännyt ja kuivannut nokkosta ja kesäisiä teesekoituksia joihin tuli omenankukkia villiomenapuusta ja vadelman, mansikan ja mustaherukan lehtiä ja uutta trendiyrttiä steviaa makeutta antamaan (bussi pysähtyy aina vartiksi Lammilla. Vieressä on Agrimarket jonne juoksen ja ostan hätäpäissäni jotain mikä a) vaikuttaa kivalta ja b) mahtuu bussiin. Tällä kertaa ostin stevian ja jonkun suolaisen yrtin taimen). Ja olen lukenut kirpputorilta viime kesänä ostamaani Topi Törmän yrteistä kertovaa hauskaa kirjaa ja saanut innoitusta. Ja olen lukenut luontaishoitokirjaa, josta poimin muun muassa sellaisen vinkin, että jos kärsii unettomuudesta, kannattaa juoda vadelmanlehdistä ja sitruunamelissasta haudutettua teetä ja vaikka minä en kärsikään unettomuudesta, ryntäsin pyjamassani sakset tanassa pihalle keräämään vadelman ja sitruunamelissan lehtiä. Ja sitten muistin, että olen joskus tehnyt ihanaa simantapaista juomaa mustaherukan lehdistä ja soitin miehelle ja käskin häntä googlettamaan mustaherukkasiman ja hän marisi, että ”Eikä!”, mutta totteli sitten ja luurista kuului ”näpy näpy näp näp” ja sitten miehen harmistunut ääni joka valitti että ei täällä semmoisia ole, että käykö mustaherukkamehu johon minä asiallisesti, että älä nyt hulluja puhu ja jatka googlettamista. Sitten muistelin, että se juoma liittyi jotenkin Askaisiin ja käskin miestä googlettamaan sen pohjalta ja taas kuului näpyttelyä ja huokailua ja marinaa että minun on täytynyt nähdä unta mutta sitten hän sanoi, että täällä on joku ”Louhisaaren juoma” ja minä huusin, että ”Bingo!” ja mies luetteli ohjeet (5l mustaherukan lehtiä, 5l vettä, kaksi sitruunaa, 5dl sokeria ja herneenkokoinen pala hiivaa) ja minä panin juoman tulelle ja nyt sitä on kuusi pulloa mökin jääkaapissa odottamassa juhannusta. Ja seuraavana päivänä se sama resepti komeili Aamulehdessä! Ja toin pussillisen lehtiä kaupunkiinkin ja panin juoman tulelle ja nyt täälläkin on jääkaapissa pulloja odottamassa juhannusta.

Semmoisina hetkinä kun voi lampsia pitkin pihaa pyjamassa ja hengittää keuhkojen täydeltä raikasta ilmaa ja kerätä mielin määrin yrttejä tunnen itseni todella rikkaaksi ja todella vapaaksi ja niitä hetkiä vaalin ja muistelen pitkään sittenkin kun olen taas palannut kaupunkiin.  Muutenkin nyt kun olen kääntänyt tämän luopumisvaihteen päälle, en enää haaveile rahasta tai tavaroista. Tajuan, että minulla on nyt jo enemmän kuin tarpeeksi ja sekin tuo mielenrauhaa.  Ja kun katson saunan naulakossa roikkuvaa, Pariisista vuonna 1996 ostamaani valkoista froteekylpytakkia, jonka hupussa on pieniä simpukoita ja meritähtiä tummansinisellä pohjalla, tunnen rauhaa, sillä tiedän, että minun ei enää koskaan tarvitse ostaa uutta kylpytakkia mökille. Tuo on ja pysyy. (Ja vaikka ei pysyisikään, minulla on varalla myös valkoinen froteekaapu, jonka reunassa lukee sinisellä ”Hankkijan sähkötarvikeosasto”). Olen siis kylpytakillisesti oikein varoissani. Punaiset kukkaselliset kymmenvuotiset varvastossuni minua sen sijaan vähän huolettavat; niissä on molemissa pieniä halkeamia pohjassa.  Mutta eiköhän niilläkin vielä voi muutaman vuoden tepastella.

Mutta täytyy tunnustaa. Tavaralistaani on tullut kaksi plussaa. Toinen on minikokoinen, lompakkoon taiteltava Edinburghin kartta ja toinen on Olympuksen violetti, ohut ja köykäinen digikamera. En kadu! Valokuvaamisharrastukseni on elpynyt! Taas yksi paradoksi ja täyskäännös. Kun kävin Miina Savolaisen voimauttavan valokuvauksen kurssin,  ajattelin, että tämän jälkeen minun on saatava kunnollinen digijärjestelmäkamera, tai muuten mistään ei tule yhtään mitään. Hankin sellaisen ja valokuvaamisintoni lässähti miltei saman tien. Mitä spontaania siinä on, että raahaa laukussaan tai kaulassaan painavaa, kömpelää kameraa ympäriinsä, hyvässä lykyssä myös jalustaa ja sitten käyttää tuskastuttavan paljon aikaa loputtomaan säätelyyn? Ei mitään. Niinpä lopetin raahaamisen ja säätelyn ja niin muodoin myös valokuvaamisen.  Mutta nyt! Ooooooh, minulla on SATOJA kuvia ja kuvatessani hurmioidun luonnosta kertakaikkiaan ja unohdan ajan ja paikan ja ihmettelen ja zoomailen ja ihmettelen lisää ja yleensä huudahtelen ihastuksesta mutta joskus myös järkytyksestä, kuten silloin kun tulin vahingossa kuvanneeksi kämmeneni ihoa hyvin läheltä.

 Erin: On elämä laina: http://www.youtube.com/watch?v=nIdqHRM8Iek&feature=related