Kauhuskenaarioita

Miehellä on tapana tehdä joka kesä paripäiväinen ”poikien” (kaikki yli 50-vuotiaita) reissu, joka suuntautuu johonkin suhteellisen lähelle, mutta kuitenkin ulkomaille ja jossa muistellaan vanhoja aikoja, juodaan runsaasti olutta ja leikitään musiikki- ja muihin aiheisiin liittyviä tietovisoja. Viimeksi he olivat muistaakseni Prahassa, ja sillä välin ostin vahingossa meille melko kookkaan nojatuolin Fidasta. Ei, sehän oli jo toissavuonna! Mutta tällä kertaa he ovat Tallinnassa. Mies oli innoissaan, sillä hän näkisi taas pitkästä aikaa ystävänsä Kunkun ja Helsingin ”pojat” kiiruhtivatkin jo  aamujunalle Kunkkua vastaan, jotta yhtään arvokasta hauskanpitominuuttia ei menisi haaskuun. Kun on poikien reissu, niin se on poikien reissu, eikä sieltä soitella kotiin puolen tunnin välein, se nyt on selvää. Mutta jossain vaiheessa kyllä on tapana soittaa ja kertoa millainen  hotelli on ja mitä on syöty ja paljonko on juotu ja mitä hauskaa kukakin on sanonut jne.  Mutta nyt mies ei soittanut ollenkaan! Aloin pikku hiljaa huolestua, varsinkin kun tulin katsoneeksi Teemalta ohjelman, jossa Ella Kanninen kolusi pyöreän vatsansa kanssa (hän oli siihen aikaan huomattavan raskaana) Italiaa ja minä olisin halunnut tiedustella alustavasti mieheltä josko hänellä olisi innostusta muuttaa kanssani Italiaan lähiaikoina ja kun hän ei edes vastannut puhelimeensa, tunnetilani vaihtelivat närkästyksestä (Minäkö tässä huushollissa joudun aina tekemään kaikki tärkeät päätökset?!) huolestuneisuuteen (Onkohan sille sattunut jotakin?). Aika pitkään onnistuin rauhoittamaan itseni keksimällä  luonnollisia syitä vastaamattomuuteen (ovat katsomassa, kun Ruotsi ja Englanti kisaavat jalkapallossa eivätkä omalta mylvinnältään kuule), mutta sitten aloin hakea vähän kauempaa. Ajattelin, että mies on kadottanut puhelimensa. Mutta miten? a) Hän on ollut niin innoissaan nähdessään ystävänsä Kunkun astuvan laiturille Tampereen junasta, että on hyppinyt innoissaan ylös ja alas ja ylös ja alas ja puhelin on singahtanut hänen taskustaan ja .....PLÖTS! päätynyt raiteelle, jossa joku toinen, juuri asemalle lipuva juna on ajanut sen liiskaksi? b) Pojat ovat rynnänneet heti lähimpään kuppilaan ryystämään olutta ja mies on unohtanut puhelimensa sinne? c) Mies on kertonut juttuja laivan kannella ja heilunut ja hosunut siihen malliin, että puhelin on herennyt hänen kädestään ja lentänyt kaaressa mereen? d) joku ilkeä iso poika on OTTANUT puhelimen mieheltä. Ja lyönyt häntä? Naamaan! e) mies on joutunut sairaalaan eikä voi soittaa, koska on tajuton?

Pikkusisko soittaa kesken pähkäilyni, hänellä on ollut painajaismainen päivä sillä hänelle on juuri selvinnyt, että lapsilla pitääkin juhannuksesta lähtien olla omat passit ja hän on joutunut pulittamaan 48 euroa kahden lapsen passikuvista ja lisäksi kököttämään kolme tuntia poliisilaitoksella vain saadakseen kuulla, että ”pikapassikiintiö on täynnä”, mutta sitten neuvoteltua siten, että he saavat pikapassinsa ensi torstaina. Hän on kireä kuin viulunkieli ja sanoo menevänsä saunaan ja aikaisin nukkumaan ja minäkin sanon, että menen todella aikaisin pehkuihin, mutta sitten innostunkin lukemaan netistä ihmeellisiä juttuja manhattanilaisvanhemmista (Molly Jong-Fastin kolumnista Harper’s Bazaarista), jotka haastavat päiväkoteja oikeuteen, jos heidän nelivuotiaansa reputtavat hienostoesikoulun pääsykokeessa ja jotka kilpailevat siinä, kuka järjestää näyttävimmät syntymäpäiväjuhlat tenavilleen (joku oli pitänyt ”My Little Pony”-aiheiset kekkerit, joissa paitsi paikalle raahatut elävät ponit, myös niille varatut heinäpaalit oli värjätty vaaleanpunaisiksi) ja siinä vierähtikin tovi ihmetellessä, sillä löysin myös linkin ”UrbanBaby”-sivustolle, jossa riitti lisää ihmeteltävää niin pitkäksi aikaa, että televisiosta alkoi elokuva ”Freedom Writers”, jossa Hilary Swank esittää tosi hyvää opettajaa, joka onnistuu opettamaan jenginuorille paitsi kirjallisuutta, myös itsetuntemusta, empatiaa ja suvaitsevuutta.  Ja kun elokuva loppui, kello oli jo kaksi eikä miehestä ollut edelleenkään kuulunut pihaustakaan!

Aamulla mies soitti jo ennen seitsemää virkeänä kuin västäräkki ja ihmetteli että miksi minä olen soitellut hänelle vielä niin myöhään, että onko minulla täällä joku hätä? Minä sanoin että olin varma, että hän on siellä jo aivan kuolleena ja puhelin sökönä, mutta hän sanoi että he olivatkin juoneet jo laivassa aika paljon olutta ja sitten kun he olivat vielä tempaisseet päälle isot pitsat ja aikaisempi pelikin oli keskeytetty rankkasateen vuoksi, he olivat menneet vähän huilaamaan ja olivatkin nukahtaneet jo ennen yhdeksää. Mutta että oikeastaan se olikin kuulemma hyvä, sillä nyt he voivat aloittaa uuden Poikien päivän hyvin levänneinä ja täysissä voimissa. Ja minä kerroin siitä elokuvasta ja mies sanoi, että hänkin on nähnyt sen ja että sehän on ihan samanlainen kuin se toinen kouluelokuva, jossa ongelmanuorten opettajana on Michelle Pfeiffer. Ja niin se onkin.

Kent: Utan dina andetag http://www.youtube.com/watch?v=tldhkGMysQ0&feature=related