Töps töps, löps löps

 

Pikkusisko oli yökylässä viime viikolla. Esittelin hänelle tohkeissani, että tästä ja tästä minä olen juossut ja viittilöin käsilläni suurieleisesti ja pikkusisko otti oikein kuvan kohdasta mistä  olin juossut pari tuntia aiemmin ja sitten halusin näyttää hänelle talon, joka aina saa minut todella uteliaaksi ja kurkistelimme muurin yli ja keksimme kaikkia jänniä ihmisiä ja tarinoita (á la komisario Palmu tai Sherlock Holmes) joita taloon mahdollisesti liittyy.

Sitten menimme Caruselliin kahville ja pikkusisko kertoi  miten oli mennyt möläyttämään kotona, että "nyt täällä kyllä haisee ihan kauhea teinihiki ", mistä syytöksen kohteeksi joutunut tytär oli oikeutetusti ottanut nokkiinsa, mutta jo seuraavana päivänä hän oli  kostanut sanomalla, että "hyi olkoon, nyt täällä kyllä haisee ihan kauhea keski-ikäisen hengitys" ja naureskelimme jutulle ja juttelimme kirjoittamisesta ja muusta ja sitten kysyin pikkusiskolta, että paljonko  hän jaksaa juosta ja hän ilmoitti iloisen huolettomasti, että hänen kotilenkkinsä on kuusi kilometriä pitkä ja että hyvänä päivänä hän jaksaa juosta sen ja huonona ei. Saasta! Se on joka tapauksessa enemmän kuin minä. Eikä hän edes harrasta juoksemista, vaan käy mieluummin salilla.

 

Kuvittelin musiikin tekevän harjoitteluuni ratkaisevan eron, ja kyllähän se paljon mukavampaa on juosta musiikin tahtiin, mutta siinä piilee se vaara, että ryhtyy tosiaankin juoksemaan musiikin tahdissa ja tulee vahingossa juosseeksi lujempaa kuin kunto antaisi myöten eikä jaksakaan juosta yhtä montaa minuuttia kuin aiemmin ja sitten pasmat menevät aivan sekaisin eikä tiedä onko tullut paremmaksi  (nopeammaksi) vai huonommaksi (kestävyydeltään). Hansonien ”Minute without youn” tahdissa viiletin niin lujaa (tämä pitää nyt ymmärtää suhteessa OMAAN normivauhtiini), että suupieliini ilmestyi oikeasti vähän vaahtoa.  Yllättäen Abban ”The Winner Takes It All” sopiikin mainiosti hölköttelyn taustalle. Näin ikään: Agnetha: the winner takes it all (minä: löps löps löps löps), Agnetha: the loser standing small (minä: töps töps töps töps), Agnetha: beside the victory (minä: löps löps löps löps) Agnetha: that’s her destiny! (minä: töps töps töps töps) ja niin edelleen ja niin edelleen.  Voi miten haaveilenkaan ajasta, jolloin jaksaisin juosta kymmenen kilometriä tunnissa niin kuin Martina Haag ja kaikki muut! Tai edes sen viisi. Saisi hyvän treenin suhteellisen lyhyessä ajassa ja väkisinkin siinä vaiheessa olisin jo aika hyvässä kunnossa enkä läheskään näin paksu. Mutta pikku hiljaa, askel askeleelta...

Olen myös ruvennut vähän hätäilemään treenivaatteiden suhteen ja alkanut vakoilla, mitä muilla on päällään. Yllättävän vähän! Monet juoksevat edelleen topissa  tai t-paidassa ja shortseissa, mutta he ovatkin niitä, jotka juoksevat koko matkan kotiovelta kotiovelle vaihtamatta välillä kävelyksi tai  pysähtymättä välillä kiristelemään poninhäntäänsä tai näpelöimään iPodiaan tai solmimaan tossunnauhojaaan (vaikka viimeksi mainittua ei nykyään juurikaan tapahdu. Olen viimein, keski-iässä, oppinut solmimaan tossuni kunnolla). Mutta pakko muidenkin  on kohta lisätä vaatteita. Kyllähän ihmiset juoksevat talvipakkasillakin. Mutta tuskin sentään toppapuvuissa? Toistaiseksi pärjään kyllä oikein hyvin entisilläni, varsinkaan kun en ole vielä NIIN koukussa, että lähtisin ehdoin tahdoin sateeseen juoksemaan. Silloin ja joskus muulloinkin kaivan esiin vanhan kunnon kuntopyörän ja poljen menemään luurit korvilla ja katson joko niitä Täydellisiä Naisia italiaksi (vielä on monta osaa jäljellä) tai jotain YleAreenasta.  Tänään poljin lempiohjelmani Eduskunnan kyselytunnillisen verran!
 

 

The Pipkins: Gimme dat ding:http://www.youtube.com/watch?v=YEEy615Jzg4&feature=related

Rotia garderobiin

Olen taas roudannut tavaraa kirpputorille, jossa minulla on pöytä varattuna kahden viikon ajan. Minulla on vaatevarastoa koskeva missio: haluan, että se koostuu ainoastaan lempivaatteistani, eikä mukana ole yhtään ”hyvää” vaatetta, jota en mieluusti vedä päälleni koska vain. Tätä ohjenuoraa pidän kristallinkirkkaana mielessäni, sillä samalla kun vien tavaraa omalle pöydälleni (eilenkin rankkasateessa) tulen myös vilkaisseeksi muiden pöydät ja siellähän on tunnetusti tyrkyllä vaikka mitä.  Onneksi tavaran roudaaminen myyntiin on sen verran työlästä, että se pistää väkisinkin miettimään, että mistä tämä kaikki on tullut ja ennen kaikkea MIKSI, kun en näköjään tätä(kään) mihinkään tarvitse enkä ikinä käytä. On tärkeää oppia ja hyväksyä millaisia vaatteita käyttää ja sisäistää se äärimmäisen tärkeä ero, mikä omassa pukeutumisessa  on totta ja mikä pelkkää toiveajattelua. Toiveajattelua  on esimerkiksi  se, että ikävien kotitöiden tekeminen olisi jotenkin kevyempää, jos niitä varten sonnustautuisi vitsinä hankkimiinsa arjen yläpuolelle kohottaviin kullanvärisiin vaatteisiin.  Fakta on, että niihin ei sonnustaudu KOSKAAN, joten  ensinnäkin: nyt on korkea aika lopettaa kullanväristen vaatteiden ostaminen, kiikuttaa tähän mennessä hankitut kultavaatteet kirpputorille ja toivoa kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että joku huolisi ne.

 

Toisekseen, minun ei kannata hankkia yhtä ainutta kauluspaitaa, koska en ikinä käytä paitaa, jossa on kaulukset.  Vaikka se olisi kuinka ihanaa materiaalia tai mitä hienostomerkkiä tahansa. En, vaikka sen rintapieleen olisi kirjailtu pikkuinen Mikki Hiiri. Kolmanneksi, on aika lakata himoitsemasta ja ostelemasta muhkeita, paksuja villapaitoja tai villatakkeja tai villahuiveja. Ne ovat ihania! Mutta vain henkarissa. En käytä niitä, koska niissä tulee kuuma ja inhoan sitä,  että minulla on kuuma.  Neljänneksi: on turhaa ostaa kenkiä, jotka ovat yhtään huonot jalassa. Tai korkeat. Viidenneksi: jos vaate on liian pieni, sitä ei voi käyttää vaikka se olisi kuinka ihana, koska se ei mahdu päälle. Kuudenneksi: vaikka ruskea väri sopii minulle ihan hyvin, ei ruskeita vaatteita enää kannata ostaa ja entisistäkin pitää pyrkiä eroon mitä pikimmiten, sillä ruskeista vaatteista tulee nykyään jostain syystä ikävä fiilis.

 

Seitsemänneksi: yöpaitoja, edes pehmeimpiä ja ylellisimpiä ja kauneimpia, ei kannata ostaa, sillä käytän vain ja ainoastaan pyjamaa.  Kahdeksanneksi: vaikka vaatteessa olisi mitä suloisimpia pikkuruisia kuvioita, kissanpentuja, ruusuja, kaloja, lausahduksia ym. ym. ym. se kannattaa jättää kauppaan, sillä näköjään suosin lähinnä  yksivärisiä vaatteita (poikkeuksena aamutakki,jonka hupun meritähdet ja simpukat ovat ok).  Yhdeksänneksi: minun kannattaa lakata hypistelemästä ja varsinkin ostamasta mokkavaatteita, sillä ne jäävät järkiään käyttämättä, olivat sitten housuja, takkeja tai hameita. Tänäänkin pitelin jo kädessäni paria turkooseja mokkashortseja. Luojan kiitos älysin jättää ne ostamatta. Mutta se, mitä kannattaa tehdä, on hankkia itselleen mukavat housut. Hinnalla millä hyvänsä.

Abba: Burning my bridges: http://www.youtube.com/watch?v=YysYWR_mXLU

 

Kukkalaastari juhlakiertueella

 

Miehen uudet tennarit hiersivät, joten hän laittoi varpaaseensa sinikukallisen laastarin suojatakseen sitä. Normaalia, kannatettavaa toimintaa. Mutta tämä tapahtui jo pari viikkoa sitten ja eilen aamulla, kun olimme lähdössä Tallinnaan lahjaristeilyllemme, bongasin kukkalaastarin miehen varpaasta ja kysyin epäuskoisena, että ei kai tuo ole se sama ikivanha laastari tuossa varpaassa ja mies nyökkäili tyytyväisenä ja ilmoitti tennariongelmien pysyneen poissa. Itselläni mikään laastari ei ole pysynyt missään vuorokautta kauempaa (koska nypin sitä ja kurkistelen jatkuvasti sen alle) ja kun olen nykäissyt sen lopullisesti irti, laastariliiman alla ollut iho on loistanut valkoisena ja nahkeana ja oikein huutaen raikasta ilmakylpyä. Minua kauhistutti mitä miehen varpaalle onkaan tapahtunut kahden viikon aikana, siis se laastari on käynyt useasti suihkussa ja muhinut sukissa ja vaikka mitä ja pelottelin miestä, että hänen varpaansa on voinut hänen huomaamattaan vaikka syöpyä kokonaan pois kukkalaastarin alla, mutta mies vain huiskautti kädellään eikä nähnyt mitään ongelmaa siinä, että varvas ei ole saanut ilmaa miesmuistiin ja kun käskin häntä ottamaan laastarin heti paikalla pois, hän kauhistui vallan ja torjui, että ei mitenkään NYT, sillä laastari on juuri lähdössä juhlakiertueelle (siis sinne Tallinnaan.)

Me siis lähdimme Tallinnaan, mies, minä ja kukkalaastari ja vietimme ihanan päivän. Vanha kaupunki saa aina sydämeni jättämään pari lyöntiä väliin ja mielikuvitukseni laukkaamaan villinä ja joka kerta sanon, että muutetaan tänne ja mies sanoo, että oletko hullu ja vaikka tällä kertaa olin päättänyt olla sanomatta sitä, en mahtanut itselleni mitään, vaan se livahti taas suustani kun katselin ihanan värisiä vanhoja taloja ja  miten valo siivilöityi kauniisti puiden välistä

 

ja tuttuun tapaan mies sanoi tiukasti, että lopeta ennen kuin aloitat. 

 

Kävimme syömässä "Piip ja Tuut Mängumajassa". Se oli jonkinlainen lastenteatteri samalla ja söimme näyttämöllä kanaa banaanikastikkeessa ja jälkiruuaksi vielä pinon lättyjä mansikkahillon ja jäätelön kanssa

ja luimme samalla pikkutriviaa Tallinnaesitteistä (tiesittekö, että Skype on keksitty Tallinnassa?) ja ällistelimme kieltä ja kävimme hihitellen vessassa, jonka ovessa oli kyltti ”pissimaja”

 

ja ostimme ”Madame Pompadour”- nimistä halpaa kuohuviiniä ja paikallista leipää ja hibiskusteetä, koska siitä tulee niin fantastisen rubiininväristä juomaa ja kuuntelimme jotain energistä poptähtöstä torilla ja kun illalla tulimme takaisin Helsinkiin ja kävelimme kotiin leppeässä illassa näin pari nopeaa välähdystä ja sanoin, että ukkostaa ja mies sanoi että eikä ukkosta.   Hietalahden torilla kompastuin johonkin hiiltyneeseen kalikkaan ja ihmettelin, että kukas puupää täällä on kokkoa poltellut keskellä toria, mutta sitten uutisissa sanottiin, että Helsingissä oli ollut joku keskiaikatapahtuma ja että liikkeellä on ukkoskuuroja. Katselimme vielä televisiosta elokuvaa, jossa kostonhimoinen Jodie Foster ampui ihmisiä, mutta minä nukahdin kesken ja lopulta mieskin tuli kukkalaastari jalassaan pehkuihin, mutta viimeistä kertaa, sillä nyt sen on todellakin aika lähteä. (Siis sen laastarin!)

 

 

 

 

Marvin Gaye: Let's get it on: http://www.youtube.com/watch?v=x6QZn9xiuOE&feature=related

Biisi vieköön!

Ipod saapui, mikä oli toivottua ja odotettua, mutta koska olen niin tumpelo kaiken tekniikan suhteen, sen kanssa tuhratessa meni koko ilta enkä päässyt lenkille ollenkaan. Vihaan tekniikkaa niin paljon, että minut voi varmaan hyvällä syyllä laskea jo osittain syrjäytyneeksi. Ja kun tähän pelonsekaiseen vastenmielisyyteen yhdistetään kärppämäisen nopeat kädet, jotka painelevat erilaisia nappeja silkkaa turhautuneisuuttaan, on soppa yleensä aika nopeasti valmis. Niin tälläkin kertaa. Mies ei ole yhtään parempi, mutta jotenkin hän onnistui eilen nousemaan tilanteen tasalle ja ylikin ja nyt minulla on juoksuani tahdittamassa himoitsemani iPod, jossa on musaakin, mutta nyt siellä on sitä liikaakin! Ymmärsin ohjeista sen verran, että osasin siirtää cd:ni ”synkronoitaviksi”. Minulla on niitä aika paljon, mm. Abban koko levytetty tuotanto. Siis joka ikinen naurahduskin, joka heiltä on joskus taltioitunut. Suurimmat hitit saksaksi, ruotsiksi, espanjaksi ja tietysti englanniksi. Juoksuun aivan kelpaamattomat ”I have a dreamit” ja inhoamani ”Chiquitita”. Nekin eri kielillä.  Ja sitten on Hansonien studio- ja livelevyjä,  Van Morrisonia ja Shakiraa, jonka kappaleista tykkään noin joka kahdeksannesta ja loppuja en voi edes sietää. Sitten sinne vilahti jostain käsittämättömästä syystä Motörheadia, jota minulla ei ole levyhyllyssäni ollenkaan ja huiskin käsilläni ahdistuneena ja huusin hysteerisenä miehelle, että ”Ota se pois, ota se pois!!!” aivan kuin kyse olisi jostain myrkyllisestä hämähäkistä niskassani ja jossain vaiheessa ryntäsin ahdistuneena keittiöön ja höyläsin itselleni monta siivua juustoa. (Yhtä mystisesti sinne vilahti Juicea, enkä tiennyt hänellä sellaista kappaletta olevankaan kuin "Keuhkoon pistää", mutta päätin, että se saa jäädä.) En TAJUA tietokonekieltä. Miten kukaan voi tajuta? Ilmoitin miehelle teatraalisesti heittäväni hanskat tiskiin ja muuttavani maakuoppaan, kun en kerran pärjää nyky-yhteiskunnassa. Kun viimein pääsin poistelemaan vastenmielisiä kappaleita, kone kysyi poistojen yhteydessä, että haluanko siirtää ne roskakoriin vai mediakansioon. Jonka jälkeen se ilmoitti, että vain mediakansioon siirretyt kohteet pannaan roskakoriin. Siis mitä? Lisää kyyneleitä ja juustoa. Ja nukkumaan täysin lohduttomana ja ahdistuneena.

Kun sitten aamulla lähestyin iPodiani varovasti ja asetin kuulokkeet korvilleni ja painelin nappuloita ja luureista alkoi kuulua Van Morrisonin ”Queen of the Slipstream”, se tuntui suurelta henkilökohtaiselta lohdutukselta. Istuin nojatuolissa, mies nukkui vielä, ulkona oli pimeää ja ikkuna oli koko yön kestäneen sateen jäljiltä pisaroiden täplittämä.  Väkisinkin tunsin oloni vähän paremmaksi. Taisin tirauttaa pari kyyneltäkin. Vaikka juoksua ajatellen se biisi ei tietenkään ole mistään kotoisin.

Van Morrison: Queen of the Slipstream: http://www.youtube.com/watch?v=inLKEff4IHI

Sisäistä puhetta

Hei vain! Tulin juuri juoksemasta. Nyt se on selvinnyt: aamulla hölkkääminen sopii minulle paljon paremmin kuin iltajuoksu. Olen muutenkin aamuvirkku ja on sata kertaa helpompaa ottaa juoksuaskelia tyhjällä mahalla kuin mahalla joka on täynnä lohirisottoa ja englanninlakua. Ilma on raikas ja kadut minun. Ja voi pojat sitä tunnetta, kun tulen takaisin lenkiltä ja mies vasta osoittaa heräilemisen merkkejä ja saa sanoa, että : A-HAAA, täällä sitä vain lojutaan, vaikka toinen on jo käynyt juoksemassa!

Juokseminen käy edelleen työstä. Nyt jaksan juosta 15 minuuttia putkeen ja sitten annan itselleni luvan kävellä. Juoksutiimin MSPV (miehen siskon pojan vaimo) on hieman edellä. Pari päivää sitten hän laittoi viestin, että tuli juuri 1.5 tunnin treeneistä joihin sisältyi 4 ”lihaskuntorastia” (?) ja lopuksi vielä vartin ylämäkirääkki. Vastasin, että minä vasta pohdin mitä annan itselleni lahjaksi kun jaksan juosta 5km putkeen... Mutta en voi tietää paljonko 5km on ennen kuin saan juoksukelloni ja siihen asti kun minulla ei ole musaa (missä se iPod oikein viipyy?!) olen antanut itselleni luvan juoksennella vähän miten sattuu.

Ilman kannustavaa musiikkia joudun itse viihdyttämään itseäni. Onneksi minulla on rikas sisäinen elämä. Annan Sisäisen Valmentajani ja Sisäisen Treenattavani käydä vuoropuhelua ja seuraan sitä ikään kuin ulkopuolelta samalla kun laitan tossua toisen eteen.

Sisäinen Valmentaja (SV) : Älä läpsyttele jaloillasi tuolla lailla! (oppinut Suurimman Pudottajan valmentajalta).
Sisäinen Treenattava (ST): Ole sinä hiljaa siinä!
SV: Oikaise ryhti. Kuvittele, että toinen peukalo osoittaa kello yhtätoista ja toinen kello yhtä. (oppinut Martina Haagin ”Heja hejasta”).
ST: Paljonkohan on jo mennyt?
SV: Ollaan Ratakadulla. Tänne ei kestä minuuttiakaan edes kävellen. Katsot kelloa ensimmäisen kerran vasta kun meri näkyy.
ST (närkästyneenä): Tässähän on ylämäki!
SV: No voi voi. Elämä on!
ST: Voidaanko pysähtyä katsomaan Era Novan ikkunat?
SV: No ei todellakaan. Mutta katsos tuonne, meri näkyy jo!
ST: Sikakaukana!
SV: Juokse äläkä kitise.
ST: Paljonko NYT on mennyt?
SV: Yhdeksän minuuttia.  Ollaan Kaivopuistossa, eikö ole ihanaa!
ST: Miten sen nyt ottaa.
SV: Negatiivisuus ei auta.
ST: Mutta tämä on aivan sietämätöntä.
SV (yliempaattisesti) : Ymmärrän sinua tosi hyvin. On ihan ok sanoa, että tämä on sietämätöntä, jos sinusta kerran tuntuu siltä. Älä silti lopeta juoksemista.
ST: Lässyn lässyn. Mistä sinulla piisaakin tuota soopaa?
SV: Olen käynyt kursseilla...
ST: Kuule, saanko uuden juoksutopin jos jatkan juoksemista?
SV: Tottakai, tottakai!
ST: Entäs uudet juoksuhousut, sellaiset oikeat?
SV: Ihan mitä vaan, nyt on mennyt kolmetoista minuuttia.
ST: Ai vaikka ponin?
SV: Keskity nyt siihen juoksemiseen! Minuutti vielä.
ST: Kokonainen vai vajaa?
SV: Jee, viisitoista minuuttia, saat kävellä.
ST: Jes. Meni aika kivasti tänään!

 Carola: Walk a mile in my shoes: http://www.youtube.com/watch?v=ILfrWylJKtw

Mikä sun on jänönen?

Ulkoilu nököjään aktivoi kirjoitushaluni, sillä nykyään kirjoitan blogiini melkein päivittäin! On vaikeaa päättää, kummasta pidän enemmän, aamu- vai iltalenkkeilystä. Molemmissa on puolensa. Aamulla saa pitää kadut ja rannat ominaan ja sekin on hienoa, että homma on hoidettu ikään kuin alta pois ja sitten on vielä kokonainen päivä käytettävänä.  Illalla on huonoa se, että liikkeellä on paljon muitakin. Ja he kaikki juoksevat minua paljon lujempaa. Tunnen itseni universumin hitaimmaksi ja painavimmaksi juoksijaksi, kun kaikki pyyhältävät minusta ohi, ja siinä on nieleskeltävää. Minulla ei ole sen vertaa uskottavuutta juoksijana etteivätkö turistit rohkenisi koska tahansa pysäyttää menoni ja pyytää minua näpsäisemään heistä kuva laivan/ patsaan/ puun/ kirkon edustalla.  Kaikelta tältä yleensä välttyy, jos lähtee liikkeelle tarpeeksi aikaisin. 
 

Mutta toisaalta illalla voi nähdä paljon enemmän!  Eilenkin näin  Paula Koivuniemen kapuamassa tilataksiin Albertinkadulla. Ja Esa Saarisen kulkemassa pitkin Bulevardia käsikynkkää kuningattarensa Pipsan kanssa.  Ja pienen ruskean koiran, joka innosta täristen odotti koirapuistossa, että emäntä irrotti sen hihnan ja joka juoksi puistoa päästä päähän haukkuen koko ajan HAUHAUHAUHAUHAUHAUHAUHAUHAUHAUHAUHAU! samalla kun emäntä keskittyi tyynesti Iltalehteen.  Ja riehakkaan lääkisopiskelijaporukan, joka oli sonnustautunut jätesäkkeihin ja leikki Hietsun rannassa leikkiä, jossa laulettiin vanhaa tuttua Jänis istui maassa – laulua, mutta sana ”torkkuen” korvattiin aina sanalla ”ryypäten” ja kun he tulivat kohtaan ”Mikä sun on jänönen, kun et enää ryyppäile, ryyppää pois, ryyppää pois, ryyyyyyppppäää pois!” (jolloin he ottivat pitkän huikan pulloistaan ja kikattelivat ja kieriskelivät hiekassa nuoruutensa innolla vailla huolen häivää), minä aloin oikein miettiä, että nii-in mikähän siinä tosiaan on, vaikka noillakin on tuolla selvästi aivan sikahauskaa. Sain vaivatta kasaan useampiakin syitä, mutta en sentään alkanut huutaa niitä ääneen jänistä leikkiville opiskelijoille, vaikka mieli teki. Onneksi on blogi, voin listata syitä tähän kirjallisesti.
 

Hieno baana(ni).

Ensinnäkin, hyvänen aika, minähän olen jo 43-vuotias! Jos tässä iässä juo viiniä suoraan pullon suusta ja kierii hiekassa jätesäkkiin sonnustautuneena, se ei ole hauskaa, vaan pelkästään surullista. Toisekseen, valvominen ei enää kerta kaikkiaan onnistu entiseen malliin.  Ja krapula on kauhea olotila paitsi fyysisesti myös psyykkisesti. Eivät ne opiskelijat sitä ehkä vielä tajua, nuorena sitä palautuu niin nopeasti, mutta tässä iässä laulujen lunnaita joutuu makselemaan päivätolkulla, mieli voi olla apea vielä pitkään sen jälkeen kun keho on jokseenkin toipunut. Urheilusta ei tulisi mitään, eikä olisi toivoakaan että pääsisi liikkeelle niin varhain että saisi nautiskella yksinään kaupungin kaduista ja rannoista. Yöuni häiriintyy, Nora Ephronkin kirjoitti että niin se vain on,  se on jo se toinen lasi viiniä ja yöllä kello kolme heräät pirteänä kuin tikka. Ajatus puuroutuu ja on vaikeaa olla nokkela ja hoksaavainen. Nykyään pitää muistaa hirveästi erilaisia salasanoja ja koodeja. Ei siihen alkoholin pehmittämillä aivoilla pysty. Ja  alkoholissa on  kaloreita aivan järkyttävästi!  Humputtelukilojen karistaminen keski-iässä käy työstä! Ja sitä paitsi, nyt ei OLE mitään kivoja bailuja tiedossa. Kaikki ovat terästäytyneet lomien jälkeen ja pikkujoulusesonkiin on vielä pari kuukautta.  Ystävillä on vaativia töitä ja muita velvoitteita.  Mutta  esimerkiksi joulukuussa meillä on kyllä perinteeksi muodostuneet munatotijuhlat ja minulla on syntymäpäivät ja on joulu ja uusivuosi.  Kaikkia juhlitaan, syödään hyvin ja varmasti korkataan useampikin viinipullo. Mutta pullon suusta ei juoda! Ettäs tiedätte, lääkisläiset! 

 

Marilyn Monroe, Forever Young: http://www.youtube.com/watch?v=LYoZh1Pzg1w&feature=related

PIKKUSISKON KIRJA!!!

Huomio, huomio! Seuraa tärkeä tiedonanto: Pikkusiskon kirja "Lokkisaaren säpinät" on valmis ja tulossa ihan kohta kauppoihin! Se on oikeasti tosi hauska, joten älkää siitä piitatko, että  varsinaisena kohderyhmänä ovat noin 8-10 -vuotiaat pojat; kirja sopii kaikille ja sen pitäisi ehdottomasti löytyä joka ikisen kuusen alta paketista tulevana jouluna. Koska se on niin hyvä!  Ja koska se on pikkusiskoni kirjoittama. Mutta erityisesti juuri siksi, että se on niin viihdyttävä, eikä ollenkaan ärsyttävä, toisin kuin vaikka Viisikot, joihin kirjaa takakannessa verrataan.  Juonesta voin paljastaa sen verran, että siinä kaverukset Juho ja Isto lähtevät kesäleirille ja tapahtumien tiimellyksen keskiössä on huussi. Juupajokikin tulee mainituksi, mikä aina nostaa tuotoksen kuin tuotoksen arvoa.

 

Kirjailijasta itsestään voisin tietysti paljastaa vaikka mitä, mutta pysytään nyt edes joten kuten aiheessa. Sivusta seuranneena voin kertoa, että vaikka kirjan teksti on äärimmäisen sujuvaa ja etenee helpon oloisesti, on sen kanssa tehty uskomattoman lujasti ja pitkään töitä (tai oikeammin: teksti on sujuvaa ja etenee helpon oloisesti koska sen kimpussa on huhkittu pitkään ja hartaasti). On tehty muutoksia muutoksen perään ja kirjoitettu koko teksti varmaan viiteen kertaan ja oltu vuoroon toiveikkaita, vuoroon lohduttomia ja koko jupakka on vienyt kaikkinensa niin kauan aikaa, että kun tuli todellisten palkintojen aika, kuten itse julkaisupäätös tai  se, kun pikkusisko pääsi neuvottelemaan kirjansa kuvituksesta Wsoylle, hän oli huomattavasti enemmän tohkeissaan siitä, että oli nähnyt Forumin Mäkkärin vessassa Kiinteistö-Kaisan (!),  kuin kirjastaan. Ja vasta viime kesänä hänelle tuli yhtäkkiä mieleen, että jokuhan voi joskus jopa lukea kirjan!

 

Ainakin lukukappaleessa kirjan sisäkannessa on pikkusiskon tyttären ottama kiva kuva pikkusiskosta. Mutta nyt hänestä oli määrä ottaa myös virallinen kirjailijakuva.  Vaan voi epäonnea: pikkusiskon naamaan oli juuri kuvauksen alla ilmestynyt finni!  Hän ei malttanut pitää siitä näppejään erossa, vaan nykersi sen kimpussa koko pitkän puhelinkeskustelumme ajan vaikka minä huusin ja uhkailin, että tuolla menolla häneltä tulehtuu koko naama! Lopulta laadimme finnille monivaiheisen hoitosuunnitelman johon kuului mm. saunaa, hammastahnaa ja kasvovettä, mutta sitten tajusimme, ettei hätä olekaan tämän näköinen: finninhän voi aina Photoshopata pois!

Ja mitä nyt on pieni näppy kokonaisen julkaistun kirjan rinnalla. Onnittelut ja hatunnosto pikkusiskolle ja muut mars mars kirjaostoksille!

Bette Midler ja Dolly Parton: Islands in the stream: http://www.youtube.com/watch?v=wg7QDflpQbc