Mymmeli

 

Meillä on huomenna pitkästä aikaa kirjapiirin tapaaminen ja kirjaksi valittiin silloin viimeksi Muumilaakson marraskuu, joten kävin äsken Rikhardinkadun kirjastossa lukaisemassa sen muistini virkistykseksi (= tarvoin ensin kymmenen sentin loskassa kirjastoon ja pesiydyin sitten kahdeksi tunniksi maksivillapaitoineni ja villasukkineni musiikkiosaston mustaan nahkatuoliin.) Edellisestä lukukerrasta oli kulunut jo niin paljon aikaa, etten muistanut kirjasta muuta kuin sen, että varsinainen muumiperhe on mukana vain implisiittisesti ja muumitaloa asuttavat aivan muut hahmot.  Olin kuitenkin lukenut kirjan jo aiemmin ja siksi olinkin niin yllättynyt kun tunnistin Mymmelin ikään kuin ensimmäistä kertaa! Monestihan kun puhutaan  Tove Janssonin suosikkihahmoista ajatellaan vain sitä ydinporukkaa ja samastutaan kuka Muumipappaan, Nuuskamuikkuseen tai  Pikku Myyhyn, tai niin kuin ystävätär, joka on aina samastunut vahvasti ja avoimesti arkaan, mutta opportunistiseen Nipsuun ja minä joka olen aina tuntenut vahvaa yhteyttä Hemuliin. Ystäväpiiriini kuuluu myös yksi ilmiselvä Vilijonkka, mutta hän ei ole ainakaan ääneen myöntänyt tuntevansa hengenheimolaisuutta tuon neuroottisuuteen taipuvaisen himosiivoojan kanssa. Mutta kuten sanottua,  Mymmeli on jäänyt minulta aivan pimentoon! Tämän päivän perusteella  tykästyin häneen vahvasti. Kernaasti samastuisin häneen myös fyysisesti, sillä Mymmelillä on hoikat raajat ja joskus hän hypähtelee kulkiessaan vain tunteakseen oman keveytensä ja lisäksi hänellä on valtavan kaunis pitkä tukka, jonka hän kietoo päivisin siistiksi, sipulia muistuttavaksi nutturaksi mutta jonka hän iltaisin päästää valloilleen ja harjaa harjaamasta päästyäänkin . Mutta toisaalta, hänhän on fiktiota.

Mymmeli on nautiskelija jolle mukavuus on äärimmäisen tärkää. Hän asettelee sänkyynsä lämpötyynyn ja nukkuu muumitalon vierashuoneessa sinisen haahkanuntuvapeiton alla pitsilakanoiden välissä,  ottaa päivänokosia ja pesee tukkansa sadevedellä joka viides päivä.  Mutta vielä enemmän minua kiehtoo hänen suhtautumisensa muihin ihmisiin (tai miksi heidät nyt voisi laskea).  Lainaan tähän pätkän suoraan kirjasta:

” Maailmassa ei ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen eikä mikään ole helpompaa. Mymmelin ei koskaan tullut surku niitä jotka hän tapasi ja saman tien unohti, eikä hän koskaan yrittänyt sotkeutua siihen mitä he toimittivat. Hän katseli heitä ja  heidän hosumistaan huvittuneena ja ihmeissään.”
 

Mymmeli keskittyy siihen, että hänellä on hyvä olla. Hän ei piittaa liikoja siitä mitä muut hänestä ajattelevat mutta antaa myös muiden olla sellaisia kuin he ovat ja mikä tärkeintä omalla esimerkillään rohkaisee muitakin tulemaan enemmän omaksi itsekseen. Hän ei ole mikään takertuja eikä puuttuja eikä kaipaa muiden huomiota tai tunnustusta. Mutta ei hän mitenkään umpimielinen tai vetäytyväkään ole.   Jos joku yrittää haastaa häntä, kuten Ruttuvaari, joka alati elää pienessä katkeransekaisessa pelossa, että muualla pidetään yhtenään kemuja joista hän jää paitsi, Mymmeli kuittaa tämän jupinat hyväntuulisesti sanomalla että luule sinä mitä luulet. Mutta joskus hän kohdistaa huomionsa johonkin tyyppiin vähän perusteellisemmin ja sanoo ihan lyhyesti jotain, joka kenties pistää kuulijassa jonkin prosessin liikkeelle. Ruttuvaarille hän sanoo, että sinä olet ihan yhtä terve kuin minäkin ja tiedät sen hyvin itsekin. Ja Vilijonkalle, joka ponnistelee tullakseen rennon ja leppoisan muumimamman kaltaiseksi, että ei siihen oikein taida riittää se, että kattaa lounaan ulos ja pakottaa toiset lusikoimaan jäähtynyttä kauravelliä. 

Mymmeli ei pelkää eikä arastele muita (hänhän rakastaa juhliakin), mutta ei myöskään ole niin kiinnostunut muista, että innostuisi osallistumaan heidän ongelmiensa ratkomiseen. Tässä tunnen hengenheimolaisuutta Mymmelin kanssa. Sekä Mymmelistä että minusta jokaisen tulisi kuitenkin itse nähdä se vaiva, että selvittää itse kuka ja millainen on ja tekee ratkaisunsa sen mukaan. Mymmelin tavoin minäkään en piittaa liikoja muiden mielipiteistä ja olen aina aidosti yllättynyt, jos joku ottaa sanomiseni jotenkin henkilökohtaisesti tai  kysyy neuvoani johonkin asiaan.  (Tämä on suhteellisen uusi piirre minussa, ennen vanhaan olin todella hanakka neuvomaan muita, en enää oikein muista koska se halu alkoi laimeta, mutta nyt se on kääntynyt suorastaan vastakohdakseen, enää en edes SUOSTU neuvomaan ketään, ajatuskin tuntuu aivan absurdilta! (Paitsi tietysti miestä on joskus pakko vähän...)) Samaten  yllätyn, jos joku pyytelee anteeksi jälkikäteen aiemmin lausumiaan mielipiteitään tai neuvojaan. Olen aika usein joutunut sanomaan, että ei se mitään haittaa, en minä niistä silloinkaan piitannut.
 

Mutta huomenna on se kirjapiiri ja silloin selviää ovatko muutkin rouvat yhtä otettuja Mymmelistä. Tai jotain ainakin selviää, emme ole tavanneet porukalla ikuisuuksiin, joten tarjolla saattaa olla jopa Mymmeliäkin kiintoisampia aiheita..!   

Haloo Helsinki: Jos mun pokka pettää: http://www.youtube.com/watch?v=FEcUUhr92sM