Olen lopen kyllästynyt
talveen! Saisi jo loppua. Haluan tuntea kasvoillani lämpimän tuulen enkä ikävää
viimaa, joka saa korvat kivistämään ja rohduttaa huulet kipeiksi ja
koppuraisiksi. Haluan valkeaa hiekkaa, huojuvia palmuja ja isoja aaltoja (en kuitenkaan
tsunamin kokoisia). Olkoon vain epäekologista ja inhotkoon mies lentämistä
vaikka kuinka paljon, on tämäkin epäinhimillistä (vaikkakin kaukana Viktor E.
Franklinin keskitysleiriepäinhimillisyydestä, en ole vielä unohtanut)! Miehen
ystäväkin on ollut kohta kaksi kuukautta Chilessä ja Argentiinassa jonne lähti
kun pelko joka talvisesta masennuskaudesta kasvoi liian suureksi. Kohta hän
palaa takaisin leuhkimaan reissullaan ja me saamme vain nyökytellä ja
myötäillä vieressä. Minäkin haluan lämpimään! Ja haluan seikkailemaan! Haluan tilata ruokaa ja kahvia vieraalla kielellä vieraassa paikassa ja olla sillä tavalla hereillä kuin ihminen uudessa ympäristössä on. Minua tympii se, että aina on
kylmä eikä missään ole mitään vihreää eikä mikään tuoksu miltään ja Talvipuutarhakin on maanantaisin suljettu. Lisäksi tukka on hautunut pipossa
ennätyshaperoksi takkuvyyhdeksi ja mies pilkkaa minua kun pelkään koko ajan
liukastuvani ja kävelen siksi naurettavin pikkuisin töpöaskelin jotka ovat pikemminkin osteoporoosin haurastuttaman mummon kuin elämälle ahneen SEIKKAILIJAN askeleita, mistä on
seurannut se, että minua ei edes HUVITA mennä ulos, mikä ei ole ollenkaan hyvä,
sillä kyllä ulos kuitenkin aina kannattaa mennä. Jos ei muusta syystä niin
katselemaan koiria. Ja hyvällä tuurilla voi nähdä jo vähän aurinkoakin. Tai kokea jonkun pikkuruisen seikkailun, kuten vaikka nähdä kovaa vauhtia pillit päällä kiitävän hälytysajoneuvon! (Tästä näette miten säälittävää elämästäni talven kylmissä kourissa on tullut.)
Mutta rantakeleihin ja
lämpimiin tuuliin on totisesti vielä sikamaisen pitkä aika. Siksi vuodatinkin kaiken yllä
mainitun miehelle tänä aamuna ja höystin sitä vielä tivaamalla, että miten voi olla, että Linda Olsson on asunut Keniassa, Singaporessa, Japanissa, Englannissa ja nyt Uudessa-Seelannissa ja me ei saada aikaiseksi käydä edes Loviisassa?! johon mies kysyi ihmeissään, että kuka ihmeen Linda ja mitä Loviisassa on ja että miksi haluan käydä Loviisassa johon minä että ei tässä nyt SIITÄ ole kysymys vaan siitä, että minä KUOLEN tänne talven keskelle ja sitten ihmeekseni ja riemukseni mies sanoikin, että no
jos noin on, niin kai me voidaan mennä rantalomalle. Joskus. Jee! Ei aavistustakaan koska ja
minne eikä edes minä vuonna (eikä
kuinka pitkäksi aikaa, sehän voi olla vaikka....lopuksi ikää?! Voihan se olla, että mies kertakaikkiaan saa lentämisestä jo menomatkalla niin tarpeekseen, ettei enää suostu lentämään TAKAISIN!) Oli miten oli,
piristyin heti. Pelkkä ajatuskin siitä, etten ole voimattomana tämän loputtoman
talven armoilla ikuisesti vaan tulee päivä jolloin voin kävellä paljain jaloin pitkin meren rantaa pitkässä liehuvassa mekossa käsivarret ruskettuneina, kannattelee jo pitkälle. Hetkessä kaikki onkin taas hyvin ja oma elämä mukavaa. Ja voin taas lukea
kadehtimatta eteenpäin
Linda Olssonin romaania ”Kaikki hyvä sinussa” (josta tämä pakottava iili päästä meren rantaan ja lämpöön itse asiassa sai alkunsakin). Siinä päähenkilö poimii
sitruunoita oman pihansa puusta ja talven huomaa vain erilaisesta valosta ja
”vienosta tuulesta”. Mutta on siinä joku juonikin. Lähden ottamaan selvää millainen.
 |
| "I don't deserve this award, but I have arthritis and I don't deserve that either" Jack Benny |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti