Sadetutkan orja

Mies on tullut naurettavan riippuvaiseksi Iltalehden Sadetutkasta. Heti aamusta hän haluaa tarkistaa, mitä Sadetutka sanoo eikä hän lähde minnekään konsultoimatta ensin Sadetutkaa ja usein hän soittaa tien päältä, että katsopa netistä miltä Sadetutka näyttää. Silloin sanon nenäkkäästi, että katsopa taivaalle miltä siellä näyttää. Minulla on syyni.  Olen näreissäni Sadetutkalle, sillä kerran se ryösti minulta kokonaisen lauantaipäivän ja vielä enemmän vihainen itselleni, koska annoin sen tapahtua. Olin oppinut mieheltä käyttämään Sadetutkaa ja katselin huolissani, että täällähän sataa koko päivän! Välillä katsoin ulos ikkunasta todetakseni ettei sada, mutta sitten katsoin taas Sadetutkasta,  että kyllä tämän mukaan pitäisi  sataa ja todennäköisesti ihan kohta kauhea sade alkaakin, joten nyt ei kannata mennä ulos. Tätä jatkui koko päivän. Ulkona oli mitä parhain keli ja minä istuin koneella ja kyttäsin Sadetutkaa ja kiroilin huonoa ulkoilusäätä. Sen päivän jälkeen Sadetutka jouti minun puolestani romukoppaan.

Mutta tänään onnistuin pihistämään takaisin kokonaisen ihanan kesäaamun Sadetutkalta. Sanon kesäaamun, vaikka syyskuu on melkein puolessa ja tarkoitan sitä! Mies julisti heti herättyään, että sadetta on luvassa, pahinta violetilla merkittyä sorttia oikein, mutta kun katsoin ikkunasta, keli näytti mukavalta ja kun työnsin käteni ulos, tunsin sitä hyväilevän lämpimän kesäisen henkäyksen ja kiskoin ylleni verkkarit ja tossut ja painelin ulos, Koffin puiston halki Hietalahdenrantaan, jossa veneet keikkuivat ja kimmelsivät aamuauringossa ja lämmin ja kostea ilma loi vaikutelman kuin olisi ulkomailla ja sitten taas Ruoholahden kanavien vartta Lapinlahden sairaalalle ja siitä ohi hiekkatietä aina Hietsun rantaan asti (ei meduusan meduusaa tällä kertaa), jossa rantaviivan päässä heinäryppään takaa kurkisti pörröinen varis, joka näytti aivan vihaiselta koulun rehtorilta ja sen koko olemus näytti kysyvän, että ”Mitä asiaa?”. Ja sitten takaisin samaista rantaviivaa (koska se tuntuu niin ylelliseltä) , Hietaniemen hautausmaan poikki (jossa kävelin rauhallisesti, sillä tuntuisi jotenkin mauttomalta hölkätä toisten haudalla) ja takaisin Lapinlahden sairaalalle ja Ruoholahden kautta Hietsun torille, jossa tapasin miehen joka oli lähdössä pyöräilemään siskonpojan kanssa. Tunnin päästä hän ilmestyi takaisin ja julisti riemuissaan, että nyt alkoi sataa, juuri niin kuin Sadetutka oli ennustanutkin!

Henri, masentunut kissa: http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=Q34z5dCmC4M#!

Jaksaa, jaksaa!

 

Ainakin suunnitella. Ja urheillakin. Hyppäsin juuri kuntopyörän selästä. Yksi tunti omasta mielestäni aika kovaa. Hikeä roiskui käsivarsilleni asti ja nyt kasvoni ovat aivan violetit. Hyvä.  Juoksujoukkueemme (no, siis porukka jolla tähtäämme Naisten kympille ja sen jälkeen ties vaikka minne!) koostuu toistaiseksi kolmesta jäsenestä: miehen siskon pojan vaimosta (tuonnempana MSPV) ja miehen siskon tyttärestä (tuonnempana MST) ja minusta.  MSPV on juossut vaikka kuinka paljon jo ennestään ja hänellä on jo valmiina juoksijan vartalo. Hän  suhtautuu kaikkeen insinöörimäisen asiallisesti turhia kiihkoilematta. En ole koskaan kuullut hänen kertovan kauhujuttuja synnytyksistään. Hän vain meni Naistenklinikalle kun aika oli kypsä ja työnsi tyttäret maailmaan. Nyt hän sanoi ohimennen juustokakkua leikatessaan, että ”kuka tahansa pystyy juoksemaan puolimaratonin koska tahansa, jos vain päättää”.  Jos ja kun hänelle sanoo, ettei pysty tekemään jotakin, hän katsoo aidosti vähän hämmentyneen näköisenä, että miten niin ei muka ”pysty”? MSPV on siis juoksussa ihan omaa luokkaansa, mutta joukkue hyötyy hänestä, sillä hän osoittaa omalla esimerkillään kuinka lujaa ja pitkään ihmisen on ylipäätään mahdollista juosta.

 MST on enemmän itseni kaltainen nautiskelija.  Siksi olikin tyrmistys, kun hän kertoi tyytyväisenä harjoitelleensa aktiivisesti cross trainerilla jo maaliskuusta asti ja jaksavansa crossata viisi kilometriä miten päin tahansa hur lätt som helst. Sen sijaan, että olisin onnitellut häntä naisellisen sisaruuden merkeissä, spontaani ajatukseni oli, että ”saasta mikä etumatka!”. Mutta tarkemmin ajateltuna sehän on vain innostavaa ja tuskin jaksaisin keikkua satulassa naama kirjavana näin usein ja pitkään, jollei minulla olisi näin innostavia esimerkkejä. Yritän kahmia joukkueeseen vielä lisääkin väkeä. Pikkusisko nikottelee ja vastustelee, mutta yritän taivutella hänet mukaan sillä ei se mitään haittaa, vaikka asuu eri kaupungissa, emme mekään yhdessä harjoittele, vaan jokainen on aivan omillaan. Välillä viestitellään kuinka fantastisesti sujuu.

Olen myös miettinyt nimeä joukkueellemme, mutta en ole keksinyt mitään hyvää. Japanilaisen horoskoopin mukaan joukkueemme olisi ”Vilpitön Kauris”, jos perustamispäivänä pidetään viime sunnuntaita, mutta se ei kyllä mitenkään kelpaa. Onhan se sievä, mutta ei lainkaan dynaaminen eikä oikein kuvasta meitä. Jos joukkueemme olisi perustettu eilen, se olisi japanilaisessa horoskoopissa  ”Suosittu Norsu”, mikä olisi jo lähempänä totuutta ja hauskempikin, mutta toivottavasti sekään ei kuvasta meitä ensi keväänä.  Mutta ei nimellä ole niin kova kiire kuin pohjakunnolla, iPodilla (soittolistalle pääsevät heti Loreenin ”Euphoria” ja Lady Gagan ”Edge of Glory”, loistavaa treenimusaa!) ja sykettä, aikaa ja matkaa mittaavalla juoksukellolla, jonka saan pikapuoliin Kunto Plussan tilaajalahjana, kun suostun tilaamaan kaksi numeroa yhteishintaan 6,90. Sain valita juoksutakin ja kellon välillä ja olisin tietysti halunnut molemmat ja hetken jo ajattelin, että pakotan 75-vuotiaan äitini tilaamaan myös Kunto Plussan ja valitsemaan lahjaksi takin ja antamaan sen sitten minulle, mutta luovuin kuitenkin ajatuksesta. Eettisistä syistä. 

Olen myös listannut ylimääräisiä etuja, joita joukkueellamme on. Minulla ja MSPV:lla on taatusti kaupungin kovaäänisimmät miehet, mistä on etua radanvarsikannustuksessa. MST:n mies on hiljaisempaa sorttia, mutta huippuhyvä ammattivalokuvaaja, joten jos onnistumme rämpimään maaliin saakka, hän voi ikuistaa meidät onnistuneesti. Tai hetkinen, ehkä kuvat olisi parasta ottaa jo ennen starttia. Yritän ylipuhua joukkueeni, että hankimme kaikki samanlaiset juoksumekot! Martina Haagin joukkueella on kisatukat: Leningrad Cowboys-tyyppiset otsatukat, paitsi Martinalla, jolla on letit, koska muu joukkue ei pystynyt juoksemaan naurultaan nähtyään hänen kisaotsatukkansa. Hänen  perheensä ei ole suostunut tulemaan yhteenkään juoksutapahtumaan kannustamaan, mutta minulla on takataskussani pettämätön konsti. Kesällä mies lahjoi minut kuudella eurolla katsomaan kanssaan Olympialaisten soutukisoja. Nyt voin lahjoa hänet samalla kuudella eurolla kannustamaan minua, sitten kun sen aika on.

Hieman huonompi puoli on se, että kukaan ei tule juoksemaan puolestani, vaan joudun tekemään jalkatyön aivan itse.  Mutta sehän se olennaisin juttu tässä koko touhussa kai onkin.

Edison Lighthouse: Love grows (where my Rosemary goes: http://www.youtube.com/watch?v=b9XyhFQeob0

Go, go, go!

Muistatteko, kun touhotin siitä pyhiinvaellusmatkahaaveestani jokin aika sitten? Unelma elää ja voi hyvin. Itse asiassa ajan parhaillaan vaelluskenkiäni sisään. Yritän vaeltaa joka päivä vähäsen. Tänään vaelsin Punavuoresta Etu-Töölöön repussani karamelliä ja pikku lahjoja kahdelle pienelle päivänsankarille ja juhlien jälkeen vaelsin takaisin Punavuoreen repussani monta litraa miehen siskonpojan meille Tallinnasta raahaamaa edullista viiniä. Mies olisi ottanut viinin pyörälaukkuihinsa, mutta minä halusin harjoitella vaellusta varten (ei sillä että aikoisin vaeltaa Santiago de Compostelaan viinin voimalla).  Mutta suoraan sanoen tällä hetkellä olen kaikkein innostunein juoksemisesta ja siitä saa kiittää tai syyttää Martina Haagia.

Hotkin Martinan "Heja, heja" - kirjan saman tien kun se saapui. En voi USKOA, että Martina, joka on synnyttänyt neljä lasta (viimeisimmän reilusti yli nelikymppisenä) ja lihonut jokaisen raskautensa aikana satakiloiseksi on juossut Venetsian maratonin! Puolitoista vuotta sen jälkeen kun aloitti rapakuntoisena juoksuharjoittelunsa. Ja nyt hän on juossut jo toisen. Miten esimerkillistä! Minäkin haluan! Olenkin jo juoksennellut vähän sinne tänne. Eilen rantaa pitkin Kesärantaan ja sieltä miehen siskolle ja hänen miehelleen Valhallankadulle syömään vähän omenapaistosta ja sitten  takaisin Mechelininkatua aina Marian sairaalalle asti. Onneksi oli alamäkeä.  Loppumatkan kävelin hyvillä mielin. Ja tänä aamuna juoksin Eiran rantaan ja kävelin takaisin. Ei pidä ahnehtia eikä varsinkaan tappaa itseään. Eikä Martinakaan aluksi jaksanut juosta paljon mitään.

Sain kirjasta valtavasti ideoita. Minäkin tarvitsen ehdottomasti itselleni räätälöityä laadukasta treenimusiikkia. Martinalla on juoksukaverinaan iPod. Kohta on minullakin. Ei sillä sinänsä olisi kauheaa kiirettä, sillä toistaiseksi jaksan juosta vasta niin vähän, että askeleitani siivittämään riittävät mainiosti ”Jänis istui maassa”, ”Ukko Nooa” ja ”Pieni nokipoika vain” itse esitettyinä ja vinkuvan hengityksen säestäminä. Mutta olen jo suunnitellut tulevaa juoksumusiikkiani. Soittolistalle pääsevät ainakin Van Morrisonin ”Full Force Gale”, Carolan ”Jag ger allt” ja ”Walk a Mile in My Shoes”, Lisa Nilssonin  ”Aquarius” ja Elviksen ”A Little Less Conversation”. Ja tietysti paljon Abbaa. Ja Mikan "Grace Kelly". Ooooooo, musiikin avulla tulen juoksemaan kuin tuulispää!

Lisäksi haluan juoksukavereita, oman joukkueen ja innostavia palkintoja ja lahjoja. Martinan 3-henkinen joukkue, Team Doktor Throttle, on teettänyt ikioman jättimäisen pokaalin ja ensimmäisellä maratonillaan he pitivät aina kymmenen kilometrin jälkeen pienen huilitauon jolloin joukkueen jäsenet antoivat toisilleen kannustuslahjoja. Yksi oli esimerkiksi tilannut kaikille kivat uudet juoksutopit, joista näytti kuvan, ja toinen oli säveltänyt ja sanoittanut kannustavan rap-kappaleen, jonka esitti radan varressa. Ennen maratonia Martina on osallistunut lukuisiin juoksutapahtumiin, ensin viiden kilometrin ja sitten kymmenen ja sitten puolimaratonille ja jokaisesta kilpailusta saadun osallistumismitalin hän on ripustanut seinälleen, jota kutsuu ”egoseinäksi”. Itse asiassa minulla ON jo pieni joukkue. Se muodostui äsken  kuin itsestään, kun olimme miehen siskonpojan pikku tytärten syntymäpäivillä.  Syntymäpäiväsankaritarten äiti ja täti ilmoittautuivat oikopäätä ja ensimmäinen etappimme on Naisten kymppi. Se on onneksi vasta keväällä, joten on aikaa treenata. Ja minä sain jo ensimmäisen innostavan lahjanikin; ilmaisen päiväristeilyn Tallinnaan, oikein ikkunallisella hytillä!

Yksi asia minua kyllä huolettaa, eikä vallan vähänkään. Martina kertoi mitä juokseminen on tehnyt hänen varpailleen. Joka toinen kynsi on mustunut ja muutama kynsi on irronnut kokonaan! Hän ei voi enää käyttää lainkaan punaista lakkaa varpaankynsissään, sillä se ei peitä mustia kynsiä, vaan hän on joutunut siirtymään siniseen kynsilakkaan. Sellaiseen minä en aio kyllä ollenkaan ruveta. Varpaankynsien lakkausasioissa olen hyvin konservatiivinen! Ja vielä kamalampi on ajatus kynsistä, jotka juoksutossuja riisuessani varisisivat maahan kuin syksyn lehdet. Yök! Pitäkää peukkuja, että mitään niin kamalaa ei tule tapahtumaan. 

Jean Jacques Goldman: Je marche seul: http://www.youtube.com/watch?v=dz2Qbk0cTcI

Tyylikäs Pegasos

Blogini täyttää tänään vuoden. 139 tekstiä ja  suunnilleen yhtä monta kuvaa. 10023 klikkausta (etupäässä sukulaisten). Kiitos kaikille sivuilla vierailleille! Vuosi on eräänlainen virstanpylväs, joka pistää miettimään mitä kaikkea tänne on tullut vuodatettua (satunnaisia kohtaamisia erilaisten eläinten kanssa, flunssaa, pienimuotoisia matkoja, syömistä, juomista, juhlimista, paastoamista, lapsuusmuistoja, luettuja kirjoja, katsottuja filmejä, koluttuja kirpputoreja, jonkin verran kokkausta, puutarhajuttuja) ja missä hengessä ja millainen blogi tämä oikeastaan on ja pitäisikö tämän profiloitua selkeämmin ja keskittyä johonkin teemaan sen sijaan, että pohdiskelee sellaisia, kuin että onko se kissanruokamainoksen supernotkeasti pöydällä iltapuvussaan tanssiva nainen oikeasti Eva Longoria, kuten mainos antaa ymmärtää, vai tanssiiko siinä joku toinen ja sitten vain näytetään Evan naamaa? Pitäisikö ottaa enemmän kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, järkyttäviin uutisiin todella pahoista asoista, Itämeren tilaan ja eurokriisiin?

 

Astrologisesti tarkasteltuna blogini on länsimaisessa horoskoopissa neitsyt, sinnikäs ja yksityiskohtiin takertuva puurtaja. Ehkä jopa vähän niuho! Kiinalaisen horoskoopin mukaan tämä on turvallisuushakuinen kissa. Mutta japanilaisessa  Chara Navi- horoskoopissa tämä onkin Tyylikäs Pegasos! Tyylikäs Pegasos vihaa epäoikeudenmukaisuutta, liikuttuu helposti, on vähän kömpelö (mutta viehättävällä tavalla), on jääräpäinen mielipiteissään, tavoittelee ihanteitaan innokkaasti, mutta toisaalta ei ole erityisen kestävä . Saattaa muuttaa asenteitaan nopeastikin  ja  vaikeuksien ilmaantuessa heittäytyy epätoivoiseksi. Bingo! Jos olisin tiennyt tämän blogia perustaessani, olisin ilman muuta antanut blogini nimeksi Tyylikäs Pegasos. Jos mietit perustavasi blogin tänään, se olisi japanilaisessa horoskoopissa "Huolehtivainen Pantteri". Ja löytyyhän sieltä vaikka mitä kivoja, kuten vaikkapa "Toimelias Koala", "Rakastettava Susi" ja "Mahdollisuuksien Tanuki". Mutta tänään on Tyylikkään Pegasoksen päivä.

 

En kyllä aio jatkossakaan profiloitua.  Ajatus tuntuu uskomattoman vieraalta. Ja mihin  teemaan blogini keskittyisi? Kirjallisuusblogi? Ei ikinä, kirjat ovat sielun ravintoa eikä niiden liiallisesta ruotimisesta seuraa muuta kuin tympääntyminen koko kirjallisuuteen. Sitä paitsi luen niin liukuhihnalta, että kun olen saanut yhden päätökseen ja olisi viiltävän analyysin paikka, olen jo seuraavan kimpussa ja entiset ja meneillään olevat vyyhtiytyvät keskenään. Urheilublogi? No juu, NYT, mutta saattaisi tulla tiensä päähän jo alle kuukaudessa. Ruokablogi? Ei helkkarissa. Muotiblogi? Millä lihaksilla? Parisuhdeblogi? Sallikaa meidän nauraa! Juu ei, jatkan entiseen  malliin sen minkä jatkan. Pakottamatta. Sillä olisihan todella mautonta piiskata Tyylikästä Pegasosta. Ja kokonainen vuosi on jo sentään aika pitkä aika!

 

Tanti auguri: http://www.youtube.com/watch?v=TkuVgey_EVE

Elias Lönnrotin omena

Pääsin eilen miehen siskon ja hänen miehensä siivellä syysretkelle Sammattiin, jossa heillä on mökki. Näin Eeva Joenpellon kirjailijatalon ja rupikonnan ja luulin jo olevani näkemäisilläni saukon, sillä rantavedessä molskahteli joku ISO, mutta miehen siskon mies sanoi ettei se voi olla saukko ja kun tivasin että miksei muka, hän tarjosi ontuvan selityksen, että  jos se olisi saukko, rannalla olisi jo luontokuvaaja kytiksessä. Lisäksi sain poimittua pienen sangollisen mustikoita ja pussillisen omenoita piirakkaa ja muita herkkuja varten ja sitten minut vietiin vielä tutustumaan Elias Lönnrotin kotipaikkaan, Paikkarin torppaan.

Kuljeskelimme pitkin Lönnrotin tiluksia ja oli ihanaa ja aurinkoista ja Valkjärvi kimmelsi alhaalla ja heinäsirkat sirittivät ja minä sanoin, että jos MINÄ olisin varttunut näissä maisemissa, niin kyllä minustakin irtoaisi laadukasta tekstiä (vaikka todennäköisempää olisi, että olisin kulkenut ympäriinsä kiukutellen ja aidanseipäitä potkiskellen ja manaillen virikkeiden ja säpinän puutetta). Torppa oli kiinni, mutta litistimme kasvomme kiinni ikkunoihin ja kurkistelimme sisään. Torpan pihalla kasvoi omenapuita, joissa oli ihania punaisia omenoita. Niitä oli pudonnut maahankin vaikka kuinka monta. Nappasimme kukin yhden ja haukkasimme ajatellen, että on tämä kyllä aika uskalias teko: syödä nyt kansalliseepoksen isän omena! Mutta kiusaus oli kertakaikkiaan liian suuri. Kuka tietää josko se vaikuttaa vaikka mitä!

 

 

Kotimatkalla miehen siskon mies halusi ehdottomasti poiketa Mankkaan K-supermarkettiin, joka on hänen mielestään ”Suomen toiseksi paras ruokakauppa” ja hän mainosti jo etukäteen, että siellä on aivan valtava tuotevalikoima ja kyllähän siellä kieltämättä tavaraa piisasi, mutta Pirkan uutuustuote, suloiset värikkäät macaron-leivokset olivat valitettavasti pakastealtaasta loppu. Lohdutukseksi näin sentään lasiakvaariossa möngertävän elävän hummerin. Kotona tein miehen riemuksi silakkapihvejä ja muusia ja jälkiruuaksi omenapiirakan ja vaniljakastiketta. Ei varsinaista Suurimman Pudottajan ruokaa, mutta  kruunasi hienosti täydellisen sunnuntaipäivän. 

Molly Sandén: Det finaste någon kan få: http://www.youtube.com/watch?v=7SfPS8xb3SM&feature=related

Madame Meduusa kuntoilee

 

Kuntoilukärpänen on toden totta päässyt näykkäisemään minua oikein kunnolla ja hyvä niin! Tänään heräsin jo viideltä kirjoittamaan aamusivujani ja leipomaan sämpylöitä ja kun mies heräili seitsemän kieppeillä tein jo lähtöä lenkille. Hän varmisti, että tiedostanhan varmasti itsekin käyväni kauheilla kierroksilla ja vastasin, että juu juu. Se kävi selväksi jo siinä vaiheessa kun sämpylätaikina oli kohoamassa. Sen oli määrä kohota puoli tuntia ja sen ajan ajattelin lukea kirjaa. Aikani luettuani arvioin, että nyt on varmasti puoli tuntia kulunut, mutta kun tarkistin kellosta, aikaa olikin kulunut vasta viisi minuuttia. Viisi!

Aika on muutenkin niin kummallinen juttu. Siitä on nyt puolisen vuotta, kun istuimme Bruuverissa ystävien kanssa vaihtamassa onnen appelsiineja ja kirjaamassa toiveitamme ja odotuksiamme ylös ja tuntuu kuin se olisi ollut ihan vasta äsken. Toisaalta minuuttikin saattaa tuntua ikuisuudelta (erityisesti hölkätessä). Ja sitten taas viisi vuotta voi tuntua vielä lyhyemmältä kuin se puoli vuotta. Mystistä. Muistin, että siellä Bruuverissa toivoin viettäväni paljon aikaa meren rannalla ja voivani käyskennellä rantaviivan tuntumassa. Tietysti ajattelin jotain piiiitkäää rantaa jossain lomaparatiisissa kaukana kaukana, mutta vaikka en olekaan matkustamassa rantalomalle, toiveeni rantakäyskentelyistä ovat toteutuneet ihan puolivahingossa.  Mahtavinta ulkoillessa on se, kun osuu paikkaan jossa ei ole juuri muita. Viikonloppuaamut sopivat tähän mitä parhaiten. Silloin minussa herää ahneus ja ajattelen aina, että tämä kaikki on MINUN. Kaivopuisto: minun. Hietaniemen haustausmaan suihkulähde: minun.  Hietsun ranta: minun minun minun! Eiran kaunis kukkapuisto: yksinomaan minun. Eteläranta: minun. Kasarmikatu: minun. Jne. jne. jne. Joskus kyllä sattuu, että näkee jotain sellaista, jonka haluaisi heti jakaa jonkun kanssa ja silloin soisi kernaasti jonkun olevan lähistöllä. Niin kävi eilen Hietsun rannassa kun näin meduusan! Ensin kävelin omahyväisesti rantaviivaa(ni) pitkin, mutta sitten silmiini osui ihmeellisen näköinen limaklöntti. Kyykistyin tutkimaan sitä tarkemmin ja huomasin, että niitähän on koko ranta täynnä! Spontaani reaktioni oli tietysti huutaa, että hei tulkaa äkkiä katsomaan, täällä on MEDUUSOJA, mutta ketään ei näkynyt mailla halmeilla. Onneksi oli kamera mukana. Ja kun puhelin hetkeä myöhemmin soi ja siellä oli suhteellisen vieras ihminen joka soitti työasioista, en malttanut olla kertomatta hänellekin, että näin juuri meduusan johon hän neuvoi äidillisesti, että älä vain koske siihen, se voi olla myrkyllinen.

Mutta takaisin kuntoiluun, tai suorastaan urheiluun! Tuntuu, että nyt kun olen otollisessa tilassa,  saan virikettä ja kimmoketta vähän joka suunnalta. Ensin tuli tietysti se Suurin Pudottaja, jonka Suurin Opetus oli se, että itseltään voi kyllä vaatia aika paljonkin ja että tuloksia varten pitää nähdä vaivaa ja hikoilla. Oma ohjenuorani liikunnassa on tähän asti ollut lähinnä hentomielinen  ”kunhan en vain rasittuisi liikaa”  ja jos joku on tuntunut epämukavalta, olen lopettanut heti. Miksikö? No, siksi että olen voinut. Olen vähän kuin sellainen käänteinen vuorikiipeilijä/seikkailija. Tiedättehän tyypin? Jos häneltä kysytään, että miksi kiipesit vuorelle, hän vastaa: Koska se oli siinä! Jos minulta kysytään miksen kiivennyt vuorelle, vaikka oli tilaisuus,   vastaan että koska ei ollut pakko. Mutta Suurimman Pudottajan neljä parasta suoriutuivat herranen aika sentään kokonaisesta maratonista, ja se pistää miettimään.

Lisäksi paljastui että suursuosikkini, Martina Haagkin on juossut maratonin ja on kirjoittanut harjoittelustaan kirjan ”Heja heja!”, joka onkin jo tulossa tyköni Adlibriksesta ja hänen juoksumottonsa on simppelisti, että ”Jalka ylös, jalka alas, jalka ylös, jalka alas”.  Hän kertoi ensimmäisen läpimurtonsa tapahtuneen, kun hän jaksoi juosta 12 minuuttia yhteen menoon. Siihen minäkin pystyn. Juuri ja juuri. Ja jostainhan sitä on alettava.

 

Sen jälkeen luin vielä haastattelun Ringa Roposta, joka tekee kovasti työtä vammaisurheilun puolesta ja  joka kritisoi nykyisiä naispituushyppääjiä puutteellisesta pakaratreenistä sanomalla että ”tytöillä on selvästi löysää” ja kertoo että eräässä kilpailussa hän kovisteli tyttöjä, että  hän ei mitään mitaleita tule ojentelemaan jollei kuusi metriä mene rikki, vaan nakkelee ne kentälle suoraan katsomosta. Itse hän hyppäsi aikoinaan 685. Myös Suurimman Pudottajan treenarit olivat aivan armottomia. Joka ikinen farmilainenhan siellä tuhersi itkua jossain vaiheessa. Mutta mikä tulos!

 Ja vielä mitaleista puheen ollen: yksi viikon kohokohtia oli, kun olin ystävättären kanssa kuuntelemassa ravintoaiheista luentoa ja siellä oli yllätysvieraina Olympiapronssia purjehtineet Suomitytöt ja he laittoivat mitalinsa kiertämään ja sain ihastella sitä ihan läheltä  (oooo miten hieno!) ja pitää sitä kädessä (ooooo miten painava!). Martina Haag perusti sisarensa ja ystävättärensä kanssa oman juoksujoukkueen ja he hankkivat itse omia pokaaleita joita he sitten verisesti toisiaan vastaan kisaten tavoittelivat. Mahtava idea!

 

Dixie Chicks: Some Days You Gotta Dance: http://www.youtube.com/watch?feature=endscreen&v=2aTCKIUa7UM&NR=1

Kärsimättömyyden kirot

Olen kärsimätön. Niin kärsimätön, etten millään voi odottaa Suurimman Pudottajan etenemistä täällä Suomessa, vaikka ohjelma tulee joka päivä.  Ei riitä, että olen jo onkinut selville  kuka voittaa (ja että voittaja on tähän mennessä pannut jo sileäksi voittamansa 250 000 dollaria).  Sen lisäksi kävin taas googlettamassa osallistujia ja nyt olen ihan hämilläni. Vielä aamulla kaikki oli ihan selvää. Finaalinelikkoon selviytyivät Koli, Mike, Daris ja Ashley. Kilpailu kovenee. Nyt ei enää voi kannustaa yhtä paljon kaikkia, nyt pitää valita puolensa. Eikä se niin vaikeaa olekaan. Daris, se käkkäräpää, on suloinen ja hiljainen ja kiltti. Kannatetaan! Mike on niiiiiiin ylipainoinen vieläkin, laihdutettuaan 90 kiloa, että hyvä kun pääsi finaaliin, hän tarvitsee sitä.  Mutta hän ei ole suosikkini. Koli on ärsyttävän itsevarma ja uhoaa varmaa voittoaan ja mikä pahinta hän äyskäisi ikävästi suloiselle Darisille, joten hän saisi mielellään saada pienen  näpäytyksen. Jääköön viimeiseksi! Platinanvaalea Ashley on kaikkein ihanin ja ainoa nainen ja niin tosi suloinen, että vaikka Dariskin on ihana, niin Ashley saisi kaikkein mieluiten voittaa. Hän on jo nyt pudottanut painoaan enemmän kuin kukaan nainen Suurimman Pudottajan koko historiassa! Oma järjestykseni oli siis selvillä, ja sitä helpotti suuresti kun oli yksi selkeä inhokki: Koli.  Mutta nyt googlettaessani törmäsin uutiseen, että suloinen Ashley on menossa naimisiin nokkavan kopean Kolin kanssa!!! Ja koska en voi kääntää selkääni suloiselle Ashleylle, minun on kai ruvettava katsomaan Koliakin uudella silmällä ja koitettava löytää hänestä edes jotain rakastettavaa. Voi miksi miksi miksi meninkään työntämään nenäni People-lehden juorusivustolle???!!!

Niille teistä, jotka ajattelevat parhaillaan, että hanki nyt jo hyvä nainen ELÄMÄ, voin sanoa, että olen ihan juuri kohta aikeissa tehdäkin sen. Mutta ensin pitää kertoa vielä yksi toinenkin tärkeä juttu. Nimittäin siitä hunajaisesta brittikokista, Nigella Lawsonista, joka kokkaa aina kaikkea voista ja sokerista ja pekonista ja laardista ja menee vielä yöllä hakemaan kaapista lisää välipalaa. Siitä, joka näyttää 52-vuotiaana kolmekymppiseltä, enintään. Nyt hänkin on laihtunut vaikka millä mitalla. Vaivaisenluuleikkauksen jälkimainingeissa, koska ei kuulemma enää päässyt kipeillä jaloillaan könyämään jääkaapille niin usein kuin halusi. Ihan vain puolivahingossa. Muka.

Minä sen sijaan poljen kuntopyörää kuin hullu enkä syö lainkaan karamellejä enkä muitakaan herkkuja ja olen ottanut laihdutushankkeeseeni mukaan myös universumin.  (MINÄ lupaan huolehtia kuntoilusta ja terveellisestä ruokavaliosta, UNIVERSUMI huolehtikoon painon putoamisesta). Mutta vaikka hoidan oman puoliskoni moitteettomasti, en silti laihdu yhtään. Sen on oltava universumin vika!

The five stairsteps: Ooh child: http://www.youtube.com/watch?v=bmDakhg45rk