Ei naurata!

Olen tässä muistellut mikä minua on viime aikoina naurattanut. Yleensä se on ollut joku tilanne, jossa olen päässyt seuraamaan sivusta jonkun toisen aitoa närkästystä mutta en itse ole ollut närkästyksen vallassa, sillä närkästynyttä ihmistä ei naurata mikään. Ainakaan heti. Sain ystäviltä aivan ihania kukkia nimipäivälahjaksi (evidenssiä yllä) ja kun tiukkasin mieheltä, että miten voi olla että ystävät kyllä muistivat mutta sinä et, hän puolustautui että ”saithan sinä minulta pyöränrenkaaseesi ilmaa”. Saatoin nauraa vapautuneesti vasta kun olin saanut asiaankuuluvan nimipäiväleivokseni ja muita pikku yllätyksiä ja loppujen lopuksi se ilma osoittautui kuitenkin parhaaksi ja käyttökelpoisimmaksi lahjaksi, ainakin siihen saakka kunnes saan hankituksi ikioman adapterin. (Ystävät ovat vanhimpia mitä minulla on, kaukaa esikoulusta asti ja muistelimme entisiä koulukavereita ja ihmettelimme että eikö meistä kenestäkään tullut mitään suurta tai  KUULUISAA ja lopulta joku muisti yhden joka on esiintynyt viime aikoina runsaasti televisiossa korkean virkansa puolesta ja kun en millään muistanut häntä, ystävä tuskastui: Miten sä et muka muista?! Se oli se, joka PURI kaikkia, vielä lukiossakin.)

Oulussa sen sijaan sain naureskella aika tavalla vailla närkästysviivettä. Tämmöisille esimerkiksi:

Miehen siskon mies on ruvennut näin varttuneella iällä varsinaiseksi supliikkimieheksi. Aikuista tytärtä hävetti kun isä tilasi baarissa muikeana tiskin takana seisoneelta tytöltä ”kaksi Karhua ilman murinaa”. Hän kieli tapahtuneesta Keltaisessa talossa. 

 

Tytär (tuohtuneena): Aivan hirviä tilanne! Oli pakko ottaa pari askelta sivummalle.

Isä (puolustelevasti): Kyllä sitä tyttöä tuntui kovasti naurattavan!
Tytär: Isä, minä oon ollu asiakaspalvelutyössä, minä erotan kyllä asiakaspalvelunaurun aidosta.

Eräänä aamuna miehen siskon mies luki Kalevaa ja alkoi yhtäkkiä pyyhkiä silmiään. Miehen sisko kysyi että mitä siellä oikein lukee ja hänen miehensä kertoi lukeneensa tosi liikuttavan jutun perheestä, jossa tiskivuorot mökillä ratkaistiin pelaamalla viimeistä tikkiä (tai mikä lie peli ollut) niin kuin meillä Sammatissa. Että mieti nyt,  jossain on olemassa toinenkin perhe, jossa on sovellettu tuota samaa konstia! Siihen hänen vaimonsa nyreästi, että eikä ole, senkin pöljä, tuohan on meidän Saaran kirjoittama juttu. Siinähän on kuvakin alla!

 

Sitten minua nauratti aivan kauheasti kun miehen sisko kertoi elämänsä ensimmäisestä festarikokemuksesta viime kesän Qstockissa. Sitä haluttiin markkinoida uusille kohderyhmille minkä kunniaksi yli 60-vuotiaat pääsivät sisään ilmaiseksi. Ilahtuneena miehen sisko soitti parhaalle ystävättärelleen ja yhdessä nämä tyylikkäät rouvat saapuivat parahiksi paikalle todistamaan miten rääväsuinen Petri Nygård kömpi lavalle jättimäisestä puhallettavasta naisen sukuelimestä rivouksia syytäen. Ei mennyt kauaakaan kun kulturellit rouvat katsoivat saaneensa festarielämyksestä tarpeekseen ja poistuivat yhtä kokemusta rikkaampana läheiseen ravintolaan nauttimaan lasilliset viiniä. Ehkäpä toisetkin.

Sekin minua nauratti kovasti, kun menimme taas kerran hanhenmarssia aamu-uinnille Oulujokeen ja mukana oli miehen siskon vanhin poika lapsineen. Miehen sisko ja hänen miehensä tapaavat uida alasti, sillä ”kotirannassa niin saa tehdä” (ilmeisesti vaikka kotiranta olisi samalla yleinen uimaranta). Vähän ennen rantaa miehen siskon poika kysyi että, äiti, ethän ole alasti, johon miehen sisko vastasi Marimekko-aamutakkinsa vyötä auki näpräten että tietysti, ainahan minä, ja samassa hän sai vyön auki ja aamutakki hulmahti hiekalle ja hänen poikansa peitti kasvonsa käsillään ja parahti: ”Äiti, EI!!!” mutta oli jo liian myöhäistä!

 

Troggs: With a Girl like You:http://www.youtube.com/watch?v=6__s2-iytA0

 

Keltaisessa talossa

Terveisiä Oulusta! Tehdyn reissun jälkeen mikään ei ole entisellään: tulin nimittäin hankkineeksi elämäni ensimmäisen älypuhelimen! Haluatteko tietää miksi? Koska ystäväpariskunnan mies sohelsi ensimmäisenä iltana puhelimensa rintataskustaan lavuaariin, jossa se kastui ja meni niin piloille, ettei edes suvun salainen konsti tepsinyt (kastunut puhelin pussiin, jossa on riisiä ja pussi kiinni, saatte ihan vapaasti kokeilla tahollanne) ja hän sanoi joka päivä että pitää mennä ostamaan uusi puhelin ja minä hoin että pitää päästä Isokadun Colore-kauppaan ja minä pääsin Coloreen, josta ostin kivoja juttuja joista kerron ehkä myöhemmin tai sitten en

ja myöhemmin myös puhelinkauppaan, josta minä ostin puhelimen ja ystäväpariskunnan mies ei, sillä hänen tyttärensä vannotti häntä olemaan ”tekemättä mitään typerää” ennen kuin hän ehtii hätiin Lapin reissultaan. No, ehkä ostopäätökseen vaikutti vähän sekin, että suvun lapset kerääntyivät vanhan kännykkäni ääreen tohisemaan, että ”hei, tulkaa katsomaan, tässä on NÄPPÄIMET!!” ja se kun miehen siskonpojan vaimo oli edellisissä sukujuhlissa ilmoittanut tunteellisesti, että on kaksi tavaraa, joita hän rakastaa; toinen on hänen polkupyöränsä ja toinen puhelin, jota hän samalla siveli hellästi, mutta suurin syy oli kyllä puhtaasti se, että  satuin astumaan sisälle kauppaan eikä minulla ollut kiire minnekään. Suhtaudun uuteen puhelimeeni kauhunsekaisella uteliaisuudella ja ehdin jo kotimatkalla kirota sen minulle myyneen oululaispojan ties minne, kun kännykkä ei alkanutkaan toimia sovitulla minuutilla vaikka jullin mielestä kaikki tulisi olemaan ”tosi heleppoa”, mutta sitten se alkoikin toimia, ja olin aika otettu kun se osasi oitis kertoa minulle, että olen Joutsassa, vaikka kukaan autossa olijoista ei ollut osannut eikä halunnut, sillä he kuuntelivat Joan Armatradingia ja olivat aivan fiiliksissä, koska sinä kesänä kun he alkoivat styylata vakkariin kolmisenkymmentä vuotta sitten Joanin kappale ”Drop the pilot” oli ollut hitti ja nyt se toi nuo kaukaiset ajat Tampereen pintapaikoissa aamuun asti joraamisineen elävästi heidän mieleensä.  Mutta puhelin siis osasi vastata kysymykseeni missä olen ja nyt odotan jo kieli pitkällä uutta älypuhelinta, joka osaisi kertoa vastauksen myös jatkokysymykseen ”miksi?”

Mutta ei minun puhelimesta pitänyt kertoa, vaan siitä mitä Oulussa miehen siskon ja miehensä keltaisessa talossa tapahtui. Tuttuun tapaan väkeä tuli ja meni ja ruokaa laitettiin ja syötiin ja viimeisenä iltana oikein isolla kauhalla: ystävätär valmisti avokadopastaa, miehen siskon esikoispojan perhe spaghetti bolognesea, toisen pojan perhe panosti ihaniin salaatteihin ja minä osallistuin ripustelemalla värikkäitä viirejä puutarhaan ja kasaamalla ja koristelemalla valmiin Pirkka-kakkupohjan runsain höystein (persikkaa, banaania, lemon curdia, mansikoita ja viinirypäleitä ja päälle runsaasti kermaa, lisää mansikoita ja viinirypäleitä ja raastettua Fazerinaa). Katsottiin porukalla ”Siltaa” kauhean älämölön säestyksellä ja minä tein sen minkä olin aikonutkin: poistin miehen viitisenkymmentä vuotta sitten äitinsä viinikarahviin tunkemat leegopalat kannusta. Voi sitä iloa kun mies sai palikat viimein käteensä! Ja voi sitä hämmennystä minkä helisemätön kannu miehen siskon lapsissa herätti! Yksi ei suorastaan kestänyt  ollenkaan, vaan survoi palikat valtavassa tunnekuohussa takaisin, jolloin otin karahvin taas tyynesti syliini ja poistin palikat näytöstyyliin uudestaan. En muista milloin olisin viimeksi ollut niin tyytyväinen itseeni ja sataprosenttisen varma siitä, että tämän minä hoidan vaikka henki menisi. Vain yhtä asiaa kadun: sitä etten ottanut viereeni avustajaa, joka olisi pidellyt metalliastiaa jonne olisin saanut pudottaa palikat pihdeistäni (niillä ne irtosivat leikiten)ja ne olisivat kilahtaneet sillä tavalla kuin lääkärien ihmisistä poistamat luodit  elokuvissa.

Oulussa oli tällä kertaa aika kylmä. Jopa Oulujoki tuntui lämpimältä ulkoilmaan verrattuna, mutta siitä huolimatta puutarha kukoisti ja ulkoillakin saattoi.

Mies yhytti vanhoja koulukavereitaan pelaamaan ”kahta kosketusta”, joka on joku pirullisen kiero versio jalkapallosta ja joka saa keski-ikäiset ja sitä vanhemmat miehet ja jopa nuoret salskeat osallistujat huonoon kuntoon moneksi päiväksi mutta on kuulemma sen väärti. Minä opin miehen siskon nuorimmalta tyttäreltä uuden käyttökelpoisen sanan: ISMO! Se on lyhenne ja tarkoittaa: ”Ihan sama mulle. Oikeesti!” Teini-intonaatio on tärkeä sitä lausuttaessa.

Kaikki hauskuus loppuu kuitenkin aikanaan (ja kuten sain huomata, korvautuu pian uusilla hauskuuksilla!) ja minunkin oli aika palata takaisin lelukauppahommiin. Työt kuitenkin keskeytyivät, kun pomon tyttäret halusivat tarjota minulle aamiaisen kotonaan ja mikä muu siinä sitten auttoi kuin minun istua chillailemassa heidän parvekkeellaan samettisen sileästä smoothiesta ja tyttöjen leipomuksista nauttien sillä välin kun tyttöjen äiti huhki puodissa tiskin takana. Perheen koiralla oli uusi, keltainen hupullinen sadetakki. 

 

Illalla käytiin miehen kanssa vielä katsomassa korkeita laivoja, mutta kavahdimme samalla asialla ollutta ihmismassaa ja luikimme vähin äänin Bulevardin ja Albertinkadun kautta  takaisin kotiin.

 

Joan Armatrading: Drop the Pilot: http://www.youtube.com/watch?v=ifARMmcqhD8

Hyvässä hapessa

Terveisiä mökiltä. Oloni on rento ja levännyt ja kun katsoin aamulla pitkästä aikaa peiliin ja kohtasin katseeni, saatoin panna tyytyväisenä merkille, että sielu oli kotosalla ja näytti viihtyvän hyvin. Ei siihen muuta tarvita kuin että pääsee todistamaan livenä miten aurinko nousee ja laskee ja nousee ja laskee ja saa sytyttää elävän tulen ja tarkastella maailmaa norppaperspektiivistä järvestä käsin ja  paneutua pitkälleen maahan ja tuntea miten se kannattelee varmasti ja pyyteettömästi.

 

 

 

 Tajusin senkin miksi kaupungissa ei hevin saa sellaista oloa. Koko kaupunkihan on koverrettu aivan ontoksi, on parkkiluolaa ja maanalaisia kauppoja ja metrotunnelia ja jos vaikka mitä. Ei sellaiseen heppoiseen kuoreen olekaan luottamista!

 

Pikkusisko oli tuonut ison läjän aikakauslehtiä ja luin juttuja muun muassa Viivi Pumpasesta ja Vera Valasta ja Katja Ketusta, joka kehui osaavansa lämmittää saunan ”metiseksi” mikä insiproi minua loiskuttelemaan ennätysmäärän vettä kiukaalle, lauteille ja seinille seuraavan kerran saunaa lämmittäessäni ja  Merja Kyllösestä jonka perhe kuulemma lähettää aina eduskunnan kyselytunnin päätteeksi hänelle tekstiviestin, että ”yrittäisit nyt edes”, kun näkevät hänestä aina naamasta mitä hän kulloinkin oikeasti ajattelee ja  katselin ihmeissäni mitä kaikkia tuotteita onkaan tarjolla (mm. oma puutarhapenkki hamsterille!)

Lisäksi luin runsaasti sarjakuvia. Vieläkin naurattaa se kun Tenavien Eppu suunnitteli ryhtyvänsä karjatilalliseksi ja kirjoitti keskustapuolueen puoluesihteerille, jotta hän lähettäisi pari lehmää joilla hän pääsisi alkuun. Eppu on ihana!

 

Mutta niin on Sallikin!

Puutarha oli taas yksi nöyryyden oppitunti; ne kasvoivat joita huvitti eivätkä ne olleet ollenkaan niitä jotka olin kylvänyt. Toisaalta puutarha oli myös kärsivällisyyden oppitunti kun yhtäkkiä iirikset ja jaloangervot, jotka istutin joskus monta vuotta sitten, päättivätkin kukkia tänä vuonna ensimmäistä kertaa, kun en enää odottanut niiltä yhtään mitään. Ja puutarha oli runsauden ja helppouden ja niistä seuraavan kiitollisuuden oppitunti. Siitä vain sopi mennä muki kourassa keräämään marjat aamujogurttiinsa parin metrin päästä pyjamassaan. 

Mies inhoaa marjojen keräämistä, mutta suostui pienen astian kanssa kuitenkin marjastamaan vähän kotipihassa. Noin puolen desilitran jälkeen hän kyllästyi ja sanoi kohtalokkaalla äänellä että olisi se hirviää, jos pitäisi kerätä litra!

 

Mieshän ei yleensä ymmärrä muutenkaan mökkeilystä enempää kuin sika hopealusikasta (pesukoneen puuttuminen saa hänet selvästi hämmennyksiin ja hän onkin alati saunalla pesemässä ”pikkupyykkiä”, vaikkei kotona osoita minkäänlaista taipumusta tai halukkuutta vaatehuoltoon), mutta nyt hänkin rauhoittui lukemaan dekkareita viltillä pihalla ja muutenkin olimme raittiissa ilmassa yötä päivää, sillä nukuimme yötkin saunamökin ovi ammollaan.

Hyttysetkään eivät ihme kyllä vaivanneet. Kun avasin kaupungissa kotimme oven, vastaan iski kauhea paksu tunkka! Mies on yhä ulkoilmassa, sillä hän pyöräilee kotiin. Nyt hän on kuulemma lähestymässä Riihimäkeä ja on hyvissä voimissa vahvistettuaan itseään kahdella grillatulla kanankoivella. Minä laitoin neljä litraa mustikoita pakkaseen (isän poimimia, myönnän: olen hemmoteltu porsas) ja lähden nyt töihin.

Matti Johannes Koivu: Vain elämää: http://www.youtube.com/watch?v=K99JhVZD1BA 

Otteita työelämästä osa 2

Äiti soitti mökiltä juuri kun olin nauttimassa vapaasta rauhallisesta aamustani kahvikupin ja Aurinkomatkojen lomaoppaan kera. Lomaoppaan selailu tuo mieleen nuoruuden, silloin sitä aina selasi kynä kädessä että tuonne ja tuonne ja tuonne ja tuonne on päästävä, ja varsinkin tuonne, mutta nykyäänhän kaikki hoituu niin näppärästi oma-aloitteisesti netissä. No, kumminkin, olin juuri Kuuban kohdalla ja katselin vähän sillä silmällä Varaderoa (mies, joka edelleen inhoaa lentämistä, tuntee kuitenkin jostain oudosta syystä vetoa Kuubaan, joten ehkäpä hänet saisi hyvinkin houkuteltua...mutta ensin pitää kyllä säästää melkoinen määrä rahaa) kun äiti ilmoitti että mustikat ovat kypsiä ja vadelmissa on hirveästi raakileita ja mansikoita on vielä ja kanttarellejakin on löytynyt.  Kaikki tämä omalta tontilta, joka tunnetusti on ennenkin ollut oikea runsaudensarvi, mutta ei mustikoita ennen muistaakseni näin aikaisin ole tullut. Oooooo, ja edessä pitkä mökkiviikonloppu. Maltan tuskin odottaa, mutta vielä on edessä työpäivä.

 

 

Hauskoja kohtaamisia syntyy edelleen päivittäin. Joskus asiakkaita on kuitenkin kerta kaikkiaan mahdotonta miellyttää. Eilen esimerkiksi kävi nainen, joka kysyi onko meillä Peppi Pitkätossu-leluja. Sanoin että on meillä pelikortit ja sitten on Peppi-nukke ja pieni vihreänuttuinen Herra Tossavainen. Hän käänteli Peppiä arvostelevasti käsissään ja sanoi että nukke tulee koiralle, joka repii siltä välittömästi kädet ja jalat irti, että eikö teillä ole mitään pyöreää Peppi-nukkea, tuollaista kuin nuo tuolla (hän osoitti hyllyä jossa on lauma Barbapapoja).  Sanoin että nuo ovat Barbapapoja, jos haluat pyöreän lelun, osta tuommoinen, johon hän sanoi ettei voi ostaa mitään Barbapapaa, koska koiran nimi on Peppi Pitkätossu, ja lelun tulee sopia siihen. Selitin että Peppi nyt on tuollainen pitkäraajainen honkkeli tyttö, se ikään kuin kuuluu siihen tarinaan, ne pitkäkärkiset kengät ja eriparisukat ja muu, mutta josko hän löytäisi koiralleen vaikka jonkun Peppiaiheisen murokulhon josta voisi tehdä koiralle vaikka juoma-astian? Hän poistui jokseenkin tyytymättömän oloisena.

 

Sitten tuli hermostuneen oloinen nainen joka kiskoi perässään tyttöä ja kysyi että onko teillä kenkiä, MISSÄÄN ei ole kenkiä. Esittelin vähäiset jäljellä olevat tennarimme, johon hän tuhahti tyytymättömänä ja huusi teatraalisesti tyttärelleen, että no niin, ei saatu kenkiä sitten!  Sanoin että me olemme enemmänkin lelukauppa, että oletteko käyneet kenkäkaupassa, tuossa on vastapäätäkin yksi, johon hän kivahti ettei tässä missään kenkäkaupoissa ehdi ravata.

Kolmas asiakas (Turusta, kuten kävi ilmi) oli aivan ärtynyt harhauduttuaan jotenkin Fredan syrjäkulmille ja tivasi miten täältä pääsee nopeiten  ”ihmisten ilmoille” (= Aleksille).

Toisaalta jotkut asiakkaat innostuvat hyvinkin helposti, kuten  rouva jonka mielenkiinnon ikkunassa esillä olevat pikku maskottimme olivat vanginneet. Sanoin että ne tuovat onnea  josta hän ilahtui valtavasti, koska oli kuulemma viime aikoina hävinnyt niin hirveät summat rahapeleihin. Nyt hän uskoi tietysti onnensa kääntyneen pienen muovisen krokotiilipäisen nuken ansiosta ja painui suorinta tietä Casinolle ja odotan kylmä hiki otsalla, että hän tulee valittamaan ettei nukke tuonutkaan luvattua onnea... Tai sitten se TOI ja hän voitti jackpotin ja tulee oikein kädestä pitäen kiittämään!

Elviira: Mikään ei riitä: http://www.youtube.com/watch?v=sc_i9HExaKU

Otteita työelämästä

Näin kahden lomasen välissä (odotan jo malttamattomana mökkiviikonloppua) pitää välillä tehdä töitäkin ja siinä tulee tietysti kokeneeksi yhtä ja toista.  Voi kohdata yhtäkkiä vaikuttavan asiakkaan niin kuin se nuori kaunis nainen, joka sanoi tarvitsevansa jotain mikä vangitsisi hänen puolivuotiaan asiakkaansa mielenkiinnon hetkiseksi. Pohdin siinä eri vaihtoehtoja esitellessäni että millainen asiakassuhde tässä mahtaa olla kyseessä. Onko tyttö kampaaja, joka yrittää hillitä tukkaleikkauksen kynsissä rimpuilevaa lasta? Vaiko kenties valokuvaaja? Psykologi joka tutkii lapsen ja äidin välistä vuorovaikutusta?  Vai kutsuuko hän vain vitsikkäästi hoitoon tulevaa pikkulasta asiakkaakseen? Kun tyttö (no, nainen hän oli, mutta tyttö minun näkökulmastani) oli tehnyt päätöksensä (pehmeä rapiseva kangaskirja, jossa kirkkain värein kuvattuja eläimiä ja kaikilla eri materiaaleista tehdyt hypisteltävät hännät) en malttanut olla kysymättä tarkemmin millainen asiakas olisi kyseessä johon nuori nainen sanoi, että se on yksisilmäisenä syntynyt lapsi jolle hänen on määrä tehdä tekosilmä. Olin aivan otettu ja innoissani moisesta. Että joku on ottanut erikoisalakseen tekosilmien valmistamisen?! Upeaa!

 

 

Voi myös kohdata hauskan asiakkaan, niin kuin viimeisillään raskaana oleva nainen, joka poikkesi eilen ja kertoi hyväntuulisena että muistatko kun kävin viimeksi ja oli se hirveä helle ja minun tuli paha olo ja annoit minun istua tuossa pinkissä tuolissa. Sanoin muistavani ja hän jatkoi että arvaa kun nousin ja lähdin niin takapuoleeni oli tarttunut sellainen pinkki post it-lappu, jossa luki ”VARATTU”. Sain tosi paljon hymyjä sinä päivänä ja ehdin jo mielissäni ajatella että nyt on  kyllä meikit hyvin, mutta kun pääsin kotiin mies kysyi että mikä ihmeen lappu sinulla on persuksissa ja tajusin että sille varattu-lapulle ne kaikki olivat hymyilleet.

Tai sitten voi kohdata aivan pitelemättömän asiakkaan, kuten pikkuisen Lilan, joka ehti joka paikkaan ja kirkui korvia huumaavasti harmista kun siskonsa oli ehtinyt ennen häntä kolmipyörän selkään ja jolle myönsin erityisluvan isänsä valvonnassa työntää naamareilla lastattua pikku kärryä ympäri kauppaa, jotta äitinsä olisi saanut edes hetken katsella rauhassa vaatteita ja joka vaununtyöntelyn päätteeksi vielä meni ja kakkasi leikkinurkkaan (mikä tosin edisti myyntiä kun vanhempien oli pakko ostaa kakkamaakarille uudet sortsit).

 

Lisäksi mies pistää tämän tästä päänsä sisään ovesta ja raportoi mistä on tulossa ja minne on seuraavaksi menossa ja pyöräyttää pari kierrosta huippuhauskaa Vilacin minirulettia ja kyselee mikä minun ennätykseni on johon vastaan hurskaasti ettei minulla ole aikaa tuollaiseen ( se on 17) ja sitten hän taas pyyhältää tiehensä. Tänään hän pyyhältää junalla pyörän kanssa Tampereelle asti huvittelemaan Tampereen ystäviensä kanssa  ja seuraavan kerran näemmekin sitten vasta  mökillä. Ahomansikat ovat kuulemma jo kypsiä.

 

Jonna Tervomaa: Minä toivon: http://www.youtube.com/watch?v=NU0gVUVI6v0