Ebenpuinen virkkuukoukku

Hyvää palmusunnuntaita! Mies ilahdutti minua heti herättyään muistelemalla miten hänen siskonpoikansa oli pari vuotta sitten sonnustanut yksissä tuumin vaimonsa kanssa esikoistyttärensä pääsiäisnoidaksi, huivit ja pisamat ja kaikki, vaikka tyttöä ei ollut lainkaan huvittanut, ja lastannut hänet virpomisvitsoineen autoon ja vienyt isovanhempien ihasteltavaksi. Autossa tyttö oli jupissut, että ”Olisinkin oikea noita; myrkyttäisin teidät kaikki!” Ja nyt mies soittelee kaikille (viisikymppisille, kaksimetrisille) ystävilleen ja kyselee että ”No, sä olit jo virpomassa?”.

Minulla on edelleen se kirpputorisavotta kesken, loppusuoralla onneksi kuitenkin. Jos myydyistä artikkeleista ei jäisi evidenssiksi hintalappua, saattaisin vaipua epätoivoon. Pöytä notkuu aina vain tavaraa, mutta toisaalta sinnehän rahdataankin sitä kaiken aikaa lisää.

Eilen menin väsyneenä pitämäni kurssin jälkeen vähän tutkimaan millainen kaaos siellä on, sillä en ollut työkiireiltäni ehtinyt käymään paikalla pariin päivään. Pikku piipahduksesta kehkeytyikin sosiaalinen karuselli kun tapasin heti ovensuussa miehen siskon ja hänen miehensä. He tulivat seurakseni kun laskin myymiäni tuotteita ja kinastelivat tuttuun tyyliinsä. Miehen sisko halusi uutta käsilaukkua ja housuja. Hänen miehensä oli löytänyt muita aarteita, joita miehen sisko ei osannut lainkaan arvostaa. Miehen siskon mies jurputti, että ”Kyllä minullakin on OIKEUS OSTAA EBENPUINEN VIRKKUUKOUKKU, JOS SINULLA ON OIKEUS OSTAA LIIAN PIENET HOUSUT!”. Musta nahkalaukku seilasi edestakaisin miehen siskon puntaroidessa kannattaako se ostaa vai ei samalla kun minä ilakoin aina kun löysin oman lappuni kuittilaatikosta. Eniten iloa tuottaa ehdottomasti, kun pääsee eroon jostain rumasta tuotteesta jota oikein erikoisesti häpeää. Eilen suurimman tuuletuksen aiheutti se, että olin saanut rumat (ja siksi myöskin käyttämättömiksi jääneet), ruskeat legginsit kaupaksi 50 sentillä! Muutenkin olen päässyt kiitettävästi eroon masentavista ruskeista vaatteistani, enkä enää näin ollen ole mikään täti Ruskea, vaan se on nyt joku muu näillä nurkilla.

Kun miehen sisko ja miehensä jatkoivat matkaa eteenpäin (uusi käsilaukku ja liian pienet housut lähtivät mukaan, ebenpuinen virkkuukoukku ei) ei mennyt kauaakaan kun näin tutun oloiset kasvot. Luulin niiden kuuluvan serkulleni, mutta koska hän asuu Tampereella ajattelin että ei se hän voi olla joten parempi olla munaamatta itseäni ryntäämällä suoraan vieraan ihmisen iholle. Mutta hän tunnistikin minut ja oli kuin olikin serkkuni (olivat miehensä kanssa viikonloppulomalla Kämpissä johon minä huudahdin että mitä te sitten TÄÄLLÄ teette!? Itse olisin tietysti pysynyt tiiviisti hienostohotellissa.) Mutta he olivat tekemässä löytöjä, tai siis serkku oli, miehensä tyytyi kiltisti antamaan hänen löytöretkeillä rauhassa. Ja kotimatkalla joku huiskutti minulle iloisesti Eiran sairaalan ratikkapysäkiltä ja minä ajattelin näkeväni  väsymyksissäni harhoja, mutta se olikin lelukauppatuttu ja vaihdoimme pari sanaa ja minä tunsin itseni oikein seurapiiri-ihmiseksi jolla on tuttuja joka kulmalla!

Leevi and the Leavings: Vakosamettihousuinen mies: http://www.youtube.com/watch?v=SDJ_ALN_skw