Joka kerta kun vien
lisää tavaraa kirpputorille, olen ihan kauhuissani, että yksikään tavara ei ole
mennyt kaupaksi ja sitten kun pääsen tutkimaan kuittilaatikkoa ja löydän sieltä
omia hintalappujani, tunnen oloni aivan autuaaksi ja siunatuksi. En pelkästään
siksi, että se tietää RAHAA, vaan siksi, että se tuntuu kuin saisi anteeksi
muinaisen kaamean ostosmokansa. Kun on vienyt tavaraa pöydälleen häpeissään sivuilleen
vilkuillen ja ajatellen, että toivottavasti kukaan ei näe, että nämä kauheat
roinat ovat MINUN varastoistani ja sitten näkee tavaran kelvanneen jollekin, on
kuin kuulisi korvissaan lohdutuksen: ”Hei, ei tämä nyt NIIN kauhea ole.
Oikeastaan aika kiva!” Ja jos joku on ostanut jotain omaa tekemääni, olen aivan
onneni kukkuloilla! Olen taas myynyt yhden taulun! Taisi olla jo neljäs
urallani, kröhöm... Kuusi kokonaista euroa, hahaa, I’m rich!!!
Mutta takaisin
katumusharjoituksiin.Työkaveri ihmetteli ihan vilpittömästi kertoessani
kirpputorille rahtaamistani tavaroista, että miten ne oikein ovat sinulle päätyneet? Relevantti kysymys, joskin vastaus on kiusallinen. Sillä pakkohan se on myöntää,
että joka ikisen tavaran tai rytkyn kohdalla olen aikoinani miettinyt, että tällainen
olisi hyvä olla kotona tai että tämä vaatehan on aivan superkiva!
Ostelun olen onneksi
pitänyt edelleen minimissä. Ostan vain mitä TODELLA tarvitsen. Ja minä TODELLA
tarvitsin uudet valkoiset Converset. Ja pienen kilisevän kaulakorun
vapaaehtoiskoulutuksen päättymisen kunniaksi. Ja Deb Shapiron ”Kehosi
paljastaa mielesi”-kirjan, jota olen AINA toivonut. Mutta koska olin myynyt
aika monta tavaraa ja saanut niistä tulojakin, niin noita ei oikeastaan voi
laskea edes osteluksi. Että sikäli. Sitä paitsi
kenkätilanteeni on nyt ilahduttavan yhteneväinen elämäntilanteeni kanssa.
Näitä käytän työssäni
lelukaupassa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti