Yhdeksän mekon päivä

Ostin eilen yhdeksän juhlamekkoa, joista neljä täyspitkää iltapukua, yksi vieläpä sataprosenttista silkkiä. Tämä saattaa tuntua teistä melkoisen paljolta, varsinkin ihmiseltä, joka on suu vaahdossa puhunut askeesin ja liiasta tavarasta luopumisen puolesta, mutta kyllä tähän löytyy ihan järjellinen (sulo vilénmäinen) selitys: UFFissa oli eilen euron päivä.  Paheksun sitä, että tavaroilla ei ole enää mitään arvoa (vaikka toisaalta olen myös innoissani siitä, että ihmisellä on näinkin tyyriissä maassa mahdollisuus vaatettaa itsensä kiireestä kantapäähän vitosella). Katselin iltapukujen rivistöä ja pohdin missä mitäkin on mahdettu käyttää ja sitten ajattelin... no, en oikein tiedä tarkalleen mitä, mutta kävelin kaupasta ulos kymmenen euroa köyhempänä ja yhdeksän juhlamekkoa ja yksi arkisen askeettinen valkoinen puuvillamekko rikkaampana.

Jos mekko on maksanut euron, sillä voi huoletta tehdä vaikka minkälaisia kokeiluja.  Haluatteko tietää mitä tapahtuu vaatekappaleelle, jonka pesumerkinnöissä lukee ”dry clean only”, kun sen nakkaa pesukoneeseen? Se puhdistuu. Pesin ja silitin kaikki mekot ja mietin, että olisipa hauskaa, jos minulla olisi sellainen kesäkauppa, jossa myytäisiin kaikkea mukavaa. Iltapukuja ja Nora Ephronin kirjoja. Margaritoja. Päiväkirjoja ja sulkakyniä. Kashmirsukkia. Nekkuja ja leivoksia. Flanellipyjamia. Yrttisuolaa. Hunajaa. Aivan yliampuvia lierihattuja. Peltirasioita, joissa on karusellien kuvia. Sen semmoista. Mutta ei ole kauppaa eikä askeesi- ja luopumissopimuksestakaan ole suinkaan luovuttu, joten on vielä hivenen auki, minne juhlamekot lopulta päätyvät Voi olla, että jatkan pienimuotoista kokeiluani niiden kanssa. Saatan koristella niitä ennakkoluulottomasti ja vitsikkäästi. Saatan antaa niitä lahjaksi. Saatan leikellä ne riekaleiksi ja tehdä niistä jotain muuta. Saatan tehdä niistä ylellisen leikkitunnelin kissanpennuille.  Joka tapauksessa mieleni on hyvä kun sain pelastettua ne sieltä euron alennustilastaan. Ketä muka huvittaa juhlia euron mekossa? Jos jostain syystä päädyn  itse myymään niitä kirpputorilla, laitan niille säällisemmän ja arvokkaamman hinnan, sellaisen joka tuntuu satsaukselta. Kympin!

Tom Jones: I'm alive:http://www.youtube.com/watch?v=asT1fGHaqIo&feature=related

Pieni urhea eläin

Meillä on ollut taas ilo ja etuoikeus saada lomailla Oulussa miehen siskon ja hänen miehensä ihanassa talossa, jonka seinillä villiviini rönsyilee runsaana, pihalla kukkivat pionit ja valtavat aprikoosinväriset ruusut, olohuoneen sohvat ja keittiön iso pöytä täyttyvät illasta toiseen ihmisistä jotka visailevat ja rupattelevat keskenään ja jokainen aamu on aloitettu kulkemalla hanhenmarssia läheiselle valkohiekkaiselle uimarannalle Oulunjoelle (vai onko se Oulujoki?) ja sitten miehen sisko miehineen on lukenut Kalevan ja Hesarin ja minä kirjoittanut aamusivujani ja mies on norkoillut kummankin päivälehden urheilusivuja ja saatuaan ne uppoutunut niihin ja ne hetket ovatkin olleet ne ainoat rauhalliset koko talossa. Iltaa kohti vauhti on aina kiihtynyt ja hauskanpitoa ja pihaleikkejä ja lautapelejä ja ruokatouhuja on piisannut yömyöhään asti.

Siksi olikin aivan poikkeuksellinen sattuma ja onnenpotku, että  juuri kun televisio näytti ihanan elokuvan Edinburghin legendaarisesta hahmosta, Greyfriarsin Bobbysta, talo tyhjeni ja sain jäädä rauhassa töllöttämään ”Uskollista Bobbya” nenäliinapaketti kourassani. Se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen enkä pystynyt puhumaan mistään muusta koko iltana ja vaikka Kyllösetkin tulivat kylään ja keskustelu sivusi vaikka mitä aiheita, en saanut suustani yhtään Bobbyyn liittymätöntä lausetta. Keskustelu eteni suunnilleen tähän tapaan:

Joku: Ja siellä esiintyy keskiviikkona Sir Elwoodin hiljaiset värit, haluatteko tulla mukaan?

Minä: Greyfriarsin Bobbylle on pystytetty Edinburghiin oma patsas. Helena Petäistökin on sanonut, että se on koko Euroopan koskettavin muistomerkki. Symboloi ikuista ystävyyttä ja lojaaliutta. Se oli skyenterrieri. Sen isäntä kuoli, mutta se ei hylännyt häntä, vaan makasi hänen haudallaan yötä päivää. 14 vuotta!

Joku: Pittääpä kattua. Mutta siitä (Etunimi Sukunimestä) piti vielä sanomani, että on se tosi hankala tilanne...

Minä: Kerran Bobby juoksi kolmekymmentä mailia päästäkseen takaisin Greyfriarsin hautausmaalle ja se hautausmaan hoitaja, joka oli aluksi yrittänyt häätää sitä pois, sanoi, että se on pieni urhea eläin ja taputti sitä päähän.

Joku: Etunimi Sukunimikin on muuten nyt Oulussa. Hänen isänsä on joutunut keuhkokuumeen takia sairaalaan.

Minä: Ja kun Edinburghissa aina ammutaan tykillä tasan kello yksi, Bobby oppi että sen jälkeen sotilailla on ruokatunti ja se juoksi aina linnalle ja sotilaat antoivat sille suolalihaa.

Joku: Se ei olekaan niin iäkkäällä ihmisellä mikään leikin asia.

Minä: Mutta sitten keksittiin laki, että kaikki ilman omistajaa olevat koirat pyydystetään ja tapetaan! Myrkyllä!

Joku: Onneksi antibiootit ovat jo kuulemma alkaneet purra.

Minä: Ja Bobbykin otettiin kiinni vaikka siihen oli jo totuttu Edinburghissa ja oikeussalissa huudettiin, että ”Pelastakaa pikkuinen!”

Joku: Otetaanko kierros petankkia? Miehet vastaan naiset?

Minä: Ja sitten nerokas pikkupoika keksi vedota pormestariin ja hän astuikin oikeussaliin Bobbyn kanssa juuri kun tuomari oli langettamassa sille kuolemantuomiota. Hän oli ostanut Bobbylle tyylikkään talutushihnan.

Joku: Siellähän sataa.

Minä: Mutta se kiero tuomari kysyi, että voiko se pormestari muka taata ettei Bobby koskaan poistu hautausmaan alueelta, ja pormestarin oli myönnettävä ettei voi. Hän sanoi, ettei niin vapaata sielua voi kahlita.

Joku: No entäs Trivialia?

Minä: Mutta sitten se nerokas pikkupoika muistutti Skotlannin suurmiehistä ja pormestari keksi, että on vielä yksi konsti ja sitten hän nimitti Bobbyn kaupungin kunniaporvariksi ja se sai kuljeskella vapaana loppuikänsä. Ja kuningatar Viktorian erityisluvalla se saatiin haudata samalle hautausmaalle lähelle isäntäänsä.

Joku: Haepa Etunimi kellarista pönikkä viiniä.

Minä: Ja elokuvan lopuksi ruutuun ilmestyi lause: A dog is for a lifetime, not just for Christmas.

Joku: Punaista vai valkoista?

Minä: Voikohan sen katsoa vielä YleAreenasta?

Greyfriars Bobby:http://www.youtube.com/watch?v=yPWBi_kM8tI&feature=related

Digisottapytty

Miehen siskonpoika tuli hätiin tietokoneen hillokriisissä. Hän ei ollut tyytyväinen meihin ja toimintaamme ja toi sen sumeilematta julki. ”Tämä konehan on kuin tietyömaa!”, hän pauhasi ja ihmetteli miten osa nappuloista oli vallan irti (t, ja y, yllätys yllätys, sekä c joka irtosi kerran vahingossa kun mies imuroi näppäimistön väliin pudonneita näkkileivänmuruja). Mies selitti, että näppäimet irtosivat kun yritimme ”korjata” ongelmaa omin nokkinemme ja siskonpoika puhkesi nauramaan itkunsekaista naurua ja sitten hän vakavoitui ja  kovisteli meitä että emmekö ymmärrä, että tämä on hienomekaniikkaa?! 

Sitten hän kysyi missä kunnossa minun koneeni on ja valitin, että se on hidas, pelottava ja kuuma mistä syystä välttelen sitä kuin ruttoa ja hän sanoi että no voi hyvänen aika sentään ja käski minua ottamaan talteen kaikki tiedostot jotka haluan säästää. Sitten hän veisi koneen kotiinsa ja tyhjentäisi sen ja sen jälkeen sen pitäisi olla nopeampi.

Ostin 8GB:n muistitikun ja intoilin jo etukäteen, että tähän mahtuu KAIKKI! Ja tilaa jää vielä ylikin. Sitten vietin kauniin kesäisen päivän koneellani siirrellen kuva- ja muita tiedostoja tikulle. Voi tyrmistystä kun ruutuun tuli kesken kaiken viesti, että muistitila on nyt täynnä, Kesäkuvat vuodelta -07 olivat katkaisseet kamelin selän! Vaihtoehtoni olivat lähteä uudelleen tikkuostoksille tai sitten raivata tilaa vanhalle poistamalla joitakin rakkaista valokuvistani. Päädyin viimeiseen ja aloin käydä kuvatiedostojani läpi kriittisellä silmällä.

Huomasin nopeasti, että voin luopua aika paljostakin. Siellä oli valtavat määrät miltei identtisiä kuvia: kahdeksan kuvaa, joissa viimeisillään esikoistaan odottava ystävätär pitää kädessään helmililjaruukkua. Kuusi kuvaa, jossa hän lepää raitapaidassa sohvalla, useita kuvia vauvan ristiäisistä, joissa perheen kissat häärivät ristiäiskukkien kimpussa, kaksitoista kuvaa Suomenlinnasta samasta kohdasta rannasta, kun olen odottanut hetkeä, jolloin aalto pärskähtäisi juuri oikealla tavalla. Samat kukkivat mökin omenapuut usealta vuodelta, joka vuodelta kymmeniä otoksia eri kulmista. Seitsemän kuvaa lepakosta, joka löytyi nukkumasta aitan seinästä tikkataulun takaa. Useita epäonnistuneita otoksia täysikuusta. Runsas valikoima kuvia puhkeamaisillaan olevista pioneista ja yhtä runsas valikoima lakastumaisillaan olevista ruusuista ja tulppaaneista. Viisitoista kuvaa voikukista. Kymmeniä kuvia miehestä seisomassa pyöränsä vieressä ja vilkuttamassa lähtiäisiksi. Satoja kuvia tulppaaneista, kymmeniä kuvia joissa joku ui järvessä, mutta kuvasta ei erota kuka. Niin ikään kymmeniä kuvia, joissa on kuvattu järvenselkää  ja joissa häämöttää keskellä Nappulakari.  Kaksikymmentäkolme kuvaa talvisesta metsästä. Kahdeksankymmentäseitsemän kuvaa salkoruusuista. Kuusitoista kuvaa sorsasta jne. jne.

Aikaa meni, mutta huomasin tässäkin nauttivani siivoamisesta ja raivaamisesta ja tilan tekemisestä. Loppujen lopuksi kaikki haluamani mahtui hyvin tikulle ja saatoin luovuttaa koneeni miehen siskonpojalle puhdistettavaksi. Hän jupisi miten ei voi käsittää, että ihmiset eivät siivoa tietokoneitaan, että se digisaastan määrä mitä ihmisten koneilta löytyy on aivan uskomaton ja minä olin tietysti häpeissäni kun olin paljastunut yhdeksi näistä törkyläisistä. Sitten kysyin minne kaikki poistamani kuvat nyt joutuvat ja hän sanoi, että bittiavaruuteen. Siellä joku saa nyt ihastella kaunista ystävätärtäni, joka pitelee ison vauvavatsansa edessä helmililjapurkkia ja kadehtia runsaina rönsyileviä omenapuitani ja ihmetellä, että onpas tuo yksi tyyppi kova pyöräilemään.

Bay City Rollers: Bye bye baby: http://www.youtube.com/watch?v=yUwW108ITzw

Hilloa

Joku teistä on saattanut käydä sivuillani ja ihmetellä, että "missähän se on, miksei se kirjoita mitään?". No, tuossa minä olen istunut ihan lähellä nojatuolissa lukemassa kirjaa tai kirjoittamassa aamusivujani. Tai olen maannut sängyssä lukemassa kirjaa. Tai lattialla lukemassa kirjaa. Kädessäni on ollut ensin Arne Dahlin "Pimeyden kutsu", joka jäi ensin mieheltä kesken, kun hän ei mitenkään päässyt sen yököttävän kohdan yli, jossa Arne kirjoittaa "nuorisotyylillä" angstisen teinin näkökulmasta, ja koville se minullakin otti, mutta kun siitä karikosta selvisi se muuttuikin taas tavalliseksi dekkariksi, sitten tukholmanystävättäreltä joululahjaksi saatu Fredrik Lindströmin "När börjar det riktiga livet", sitten Kreetta Onkelin huippuhauska "Kutsumus" ja lopuksi vielä John Naishin "Riittää jo". No, olen minä muutakin tehnyt, kyläillyt esimerkiksi ja polkenut kuntopyörää ja oikeaa pyörää, viimeksi eilen kun poljimme kylästä Mellunmäestä kaatosateessa ja mies tietysti taas johti meidät harhaan (= Myllypuroon, yleensä hän päätyy aina jotain mystistä reittiä Tattarisuolle riippumatta siitä minne on alun perin ollut matkalla, mutta onneksi ei eilen sentään) ja halusi tutkia uutta ulkoilukarttaamme niin, että sade tuhosi sen täysin ja kun polkimeni vielä alkoi temppuilla ja oli miltei irti jo Herttoniemessä, rupesin itkemään ja miehen ystävä tuli pakettiautolla pelastamaan meidät. Kotona luin vähän kirjaa ja nukuin loppupäivän.

 

Mutta eivät lukuhommat ja pienet pyöräilyt ole minua ennenkään estäneet kirjoittamasta blogiini. Eivät nytkään. Nyt minua on pidätellyt se, että tietokoneemme ei suostu käyttämään lainkaan t ja y-kirjainta. Vika ilmaantui mökiltä palattuamme ja ihmettelimme sitä kovasti. Sitten aloimme tuskastuneena syytellä toisiamme. Ja sitten ryhdyimme salapoliiseiksi ja nuuhkimme ja sorkimme näppäimistöä erilaisin työkaluin. Mies sanoi, että välilyöntinäppäimessä tuntuu olevan jotain tahmeaa ja minä tökin sitä sormellani ja haistelin ja mies sanoi muka viattomalla äänellä, että "ihan kuin joku olisi pudottanut näppäimistölle vahingossa hilloa…" johon minä sanoin , että älä viitsi olla hullu, kuka nyt näppäimistölle hilloa pudottelisi ja sitten kyräilimme hetken toisiamme ja minä muistin, miten mies mökillä kehitti ihastuksen hillolla päällystettyihin paahtoleipiin ja koin valaistuksen, osoitin syyttävän sormeni kohti miestä ja totesin jäätävällä äänellä: "SINÄ! Sinä olet tiputtanut hilloa näppäimistölle niin että t ja y ovat jumissa enkä minä pääse kirjoittamaan enkä mitään muutakaan" ja mies puolittain myönsi. Mutta sitten hän ryhtyi TOIMEEN (= soitti siskonpojalleen, että mitä nyt tehdään, ja tämä sanoi, että tarvitsemme irtonäppäimistön.) Miehen koneeseen on siis tulossa irtonäppäimistö. Siihen asti yritän pärjätä työhuoneelta hakemallani omalla rämällä ja kammottavalla kannettavallani, joka on hidas ja nytkin TULIKUUMA ja oikukas, mutta sentään hilloton.

Hillosta puheen ollen, heti kun olimme palanneet mökiltä kaupunkiin törmäsin Kaarina Davisin blogissa ruusuhilloreseptiin! Lähtiessämme ruusut olivat täydessä loistossaan ja minä typerys olin jättänyt ne täysin hyödyntämättä. Oli pakko soittaa äidille ja patistaa hänet kiipeämään kalliolle keräämään terälehdet 25 ruususta ja laittamaan ne paremman konstin puutteessa pakkaseen, jossa ne odottavat joutuakseen myöhemmin ruusuhillokattilaan. Jos teitäkin huvittaa kokeilla Kaarina Davisin ruusuhilloa, tässä ohje:

RUUSUHILLO

5 dl vettä

500g sokeria

25 ruusua (vain terälehdet, ei keskiöitä)

sitruuna

Keitä vettä ja sokeria kattilassa kunnes seos sakenee. Lisää ruusunlehdet, sitruunan mehu ja raastettu kuori. Kiehauta seos ja laske lämpötila miedoimmalle. Anna hautua n. tunti hämmentäen välillä.
Gyllene Tider: Juni, Juli, Augusti:http://www.youtube.com/watch?v=yWH8zK20GuA

Ne tärkeimmät.

Nyt reissusta on kulunut sen verran aikaa, että jyvät voi erottaa akanoista ja voi tarkastella, mitkä asiat jäivät kirkkaimpina mieleen. Tässä ne ovat:

1.       Päiväkodin väsynyt täti, joka luotsasi ryhmäänsä eläintarhassa (olivat edellämme kun olimme menossa katsomaan jättiläispandaa) ja joka myöhemmin kymmenen ipanan kanssa vessassa vastasi pikkusiskon kysymykseen, että ovatko he kaikki jonossa kohtalokkaalla äänellä: ” Ouuu jea...”.

2.      Kipu, joka lävisti pääni ylittäessäni Princes Streetiä, kun toisella puolella huusi joku kauhea asvalttia möyhivä kone ja toisella kimakka säkkipilli.

3.      Pikkutyttö, joka hurmaantui säkkipillimusiikista East Princes Street Gardensissa, antautui täysillä joraamaan, kaivoi vähän tanssinsa lomassa pyllyään ja jatkoi taas ja poikien lopetettua antoi heille raikuvat aplodit.

4.      Huoneistohotellimme alaoven koodi 1983.

5.      Ulkoeteisen outo, hajukuusimainen haju.

6.      Uppopaistettu Marspatukka, jollaisen lapset välttämättä halusivat välipalakseen.

7.      Uutinen Nora Ephronin kuolemasta.

Luen Noran ”I remember nothingia” ja vaikka olen säästellyt ja himmaillut, olen jo ihan lopussa. Seuraavaksi taidan ottaa ”Crazy Saladin”. Tai romaanin ”Sydän karrella”, joka on omaelämäkerrallinen ja kertoo hänen avioerostaan Watergate-journalisti Carl Bernsteinistä ja jossa Noraa esittää Meryl Streep. Otan sen mökille. Olen ennenkin tehnyt siellä persikkapiirakkaa, jonka resepti kirjasta löytyy. Amazonissa käydessäni huomasin, että Noran vanhimpien kirjojen hinnat ovat nousseet aivan pilviin. Joistakin saisi nyt pulittaa kuutisenkymmentä dollaria, vaikka itse olen ostanut ne sieltä aivan pilkkahintaan.  Ja käydessäni Expressenin verkkosivuilla huomasin että kolumnisti Cecilia Hagenkin oli omistanut Noralle koko kolumninsa otsikolla: ”Nora Ephron, skulle hon vara död? Det har jag svårt att tro.” Noran kuolema on nostattanut laineita.

Siitä mitä jää mistäkin mieleen, on helppo vetää aasinsilta Noran viimeisimmässä kirjassa oleviin listoihin siitä, mitä hän tulee ja mitä hän ei tule kaipaamaan (hän sairasti jo silloin, me vain emme tienneet sitä).

Asioita, joita Nora ei tulisi kaipaamaan olivat esimerkiksi:

Rintaliivit (josta tulee heti mieleeni hauska hetki Edinburghissa, kun muistelimme siskon kanssa miten hänen  poikansa pienenä sanoi rintaliivejä ”tissiliineiksi”).

Fox tv.
Sähköposti ja teknologia ylipäätään (ja vielä toistamiseen sähköposti).
Kuiva iho.

Gallupit, joiden mukaan 32% amerikkalaisista uskoo kreationismiin.

Kuolleet kukat.

Pölynimurin ääni.

Ja sitten muutamia asioita, joita Nora tulisi kaipaamaan:

Lapset ja aviomies.
Syksy.
Kevät.
Puistot.
Ilotulitus.
Sängyssä lukeminen.
Joulukuusi.
Syöminen ystävien kanssa.
Nauraminen.
Ja viimeisenä:
Piirakka.
Mutta suomeksi se on liian pitkä sana. Jotta sama hellyttävä ja koskettava viesti välittyisi, se pitää kirjoittaa englanniksi. Pieni sana. Vain kolme kirjainta.
Pie.

Säkkipillipojat The Spinnig Blowfish ja Toom-Chak:http://www.youtube.com/watch?v=CV6Rp0nYNgs

Suuri menetys ja pieniä iloja

Sain kesken Edinburghin reissua kuulla, että Nora Ephron, minulle niin rakas kirjoittaja ja elokuvien tekijä, on  kuollut. Pikkusisko repi minut sängystä television eteen.  Sitten katsottiin aamuteeveestä miten uutistenlukija listasi Noran elokuvia ja kirjoja ja kertoi, että hän oli kolme kertaa Oscar-ehdokkaana, mutta ei koskaan saanut pystiä. Ja nyt hän on kuollut ja meidän pitää pärjätä niillä töillä jotka hän jätti jälkeensä. Maailma tuntuu ehdottomasti tyhjemmältä ja elottomammalta ja ilottomammalta ilman Noraa. Luin netistä hänestä laadittuja muistokirjoituksia ja joku sanoi, että hän oli niin hauska, nokkela ja kiinnostava, että sitä vallan unohti, että sen lisäksi hän oli monella tapaa todella TÄRKEÄ ja joku toinen sanoi, että kun joskus pääsi istumaan hänen lähelleen päivällispöydässä, tuntui heti kuin olisi mukana jossain hänen elokuvistaan. Minulla oli matkalukemisena Skotlannissa miehen siskolta saamani kepeä ja hauska ”A Weekend with Mr Darcy”, jossa joukko uskollisia Jane Austen-faneja kokoontuu yhdessä Jane Austen-konferenssiin kuuntelemaan luentoja, osallistumaan keskusteluihin ja tietovisoihin, katsomaan eri Austenfilmatisointeja ja tekemään retkiä Austenin kotiin ja muihin tärkeisiin paikkoihin ja siinä sivussa tapahtuu jos jonkinlaista romanttista seikkailuntynkää. Jane Austen ehti kirjoittaa vain kuusi romaania ja bisnes niiden ympärillä jatkaa rehottamistaan.

Itsekin ajattelin kirjasta inspiroituneena, että perustan kirjastooni Janeosaston, johon päätyvät Austenin romaanit ja elämäkerrat plus filmatisoinnit ja muu aiheeseen liittyvä, kuten Bridget Jonesit ja Clueless-elokuva, joka on moderni versio Emmasta ja Jane Austen-lukupiiri-kirja ja elokuva (näistä ei tule kauheasti plussaa tavaralistaani, sillä  paljon Janea on jo valmiina ja jokaista uutta hankintaa kohti luovun jostain muusta.) Kirjahyllyssä on vain rajallisesti tilaa ja se on jo ylitetty roimasti niin että kirjoja on tungettu ristiin rastiin toistensa päälle ja taakse ja eteen, mutta toki kirjahyllyssä tuleekin olla kirjoja. Sellaiset kirjahyllyt, joissa on vain koriste-esineitä, kukkavaaseja  ja matkoilta raahattuja likööripulloja ovat mitä irvokkainta kirjahyllyjen haaskaamista ja masentavaa katseltavaa. Minulle kirjahylly edustaa ihmisen sisäistä maailmaa. Jos siellä on paljon tarinoita, uskon niitä löytyvän myös henkilön sisältä ja se tekee hänestä kiinnostavan. Jos siellä on vain tavaroita, minuun hiipii pelko, että ne täyttävät kirjahyllyn omistajan koko tajunnan, ja että kanssakäyminen hänen kanssaan ei voi olla kovinkaan antoisaa. Mutta nyt eksyin aika kauas alkuperäisestä aiheestani, joka oli ihana, hauska, älykäs ja luova Nora. Myös Nora tulee saamaan kirjahyllystäni oman osionsa ja siellä onkin jo melkein kaikki hänen tekstinsä ja filminsä, mutta ei ihan ja se mitä puuttuu hankitaan nyt ja pannaan nätisti paikalleen ja perustan Noralle oman alttarin enkä välitä vaikka se kuulostaisi yliampuvalta ja teatraaliselta. Olen kokenut Suuren Menetyksen.

Mutta Edinburghiin. Siellä oli satumaista ja ihanaa ja kerron matkasta varmasti myöhemmin lisääkin.Yhteen asiaan en kuitenkaan ollut älynnyt varautua ja se olikin koitua kohtalokkaaksi.

Tiesin että siellä kaupiteltaisiin kilttejä ja säkkipillejä ja viskiä ja niitä kaikkia pystyisin vastustamaan tosi hyvin. Olin myös psyykannut itseni kulkemaan eläintarhan pakollisen matkamuistomyymälän läpi sivuilleni vilkuilematta (pelkäsin sortuvani, jos silmiini olisi osunut jotain tapiirifanitavaraa). Mutta siihen, että joka toinen myymälä kaupitteli ihania kashmirtuotteita en ollut älynnyt varautua ja huolellisesti rakennettu ”en tarvitse mitään”-panssarini alkoi pikkuhiljaa rakoilla ja lopulta siihen tuli kuin tulikin kashmirtuotteiden mentävä aukko! Neuleita pystyin vastustamaan (vaikka ne olivat TARJOUKSESSA), sillä niitä on kotona mielin määrin, mutta suloisen pehmeitä sukkia ja käsineitä en, joten ostin muutamat. Mieskin sai tuliaisiksi kashmirsukat. Omiani kutsun Nora-sukiksi ja hanskoiksi. Hänkin kietoutui moneksi päiväksi ystävänsä kashmirhuiviin tämän kuoltua. Ei se kyllä paljon lohduttanut. Mutta jos edes vähän.

Nora Ephronin filmistä Heartburn: http://www.youtube.com/watch?v=aopjOF0nuq4

Kaupunkijuhannus

Vietimme juhannusta taas kaupungissa. Meillä on sellainen sopimus, että koska minä saan viettää mökillä aikaa mielin määrin alku- ja loppukesästä, juhannus on varattu pikkusiskon perheelle ja me pysymme suosiolla poissa mökiltä silloin.  Tavaksi on tullut viettää juhannusta toisen kaupunkipariskunnan kanssa. On aika mukavaa, kun kaupunki tyhjenee (paitsi että ei tyhjene: yllättävän paljon väkeä on sittenkin päättänyt jäädä tänne varmaan sillä mentaliteetilla, että haa, kerrankin kaupunki on yksin meidän!) ja minäkin rohkaistun kaivamaan varastosta värittömiksi haalistuneilla Aku ja Iines ja sydäntarroilla somistetun pyöräni ja mies pumppaa lussuiksi käyneisiin renkaisiin ilmaa ja reppuun pakataan salaattia ja vastapaistettuja pretzeleitä ja vissyä ja makeaakin makeampaa luomuhunajalla maustettua pähkinöistä, tuoreesta ananaksesta, mansikoista ja sitruunamelissasta kyhättyä jälkiruokaa ja termospullollinen kahvia (joka vuotaa pitkän paljastavan vanan jo Bulevardille ja hylätään lähimpään roskikseen) ja tarakalle pakataan keltainen, turkooseilla ja punaisilla palloilla koristeltu fleecepeitto ja sitten mennään ja ajellaan ja treffataan ystävät sovitussa paikassa ja haetaan sopiva piknikpaikka ja jaetaan eväät ja syödään ja otetaan nokkaunet ja petankkimatsi ystäväpariskunnan pikkuriikkisillä minipetankkikuulilla ja koska jälkiruokakahvi on sattuneesta syystä päätynyt roskikseen Hietalahden torille, mennään kahville ihanaan paikkaan, jossa on pihalla tiivis, tuoksuva ja salaperäinen sireenimaja jonne on ihan pakko ängetä sisälle ja sisällä kahvilassa ja ulkona on valtavasti kukkia ja terassilla korituoleja ja tyynyjä ja pullanmuruja kärkkyviä pikkulintuja ja vessassa on iso kakluuni  ja kaiken kruununa on aivan superäksy kahvilanpitäjä, joka tiuskii vanhoille rouville, jotka tiedustelevat moneenko kahvila on auki, että ”ei sitä vielä voi tietää, tämä on MINUN kahvilani ja minä suljen silloin kun minua HUVITTAA ja voi olla että aika piankin, sillä kaikki asiakkaat ovat aivan HULLUJA!” ja kun ystäväpariskunnan mies haluaa kahvinsa kanssa Amareton, kahvilarouva kaataa sen nyreästi koreaan, jalalliseen pikku pikariin ja vannottaa miestä, että olekin sitten rikkomatta lasia, se on ARVOKAS!”.

Kahvilasta poljemme Linnanmäelle, jossa kilpailemme toisiamme vastaan pelissä jossa yritetään saada pisteitä heittelemällä palloja renkaiden muotoisiin kouruihin. Pari kesää sitten onnistuin heittelemään pienen pinkin pehmohain arvoisesti, joten lähden kisaan rehvakkaana. Tällä kertaa jaossa on eri kokoisia pandoja. Ystävätär heittelee pallonsa niin ansiokkaasti että saa mukaansa pienen pandan, minä jään pandasta kymmenen pisteen päähän ja miehet heittelevät aivan luokattomia tuloksia.  Sitten ystäväpariskunnan mies menee huvittelemaan ”Ukkoon” ja kieppuu siellä lakki kourassa ne puolitoista kierrosta jotka ajelu kestää ja me muut seisomme niskat kekassa laitteen juurella heiluttelemassa ja ottamassa valokuvia.

Sitten päätämme lähteä Töölönlahdelle soutelemaan, mutta venevuokraamo onkin kiinni ja niin pyöräilemme uutta baanaa pitkin Ruoholahteen ja aina Kaapelitehtaalle asti jossa istumme katselemassa merta ja heiluttelemassa jalkojamme ja juttelemassa syvällisiä ja pinnallisia ja suunnittelemassa uusia petankkiturnauksia ja muita rientoja ja muistelemassa kuolleita ystäviä ja sitten eroamme ja poljemme häpeämättömästi väljää jalkakäytävää pitkin kotiin ja minä pesen pyykkiä ja alan pakata  Edinburghia varten.

Willie Nelson: Just breathe:http://www.youtube.com/watch?v=ow-Cx9IX4So&feature=branded