Vaikutteille altis

Mökillä menee pitkiäkin aikoja, että on vain omassa itsessään tyytyväisenä hyristen, mutta annas olla kun palaa kaupunkiin ja varsinkin viihdeteollisuuden pariin niin johan loppuu tyytyväinen hyrinä ja alkaa toisenlainen hyörinä. Kävimme hiljattain katsomassa uusimman Batmanin. Siinä Batman joutuu kiipeliin ja saa kunnolla turpaansa ja puukosta ja pääkin menee vähän liiskaksi ja selkä aivan kappaleiksi ja kaiken kukkuraksi hänet teljetään ankeaan tyrmään. Siellä hän potee kuukausi kaupalla, kunnes huoli Gotham Citystä kasvaa sietämättömäksi ja pakottaa hänet nousemaan sängystä. Tyrmässä vuosikausia virunut lääkäri auttaa häntä roikottamalla häntä köydestä ja runnomalla väkisin selkänikamat takaisin paikoilleen ja sanoo että roiku siinä niin kauan että pystyt seisomaan. Ja kun hän lopulta pystyy seisomaan, alkaa toisenlainen treeni; punnertaminen. Ja pian supersankari onkin taas teräskunnossa.  Mietin, että jos noin huonossa jamassa oleva heppu pystyy kuntouttamaan itse itsensä luolassa punnertamalla, vaikka ravintokin on todennäköisesti laadultaan heikkoa, pystyn siihen minäkin, varsinkin kun saan etumatkaa sillä, että minua ei ole puukotettu, selkäni on ihan kunnossa ja pääni yhtä pyöreä kuin aina ennenkin ja lisäksi voin valita syödäkseni runsaasti proteiinia sisältäviä aterioita. Ja ihania vitamiinipitoisia ja raikkaita smoothieita. Niinpä heittäydyn lattialle punnertamaan ja tekemään vatsalihasliikkeitä ja odottamaan jännityksellä nopeita tuloksia.

Sitten katson putkeen Liza Marklundin dekkareiden pohjalta tehdyt elokuvat Prime Time ja Nobelin Testamentti, joissa Malin Crépin esittää ihanaa Annika Bengtzonia, joka yrittää sovittaa yhteen vaativan työnsä ja perhe-elämän ja kesken kaiken havahdun, että mitäs tuolla Annika/Malinilla on noin kiva ja pirtsakka tukkaleikkaus ja minulla on vain tämä iänikuinen tylsä ja luiru nuttura! Laitan elokuvan pauselle, menen vessaan ja kun tulen sieltä ulos, minullakin on uusi, lyhyt tukka! Ystävät panevat sen heti merkille ja pitävät muutosta mullistavana ja radikaalina ja kyselevät, että missä kävin johon minä vastaan, että vessassa ja he sanovat että ei kun missä kävit leikkauttamassa tukkasi ja minä sanon uudestaan, että V-E-S-S-A-S-S-A.

Ja aamutelevisiossa oli Marika Krook kertomassa uudesta Abba-showsta ja kun häneltä kysyttiin, että eikö tuollainen Abba-show vie sinulta uskottavuutta kun sinulla on kuitenkin klassisen musiikin koulutus, niin Marika sanoi vain, että äää, ei hänellä mitään uskottavuutta ole tähänkään asti ollut eikä häntä muutenkaan mikään ura jaksa kauheasti kiinnostaa, hän vain on. Ja että tiedoksi niille, jotka ovat huolissaan hänen uskottavuudestaan että hän on myös ruvennut maalaamaan. Ja minä muistin heti, että akryylimaalini ja hiekkani ja tussini ja muut taiteilutarvikkeeni ovat miltei lopussa ja kaipaavat välitöntä täydennystä. Ja sinne Abba-showhun on ihan pakko päästä!

Abba:  When I kissed the teacher:http://www.youtube.com/watch?v=7hEY2XoLlXg&feature=related

Enemmän mielissään

Oulussa miehen siskon tytär tuli käymään vanhemmillaan ja petankkipelin lomassa äkkäsi pihaan ilmaantuneen pienen mansikkamaan. ” Teillähän on täällä mansikoita!”, hän huudahti ja tiukkasi, että ” Miten te ette ole enemmän mielissänne?”.  Kysymys on kiperä ja hankala ja hyyyyyyvin filosofinen ja on seurannut mukanani joka ikinen päivä Oulusta palattuamme. Olin taas mökillä ja siellähän on tunnetusti runsaasti mahdollisuuksia olla enemmän mielissään. Mutta enemmän verrattuna mihin? Tai kehen? On ihanaa herätä ja voida heti mennä ulos vaaleanpunainen emalimuki kourassa noukkimaan mustikoita, vadelmia ja ahomansikoita aamusmoothieta varten. Olen selkeästi enemmän mielissäni kuin yleensä. Ja kun näen, että kirsikkapuuhun tulee muutama kirsikka, aivan varmasti enemmän mielissäni kuin jos ei tulisi.  Ja kun alkaa sataa ja voin silti istua ulkona saunamökin rappusilla ja ottaa laventelijalkakylvyn ja tehdä viimeinkin kauan aikomani jalkahoidon, olen aivan ehdottomasti enemmän mielissäni.

Mutta sitten menen ja luen pikkusiskon jättämästä Kodin Kuvalehdestä haastattelun afgaanipakolaisen pitkästä ja hankalasta matkasta Suomeen ja kaikista koettelemuksista ja karmeista kokemuksista, joita hän yrittää karistaa yltään lenkkeilemällä viikossa 140km ja mietin, että kumman tässä pitäisi olla enemmän mielissään, hänen, joka on pelastunut hirveyksistä vai minun, jolla on ollut tuuria välttyä vastaavilta kokemuksilta kokonaan ja totean, että ei tätä ”enemmän mielissään” leikkiä voi soveltaa muuta kuin omaan tässä hetkessä olevaan olotilaan ja siihen, miten reagoi erilaisiin ulkoisiin tai sisäisiin impulsseihin. Tietysti ihanne olisi, että mikään ei vaikuttaisi mitenkään, että olisi niin tyyni ja rauhallinen että pysyisi tyynenä vaikka mitä tapahtuisi, siis ihan mitä tahansa, kuten vaikka että näkisi yhtäkkiä mökin hiekkatiellä PONIN, mutta niin tyyni ei voi olla kuin joku buddha.

Minä näin oikeasti mökin hiekkatiellä ponin, jolla ratsasti mukavan oloinen nainen. Olin aivan pakahtua ja halusin vain huutaa, että TULKAA ÄKKIÄ KAIKKI TÄNNE! TUOLLAONPONIMINÄNÄINPONINMÖKKITIELLÄOLIOIKEAPONI!!!, mutta olin yksin mökillä eikä ollut ketään kelle huutaa. Selkeästi olin kyllä aivan hirveästi enemmän mielissäni kuin hetkeä ennen, kun luulin lähestyvien kavioiden kapsetta vain tavallista pontevammaksi sauvakävelijäksi.  Mies oli Porissa pikashakin SM-kisoissa joukkueineen, joten hänen kanssaan piti kommunikoida vain tekstiviestein ja vastausta saattoi joutua odottamaan ikuisuuden ja sekään ei liittynyt mitenkään poniini vaan siihen miten pelit kulloinkin sujuivat.

Minä: Näin PONIN! Meni ihan tästä näin!

Mies: Pelasin kuin pullopersesika. Kirottua! (Selkeästi vähemmän mielissään.)

Minä: Sain silittääkin sitä!

Mies: Tähän asti paras peli, mutta hävisin ajalla. (Enemmän mielissään).

Minä: Sen nimi on Eikka. Se on sellainen ruskeanharmaa.

Mies: Pistin pojan pakettiin! (Selkeästi enemmän mielissään).

Sitten äiti ja isä tulivat mökille ja saatoin jatkaa enemmän/vähemmän mielissään tarkkailua isommalla porukalla. Kun äiti huusi, että ”Oooi, täällä on pieni söpö sammakko!” ja jatkoi heti perään, että ”Äh, se olikin vain heinäsirkka.”, huomasin, että enemmän mielissään-tila  saattaa lässähtää ihan sekunnissa ja että sen tarkkailukin alkaa käydä työstä ja annoin olla. Mutta miehen siskon tyttären ansiosta olen kuitenkin päättänyt, että noin ylipäätään pyrin olemaan enemmän mielissäni joka päivä. Helppoa sellaiselle, joka palasi kaupunkiin jättivetolaukku täääääynnnnä mustikoita ja vadelmia ja ahomansikoita ja ruusunlehtiä ja uusia hohtavia perunoita, kauniita kuin vastamunitut munat ja jättiläismäisiä härkäpapuja ja tavallisia herneitä, jotka laitettiin heti kattilaan ja keitettiin suolavedessä ja syötiin yhdessä miehen kanssa tv:n edessä olympialaisia katsellen.

Dixie Chicks: There's your trouble:http://www.youtube.com/watch?v=n1sneF9qhFk

Yhdeksän mekon päivä

Ostin eilen yhdeksän juhlamekkoa, joista neljä täyspitkää iltapukua, yksi vieläpä sataprosenttista silkkiä. Tämä saattaa tuntua teistä melkoisen paljolta, varsinkin ihmiseltä, joka on suu vaahdossa puhunut askeesin ja liiasta tavarasta luopumisen puolesta, mutta kyllä tähän löytyy ihan järjellinen (sulo vilénmäinen) selitys: UFFissa oli eilen euron päivä.  Paheksun sitä, että tavaroilla ei ole enää mitään arvoa (vaikka toisaalta olen myös innoissani siitä, että ihmisellä on näinkin tyyriissä maassa mahdollisuus vaatettaa itsensä kiireestä kantapäähän vitosella). Katselin iltapukujen rivistöä ja pohdin missä mitäkin on mahdettu käyttää ja sitten ajattelin... no, en oikein tiedä tarkalleen mitä, mutta kävelin kaupasta ulos kymmenen euroa köyhempänä ja yhdeksän juhlamekkoa ja yksi arkisen askeettinen valkoinen puuvillamekko rikkaampana.

Jos mekko on maksanut euron, sillä voi huoletta tehdä vaikka minkälaisia kokeiluja.  Haluatteko tietää mitä tapahtuu vaatekappaleelle, jonka pesumerkinnöissä lukee ”dry clean only”, kun sen nakkaa pesukoneeseen? Se puhdistuu. Pesin ja silitin kaikki mekot ja mietin, että olisipa hauskaa, jos minulla olisi sellainen kesäkauppa, jossa myytäisiin kaikkea mukavaa. Iltapukuja ja Nora Ephronin kirjoja. Margaritoja. Päiväkirjoja ja sulkakyniä. Kashmirsukkia. Nekkuja ja leivoksia. Flanellipyjamia. Yrttisuolaa. Hunajaa. Aivan yliampuvia lierihattuja. Peltirasioita, joissa on karusellien kuvia. Sen semmoista. Mutta ei ole kauppaa eikä askeesi- ja luopumissopimuksestakaan ole suinkaan luovuttu, joten on vielä hivenen auki, minne juhlamekot lopulta päätyvät Voi olla, että jatkan pienimuotoista kokeiluani niiden kanssa. Saatan koristella niitä ennakkoluulottomasti ja vitsikkäästi. Saatan antaa niitä lahjaksi. Saatan leikellä ne riekaleiksi ja tehdä niistä jotain muuta. Saatan tehdä niistä ylellisen leikkitunnelin kissanpennuille.  Joka tapauksessa mieleni on hyvä kun sain pelastettua ne sieltä euron alennustilastaan. Ketä muka huvittaa juhlia euron mekossa? Jos jostain syystä päädyn  itse myymään niitä kirpputorilla, laitan niille säällisemmän ja arvokkaamman hinnan, sellaisen joka tuntuu satsaukselta. Kympin!

Tom Jones: I'm alive:http://www.youtube.com/watch?v=asT1fGHaqIo&feature=related

Pieni urhea eläin

Meillä on ollut taas ilo ja etuoikeus saada lomailla Oulussa miehen siskon ja hänen miehensä ihanassa talossa, jonka seinillä villiviini rönsyilee runsaana, pihalla kukkivat pionit ja valtavat aprikoosinväriset ruusut, olohuoneen sohvat ja keittiön iso pöytä täyttyvät illasta toiseen ihmisistä jotka visailevat ja rupattelevat keskenään ja jokainen aamu on aloitettu kulkemalla hanhenmarssia läheiselle valkohiekkaiselle uimarannalle Oulunjoelle (vai onko se Oulujoki?) ja sitten miehen sisko miehineen on lukenut Kalevan ja Hesarin ja minä kirjoittanut aamusivujani ja mies on norkoillut kummankin päivälehden urheilusivuja ja saatuaan ne uppoutunut niihin ja ne hetket ovatkin olleet ne ainoat rauhalliset koko talossa. Iltaa kohti vauhti on aina kiihtynyt ja hauskanpitoa ja pihaleikkejä ja lautapelejä ja ruokatouhuja on piisannut yömyöhään asti.

Siksi olikin aivan poikkeuksellinen sattuma ja onnenpotku, että  juuri kun televisio näytti ihanan elokuvan Edinburghin legendaarisesta hahmosta, Greyfriarsin Bobbysta, talo tyhjeni ja sain jäädä rauhassa töllöttämään ”Uskollista Bobbya” nenäliinapaketti kourassani. Se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen enkä pystynyt puhumaan mistään muusta koko iltana ja vaikka Kyllösetkin tulivat kylään ja keskustelu sivusi vaikka mitä aiheita, en saanut suustani yhtään Bobbyyn liittymätöntä lausetta. Keskustelu eteni suunnilleen tähän tapaan:

Joku: Ja siellä esiintyy keskiviikkona Sir Elwoodin hiljaiset värit, haluatteko tulla mukaan?

Minä: Greyfriarsin Bobbylle on pystytetty Edinburghiin oma patsas. Helena Petäistökin on sanonut, että se on koko Euroopan koskettavin muistomerkki. Symboloi ikuista ystävyyttä ja lojaaliutta. Se oli skyenterrieri. Sen isäntä kuoli, mutta se ei hylännyt häntä, vaan makasi hänen haudallaan yötä päivää. 14 vuotta!

Joku: Pittääpä kattua. Mutta siitä (Etunimi Sukunimestä) piti vielä sanomani, että on se tosi hankala tilanne...

Minä: Kerran Bobby juoksi kolmekymmentä mailia päästäkseen takaisin Greyfriarsin hautausmaalle ja se hautausmaan hoitaja, joka oli aluksi yrittänyt häätää sitä pois, sanoi, että se on pieni urhea eläin ja taputti sitä päähän.

Joku: Etunimi Sukunimikin on muuten nyt Oulussa. Hänen isänsä on joutunut keuhkokuumeen takia sairaalaan.

Minä: Ja kun Edinburghissa aina ammutaan tykillä tasan kello yksi, Bobby oppi että sen jälkeen sotilailla on ruokatunti ja se juoksi aina linnalle ja sotilaat antoivat sille suolalihaa.

Joku: Se ei olekaan niin iäkkäällä ihmisellä mikään leikin asia.

Minä: Mutta sitten keksittiin laki, että kaikki ilman omistajaa olevat koirat pyydystetään ja tapetaan! Myrkyllä!

Joku: Onneksi antibiootit ovat jo kuulemma alkaneet purra.

Minä: Ja Bobbykin otettiin kiinni vaikka siihen oli jo totuttu Edinburghissa ja oikeussalissa huudettiin, että ”Pelastakaa pikkuinen!”

Joku: Otetaanko kierros petankkia? Miehet vastaan naiset?

Minä: Ja sitten nerokas pikkupoika keksi vedota pormestariin ja hän astuikin oikeussaliin Bobbyn kanssa juuri kun tuomari oli langettamassa sille kuolemantuomiota. Hän oli ostanut Bobbylle tyylikkään talutushihnan.

Joku: Siellähän sataa.

Minä: Mutta se kiero tuomari kysyi, että voiko se pormestari muka taata ettei Bobby koskaan poistu hautausmaan alueelta, ja pormestarin oli myönnettävä ettei voi. Hän sanoi, ettei niin vapaata sielua voi kahlita.

Joku: No entäs Trivialia?

Minä: Mutta sitten se nerokas pikkupoika muistutti Skotlannin suurmiehistä ja pormestari keksi, että on vielä yksi konsti ja sitten hän nimitti Bobbyn kaupungin kunniaporvariksi ja se sai kuljeskella vapaana loppuikänsä. Ja kuningatar Viktorian erityisluvalla se saatiin haudata samalle hautausmaalle lähelle isäntäänsä.

Joku: Haepa Etunimi kellarista pönikkä viiniä.

Minä: Ja elokuvan lopuksi ruutuun ilmestyi lause: A dog is for a lifetime, not just for Christmas.

Joku: Punaista vai valkoista?

Minä: Voikohan sen katsoa vielä YleAreenasta?

Greyfriars Bobby:http://www.youtube.com/watch?v=yPWBi_kM8tI&feature=related

Digisottapytty

Miehen siskonpoika tuli hätiin tietokoneen hillokriisissä. Hän ei ollut tyytyväinen meihin ja toimintaamme ja toi sen sumeilematta julki. ”Tämä konehan on kuin tietyömaa!”, hän pauhasi ja ihmetteli miten osa nappuloista oli vallan irti (t, ja y, yllätys yllätys, sekä c joka irtosi kerran vahingossa kun mies imuroi näppäimistön väliin pudonneita näkkileivänmuruja). Mies selitti, että näppäimet irtosivat kun yritimme ”korjata” ongelmaa omin nokkinemme ja siskonpoika puhkesi nauramaan itkunsekaista naurua ja sitten hän vakavoitui ja  kovisteli meitä että emmekö ymmärrä, että tämä on hienomekaniikkaa?! 

Sitten hän kysyi missä kunnossa minun koneeni on ja valitin, että se on hidas, pelottava ja kuuma mistä syystä välttelen sitä kuin ruttoa ja hän sanoi että no voi hyvänen aika sentään ja käski minua ottamaan talteen kaikki tiedostot jotka haluan säästää. Sitten hän veisi koneen kotiinsa ja tyhjentäisi sen ja sen jälkeen sen pitäisi olla nopeampi.

Ostin 8GB:n muistitikun ja intoilin jo etukäteen, että tähän mahtuu KAIKKI! Ja tilaa jää vielä ylikin. Sitten vietin kauniin kesäisen päivän koneellani siirrellen kuva- ja muita tiedostoja tikulle. Voi tyrmistystä kun ruutuun tuli kesken kaiken viesti, että muistitila on nyt täynnä, Kesäkuvat vuodelta -07 olivat katkaisseet kamelin selän! Vaihtoehtoni olivat lähteä uudelleen tikkuostoksille tai sitten raivata tilaa vanhalle poistamalla joitakin rakkaista valokuvistani. Päädyin viimeiseen ja aloin käydä kuvatiedostojani läpi kriittisellä silmällä.

Huomasin nopeasti, että voin luopua aika paljostakin. Siellä oli valtavat määrät miltei identtisiä kuvia: kahdeksan kuvaa, joissa viimeisillään esikoistaan odottava ystävätär pitää kädessään helmililjaruukkua. Kuusi kuvaa, jossa hän lepää raitapaidassa sohvalla, useita kuvia vauvan ristiäisistä, joissa perheen kissat häärivät ristiäiskukkien kimpussa, kaksitoista kuvaa Suomenlinnasta samasta kohdasta rannasta, kun olen odottanut hetkeä, jolloin aalto pärskähtäisi juuri oikealla tavalla. Samat kukkivat mökin omenapuut usealta vuodelta, joka vuodelta kymmeniä otoksia eri kulmista. Seitsemän kuvaa lepakosta, joka löytyi nukkumasta aitan seinästä tikkataulun takaa. Useita epäonnistuneita otoksia täysikuusta. Runsas valikoima kuvia puhkeamaisillaan olevista pioneista ja yhtä runsas valikoima lakastumaisillaan olevista ruusuista ja tulppaaneista. Viisitoista kuvaa voikukista. Kymmeniä kuvia miehestä seisomassa pyöränsä vieressä ja vilkuttamassa lähtiäisiksi. Satoja kuvia tulppaaneista, kymmeniä kuvia joissa joku ui järvessä, mutta kuvasta ei erota kuka. Niin ikään kymmeniä kuvia, joissa on kuvattu järvenselkää  ja joissa häämöttää keskellä Nappulakari.  Kaksikymmentäkolme kuvaa talvisesta metsästä. Kahdeksankymmentäseitsemän kuvaa salkoruusuista. Kuusitoista kuvaa sorsasta jne. jne.

Aikaa meni, mutta huomasin tässäkin nauttivani siivoamisesta ja raivaamisesta ja tilan tekemisestä. Loppujen lopuksi kaikki haluamani mahtui hyvin tikulle ja saatoin luovuttaa koneeni miehen siskonpojalle puhdistettavaksi. Hän jupisi miten ei voi käsittää, että ihmiset eivät siivoa tietokoneitaan, että se digisaastan määrä mitä ihmisten koneilta löytyy on aivan uskomaton ja minä olin tietysti häpeissäni kun olin paljastunut yhdeksi näistä törkyläisistä. Sitten kysyin minne kaikki poistamani kuvat nyt joutuvat ja hän sanoi, että bittiavaruuteen. Siellä joku saa nyt ihastella kaunista ystävätärtäni, joka pitelee ison vauvavatsansa edessä helmililjapurkkia ja kadehtia runsaina rönsyileviä omenapuitani ja ihmetellä, että onpas tuo yksi tyyppi kova pyöräilemään.

Bay City Rollers: Bye bye baby: http://www.youtube.com/watch?v=yUwW108ITzw

Hilloa

Joku teistä on saattanut käydä sivuillani ja ihmetellä, että "missähän se on, miksei se kirjoita mitään?". No, tuossa minä olen istunut ihan lähellä nojatuolissa lukemassa kirjaa tai kirjoittamassa aamusivujani. Tai olen maannut sängyssä lukemassa kirjaa. Tai lattialla lukemassa kirjaa. Kädessäni on ollut ensin Arne Dahlin "Pimeyden kutsu", joka jäi ensin mieheltä kesken, kun hän ei mitenkään päässyt sen yököttävän kohdan yli, jossa Arne kirjoittaa "nuorisotyylillä" angstisen teinin näkökulmasta, ja koville se minullakin otti, mutta kun siitä karikosta selvisi se muuttuikin taas tavalliseksi dekkariksi, sitten tukholmanystävättäreltä joululahjaksi saatu Fredrik Lindströmin "När börjar det riktiga livet", sitten Kreetta Onkelin huippuhauska "Kutsumus" ja lopuksi vielä John Naishin "Riittää jo". No, olen minä muutakin tehnyt, kyläillyt esimerkiksi ja polkenut kuntopyörää ja oikeaa pyörää, viimeksi eilen kun poljimme kylästä Mellunmäestä kaatosateessa ja mies tietysti taas johti meidät harhaan (= Myllypuroon, yleensä hän päätyy aina jotain mystistä reittiä Tattarisuolle riippumatta siitä minne on alun perin ollut matkalla, mutta onneksi ei eilen sentään) ja halusi tutkia uutta ulkoilukarttaamme niin, että sade tuhosi sen täysin ja kun polkimeni vielä alkoi temppuilla ja oli miltei irti jo Herttoniemessä, rupesin itkemään ja miehen ystävä tuli pakettiautolla pelastamaan meidät. Kotona luin vähän kirjaa ja nukuin loppupäivän.

 

Mutta eivät lukuhommat ja pienet pyöräilyt ole minua ennenkään estäneet kirjoittamasta blogiini. Eivät nytkään. Nyt minua on pidätellyt se, että tietokoneemme ei suostu käyttämään lainkaan t ja y-kirjainta. Vika ilmaantui mökiltä palattuamme ja ihmettelimme sitä kovasti. Sitten aloimme tuskastuneena syytellä toisiamme. Ja sitten ryhdyimme salapoliiseiksi ja nuuhkimme ja sorkimme näppäimistöä erilaisin työkaluin. Mies sanoi, että välilyöntinäppäimessä tuntuu olevan jotain tahmeaa ja minä tökin sitä sormellani ja haistelin ja mies sanoi muka viattomalla äänellä, että "ihan kuin joku olisi pudottanut näppäimistölle vahingossa hilloa…" johon minä sanoin , että älä viitsi olla hullu, kuka nyt näppäimistölle hilloa pudottelisi ja sitten kyräilimme hetken toisiamme ja minä muistin, miten mies mökillä kehitti ihastuksen hillolla päällystettyihin paahtoleipiin ja koin valaistuksen, osoitin syyttävän sormeni kohti miestä ja totesin jäätävällä äänellä: "SINÄ! Sinä olet tiputtanut hilloa näppäimistölle niin että t ja y ovat jumissa enkä minä pääse kirjoittamaan enkä mitään muutakaan" ja mies puolittain myönsi. Mutta sitten hän ryhtyi TOIMEEN (= soitti siskonpojalleen, että mitä nyt tehdään, ja tämä sanoi, että tarvitsemme irtonäppäimistön.) Miehen koneeseen on siis tulossa irtonäppäimistö. Siihen asti yritän pärjätä työhuoneelta hakemallani omalla rämällä ja kammottavalla kannettavallani, joka on hidas ja nytkin TULIKUUMA ja oikukas, mutta sentään hilloton.

Hillosta puheen ollen, heti kun olimme palanneet mökiltä kaupunkiin törmäsin Kaarina Davisin blogissa ruusuhilloreseptiin! Lähtiessämme ruusut olivat täydessä loistossaan ja minä typerys olin jättänyt ne täysin hyödyntämättä. Oli pakko soittaa äidille ja patistaa hänet kiipeämään kalliolle keräämään terälehdet 25 ruususta ja laittamaan ne paremman konstin puutteessa pakkaseen, jossa ne odottavat joutuakseen myöhemmin ruusuhillokattilaan. Jos teitäkin huvittaa kokeilla Kaarina Davisin ruusuhilloa, tässä ohje:

RUUSUHILLO

5 dl vettä

500g sokeria

25 ruusua (vain terälehdet, ei keskiöitä)

sitruuna

Keitä vettä ja sokeria kattilassa kunnes seos sakenee. Lisää ruusunlehdet, sitruunan mehu ja raastettu kuori. Kiehauta seos ja laske lämpötila miedoimmalle. Anna hautua n. tunti hämmentäen välillä.
Gyllene Tider: Juni, Juli, Augusti:http://www.youtube.com/watch?v=yWH8zK20GuA

Ne tärkeimmät.

Nyt reissusta on kulunut sen verran aikaa, että jyvät voi erottaa akanoista ja voi tarkastella, mitkä asiat jäivät kirkkaimpina mieleen. Tässä ne ovat:

1.       Päiväkodin väsynyt täti, joka luotsasi ryhmäänsä eläintarhassa (olivat edellämme kun olimme menossa katsomaan jättiläispandaa) ja joka myöhemmin kymmenen ipanan kanssa vessassa vastasi pikkusiskon kysymykseen, että ovatko he kaikki jonossa kohtalokkaalla äänellä: ” Ouuu jea...”.

2.      Kipu, joka lävisti pääni ylittäessäni Princes Streetiä, kun toisella puolella huusi joku kauhea asvalttia möyhivä kone ja toisella kimakka säkkipilli.

3.      Pikkutyttö, joka hurmaantui säkkipillimusiikista East Princes Street Gardensissa, antautui täysillä joraamaan, kaivoi vähän tanssinsa lomassa pyllyään ja jatkoi taas ja poikien lopetettua antoi heille raikuvat aplodit.

4.      Huoneistohotellimme alaoven koodi 1983.

5.      Ulkoeteisen outo, hajukuusimainen haju.

6.      Uppopaistettu Marspatukka, jollaisen lapset välttämättä halusivat välipalakseen.

7.      Uutinen Nora Ephronin kuolemasta.

Luen Noran ”I remember nothingia” ja vaikka olen säästellyt ja himmaillut, olen jo ihan lopussa. Seuraavaksi taidan ottaa ”Crazy Saladin”. Tai romaanin ”Sydän karrella”, joka on omaelämäkerrallinen ja kertoo hänen avioerostaan Watergate-journalisti Carl Bernsteinistä ja jossa Noraa esittää Meryl Streep. Otan sen mökille. Olen ennenkin tehnyt siellä persikkapiirakkaa, jonka resepti kirjasta löytyy. Amazonissa käydessäni huomasin, että Noran vanhimpien kirjojen hinnat ovat nousseet aivan pilviin. Joistakin saisi nyt pulittaa kuutisenkymmentä dollaria, vaikka itse olen ostanut ne sieltä aivan pilkkahintaan.  Ja käydessäni Expressenin verkkosivuilla huomasin että kolumnisti Cecilia Hagenkin oli omistanut Noralle koko kolumninsa otsikolla: ”Nora Ephron, skulle hon vara död? Det har jag svårt att tro.” Noran kuolema on nostattanut laineita.

Siitä mitä jää mistäkin mieleen, on helppo vetää aasinsilta Noran viimeisimmässä kirjassa oleviin listoihin siitä, mitä hän tulee ja mitä hän ei tule kaipaamaan (hän sairasti jo silloin, me vain emme tienneet sitä).

Asioita, joita Nora ei tulisi kaipaamaan olivat esimerkiksi:

Rintaliivit (josta tulee heti mieleeni hauska hetki Edinburghissa, kun muistelimme siskon kanssa miten hänen  poikansa pienenä sanoi rintaliivejä ”tissiliineiksi”).

Fox tv.
Sähköposti ja teknologia ylipäätään (ja vielä toistamiseen sähköposti).
Kuiva iho.

Gallupit, joiden mukaan 32% amerikkalaisista uskoo kreationismiin.

Kuolleet kukat.

Pölynimurin ääni.

Ja sitten muutamia asioita, joita Nora tulisi kaipaamaan:

Lapset ja aviomies.
Syksy.
Kevät.
Puistot.
Ilotulitus.
Sängyssä lukeminen.
Joulukuusi.
Syöminen ystävien kanssa.
Nauraminen.
Ja viimeisenä:
Piirakka.
Mutta suomeksi se on liian pitkä sana. Jotta sama hellyttävä ja koskettava viesti välittyisi, se pitää kirjoittaa englanniksi. Pieni sana. Vain kolme kirjainta.
Pie.

Säkkipillipojat The Spinnig Blowfish ja Toom-Chak:http://www.youtube.com/watch?v=CV6Rp0nYNgs