Bongausta

Lintujen bongaaminen on muodikasta ja hienoa, mutta hankalahkoa jos ei tunne montaa lajia, on hirvittävän likinäköinen  eikä ollenkaan näppärä kiikareiden kanssa (en meinannut osua kiikareineni edes siihen jättisuureen superkuuhun, joka möllötti suoraan edessäni, saati sitten johonkin terhakkaan ja puuhakkaaseen pikkulintuun, joka ei pysy yhtään aloillaan). Mutta voi sitä silti bongata. Aitan rappusilla istuskellessaan. Näen sinitiaisen, joka häärää jotain ihmeellistä saunamökin terassin kaiteen tuntumassa ja kun katson tarkemmin, näen sen nyhtävän karvaa villaisesta ponchostani, jonka olen nostanut kaiteelle tuulettumaan. Se vie niitä pesäänsä. Nousen komentamaan että herkeä repimästä ponchoani riekaleiksi ja sitten menen siirtämään ponchoni naulakkoon. Katumus iskee välittömästi. Sinitiainen tarvitsee lämmikettä ja pehmustetta pesäänsä. Eikö minun ylipörheästä ponchostani, jota käytän noin kolme kertaa vuodessa, muka liikene muutamaa haituvaa pikkulinnulle? Käyn siirtämässä ponchon takaisin kaiteelle, mutta sinitiainen ei tule takaisin. Voi sentään.

Takaisin aitan rappusilla. Näen talitiaisia, viherpeippoja ja valtavia möhömahaisia punatulkkuja. Naakkoja ja vakiolokit jotka istuvat savupiipun nokassa kuuluttamassa asioitaan pitkin poikin. Näen jotain punaista ja ajattelen, että no NYT minäkin näen sen punarinnan, jolla äiti aina leuhkii ja huudan, että punarinta! punarinta!, mutta äiti sanoo että tuo on kyllä ihan tavallinen peipponen. Mutta myöhemmin näen jotain vielä punaisempaa eikä se ole se miehen nyrkin kokoinen punatulkku eikä siinä ole yhtään valkoista niin että se on nyt ihan takuulla varmasti se punarinta. Mutta minulla ei ole todistajia. Päätän silti, että se se on ja olen aivan taivaissa ja bongaamiseni nousee aivan uudelle tasolle!

 Pihassa riehuu aina pari tikkaa, joten niiden näkemisessä ei ole mitään erikoista. Harvemmin näkee varpusen kuin tikan, joka remeltää pitkin pihaa ja lintulautaa ja rummuttaa sähkötolppien metalliosia saadakseen aikaan mahdollisimman paljon desibelejä. En noteeraa tikkaa juurikaan, mutta kun menen saunamökkiin katsomaan Puutarhaetsiviä, tikka bongaakin minut ikkunan läpi ja lentää täysillä päin lasia! Kuuluu kauhea pamaus, aivan kuin joku olisi paiskannut kiven ikkunaan, mutta kun menen katsomaan, näen miten tikka kyyhöttää maassa siivet harallaan silmiään räpytellen. Kysyn siltä kuinka kävi ja kun se ei vastaa ja sen pääkin alkaa nuokahdella, päättelen että se on varmaan saanut aivotärähdyksen ja yritän nähdä oksentaako se, mutta se vain on siinä ja heiluu edestakaisin ja minä alan hätääntyä, että voi itku, pitääkö se tappaa vai pitääkö soittaa Medi-Heli ja arvon siinä aikani, kunnes päätän toimia niin kuin jokainen 43-vuotias aikuinen nainen vastaavassa tilanteessa tekisi, eli menen ulos ja huudan niin lujaa kuin lähtee: ”IIIIIIIISÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ! Saunamökin takana on loukkaantunut tikka!!”. Ja sitten isä tulee rukkaset kädessään, katsoo tikkaa ja sanoo ”Voi voi sentään” ja ojentaa kätensä nostaakseen sen maasta, mutta siinä vaiheessa tikka yllättäen virkoaa, huomaa isän käden, huutaa ”ÄÄÄÄÄK!!!”  ja lentää reippaasti tiehensä. Ja nyt se riehuu pihassa taas entiseen malliin.

Lintujen bongaus käy työstä ja on turhauttavaa puutteellisen kärsivällisyyden, tiedon ja näkökyvyn vuoksi, mutta voihan sitä bongata muutakin. Illalla saunasta tullessani bongaan todellisen harvinaisuuden! Sitä ei ole kukaan nähnyt pihassamme koskaan, mutta siinä se on, valkoinen, varmaan 60-senttiä korkea, vähän mustaa siellä täällä, katse valpas ja korvat hörössä. Se on koira. Nopean näköinen koira. Semmoinen, joka voisi olla vaikka prinssi Charlesilla linnustusretkillä. Pointteri?  Se on karannut jostain ja nyt se seisoo keskellä polkua ja katselee minua korvat hörössä. Kysyn siltä kuka se on ja mistä se on tullut, mutta se kääntyy salamannopeasti ja juoksee valtavalla vauhdilla rantaan enkä näe sitä enää sen jälkeen. Seuraavana aamuna bongaan polulta jotain muuta! Se on Erkki-setä naapurista ja hän kantaa jotain molemmissa käsissään. Käy ilmi, että toisessa on tuore Aamulehti ja toisessa pussillinen Tellen leipomia uunituoreita sämpylöitä! Ah onnea. Ja kun juon aamukahviani ja syön sämpylää keinussa, bongaan liiterin takaa paksun raidallisen kissan! Kutsun sitä pienellä ystävällisellä äänellä, mutta se ei tule, vaan luikkii matalana pensaisiin.  Mutta sitten minä bongaan jotain todella järkyttävää; isän jolla on kädessään moottorisaha jonka kanssa hän suuntaa kohti puutarhaa, MINUN puutarhaani, ja olen tukehtua sämpylääni ja kahvi läikkyy pitkin pihaa ja minulle tulee kiire!

Kikka Laitinen: Omenapuut: http://www.youtube.com/watch?v=GRyPWlLoMng

Peluri

Äiti seuraili puuhiani mökin puutarhassa kauhistellen, että minähän raadan kuin perheenemäntä! Sitten hän totesi, että tuota puutarhainnostusta et ole ainakaan minulta perinyt, sen geenin on pakko tulla Juupajoen mummulta ja sehän on selvää. Juupajoen mummulta tulee niin paljon muutakin; tukanpyöritysgeeni, peukaloidenpyöritysgeeni, syntymäpäivä ja tietysti viehtymys uhkapeleihin. Tästä olen kirjoittanut jo ajat sitten.  Mummu pelasi Veikkausta vastaan. Minä pelaan luontoa/siemenkauppiasta vastaan.

Jos pussin kyljessä lukee ”kylvetään touko- kesäkuun vaihteessa, kun maa on lämmin”, ajattelen että siihenhän on ikuisuus! Ja että mitä jos tuleekin ennätyslämmin kevät? Silloin saan etumatkaa ja kukkani kukkivat aiemmin kuin muilla. Silloin minä olen voittaja. Jos halla tappaa taimeni tai siemenet kieltäytyvät vallan itämästä, luonto/siemenkauppias on voittaja. (Vaikka kyllä luonto on aina loppupeleissä voittaja, kun katsoo vaikka auringonlaskua, niin mikään kamera tai kukaan taiteilija ei saa toistettua sitä yhtä satumaisen ihanana kuin se livenä näyttäytyy). Ja kun käydään hakemassa multaa Hippeläiseltä ja rohmutaan sitä sellaiset määrät, että joudutaan jo ottamaan pusseja valtavien paalien keskeltä, jossa ne ovat vielä osittain jäässä, kaadan jäiset kokkareet viljelylaariin (kevään uutuus, hieno kuin mikä, ansaitsee ihan oman tarinansa), ruiskutan niitä vedellä ja hakkaan pikku kuokallani kunnes ne antautuvat ja suostuvat levittymään ja voidaan laskea, että maa on ”sula” (joskaan ei parhaalla tahdollakaan vielä lämmin, mutta eiköhän se siitä lämpene, heitän vähän hevosenlantaa sekaan) ja niin minä olen taas ”voittaja” ja  sitten kylvän kylvämistäni ja alan jännittää kuinka käy. 

En voi olla kylvämättä, jos minulla kerran on siemeniä jo valmiina ja minullahan on, kun olen kerran niitä haalinut koko pitkän kevään. Aluksi kyllä yritin jaotella pusseja eri kategorioihin: nämä esikasvatukseen, nämä saavat odottaa kun tulen seuraavan kerran toukokuun loppupuolella ja näiden pitää odottaa vallan kesäkuulle asti. Mutta eiväthän ne säännöt pitäneet yhtään! Jos kerran menee ja kääntää maan talikolla ja lisää hevosensontaa ja aurinkokin paistaa ja tarkenee jo ilman kaulaliinaa, niin hulluhan sitä on jos ei kylvä! Ja eikö se muka ole nuppineulankokoisille mansikantaimilleni vain hyväksi, että istutan ne jo tässä vaiheessa viljelylaariin, että tottuvat siihen, millaista maailmassa on oikeasti? Oooo, tuntuu niin väärältä olla taas kaupungissa.  Tämänkin tietokoneella vietetyn tovin aikana olisin ehtinyt kylvää jo vaikka mitä!

 

 Maarit Hurmerinta: Jos tahdot tietää:http://www.youtube.com/watch?v=XmwQ5_K8_dQ&feature=related

Sontakuorma ja superkuu

Siltä varalta, että olette ihmetelleet miksen ole kirjoittanut mitään aikoihin: olen ollut mökillä. Linnunlaulukonsertissa. Nukkunut saunamökissä, sytytellyt tulia, katsellut miten aurinko laskee, juonut kahvia aitan rappusilla ja muutenkin tehnyt sitä mitä yleensä, eli lukenut Eeva Kilven Naisen päiväkirjaa (se luetaan mökillä aina aivan ensimmäiseksi keväällä, sillä myös Eevan päiväkirja alkaa keväästä ja maalle pääsyn odotuksesta ja siitä otetaan aina mallia kesäisiin Eeva Kilpi-leikkeihin, joita ovat mm. nokkosten kerääminen ja niiden valmistaminen keitoksi, sekä loppukesän ”Viimeinen yllätysateria” jota varten porstuan kaapin perälle pitää jo hyvissä ajoin piilottaa lihapullasäilyketölkki, pullo keskiolutta ja iso sipuli. Sitten ne ”löydetään” juuri ennen kuin ollaan palaamassa kaupunkiin ja luullaan ettei ole juuri mitään syötävää ja sitten ne syödään, tullaan täyteen ja ollaan tyytyväisiä. Olen ostanut säilykepurkin jo valmiiksi Helsinkiin, jossa mies äkkäsi sen kaapista ja nyrpisteli nokkaansa, että sinäkö nämä olet ostanut ja että nämähän ovat ihan kauheita). Mutta tämän lisäksi osakseni koitui vielä aivan uskomaton onnenpotku: sain pihaan peräkärryllisen hevosenlantaa! Isä ja Erkki-setä hakivat sen jostain hevostilalta, parasta palanutta, hajutonta sorttia. Isä lunasti kakkakasan omakseni pullollisella Koskenkorvaa, mistä olen ikuisesti kiitollinen. Tai no, sanotaan nyt ainakin kesäkuuhun asti.  Joten olen viime päivät kiskonut hevosenlantaa pulkassa pitkin pihaa ja ollut onneni kukkuloilla ja kertonut jokaiselle joka on jotenkin lähestynyt minua puhelimitse tai muuten, että vedän täällä hevosenlantaa pulkalla pihassa! Harva siitä suoraan sanottuna yhtä innoissaan on ollut kuin minä itse. Pikkusisko tuhahti puhelimeen, että miten ihmeessä sinä viitsit? ja isoveli vastasi pitkään ja intoilevaan sonta-aiheiseen tekstiviestiini asiallisen viileästi kahdella sanalla: ”Entä hajuhaitat?”. Mutta kuten sanottua, sonta on priimatavaraa eikä haise yhtään millekään, että revi, isoveli, siitä!

Ja sitten tuli vielä se superkuu! Ja kirkas taivas, joka salli minun seurata kuinka se nousi metsän rajan takaa kuin valtava oranssi appelsiini  (30% tavallista kirkkaampana ja 14% tavallista suurempana, tai parasta lisätä vielä, että noin ja jopa prosenttilukujen yhteyteen, olen kuullut huhua, että joku insinöörikin lukee silloin tällöin tätä blogia ja insinöörit ovat aina tunnetusti niuhoja prosenttien sun muiden suhteen ja pillastuvat pienestäkin epätarkkuudesta) ja nousi ja vaaleni ja oli aivan tajuton näky ja minä ajattelin, että tämän onnellisempi en voisi olla, vaikka minulla olisi tosi tosi tosi tosi hieno ura tai tosi tosi tosi tosi tosi paljon rahaa. Paljon mieluummin minä vedän hevosenkakkaa pulkassa pitkin puutarhaani ja mietin että olen tämän ajatuksen kanssa joko tosi tosi tosi tosi väärässä tai sitten tosi tosi tosi tosi oikeassa ja mieleeni tuli se Aale Tynnin runo ”Herra Seguinin vuohi”, joka aina itkettää minua ihan kuin Taiskan ”Haltin häätkin”.  Laitan runon tähän loppuun ja  alan laatia nuorisolle koetta huomiseksi. Olkaatten hyvät, tässä se tulee:

Herra Seguinin vuohi  (Aale Tynni)

Ei juuri rohkeutta

voi vuohet ymmärtää,

ne vapisevat sutta

joka voittajaksi jää.

Vain herra Seguinin vuohi

ei sutta vavissut,

koko yön on tanassa sarvin

se puolustautunut.

Susi hyökkäsi pitkin yötä,

oli pitkä, pitkä yö,

ja se tiesi: aamun tullen

susi kuitenkin sen syö.

Oi herra Seguinin vuohi,

susi vaikka voittikin,

hyvin puolustauduit sentään

sinä sarvin pienoisin.

Pidit kiinni elämästä,

oli tanassa pieni pää –

mutta mitään eivät tästä

voi vuohet ymmärtää.

Anna Puu: Sinä olet minä: http://www.youtube.com/watch?v=rR_L3KTTbWs

Juhlitaan!

Kaikelle on aikansa, syntymälle ja kuolemalle ja eteenpäin menolle ja pysähtymiselle. Ja juhlimiselle. Mark Levengood sanoo kirjan "Ystävä sä lapsien anna villoja" esipuheessa, että "Aika on ajatella ja pohtia, ja aika on myös tanssia pöydällä alusvaatteisillaan (yleensä myöhäinen yöaika)". Nyt on syytä juhlaan! Ystävätär synnytti perjantaina pienen pojan! Ja vaikka en välttämättä juhlistakaan sitä Markin kuvaamalla tavalla pöydällä tanssien (ei voi,  hajoaisi tuusan nuuskaksi, meillä on jatkettava, useasta osasta koostuva pöytä), niin jotenkin kyllä. Yhdistän sen vaikka vapunviettoon. Vastassa oli sama ynseä lääkäri kuin viimeksikin, mutta ystävätär oli oppinut ja ilmaisi toiveensa säästyä tällä kertaa isommilta sättimisiltä, varsinkin kun se ei viime kerrallakaan varsinaisesti auttanut mitään ja näin tapahtui; lääkäri piti suunsa supussa! Ja kätilötkin olivat kuulemma mukavia ja rohkaisevia.  Minä kehuin ystävätärtä ja sanoin, että nyt se on tehty ja hän sanoi, että totisesti; nyt perhe on täysilukuinen ja voi keskittyä sen vaalimiseen.

Minäkin haluan jättää itsestäni jonkun jäljen ja siksi kylvän joka vuosi mökille jotain  uutta monivuotista tai istutan puun tai pensaan. Erityisen ylpeä olen kuudesta tammestani, jotka olen kasvattanut itse pikku terhoista asti. Noukin ne aikoinani Ruissalosta ja nyt ne muistuttavat minua siitä ajasta hyvällä tavalla ja toivottavasti ne kasvavat ISOIKSI ja ULJAIKSI, vaikka ovatkin joutuneet kauas kotoaan Hämeeseen.

Minun oli määrä mennä ensi viikonloppuna Tukholmaan kuulemaan idoliani Sanna Ehdiniä, joka olisi käskenyt minua elämään kurinalaisemmin, sillä se tekisi hyvää henkiselle kasvulleni, mutta luento onkin peruttu ja lähden sen sijaan kylvöhommiin mökille, ja kun kukaan ei kerran ole sanomassa minulle, että tulisi elää kurinalaisemmin, jatkan elämistäni kuin pellossa ja siinä sivussa laitan siemeniä multaan. Minulla onkin jo aika paljon siemeniä hankittuna: mustajuurta, lanttua, silpoydinhernettä, härkäpapua, ruusukaalia (pakko kokeilla kun näin viimen miten ne kasvavat, tornimaisina varressa kuin salkoruusut konsanaan!), kuukausimansikkaa (pienet taimet pilkistävät jo! Tai viimein...), sokerihernettä, härkäpapuja, sitruunamelissaa, punaista basilikaa (pursuaa jo esikasvatusrasiastaan kauhealla voimalla), persiljaa, rukolaa, keräsalaattia, porkkanaa, naurista, tammenlehtisalaattia, avomaankurkkua, kesäkurpitsaa, retiisejä, timjamia, pensaspapuja (en ole ennen kokeillut papuja, mitä jos sato onkin hyvä, kuka niitä oikeastaan syö?), pillisipulia,  punajuurta, kyssäkaalia, kirjolupiineja (ei saa sanoa isälle, muuten se niittää ne! Haluan keltaisia, pitäkää peukkua!), pioniunikkoa, iso-olkikukkia, koristekaalia, vaaleanpunaisia pörheitä ”Lilac Pompom” unikoita, tuoksukaunokkia, kaunopunahattua (nyt esikasvatan todellisella pieteetillä, olen jo yrittänyt metodilla ”heitä multaan ja toivo parasta”. Ei onnistunut.) Isosilkkikukkaa, matalia kerrottuja auringonkukkia, jotka näyttävät aivan daalioilta, sinipellavaa, kesäharsoa, lehtisalaattia, harjaneilikkaa (kaksivuotista opettamaan minulle kärsivällisyyttä), perhoskukkaa, puistolemmikkiä, ketoneilikkaa, maloppia, kellohunajakukkaa, tiibetinkoirankieltä, rusoikikukkaa ja tomaattia. Sekä valkoapilaa maanparannusta varten. Muutamia mainitakseni.

Sitä ennen tulee vappu, Fredrikinkadun pikku puotien pitäjät ovat kuin yhteisellä sopimuksella koristelleet ovenpielensä ilmapalloin, joten voimme kulkea hauskaa pallokujaa ja juuri kilahti tekstiviesti ystäviltä, jotka haluavat leikkiä kanssamme huomenna vapun kunniaksi. Mukavaa! Onhan tässä juhlan aihetta vaikka kuinka.

Heli Kajo: Juhlat:http://www.youtube.com/watch?v=gH_CBUoWieQ&feature=endscreen&NR=1

Mielipuolinen salaattipöytä

Olen parina viikkona hyödyntänyt VR:n hintarysähdystarjousta, jolla on päässyt matkustamaan Helsingin ja Turun väliä 9 eurolla. Koska tarjous on koskenut vain tiettyjä vuoroja, minulle on jäänyt puolitoista tuntia bussin ja junan väliin luppoaikaa Turussa. Eilen käytin sen tallustelemalla vähäsen pitkin Memory Lanea. Itse asiassa minulla oli alustavasti muita suunnitelmia. Bussissa jo tuumin, että Turusta voi olla montaa mieltä, mutta upean kirjaston he ovat totta vie saaneet aikaiseksi ja ajattelin käydä siellä, varsinkin kun näin jostain mainoksen siellä olevasta lintuaiheisesta valokuvanäyttelystäkin. Mutta kirjasto olikin kiinni jonkin järjestelmäuudistuksen takia, joten jatkoin matkaani ja ihmettelin, että maailmassa on  olemassa ihmisiä, jotka ovat joskus päättäneet, että ”Hei, minä haluan myydä laukkuja!” ja sitten he laittavat liikkeen pystyyn Eerikinkadulle eivätkä koskaan muuta mieltään tai piinaa kumppaneitaan ehdottamalla yhtenä päivänä, että mitä jos muutetaan Karjaalle ja seuraavana, että vai pitäisikö sittenkin lähteä Uuteen Seelantiin, vaan pysyvät alkuperäisessä suunnitelmassaan ja myyvät laukkuja samassa paikassa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.

En ole  kaivannut Turusta mitään yksittäistä paikkaa, mutta jokin minussa läikähti, kun kuljin tuttujen paikkojen ohi. Ja koskettavinta oli, että aloin tuntea lämpöä ja hellyyttä sitä naista kohtaan, joka Turussa asuessani olin. Cosmic Comic cafe oli ensimmäinen paikka, jonne menin yksin avioeroni jälkeen ja jossa käytiin monesti  myös ystävättären kanssa. Ja sitten oli Koulu ja Apteekki, jossa oli aina ihan kauhea ryysis, tupakansavu ja meteli. Kuljin Forumin kauppakeskuksen läpi ja luin taas kaiken ihan väärin. Luin, että kauneushoitolassa myydään ”kuolleen miehen kosmetiikkaa” ja ajattelin että yök, kuka ostaa, mutta tarkemmin katsottuna se olikin ”Kuolleenmeren kosmetiikkaa”. Sitten näin viihtyisän näköisen ruokapaikan, jonka ulkopuolella olevassa taulussa mainostettiin, että heillä on ”mielipuolinen salaattipöytä” ja ajattelin, että ai siellä ollaan vähän vitsikkäitä ja suuruudenhullujakin, mutta sekin laimeni tarkemmin katsoessa ”monipuoliseksi salaattipöydäksi”. Kävin katsomassa paikkaa, jossa sijaitsi puinen, keltainen purkukuntoinen talo, johon muutin eroni jälkeen ja jonka päätyyn raivasin pienen kukkapenkin johon istutin orvokkeja ja samettiruusuja ja jonka kivirappusilla istuin kesäaamuisin vuodattamassa lohduttomana kyyneliä aamupuurooni tai vaihtoehtoisesti kahvimuki kourassa onnellisessa vapauden huumassa hymisten. Välillä hain jonkin ihanan leivonnaisen viereisestä Naantalin Aurinkoisen myymälästä.  Aika usein, itse asiassa. Minulla oli sohvassani/sängyssäni 3 untuvapeittoa, kymmenkunta tyynyä ja lämpöpatja. Se oli mainio paikka pesiä ja sukia höyheniäni, kunnes olin taas kyllin vahva jatkamaan eteenpäin. Siihen aikaan talon edessä olevassa talossa oli Sammakon kirjakauppa, enää ei näköjään ole. Ramppasin Stockmannilla hakemassa yhden hengen aterioitani ja himoitsemassa milloin mitäkin tuotetta, ikään kuin maailmassa ei parempaa paikkaa olisi olemassakaan, vaikka näin jälkikäteen ajateltuna senkin ajan olisi voinut viettää oikeasti kivoissa paikoissa, kuten Ruissalossa tai maauimalassa tai torilla, jossa kyllä itse asiassa vietinkin paljon aikaa ja ostin luumuja ja aprikooseja ja paprikoita ja omenoita ja liljoja, jotka tuoksuivat pikku kodissani niin voimakkaasti, että jouduin siirtämään ne ulos.  Ja törsäsin rahani Anttilan cd-levyihin ja elokuviin ja luin, luin ja luin ja välillä kävin pikku kotini vinolle lattialle makaamaan ja murehdin, että elämästäni ei tule koskaan yhtään mitään. Ja tajuan, että olen ollut tosi jumissa, sillä muistan ajatelleeni usein, että en jaksa kävellä kirjastoon asti, vaikka sinnehän oli vain viiden minuutin matka! Vähän matkan päässä lähellä rautatieasemaa sijaitsi silloin ja sijaitsee näköjään edelleen vaatemyymälä, joka lupaa  valtavissa ikkunaplakaateissaan tosi paksukaisille sopivia ”XXXXXXXXXXXXXXL”-koon vaatteita ja aina ohikulkiessani olen miettinyt, että sen malliston minä haluaisin nähdä, mutta en koskaan mennyt sisään ja pyytänyt saada nähdä heidän jättimallistoaan, enkä mennyt eilenkään. Sen sijaan ostin Anttilasta mustajuuren ja härkäpavun siemeniä ja ripsivärin ja kävin Hansakorttelissa, jonka edustalla notkui tuttuun tapaan nuorisoa, ja he näyttivät ihan samoilta kuin ennenkin, mutta silloisten teinien täytyy olla jo aikuisia, joten nämä ovat uutta polvea. Ja sen vanhan puutalon kohdalla on nykyään uusi kerrostalo.

Chisu: Kohtalon oma:http://www.youtube.com/watch?v=qH7qzBvHFic&feature=related

Muisti älä jätä!

Siitä tietää, että on jotenkin ylikuormittunut, kun lähimuisti heikkenee ja joutuu hapuilemaan ihan tuttuja englannin sanoja ja katsomaan oikein allakasta, että mitä tänään pitikään tehdä ja säikähtämään vähintään kerran päivässä, että on jättänyt kynttilän palamaan tai hellan tai silitysraudan päälle. En tykkää! Ainoa lohtuni on, että idolini Nora Ephronkin on antanut uusimman kirjansa nimeksi "I remember nothing." Normaalisti allakkani on niin väljä, että muistan ulkoa mitä siellä millekin viikolle on merkitty ja niin haluan asioiden olevankin. En näe mitään hienoa hektisyydessä enkä ole ikinä ymmärtänyt esimerkiksi take away-kahvien suosiota.  Kuka ihme haluaa puikkelehtia jalkakäytävällä tulikuuma pahvitötterö kädessään, laukku olkaa hiertäen, selkä hiessä kun voisi istua alas ja juoda kahvinsa ihan rauhassa?  En minä ainakaan. Minä haluan olla rauhassa aina ja kaikkialla. Ja kun opin uutta kivaa tietoa, vaikka sen, että "toukomettinen" on sama kuin metsäkyyhky, en halua unohtaa sitä saman tien.  Vitsailen äidille puolileikilläni, että tekisi mieleni hypätä oravanpyörästä, mutta en voi, koska en ole koskaan päässyt edes koko pyörän kyytiin. Kaikkein ihaninta olisi saada olla rauhassa oman päänsä sisällä, tai vielä päätäkin parempaa olisi saada olla omassa sydäntietoisuudessaan, mutta nyt minulla on kokeita laadittavana ja korjattavana ja kaikkea muuta pientä silppua niin, että se ei ota onnistuakseen (paitsi että ihan kohta menen metsään ja haahuilen siellä vähän aikaa ja katson mitä se vaikuttaa).

Yleensä minulla on aika hyvä muisti ja myöskin taito irrottautua ja ottaa rennosti ja olen siitä vähän ylpeäkin. Mutta tietyt asiat sotken aina ja ikuisesti. Minulta menevät myötäänsä sekaisin esimerkiksi Sharon Stone ja Jessica Lange, Tammisaari ja Kirkkonummi, kaakko ja luode, hame ja mekko ja Krishnamurti ja Kierkegaard joista edellinen on sanonut, että ”siunattu hän, jolla on hiljaiset, vaiteliaat aivot.”  Siihen pyritään! Mutta jos alan tosissani pelätä muistini menettämisen puolesta, voin aina tehdä Heikki Salon ”Mikä ei kuulu joukkoon?” testin. Toistaiseksi olen läpäissyt sen joka kerta…Ihan leikiten, joten suurempaa hätää tässä ei liene.  Jos teitä huvittaa kokeilla, niin se on tällainen:

Mikä ei kuulu joukkoon?

Sininen, vihreä, punainen,

oranssi, keltainen, haisevat vanhat villahousut,

musta ja valkoinen.

Mikä näistä ei kuulu joukkoon?

Mikä näistä ei kuulu joukkoon?

Mikä näistä ei kuulu joukkoon?

Se on älypää, joka arvaa sen!

Varis, metso ja tiainen,

sorsa ja pääskynen, moottoripyörän bensaletku,

kotka ja kirvinen.

Mikä näistä ei kuulu joukkoon?

Mikä näistä ei kuulu joukkoon?

Mikä näistä ei kuulu joukkoon?

Se on älypää, joka arvaa sen!

Pelakuu, kielo ja ruusunen,

lumme, voikukkanen, Karvisen Harrin ongenvapa,

kaktus ja nokkonen.

(Heikki Salo)

Fiiliksellä beibi: http://www.youtube.com/watch?v=H8m5jKTBxdE

Ajoittain sumenee

Pikkusisko oli eilen Helsingissä käymässä. Istuskelimme Ruttopuistossa penkillä jalkojamme heilutellen ja hän kertoi että he olivat olleet viikonloppuna Ähtärin eläinpuistossa ja että oli ollut tosi hauskaa seurata, miten aivan järkevänoloisilta ihmisiltä sumenee päässä, kun he astuvat sisään matkamuistomyymälään. Pikkusisko ihmettelee miksi ihmiset ylipäätään ostavat matkamuistoja, eivätkö he muka muuten muista missä ovat olleet ja hän kertoo miten eläintarhan myymälässä oli ollut äiti kahden lapsensa kanssa joista toinen oli välttämättä halunnut husky-päähineen (21e). Kun äiti oli kysynyt että mitä sinä tuolla tekisit, lapsi oli vastannut että leikkisi koiraa johon äiti alistuneesti, että no sitten... Ja samaan aikaan toinen lapsi oli löytänyt järjettömän ruman pehmokukon (19e), pusertanut sen rintaansa vasten eikä ollut hellittänyt ennen kuin kassalla, jossa äiti oli maksanut nämä hienot matkamuistot, jotka tällä hetkellä (tiistaina) todennäköisesti lojuvat hylättyinä jossain lelulaatikon pohjalla, josta ne näkevät päivänvalon seuraavan kerran sitten kun äidin mitta tulee täyteen (tai huushollista loppuvat neliöt, usein nämä sattuvat samoihin aikoihin...) ja hän sanoo, että nyt viedään kirpputorille sellaiset lelut, joilla te ette enää leiki. Ja sitten hän saa olla onnellinen, jos joku urpo suostuu maksamaan rumasta vanulla täytetystä kukosta euron.

Sitten pikkusisko menee juttelemaan kuvittajansa kanssa WSOY:lle ja minä menen asioille ja sen jälkeen tapaamme Kolmen sepän patsaalla ja minä kysyn onko Tampereella jo sellainen Tiger-kauppa ja pikkusisko sanoo että ei hänen tietääkseen ja sitten vien hänet Kamppiin Tigeriin ja  odotan jännittyneenä, milloin hänellä alkaa sumeta. Mutta hän pysyy aika viilipyttymäisenä ja ostaa vain yatzy-pelikuponkeja, lyijykyniä, muistivihon ja aurinkolasit eikä itsellänikään sumene kuin luumusaippuan ja hunajasaippuan verran (yhteensä 1e), vaikka pikkusisko yrittää kovasti ylipuhua minut ostamaan vihreän samettisen mäyräkoiran, koska se kuulemma "sopisi tosi hyvin meille". Sitten pikkusisko puhuu pitkään siitä miten on löytänyt ihanan vaatemerkin, Creamin, ja että ne ovat juuri sellaisia joista minäkin kuulemma pitäisin ja että niitä myydään ainakin Sokoksella. Minä kysyn että no haluatko sitten mennä  Sokokselle ja hän sanoo, että kyllä kiitos ja sieltä hän löytää Creamin osaston alta aikayksikön nuolihaukkamaisella tehokkuudella ja määrätietoisuudella ja nostelee rekeistä nähtäväkseni yhtä sun toista rimpsuilla ja pitseillä ja nyöreillä somistettua hepenettä ja minä katselen ja myöntelen että oikein ovat ihania, juu, mutta että juuri möin kirpputorilla viisi tunikaa ja niitä on vielä kotona parisenkymmentä, että mitään akuuttia tarvetta tässä ei ole ja sitä paitsi olemme luopumassa, emme hankkimassa lisää tavaraa ja että pyhiinvaelluksella nuo rimpsut ovat vain tiellä, mutta sitten katseeni osuu kummalliseen collegekangasta olevaan pitkään sireeninlilaan takkiin jossa on jotenkin onnistuttu yhdistämään romanttinen pitsityyli ja arkinen materiaali ja ojennan käteni sitä kohti ja tunnen jo miten päässäni alkaa sumeta, mutta viime hetkillä pelastaudun, sanon pikkusiskolle, että äkkiä ulos, minua oksettaa ja Mannerheimintiellä hengitän hetken syvään ja sitten olen taas normaali ja tyytyväinen. Saatan pikkusiskon junalle ja lähden pitämään tuntini ja vielä illallakin tunnen onnistumisen iloa siitä, etten ostanut sitä Creamin ihmeellistä vaatetta. Mutta kesän alennusmyynti voikin sitten olla jo toinen juttu...

Jill Johnson: Vilken härlig dag: http://www.youtube.com/watch?v=lmISSwVqfOw