Maalaiselämää

 

Otin elokuun vastaan mökillä helteisissä tunnelmissa. Oli ihanaa ja sain harjoittaa marjastustyyleistä ylivoimaisesti hauskinta: pyjamamarjastusta pieni emalimuki kädessä. Vadelmat alkavat olla parhaimmillaan ja niitä on nyt omassa pihassa aivan ennätysmäärä kiitos isän lentopalloystävältään saamien kahdenkymmenenneljän uuden pensastaimen, joiden ei pitänyt vielä tuottaa satoa, mutta jotka tuottavat silti. Suhtaudun näihin uusiin tulokkaisiin erityisen vastuuntuntoisesti, sillä niihin liittyy pieni tarina. Taidankin kertoa sen sadun muodossa.

 

Olipa kerran pariskunta, joka rakensi itselleen talon. Talon edessä levittäytyvä aurinkoinen etelärinne tarjosi otolliset olosuhteet kukoistavalle puutarhalle ja mies ja nainen istuttivatkin runsaasti omenapuita, marjapensaita, kukkia ja vihanneksia ja kasvattivat ja vaalivat puutarhaansa suurella rakkaudella. Vuodet vierivät ja pariskunnalle tuli ikää. Puutarhanhoito kävi aina vain työläämmäksi ja lopulta edessä oli talosta luopuminen ja siirtyminen kerrostaloon. Pariskunta pohti mikä vanhan talon ja puutarhan kohtaloksi koituisi johon heidän tyttärensä sanoi, että hän voi ottaa, minkä hän tekikin. Ensi töikseen hän pani kaikki puut ja pensaat sileäksi ja päällysti pihan asvaltilla. Sen pituinen se.

 

Tilasin Kaarina Davisin uusimman kirjan ”Toisinnäkijän päiväkirja” ja sydämeni oli aivan pakahtua kun seurasin Kaarinan taistelua ihmisten tyhmyyttä ja ahneutta vastaan ja pystyin hyvin samastumaan, kun Kaarina jollain kauppareissulla katseli allapäin jonnekin pellolle vieri viereen rakennettuja identtisiä persoonattomia omakotitaloja joiden pihoja koristivat halpahallista hankitut tuijat ja sitten kun hän vielä joutui taistelemaan ison ostoskärryn pantin kanssa, hän antoi periksi, jätti kolikon ja kärryn sikseen ja ajatteli: En jaksa elää. Joskus se on niin pienestä kiinni. Mutta Kaarinan kirja päättyi kuitenkin positiivissa merkeissä, että lukekaa pois vain.

Arvokkainta mitä Kaarina tällä erää puolestani teki, oli kuitenkin se, että hän paransi kanakuumeeni kertaheitolla! Minähän hurahdin täysin niihin Korkeasaaren kanoihin ja kukkoihin ja näin jo tietysti mielessäni itseni onnellisen kanalan OMISTAJANA. Kaarina kertoi, miten hänelle suorastaan tyrkytettiin kanoja, sillä ne olisivat niin hauskoja ja vaivattomia ja niistä Kaarina saisi omia luomumunia. Kaarina sanoi tyrkyttäjälle, että ota sinä, jos ne kerran niin helppoja ja kivoja ovat ja lopulta tyrkyttäjä otti. Hän joutui hoivaamaan kanoja koko kesän, ruokkimaan, siivoamaan häkkiä, suojaamaan tunkeilijoilta ja lopulta syksyllä päättämään kanojen kohtalosta. Pitäisikö ne vapauttaa luontoon?(Ei tietenkään, mikä pöllö!) Vai syödä, kuten hän oli Kaarinalle ehdottanut? Kuka ne siinä tapauksesa tappaisi? (Tytär, mutta hänestä ei ollutkaan enää suolistajaksi, joten kanarukat päätyivät maakuoppaan). Kun Kaarina kysyi kuinka paljon munia tämä koko kesän kestänyt uurastus oli tuottanut, vastaus oli kymmenen (loput olivat nahkamunia). Niistä kolme hän oli antanut Kaarinalle.

 

Mökillä luin tällä kertaa Maria Langin dekkarin, sarjakuvia, lehteilin laiskasti kuvalehtiä (bongasin lähinnä kauniita kuvia),

 

 divarista löytämäni mielenkiintoisen Antti Heikkilän  kirjoittaman kirjan riippuvuuksista

 sekä Shirley MacLainen kirjaa jossa hän kertoo pyhiinvaelluksestaan Santiago de Compostelaan. Näyttää siltä, että KAIKKI ovat tehneet sen, paitsi minä, joka olen vain PUHUNUT siitä. Kun luin vanhaa kuvalehteä, siinä oli juttu Manuela Boscosta, joka oli juuri palannut vaellukselta ja kun luin uutta Aamulehden liitettä, siinä oli juttu naisesta joka aikoi vaeltaa sinne koko matkan Hattulasta, jotain 4000 kilometriä (ja sitten hän aikoo perustaa pyhiinvaellusten ympärille bisneksen).

Shirleyn kirjassa oli pyhiinvaellusjuttujen lisäksi mehevä tiedonjyvänen, jonka yli en ollut päästä lainkaan ja kun olimme miehen syntymäpäivän kunniaksi Kieltolakiristeilyllä ystäväpariskunnan kanssa, tivasin kaikilta että tiesivätkö he, että Shirleyllä oli ollut suhde Olof Palmen kanssa (jotenkin minua kuohutti kauheasti että kaikki muut olisivat tienneet) mutta kukaan ei ollut tiennyt ja minä sain kyseenalaisen  kunnian levittää tätä kuumaa, joskin jo vääjäämättä jäähtynyttä juorua niin että kieltolakiselostuksetkin jäivät taka-alalle. Ne tosin tulivatkin nauhalta ja lukijalla oli uskomattoman monotoninen ääni. Olin luullut että siellä olisi joku elävä ihminen selostamassa ja purnasin ääneen tätä pettymystä,  mutta ystäväperheen mies oli sitä mieltä että oli ”hemmetin hyvä ettei ollut, muuten oltaisiin kumminkin jouduttu leikkimään  Algot Niskaa jossain nolossa salakuljetusleikissä”.

 

Löhöilyn, lukemisen ja pyjamamarjastuksen lisäksi kävin vanhempien kanssa perinteisillä maalaismarkkinoilla

 

 

Maalaismarkkinoilla ei olla turhan tarkkoja...

ja ostin hauskan lautasen viidelläkymmenellä sentillä

 

 ja Sappeen kesäteatterissa katsomassa Juice-musikaalin

joka oli surullinen, mutta hyvä ainakin siinä mielessä, että kovalla soinut musiikki peitti alleen koko alkuloman päässäni itsepintaisesti soineen Kylie Minoquen ”All the Loversin” ja korvasi sen ”Paperitähdillä”.

Kylie: All the Lovers: http://www.youtube.com/watch?v=f0mD8qYwF-A
Juice: Paperitähdet: http://www.youtube.com/watch?v=iZMnNZFSel8