Sunnuntaimietteitä

Uskomatonta, vielä ei ole edes puolipäivä ja olen jo ehtinyt kirjoittaa aamusivut, käydä juoksemassa, nauttia ehtoollisen Kaisaniemessä sirkusteltassa. jossa jumalanpalvelukseen oli yhdistetty tulishow, olla todistamassa kahta massiivista jonotustapahtumaa, joista toinen Ateneumiin (Helene Schjerfbeckin näyttelyn viimeinen päivä)

 

 

ja toinen, surullista mutta totta, Hulluille päiville.

Heräsin hyvin levänneenä 11,5 tunnin yöunien jälkeen ja ikkunasta minua tervehtivät hauskat oranssinväriset pilvet ja jotenkin minulla oli heti tosi hyvä fiilis tästä päivästä.

 

Kaikesta viivyttelystä huolimatta Murakamin ”Mistä puhun kun puhun juoksemisesta” loppui eilen.  Tykkäsin kovasti, mutta yritän olla kertomatta liikaa siltä varalta, että joku muukin on aikeissa lukea kirjan.  Sen verran sanon, että olin ihmeissäni, kun Haruki sanoi, ettei hän ajattele juostessaan juuri mitään. Tai sen verran, että jos on kylmä tai kuuma, hän ajattelee vähän sitä  tai jos häntä janottaa tai sattuu johonkin, niin pikkuisen sitä, mutta ei mitään muuta; hän juoksee kuin tyhjiössä. Pystyisinpä samaan! Omat aivoni rakuttavat väsymättä. Tänään pohdiskelin mm. sitä, miksi työhaastatteluissa kysytään, että ”mikä on huonoin puolesi” tai jos ei niin suoraan, niin ”mikä on suurin haasteesi”, vaikka jokainen tietää, ettei siihen ole kuin yksi hyväksyttävä vastaus (”Minulla on taipumus tehdä liikaa töitä”). Mutta jos haluaa olla rehellinen itselleen ja pystyä kohtaamaan katseensa rävähtämättä peilissä (ja mitään muuta tässä elämässä ei niin hirveästi edes kannattaisi haluta) ei niin VOI sanoa. 
 

Toisaalta jos kysymykseen vastaa rehellisesti, se on sama kuin ampuisi itseään jalkaan juuri ennen juoksukilpailua. (Niinkuin miehen ystävä, joka oli vastannut alkoholin käyttöä koskevaan kysymykseen, että "Olen vähentänyt reippaasti.) Kauheinta onkin, ettei kukaan haastattelija edes odota mitään aitoa vastausta. Oma rehellinen vastaukseni kysymykseen olisi, että olen allerginen kaikelle pönötykselle, turhille palavereille ja tärkeilylle ja yliherkkä töykeydelle ja tökerölle viestinnälle ja että minulla on ylikorostunut vivahteiden taju. Jos joku sanoo minulle jotain kökköä, lähettää tylyn teksti- tai sähköpostiviestin, sanoo jotain turhan käskevään  sävyyn tai ilmaisee itseään muuten yksioikoisesti, pidän häneen tiettyä välimatkaa seuraavat kuusi vuotta. Toinen juttu, joka huolettaa itseäni ehkä hieman enemmän on se, että samastun edelleen, tymäkässä keski-iässä, kovin vahvasti Britney Spearsin kappaleeseen ”I’m not a girl, not yet a woman”.  (Totuuden nimissä on sanottava, että tuon vastauksen kuultuani en  edes itse ottaisi itseäni töihin).

Mutta olisipa virkistävää, jos vuodessa olisi edes yksi päivä, jolloin jokainen saisi lopettaa typerät sanattomiin sopimuksiin perustuvat leikit ja sanoa, mitä heidän päässään todella liikkuu. En nimittäin millään jaksa uskoa olevani tässä suhteessa kovinkaan poikkeuksellinen.
 

 

Britney Spears: I'm not a girl :http://www.youtube.com/watch?v=OsR9HxNxkE4