Vierivä Kivi ja niin pois päin...

Lauantaiaamu Annankadulla

Olen vihdoin löytänyt diagnoosin viimeaikaiselle tyytymättömyydelleni. Se on tylsistys maximus ja sen aiheuttaja löytyy peilistä. Diagnoosin selvittyä olen aloittanut pontevan itselääkinnän. Siihen kuuluu virikkeellistä toimintaa, mielellään ennestään tuntematonta ja siten uudella tavalla stimuloivaa, ja minimiannos on kolme kertaa viikossa. Ei ole pahitteeksi, jos se on edes hiukan älyllistä. Apteekkini on Hesarin "Minne mennä"- palsta ja sieltä olen jo poiminut viime torstaina Heikki ja Maria Sarmannon "Light of Love"- konsertin Saksalaisessa kirkossa

 ja tämänpäiväisen yleisöluennon Aleksis Kivestä nykypsykiatrian silmin Lapinlahden sairaalassa. Hurmaavat valkotukkaiset herrat, turkulaispsykiatrit Ilpo Lahti ja Jukka Aaltonen, sekä Aleksis Kiven seuran varapuheenjohtaja Esko Rahikainen puhuivat innostuneina ja antaumuksella täydelle salille. Ah onnea! Olen liian pitkään laiminlyönyt akateemista puolta itsestäni, joka rakastaa  opiskella ja opettaa ja tutkia ja kuunnella asiantuntijoita. Miten olin saattanutkin unohtaa rakkauteni asiantuntijoihin ja asiantuntijuuteen! Bond-leffassakin sydämeni sykki vain nörtille Q:lle kun taas itse Bond jätti aivan kylmäksi.

Kumman kaa...? 

Mies tuli mukaan Lapinlahden sairaalaan ja jo pelkkä astumisemme luentosaliin sai sydämeni hypähtämään ilosta. Upea Lapinlahden sairaala on ollut satunnaisia päiväkotivuokralaisia lukuunottamatta liian pitkään tyhjillään. Se altistuu jatkuvalle ilkivallalle ja niin oli käynyt edellisyönäkin, kun joku oli paiskannut yhden osaston päätyikkunasta sisään ison kivenmurikan, eikä siinä vielä kaikki, myös Kiven kuva oli poltettu seinälle! Taiteilija oli joutunut tekemään tilalle uuden yötä myöten!

Nyt sairaalan tiloihin puuhataan jättimäistä mielenterveyden vaalimisen keidasta, mikä olisikin mahtava juttu!

Luentosalin ikkuna. Huomaa rikki kivitetty/ammuttu lasi!

Kauhistuttaa ajatuskin, että olisin missannut luennon ja katsonut koko viikon Kardashianit putkeen koneelta (mikä oli myös varteenotettava suunnitelma tälle päivälle ja luonnollisesti edelleen "to do"-listalla). Olen jo aivan pistoksissa mitä kivaa yllätystekemistä ensi viikko tuo tullessaan. Aion olla avoin ja ahnas erilaisille elämyksille. Lisäksi voin taas tutkia asioita myös itse, sillä minulla on kahdet Tigerista ostetut lukulasit! Tarve paljastui Denniksessä, missä kiukuttelin pöytäseurueelle, että eihän tätä ruokalistaa näe edes lukea! Ystäväpariskunnan mies kaivoi esiin lukulasinsa, ojensi ne minulle ja sanoi hyväntahtoisesti, että kokeilehan näillä...

Näkymä Aleksis Kiven huoneen ikkunasta. Täällä häntä "hoidettiin" 1870.

Lelukaupassa eteeni tuli niin älytön ongelma, ettei tosikaan! Olen jo pitkään suunnitellut, että jos Anna-Leena Härkönen tulee joskus liikkeeseen, kerron hänelle miten hyvälle tuulelle monet hänen kirjoituksistaan ovat minut saaneet. No, hän tuli, mutta palaute jäi antamatta. Syy ei kuitenkaan ollut ujouteni, vaan se, että samaan aikaan kaupassa oli Jonna Tervomaa popliinitakissaan! Olisin tietysti voinut sanoa aivan vilpittömästi, että myös sinun musiikkisi, Jonna, on tuonut vuosien varrella paljon iloa elämääni ja että mieheni pitää aivan erityisen paljon "Minä toivon"-musiikkivideostasi, jonka olen joskus linkannut blogiinikin.  Mutta kun Anna-Leena oli tuonut puotiin myös miehensä, Riku Korhosen, olisi hänellekin pitänyt tietysti antaa jotain kivaa palautetta! Vaan minäpä en ole lukenut Korhosta sitten hänen ensimmäisen romaaninsa, enkä siitäkään muista mitään ja kaiken huipuksi liikkeessä oli neljäskin henkilö, suurasiakas villakoiransa kanssa, jonka lukuisia ostoksia panin juuri pakettiin. Hänen kasvonsa eivät olleet ainakaan minulle julkisuudesta tutut ja hän nyt kuitenkin oli ainoa joka osti mitään, joten ei olisi ollut asiallista antaa hänen ymmärtää olevan jotenkin vähemmän tärkeä kuin muusikko ja kirjailijat. Mitä minä olisin hänelle voinut sanoa (olettaen, että olisin jo kehunut Anna-Leenan, Jonnan ja Rikun)? "Ja sinä siinä...sinulla on tosi kiva koira!". Lopputulema oli se, että tyydyin sanomaan:

- Hei hei, kiitos paljon! 

Voi jessus.

Pariisista sen verran, että miehen siskon poika oli perjantaina asentamassa meille Ikeasta ostettua seinävalaisinta tuohon pimeään keittiönurkkaan ja puntaroimme pitäisikö se panna pallo ylös vai pallo alaspäin.

- Minusta pallo alaspäin toisi tänne vähän pariisilaista kujatunnelmaa, siskonpoika sanoi ja minä sanoin että no laitetaan sitten niin, kun meille on tulossa se reilut kaksi metriä kanttiinsa-kokoinen pariisilaiskattomaisemakuvakin. Illalla ennen nukkumaanmenoa tulin vielä katsoneeksi koneelta lööpit, jotka tiesivät kertoa että Pariisissa on tilanne päällä. Laitoimme televisiosta kanavan, joka näyttää vuorokauden läpeensä Ranskan uutisia englanniksi. Hetkessä Pariisi olikin jo olohuoneessamme mutta tunnelma oli aivan muuta kuin mitä olin lähtenyt hakemaan sen seinäkuvan ja -valaisimen kautta. Harva asia horjuttaa perusturvallisuuttani enemmän kuin  neuvottomien uutisankkureiden takeltelu ja hermostunut sivuille vilkuilu suorassa lähetyksessä. Nyt emme taatusti ikinä unohda mitä Pariisissa perjantain ja lauantain välisenä yönä tapahtui. Eikä unohda kukaan muukaan. Eikä tietysti pidäkään.

Wilson Phillips: Hold on: https://www.youtube.com/watch?v=XQBvMob3YOE

Pussimuusisaarnaaja

Terveisiä Tampereelta! Taas sai todeta miten paljon se eroaa Helsingistä. Annan esimerkin:
Ohimennen kuultu lausahdus Annankadun ja Iso Roban kulmassa: "Siis toi on so beyond not cool!"

Ja ohimennen kuultu mutkaton illanviettoehdotus Hämeenkadulla: "Ollaan meillä! Meillon leipää!" Heti tuli hyvä mieli, samoin kuin aiemmin syksyllä, kun kävelin Tampereen työväen teatterin laitaa ja kuulin yhtäkkiä takaani Ilmari Saarelaisen äänen ja hän kuulosti tietysti ihan Tankki täyteen- sarjan Juhanalta ja minä kävelin hymy huulillani kohti Hämeenpuistoa ja salakuuntelin sydämeni kyllyydestä mitä Immu jutteli työkaverinsa kanssa.

- Siinä oli se pieni liike missä oli aina ikkunassa  kauniita tavaroita. Tavattoman kauniita tavaroita...Semmonen vanhempi rouva piti sitä. Mää kattelin niitä kauniita tavaroita siinä ikkunassa joka päivä..
- No mitä sille liikkeelle sitten tapahtu?
- Emmäävaantiärä! Ehkä se rouva väsy pitään sitä tai jotain...
- No ostikko sää siältä ikinä mitään?
- E.

Mutta huomaa eron ihan vain ymprärilleen vilkaisemallakin. Siinä missä Helsingissä on jo turtunut näkyyn, jossa kireän housunpuntin ja jalassa olevan lenkkarin/tennarin välistä pilkistää kesät talvet viipale paljasta nilkkaa, Tampereella on tässä suhteessa enemmän liikkumavaraa. Vaikka muotitietoistakin väkeä löytyy, saa halutessaan olla vaikka kuinka juntti, koska porukka ei ota itseään turhan vakavasti. Tuulipuku lasketaan yhä aivan käypäiseksi kaupunkiasuksi, mikä oikein onkin, sillä turha niuhotus ja tosikkomaisuus eivät loppupeleissä  lisää kenenkään hurmaavuutta.

Mutta en minä ollut Tampereella arvioimassa katukuvaa, vaan suojelemassa äitiä, koska isä oli "Ollin atleettien" kanssa Tallinnassa, ja sitten tietysti onnittelemassa isää isänpäivän johdosta, kun hän sunnuntaina tuli takaisin virkistyneenä ja verkostoituneena (oli tutustunut moottoripyöräjengin johtajaan, joka oli antanut hänelle oikein käyntikorttinsakin. "Se kunnioitti vanhoja ihmisiä kovasti. Mää kysyin siltä, että tappeleeko ne aina siellä kerhotiloissa keskenään, mutta se sano että ei koskaan! Että ne tappelee ainoastaan muiden moottoripyöräjengien kanssa...). 

Äiti valitti olevansa rapakunnossa ja yritimme tehdä asialle jotain käymällä yhdessä pienillä kävelylenkeillä. 

- Haluatko mennä kiipeilemään tuonne leikkipuiston kiipeilytelineeseen?

- Haha...mulle on ihan tarpeeksi kiipeilytelinettä näissä portaissa...

Vein mennessäni paketillisen Lidlin pussiperunamuusia, koska ajattelin opettaa isän ja äidin sen käyttäjiksi. Se on niin kätevää! Tutustuin itse tuotteeseen vasta pari viikkoa sitten ja nyt minusta on tullut aivan hullu muusijauhesaarnaaja. Minulle ei riitä, että me itse söisimme silloin tällöin Lidlin pussimuusia. Myös vanhempien, pikkusiskon perheen ja lelukaupan pomon perheen pitää alkaa syödä sitä. Ja lelukauppapomon vanhempien! Ehkä olen ollut liian pitkään poissa lehteriltä ja se kanavoituu nyt tällä tavoin. Se on kyllä todella hyvä tuote! Ei lainkaan teollisen makuinen ja aivan naurettavan helppo valmistaa tavalliseen muusiin verrattuna. Kun sain pahimmat pussimuusihöyryni purettua (ja valmistettua ensimmäisen annospussin muusia näytöstyyliin, hyvä että ehdin takkini riisua) saatoin uppoutua kirjahyllyn reunalle kertyneisiin kuvalehtiin. ET-lehti on suosikkini. Luin todella hyvän haastattelun Birgitta Ulfssonista, jossa hän muisteli Tove Janssonia ja Tuulikki Pietilää ja toisen Antti Heikkilästä. Hän on asunut pienenä samassa talossa missä Tovella oli ateljee ja nyt hän muuttaa vaimonsa kanssa Hampuriin. Vaihteluksi! Eivätkä he ole enää asuneet pitkään aikaan Pellingissä, vaan Bulevardilla! Luin myös  taiteilija Alpo Jaakolan elämästä kertovaa kirjaa. Siinä Alpo kertoi miten hänen isänsä oli ryhtynyt heti sotien jälkeen pohtimaan millä menetetyn Karjalan saisi takaisin. "Mitä jos annettaisiin niille vaihdossa Ahvenanmaa?.....tai Pasila?!"

Näin pikkusiskoa kaupungilla, menin seuraksi kun hän purki kirpputoripöytänsä Tammelassa ja kiikutti loput tavarat nurkan taakse Fidaan. Kysyin lähtisikö hän uuden korskean Torni-hotellin taivasbaariin, jossa en ole vielä saanut käydyksi ja hän lupautui, vaikka olikin itse käynyt viikon mittaan siellä jo kahdesti. Sinne olikin kuulemma hyvä mennä ensimmäistä kertaa saattajan kanssa, sillä reitti oli hänen mukaansa "hivenen hankalahko". Ensisilmäyksellä näyttää siltä kuin hotelli olisi Tullintorilla, mutta on kuulemma turha luulla että sinne pääsisi noin vain torin poikki lampsimalla.

- Tuu perässä. Täytyy mennä ensin tästä S-marketin läpi...

- Et oo tosissas?!

Puikkelehdimme ensin myymälän kassojen editse ja sitten radan vartta ja lopulta olimme hotellin juurella ja sitten aulassa ja hississä matkalla 25.kerrokseen. Joimme jotkut vaaleapaahtoiset kahvit. On sinne kyllä pakko olla joku virallisempikin reitti, miten kukaan turisti muka koskaan muuten löytäisi perille?

Seuraavana päivänä menin taas kaupungille, tarkoituksenani käydä tapaamassa isoasiskoa ja poiketa ehkä kirpputorilla. Yhtäkkiä tunsin rinnassani kauheaa viiltelyä. Säikähdin oikein! Soitin miehelle:

- Mua viiltää rinnasta!

- Puristaako niin kuin vanne vai mitä?

 - Ei sieltä sisältä vaan päältä...

- Niin mutta sydämen kohdalta vai mistä?

- Mä oon täällä Itsenäisyydenkadulla, en mä voi tässä...no TISSISTÄ!

- Mitähän se..

- Se on takuulla rintasyöpä!

- Odota, mä googletan...mä soitan sulle sitten.

Menen isollesiskolle mukanani masentavat R-kioskituliaiset, kaksi pulloa Coca cola Zeroa, levy Maraboun suklaata ja kaksi pussia tupakkaa. Isosisko on laihtunut entisestään ja aikoo kuulemma laihtua vielä lisääkin, mutta ottaa kuitenkin suklaan riemuiten vastaan

- Onko sulla paha mieli jostain?

- Mulla on tissi kipeä. Mä pelkään, että siinä on jotain...Onko sua koskaan viiltänyt rinnasta?

- Voi voi, lukemattomia kertoja! Ei se mitään ole, tai se rauhanen vain tekee jotain...

Illemmalla, kun olen jo palannut vanhempien luo ja odottelemme äidin kanssa isää saapuvaksi, pikkusisko ilmestyy paikalle. Hän on ajautunut perheensä kanssa sanaharkkaan Jari "Bull" Mentula- proteiinipatukoista, erityisesti sitruuna-lakritsi-makuisista ja paiskannut oven kiinni perässään, hypännyt autoon ja istuu nyt sängyllä vaaleanpunaisessa collegepuvussaan, jota hän kutsuu "pissisasukseen". Kerron hänelle, että minulla on tissi kipeä. Hän ehdottaa, josko siinä olisi kramppi.

- Tissikramppi? Sehän on pelkkää rasvaa!

- No suonenveto sitten! On siellä ainakin verisuonia!

Isä tulee kotiin. Juhlitaan isänpäivää. Hän kertoo moottoripyöräjengiläisestä ja keilatuloksistaan, jotka ovat parantuneet huomattavasti viimevuotisiin verrattuna.

Mies soittaa ja sanoo ettei rintasyövän oirelistalla puhuta mistään viiltelystä mitään. Katson "Sillan" ja menen nukkumaan jotta herään aamulla Helsingin bussiin. Käymme miehen kanssa lounaalla, sitten ostamassa  Kanniston leipomosta leivän ja vadelmaviinerit, otamme päiväunet ja lähdemme kävelylle.

Käymme varmistamassa Yrjönkadun uimahallista, että se tosiaan on aina vain auki joko miehille tai naisille, mitään sekavuoroja ei tunneta. Pujottelemme Aleksin ja Esplanadin väliä aina sen mukaan mitä ikkunoita haluamme katsoa. Mies huomaa että hänellä on toisessa kengässä reikä, sukka on kostea  ja on pakko hankkia  heti paikalla uudet talvikengät.

- Mikäs tuolla on....Kenkäfriikki?! No, siellä on varmasti halapaa!

- Mmmm...hmmmm....

Suvi Teräsniska: Täydellinen elämä https://www.youtube.com/watch?v=73GZKW7dP_E

Pyhäinpäivän huumaa?

Mies pyörii tuskastuneena tuolissa.
- Vuoden ahdistavin pyhä, lähdetään kaljalle!
- Vai haluatko kävellä hautausmaalle viemään kynttilän?
- Pittää kattua jaksaako sitä. Mutta ensin kaljalle!

Kävelemme ulko-ovesta suoraan Forumiin, siitä rullaportaita alas, ulos Manskulle ja kohta jo istummekin Kittyksen ulkopöydässä punaisena hehkuvan lämmittimen alla ja odotamme pian seuraan liittyvää ystäväpariskunnan miestä. Ystäväpariskunnan nainen on kuulemma menossa Finlandiataloon katsomaan "jotain komeita espanjalaisia könsikkäitä jotka tanssivat ilman paitaa". Sen jälkeen meidän kaikkien on määrä mennä yhdessä syömään. On totta että päivä on ankea ja jotenkin hämärän peitossa miten tätä edes pitäisi oikeaoppisesti viettää. Kaikki tekeminen tuntuu jotenkin falskilta mutta toisaalta kokonainen lauantai kotosalla kuulostaa sekin tylsältä. Kittyksen pöydässä istuessamme meiltä tullaan kerjäämään rahaa kahdesti viiden minuutin sisään ja minä valehtelen ettei minulla ole käteistä, vaikka onkin., En vain halua antaa sitä kerjäläisille, vaan käyttää omiin nautintoihini ja kevytmieliseen elämään. Valehtelu ja itsekkyys tuottavat haljun olon ja kun ystäväpariskunnan mies saapuu miehelle leikkitoveriksi, lähden helpottuneena kotiin turvaan enemmiltä kerjäysyrityksiltä ja valehtelulta.

Minä tulin siis kotiin, keitin kahvit ja ryhdyin bloggaamaan. Miehet siirtyivät vaihteluksi irlantilaispubiin.

Lelukaupassa pyhäinpäivä näkyi omalla erityisellä tavallaan. Eräs isoäiti tuli ostamaan jotain viihdykettä kylään tulevalle kolmivuotiaalle lapsenlapselleen, jota hän kutsui "ihanaksi aarteekseen".

- Miten olisi tällainen oravapalapeli? Sopii hyvin vuodenaikaankin.
- Aika kiva! Ja hänellä on huomenna päiväkodissa halloweendiscokin, johon hän pukeutuu  kuulemma oravaksi.
- No mutta sitten! Aika aikaisin aloittavat discoilun nykyään..?
- Ei hän edes taida tietää mikä disco on...
- No, huomisen jälkeen tietää.
- Huomisen jälkeen tietää, juu.

Toinen vakioasiakas, joka vallan hyvin tietää ettei meillä ole mitään sesonkituotteita, mutta joka siitä huolimatta aina jaksaa koittaa onneaan (ja härnätä minua siitä ettei minulla ole vieläkään tarpeeksi ikää heidän huippusuosittuun alle viisikymppisiltä kiellettyyn discoonsa) astuu ovesta ja huutaa:

- TERVE! Missä teidän halloween on?
- Tigerissa.
- Mutta mä en jaksa kävellä sinne asti! Eikö muka mitään ole?
- Ota tämä Diamoniak. Hauska peli ja noidan kuva kannessa.
- En mä tiedä...Jos mä vähän katselen...

Hän löytää tummahipiäisiä nukkeja ja pyörittelee niitä käsissään.
- Meille on nyt syntynyt sukuun ensimmäinen tummaihoinen vauva. Tarkoittaako se sitä, että mun pitää nyt ostaa sille vain tämmöisiä nukkeja?
- No niin no...Miksei...vai onko se jotenkin liian osoittelevaa..?
- Hemmetin vaikeaksi on mennyt kaikki! Ennen mä sanoin aina kaikkia suvun ipanoita "pikku apinoiksi" mutta en mä nyt enää tuota uusinta uskalla!
- Niin...joo...ehkä juu...
- Ei saa sanoa enää edes että "neekeri"!
- Joo niin ei tosiaan pidä sanoa.
- Ei se minusta mikään huono sana ole. Meillä sitä käytettiin oppikirjoissakin. "Neekerillä on pitkät kädet. Neeke..."
- Voi herranjestas sentään! Kyllä sun on pakko opetella käyttämään jotain muuta sanaa.
- Joo joo, älä huolehdi, kyllä mä osaan...mitäs nämä on?
- Elsa Beskown värityskirjoja. Musta ne on ihania mutta voi olla sulle vähän liian nynnyjä...
- No perkele, pannaan pakettiin! Ja kynät kanssa!

Ainakin kolme asiakasta kysyy olemmeko normaalisti auki lauantaina eivätkä ota uskoakseen että kaikki kaupat ovat kiinni ja heidän epäuskonsa saa minut niin hämilleni, että rustaan oveen lapun että olemme pyhäinpäivänä suljettuna, vaikka olen luullut että se on aivan yleistä tietoa ja itsestäänselvyys, mutta ei se ilmeisesti sitten ole.

Juuri ennen sulkemisaikaa eräs teeveestä tuttu hahmo ryntää sisään tuulispäänä kurpitsa kainalossaan.
- Mä tiedän että mulla on pyjamahousut jalassa! Älkää tehkö siitä mitään numeroa...
- Mä en olisi edes huomannut, jos et olisi itse sanonut. Hieno kurpitsa!
- Joo. Mä ostin sen tosta Fredan torilta. Maksoi kympin, mutta kun mulla ei ollut käteistä ne sanoivat että mä voin tulla ensi viikolla maksamaan. Kai ne katsoi että ton muijan on nyt PAKKO saada toi kurpitsa tai tapahtuu kauheita...

Päivän päätteeksi onnistun vielä sähläämään kassan sulkemisen kanssa niin että jään vaille kassaraporttia enkä tiedä paljonko päivän huhkiminen on kartuttanut kassaa ja nyt pomo ei tiedä paljonko koko kuun myynti on. 

Kävelen kotiin pimeässä puolihulluna nälästä, mutta iloisena siitä, että uudet kotikulmat ovat kuitenkin eläviä ja kauniisti valaistuja ja työmatka on taas vaihtunut reilusta puolesta tunnista paljon säällisempään kymmeneen minuuttiin. Mies on laittanut ruuan (tehnyt salaatin, lämmittänyt pizzaa ja sulattanut mutakakun) valmiiksi ja sytytellyt kymmenkunta kynttilää pöydille ja ikkunalaudoille. Sanon, että minulla on dementia ja että suljin kassan ihan päin p:tä ja hän sanoo että hänelläkin on ollut ihan epätodellinen olo. Huomenna alkaa marraskuu. Hyvää pyhäinpäivää, vai onko sellaista edes tapana toivottaa?

Lapinlahden linnut: Sateet tulevat: https://www.youtube.com/watch?v=mL1UPKQP2wk

Muuttoräkää ja pääsiäissaarelaisia

Uudessa kodissa

Muutettu on. Kolmas muutto tänä vuonna, jos isosiskon muutto lasketaan mukaan. Eilen kävimme vielä Sibeliuksenkadulla siivoamassa ja sitten painoimme viimeisen kerran oven takanamme kiinni ja lastasimme pesuaineilla ja rievuilla ja jakkaralla täytetyt kassit miehen pyöränsarviin ja lähdimme kävelemään kohti Kamppia.

- No niin. Viimeistä kertaa täällä. Arvaa mitä jään kaipaamaan?

- No?

- En mitään.

- En minäkään.

Juuri ennen muuttoa olin ehtinyt lukea viimeisimmästä Kotiliedestä Kaisa Blomstedtin haastattelun, joka oli otsikoitu "Elämästä pitää nauttia" ja siinä hän kertoo ajatelleensa Töölöön muutettuaan, että "Vihdoinkin Töölössä, funkiksen mekassa". 

Jos minä olisin kiinteistönvälittäjä, ottaisin tuon omaksi myyntisloganikseni, hienon kuuloinen tuo "funkiksen mekka". Ainakin parempi kuin mihin itse olisin pystynyt: "Töölö, sinulle jolla on järkevät vaatteet ja tylsät jutut!". Mutta olihan siellä hyvääkin. Lenkkimaastot, puistoja ja paljon koiria. Ja tuota...niin,  todella paljon koiria!

Muutto sinällään oli epätoivon sävyttämää taistelua niin kuin se kai aina on, vai osaako joku muka muuttaa tyylikkäästi? Muuttoapulaisemmekin kävivät kuumina. Kielenkäyttö oli hyvin rumaa.

- Mikä helvetti tämä on?!?

- Mekanismituoli.

- Painaa aivan saatanasti. Tää on jumalauta viimeinen kerta kun mä kannan tätä!

- Noin sä sanoit viimeksikin....

- Mitä vitun nyssyköitä! (Lelukaupan erään vaatemerkin aikoinaan kylkiäisinä lähettämiä oivallisia värikkäitä ja kestäviä kasseja). Miksei teillä ole kunnon muuttolaatikoita?! (Meillähän oli! Vintti täynnä edellisen muuton jäljiltä, mutta sitten miehen roinaa keräävä ja kaupusteleva ystävä "lainasi" niitä ja sen pituinen se).

- Ja tuon (oliivipuu) saatte heittää helvettiin kun ette kerran osaa edes hoitaa! (Täällä se nyt kumminkin on. Sitä paitsi elossa!).

Saimme miehen ystävän kanssa kannettua viimeiset tavarat sisään Yrjönkadun rappukäytävään viittä vaille seitsemän torstaina. Pikkusiskon juna saapui seitsemältä ja samaan aikaan päättyivät miehen tunnit. Olin hysterian partaalla kaiken sen kaaoksen keskellä hikisenä ja pölyisenä ja nälkäisenä ja janoisena. Nenäni oli tukossa ja niistäessä nenäliinaan tuli mustaa ällöttävää räkää, joka kertoi että pölyssä on tullut piehtaroitua ja sitä on tullut vedetyksi myös henkeen.  Pikkusisko saapui, iski toiseen käteeni hampurilaisen ja toiseen virvoittavan oluen ja sanoi että otas tosta. Mies tuli pian hänen jälkeensä ja sai niin ikään hampurilaisen ja "Kekkonen"- nimisen oluen ja sitten he kantoivat loput tavarat, osan asuntoon ja osan kellariin. Minä kyyhötin tuolissa uupuneena ja epätoivoisena edessä olevan järjestelyurakan jo etukäteen lannistamana. Päätin jättää kaiken sikseen ja menimme aikaisin nukkumaan. Seuraavana päivänä ensin aamiaiselle Kiilaan ja siitä Kirjamessuille, jossa pikkusiskon "paneeli" olikin muuttunut kahden lastenkirjailijan haastatteluksi aiheesta "Millainen on hyvä lastenkirja". No, tietysti esimerkiksi sellainen kuin pikkusiskon "säpinä"-kirjat.

Törmäsin messuilla entiseen kollegaan jolle vuodatin kaiken muuttoepätoivoni ja hän kysyi olenko jo tutustunut ilmiöksi nousseeseen "Kon Mari"-metodiin jonka perusteella kodin voi saada supersiistiksi luopumalla kaikista muista tavaroista ja vaatteista paitsi niistä, joita pidellessä "kehossa tuntuu miellyttävää värähtelyä" ja jotka tuovat iloa. "Minulla ei ole yhtäkään tavaraa tai vaatetta joka värähtelisi iloa", valitin ja lisäsin että jos ostan messuilta "Kon Mari"-kirjan, minulla on taas vain yksi tavara enemmän inhottavanani. Mutta niin vain kävi, että kun lauantaina tajusin voimattomuuteni edessä olevan urakan edessä, soitin toista päivää Kirjamessuilla olevalle pikkusiskolle ja pyysin häntä tuomaan minulle Kon Marin.

- Minkä kommarin?!

- Sen pinkin siivouskirjan. Jos löydät.

- Okei, mä tuon.

Ja hyvä olikin että toi! Olen jo aivan koukussa ja kuuliainen noudattamaan tuon suloisen pienen japanittaren, Marie Kondon,  armotonta käskytystä. Kirjoista, joita säästää siltä varalta että haluaa jonain päivänä vielä lukea ne: " Joskus tarkoittaa ei koskaan!". Vaatteiden laskostamisesta: "Se on hyödyllinen taito koko loppuelämäksi. Sanoisin jopa, että elämästä puuttuu jotain, jos ei opettele taittelemaan". Papereista: "Palkkakuitteja lainehtii joka paikassa. Et katso niitä enää uudestaan, ja vaikka katsoisitkin, katsominen ei kartuta pankkisaldoa, joten heitä ne menemään."

Marie lupaa, että kodin perusteellinen järjestäminen tarvitsee tehdä vain kerran ja kun se on tehty, sitä seuraa ketjureaktio, jossa elämän muutkin osa-alueet loksahtelevat kohdilleen. 

Kirjamessuilla tapasimme myös serkkumme jonka kanssa istuimme vaihtamaan kuulumisia ja nauramaan pikkusiskon ostamalle kirjalle, jossa oli kaikkea tämmöistä:

Suosikin kansi. (latomo: jättäkää tähän tilaa kunnes toimitus saa selvitettyä kenen patsas on taustalla)

Illaksi meidät oli kutsuttu miehen ystävän Pääsiäissaarilta tulleiden vieraiden kunniaksi järjestämille kutsuille, eikä mikään olisi voinut kiinnostaa vähempää kun koko olemus oli aivan muuton raunioittama, vaatteet rähjääntyneet ja energiat kulutettu, mutta miehen ystävä ei ottanut kieltävää vastausta kuuleviin korviinsa ("Mä olen tilannut Wotkinsilta 25 kiloa grillattua sikaa. Tehän tulette!"). Myös pikkusisko oli kutsuttu, joten sinne mentiin ja illasta tuli huippuhauska! Pääsiäissaarelaissiskokset esittivät itse tekemänsä kappaleen ja heitä säesti haitarilla eräs sangen nimekäs lastenkirjojen kuvittaja. Pikkusiskoon teki suurimman vaikutuksen 87-vuotias Helge, joka kertoi seikkailuistaan maailmalla ja sambakurssistaan jolle parhaillaan osallistuu ja harmistuksestaan kun hän ei saanut osallistua sukelluskurssille edelllisellä Etelä-Amerikan matkallaan, koska hänellä oli liian pienet korvakäytävät hommassa tarvittavaa välineistöä varten. Kun kuvittaja soitti jotain kuusikymmenluvun musiikkia. Helge oli tokaissut pikkusiskolle, ettei hän oikeastaan välitä näin vanhanaikaisesta musiikista. Miehen ystävän poika kertoi että hänen elävin lapsuudenmuistonsa Helgestä on kun he olivat menneet yhdessä McDonaldsille ja Helge oli kysynyt pojalta mitä hän halusi. Poika oli halunnut ranskalaiset ja pirtelön, jolloin Helge oli ponnahtanut tiskin toiselle puolelle, pursottanut omin käsin lapsenlapselleen pirtelön, kahmaissut vaunusta ranskalaisia, tunkenut niitä sieraimiinsa ja korviinsa, iskenyt pirtelön pojan kouraan ja lausunut: "Kun ihminen täyttää seitsemänkymmentä, kaikki häpeä katoaa. Muista tämä!" Koulutukseltaan Helge on ekonomi.

Pääsiäissaarijuhlapaikasta oli hulppeat näkymät ja sikaa riitti!

Osui muuton lomaan muitakin kivoja hetkiä. Osa jopa seesteisiä kuten se, kun istuin lampaantaljalla ja join pikkusiskolta saatua suklaateetä (kahvinkeitin oli edelleen purkamatta) ja luin uusinta Annaa pienen pöytälampun valossa aamuhämärissä kun mies ja pikkusisko nukkuivat vielä. Ja se kun mies löysi kirjapinosta Arvo Turtiaisen "Minä paljasjalkainen"- runokokoelman, jota isänsä oli kuulemma usein lukenut ääneen kotona kun mies oli vielä pieni ja nyt hän luki niitä minulle samalla kun purin kuppeja ja lautasia ja muuta pientä kaappiin. Lauantai-iltana sain viimeisenkin laatikon purettua  ja litistettyä ja se oli kuulkaa ihana hetki. Eilen aamulla vietin hyvän tovin Allpostersin sivuilla miettien millä tämän uuden kodin kuvittaisi. Nyt saavat pellet ja keijukaiset riittää ja kun kiinteistönvälittäjänainen sanoi Töölön seinällä olevasta norppakuvastamme, että siinä on "täsmälleen samat värit kuin Ceausescun palatsissa", minun ei enää tee mieli ripustaa sitäkään. Lisäksi ikkunanäkymä innoittaa johonkin vähän kaupunkimaisempaan kuvitukseen. Kotimme kuvituksesta vastaa jatkossa  August Macke. Kuvien arvioitu saapumisaika on marraskuun puolivälissä.

Diana Ross: Chain reaction: https://www.youtube.com/watch?v=UaYHRx9-v2M

Kuulkaapas tätä!

Olin jo mukamas kaavaillut lokakuun ohjelman kutakuinkin valmiiksi. Siihen olisi kuulunut työtä ja urheilua ja virkistyksenä kirjapiirin tapaaminen, viikonloppumatka Tallinnaan ja toinen kenties Tukholmaan, "Green Wing"-sarjan joka ikisen jakson katsominen kuulokkeet päässä sekä kirjamessut, joille menen valokuvaamaan pikkusiskoa, joka on jäsenenä paneelissa yhdessä Nopolan siskosten kanssa. Lisäksi olin suunnitellut peseväni ikkunat.

No, kirjapiiri tapasi suunnitelmien mukaan Fredrikinkadun Annapurnassa. Käsittelyssä olivat Aila Meriluodon päiväkirjat. Joku oli lukenut nuoruuden päiväkirjat, joku myöhemmät, joku molemmat ja joku vielä bonuksena Panu Rajalan kirjan Aila Meriluodosta. Ruodimme aikamme Ailan elämää, mutta kuten aina, juttelu riistäytyi pian uusille urille. Pysyttiin kuitenkin kulttuurin saralla. Kuuntelin korvat hörössä samalla kun mätin suuhuni ihanaa mausteista mössöä.

- Mulla on ne liput sinne balettiin, kysynkö mä sullekin?
- Eeei...mä en oikein perusta baletista...jos olisi ollut oopperaan mä olisin ilman muuta lähtenyt!
- Ooppera vasta kamalaa onkin!
- Riippuu vähän...on niitä hyviäkin. Joku sellainen missä on jotenkin tunnistettava melodia...
- Muistatko kun oltiin neljästään miesten kanssa Aleksanterin teatterissa katsomassa sitä balettiesitystä?
- Voi herranjumala sentään...Muistan!
(Minulle, joka edelleen syön ahnaasti ja nostan puolihaluttomasti katseeni valtavasta hopean värisestä ruokavadistani):
- Se näyttämö oli tosi pieni ja kun se ballerina loikkasi sieltä toisesta laidasta se oli samantien vastapäisisssä kulisseissa. Me saatiin kamala naurukohtaus.
- Ja se kaikki kopina ja ähkinä kuulu yleisöön tosi selvästi. Me oltiin ihan hysteerisiä!
- Joo, se oli ihan kamalaa. Ei ole sen jälkeen käyty baletissa eikä mennä!
- Vaikka kai sitä voisi vielä joskus kokeilla? Jos mentäisiin selvin päin...?

 Niin ikään Tallinnanmatka sujui sovitusti. Me menimme perjantaina ja lauantaina meille tuli puolen päivän aikaan leikkikavereita Helsingistä ja kuljeskelimme pitkin ja poikin ja joimme drinkkejä ja kävimme syömässä pizzeria Pulcinellassa, jossa miehet kuulemma aina syövät "poikien" kesäretkellään ja miehet kaipasivat ystäväänsä Kunkkua, jonka he tapaavat ainoastaan kerran vuodessa, juuri tuolla mainitulla kesäretkellä. Tuula otti miehistä kuvan Pulcinellan pöydässä (sama pöytä kuulemma joka kerta) ja se lähetettiin Kunkulle "Terveisiä arvaa mistä?"- tekstillä ja melkein saman tien tuli vastaus että "Joko Koukkuniemen vanhainkodista tai pizzeria Pulcinellasta Tallinnasta." 

 Leikkikaverit lähtivät kuuden laivalla ja me tallustelimme takaisin hotellille. Keräsin puistoista hevoskastanjoita ajatuksenani kasvattaa muutama oma puu. Viime syksynä puiden kasvatukseni onnistui vain osittain, sillä nakkasin muutossa  kaikki purkit jotka eivät olleet vielä itäneet, roskiin. "Tuo taitaa, kuule, olla rikollista puuhaa", mies varoitteli, mutta minä täytin taskuni kastanjoilla ja nakkasin muutaman vielä reppuunikin ja sanoin uhmakkaasti, että "no, lyökööt rautoihin!" Menimme aikaisin nukkumaan ja aamulla lillumaan altaissa ja hieromaan ihoamme karkeilla suolarakeilla suola"saunaan" jossa oli niin kylmä että oli pakko lähteä porealtaaseen lämmittelemään. Kotimatkalla näimme terminaalissa Mikael Jungnerin nuorikkoineen ja voi sitä veikistelyn määrää!

 Mutta nyt siihen pääaiheeseen joka tuli aivan puskista ja aiheutti  valtavan myllerryksen ja palautti uskoni universumiin ja elämään ja muistutti, että ihminen voi saada anteeksi sellaisenkin möhläyksen kuin että antaa taluttaa itsensä Taka-Töölöön kuin minkäkin lampaan, koska ei muka kehtaa kieltäytyä ja nostatti pintaan ryöpyn tunteita ja ajatuksia joista voisin jaaritella pitkäänkin, mutta jotka toisaalta voin typistää aika lyhyeenkin toteamalla pelkästään "Jes!"

Heippa keittiö!

 Kävi nimittäin sillä tavalla, että sunnuntai-iltana miehen puhelin soi ja siellä oli vuokraisäntä, joka vähän vaikeana ja kovasti pahoillaan ilmoitti että he joutuvatkin myymään tämän asunnon. Ensimmäinen ajatuksemme oli että ei helkkari, ei JAKSA muuttaa taas, mutta maanantaiaamuna aloin sitten vähän alustavasti katsella mitä vaihtoehtoja olisi tarjolla. Keskiviikkona kävimme katsomassa asuntoa Yrjönkadulla. Torstaina teimme vuokrasopimuksen ja saimme avaimet käteemme. Eilen kävimme tohkeissamme esittelemässä uutta kotia kavereille. Vaihdamme siis Töölön upeat lenkkimaisemat, sairaalat ja tukivälinemyymälät halpojen pizzojen ja oluthanojen välittömään läheisyyteen. Muutto on parin viikon kuluttua. Kun astun ulos uuden kotimme ulko-ovesta ja katson oikealle, näen suoraan hotelli Tornin sisäpihaan. Kun katson vasemmalle, näen Hiljaisuuden kappelin ja Kampin ostoskeskuksen. Jos jatkan suoraan kadun yli, päädyn joko hyvin edulliseen pizzeria Barbarossaan, Amos Anderssonin taidemuseoon tai Forumin sisäpihalle. Ikkunastamme voin seurata, miten Partioaitassa hoidetaan bisneksiä. Laitoin heti runsaasti liikenteeseen tekstiviestejä, joissa kyselin voiko onnellisuuteen kuolla. Turun ystäväni, joka on sentään psykologi, vastasi huojentavasti että hänen nähdäkseen "onnellisuuteen kuoleminen on vielä epätavallisempaa kuin että joutuu mielisairaalaan liioista astioista." Ja ystäväpariskunnan nainen sanoi eilen, että  joo, kyllä tämä on enemmän teidän näköinen paikka. Mä en kertaakaan kuullut sun sanovan siitä Töölön asunnosta, että "jes".

Heippa makkari!

Heippa olkkari!

Ja tiedän kyllä että olen ennenkin lopettanut blogipäivitykseni Emma Buntonin "Downtowniin", mutta teen sen taas, sillä mikään muu kappale ei tänään yksinkertaisesti kelpaa, joten olkaapa hyvät:

Emma Bunton: Downtown ://www.youtube.com/watch?v=zCUaJF_j93w

Miehet

Tulin äsken lenkiltä! Tein yksityisen ylellisyyslenkkini Hietsun uimarannan vedenrajassa. Ihanaa paitsi että joku pösilö oli raahannut uimavalvojan telineen vesirajaan ja kaatanut sen siihen. Juoksu on tuntunut kahdella viimeisellä kerralla suorastaan hyvältä. Kuka olisi uskonut!? En ole enää aikoihin pelännyt vaikkapa kylkipistosta, mutta uusia pelon aiheita on ilmaantunut: nimittäin väylän tukkivat häikäilemättömät valkoposkihanhi/aasialaisturistiparvet, jotka pakottavat juoksijan hoipperehtimaan kaltevalle pientareelle kakkapökäleiden sekaan. Tänäänkin!

Yleensä juoksemme miehen kanssa yhdessä, mutta joskus sattuu päiviä jolloin se ei kerta kaikkiaan onnistu. Esimerkiksi silloin, jos toista on valvottanut täysikuu niin että hän on lukenut aamuyöstä Kari Hotakaisen "Jumalan sanaa" puolitoista tuntia ja venyttänyt yöuntaan vastaavasti aamusta niin että toinen tekee jo lähtöä töihin kun toinen vasta hamuilee kahvimukia kouraansa ja kun samana päivänä vielä toisella on illalla vapaata, mutta toisella taas bisnespäivällinen (lelukauppapomo on lupautunut kokkaamaan meille  kotonaan. Jo eilen lähtöä tehdessään hän vääntelehti hermostuksissaan siihen malliin, että kehotin häntä olemaan stressaamatta ja tilaamaan meille vaikka pizzat, mutta hänellä on kuulemma jo suunnitelma), on juoksut parempi vain hoitaa pois alta itsenäisesti. Sitten se, joka on juossut ensin, laittaa toiselle tekstiviestinä tiedotteen, esim: "25 min. yhtäjaksoista ja Kesäkadulta kävellen kotiin", jotta toinen tietää tehdä suunnilleen saman.

Vietimme taas ystävyyspäivää lauantaina turkulaisen ystäväni kanssa. Hän tuli Onnibussilla kaupunkiin, käveli meille Töölöön aamupalalle ja sitten ajelimme ratikalla Kanuunaan (josta sittemmin Merikadun sokerileipomoon nauttimaan kahvia ja suklaakonvehteja, josta Isolle Roballe sushille. Mahtavinta aikuisena olossa on se, että voi tehdä mitä lystää, syödä vaikkapa jälkiruuan ennen eturuokaa). Mutta takaisin Kanuunaan, jossa hän lastasi ostoskorinsa täyteen kaikkea mahdollista, kuten Sylvanian Families- kahvilatarpeistosetin, minikokoisen rokkistara-Barbien, Mikko Mallikas-palapelin, neuleita, kauluspaitoja, ison kynttilän jonka sisään oli valettu piparminttutankoja ja (saadakseen saaliin kuljetetuksi kotiin) kookkaan raidallisen Victoria's Secret kassin. Minä pyörittelin käsissäni paria kärpässienen väristä pallokuvioista kuppia ja kerroin miehen tokaisseen vastikään keittiönkaapin ääressä, että me emme voi enää ostaa yhtään astiaa, tai "tulemme hulluiksi". (Tämä tapahtui päivää ennen kuin hän löysi Lassilan kirpputorilta kahden ja puolen desilitran sirouumaiset olutlasit, jollaisia hän on kuulemma "aina toivonut" ja jotka ovat nyt olleet muutamana aamuna käytössäkin puolukkasmoothielaseina).  Ystävätär tuhahti, että miehet ovat juuri tuollaisia; luulevat että joutuu suoraa päätä mielisairaalaan, jos ostaa jonkun kupin!

Sunnuntaina olimme ystäväpariskunnan kanssa kutsuneet miehen siskon miehineen Talvipuutarhaan brunssille. Miehen siskon mies herkistyi kyyneliin kun muisti vieläkin niin monen kaktuksen nimet ulkoa ja haukkui meitä että "agave on mehikasvi eikä kaktus, senkin pöllöt", mutta intoutui sitten yllättäen kehumaan vaimoaan ilmoittamalla ylpeänä pöytäseurueelle, ettei tämä ole "täysin lahjaton" matematiikassa. Ystäväpariskunnan mies kertoi päässeensä perille hienosta salaisuudesta. Hänen ystävänsä oli vienyt hänet salakapakkaan, joka oli ollut varsin koreasti sisustettu, ei mikään kaljankittauspaikka vaan hieno drinkkibaari, jossa sai valita juomansa paksusta drinkkimenusta ja nauttia sen kristallikruunujen alla. Me aloimme heti kärttää pääsyä sinne ja jonakin kauniina päivänä hän lupasikin johdattaa meidät perille. Miehen sisko muisteli miten heidän tammikuussa syntynyt kuopuksensa olisi aikoinaan kovasti halunnut aloittaa koulun vuoden etuajassa, mutta häntä ei huolittu, sillä hänen "kykynsä kestää häviötä" oli kuulemma liian kehittymätön. Miehen sisko tuumi, että jos tuo olisi ollut kriteerinä myös ennen vanhaan, isänsä ei olisi koulussa vielä tänäkään päivänä.

Tässä eräänä iltana olin sulkemassa lelukauppaa ja kiinnittämässä oven ulkopuolelle munalukkoa. Ilmeisesti kurotteluni oli jotenkin avuttoman oloista, sillä vanhempi rouva jäi siihen viereeni henkiseksi tueksi ja paheksui puolestani närkästyneenä, että "miehet laittavat aina kaiken niin korkealle!"

Sunnuntaina illan suussa miehen rojua keräävä ystävä kutsui meidät taas mukaan roskalava-ajelulle, joka on aina yhtä ylevöittävää, sillä jättipakettiauton hytistä tuntee todella hallitsevansa maisemaa ja tekee hienoja bongauksia, kuten vaikkapa kultaisissa bootseissaan pikkuruisin askelin etenevän Andy McCoyn Neitsytpolulla. Roskalava-ajeluilla paikka autossa on valittava taiten. Muulloin istun mieluiten reunassa, mutta lava-ajeluilla pitää ehtiä kiilaamaan ennen miestä keskipaikalle, sillä reunimmainen on se, jonka pitää käydä katsomassa onko lavalla "oikeaa" tavaraa vai vaikkapa vain rakennusjätettä. Minä en ylety näkemään lavan reunan yli hyppimättä ylös alas. Miehet tekevät roskalavoistakin niin korkealaitaisia!

Journey: Don't Stop Believing: https://www.youtube.com/watch?v=KCy7lLQwToI