Antakaas minulle!

Vaikka haaveilen oikeasti tilasta ja yksinkertaisuudesta ja yritän tosissani vapautua roinasta, ei se näköjään suojele minua mielihaluilta. Kuten muistanette, askartelin paastotessani reseptikirjaa. Sinne eksyi myös kuva naisesta, joka lojui höyryävässä kylpytynnyrissä pyyhe turbaanina päässään, kirja kädessään ja lasi valkoviiniä tynnyrin reunalla. Se kuva naulitsi huomioni kerta kaikkiaan ja leikkasin sen irti ja liimasin reseptivihkooni ja sen jälkeen olen tuijotellut sitä hyvät tovit. Ymmärtänette, että olen siitä lähtien tuntenut pakottavaa tarvetta saada mökille kylpytynnyri! Kylpytynnyrit eivät ole halpoja. Ja varsinainen ilonpilaaja oli tieto, että ne vaativat vaivalloista ja ikävää huoltoa. Mutta annan silti itselleni luvan haaveilla kylpytynnyristä. Ja kun haluamisprosessille näyttää vihreää valoa, ei kestä kauaakaan kun padot aukeavat ja sitä huomaa haluavansa yhtä sun toista. Annoin huvikseni itselleni luvan tehdä listan kaikesta siitä, mitä haluaisin (jos vapautuisin ikävästä omistajan vastuusta, joka sammuttaa ilon ihanimmistakin asioista). Vähän kuin Miitta-tädin terapiakirjan ohje. ”Haluatko uuden auton? Leikkaa lehdestä kuva siitä. Sinulla on jo melkein se!”.

Aloittakaamme. No, ensinnäkin se kylpytynnyri. Lisäksi mökille huvimajan, uudet punaiset kottikärryt, kasvihuoneen, riippukeinun, suihkulähteen, karppialtaan (miehelle), isoja pasuunankukkia (vaaleanpunaisia ja valkoisia), monta tuoksuvaa jasmiinipensasta ja patsaan. Sitten haluaisin jokusia koiranpentuja, ainakin lhasa apson, shihtzun, villakoiria (1xtoy, 1xkääpiö ja 1xkeskikokoinen, mutta EI jättikokoista), sekä kettuterrierin, jack russelin terrierin ja länsiylämaanterrierin. Ja pannaan sekaan vielä yksi skotlanninterrieri. Kilipukin. Alpakan. Korillisen kissanpentuja. Ja pari ankkaa. Riikinkukkoja! Uuden, rouvamallisen polkupyörän jota ajetaan selkä suorana. Mansikkamaan. Päärynäpuun. Sireenimajan. Uuden, hyvin istuvan uimapuvun. Rantakaistaleen. Pation. Kesäkeittiön. Kuparikattilan. Kaivon. Puuhellan. Maalausvälineitä. Kauniin lattialampun. Rakkauspapukaijan (onko sellaista olemassa?). Kauniit, uudet kumisaappaat joissa on pehmeää neulosta varressa.  Siinä kaikki tällä erää.  Äh, mitä hittoa minä himmailen? Pannaan mukaan vielä pieni yksiö Tukholman Gamla Stanista, Venetsiasta ja Pariisista. Joissa kaikissa on pieni parveke ja kesätuulessa liehuvat keveät verhot. Ja iso nojatuoli, puinen työpöytä ja pylvässänky.

Tosielämässä olen taas lähdössä haaskamaisesti kyntämään merta. Tukholmanystävär on luvannut viedä minut tutustumaan Saltsjöbadeniin siihen Mariefredin hoitokotiin jossa Helene Schjerfbeck vietti viimeiset aikansa. Kevät on täällä ja siellä vielä enemmän. Aion lähteä matkaan Converseissani. Kevään ensi tennariaskelissa on aina oma erityishohtonsa. Mutta keski-ikäinen minussa murehtii jo etukäteen mahdollista lätäkköön astumista ja jalkojen kastumista. Pitää ottaa mukaan monta paria sukkia. Mutta ennen lähtöä pitää vielä kylvää tomaatinsiemenet.

Colbie Caillat: Dream life, life: http://www.youtube.com/watch?v=pbk560ZEIfY&feature=BFa&list=AVGxdCwVVULXdSHfXB2FSY9_psBRLUFY7S&lf=list_related

Saa Oivan port..eiku kirppismyyjä lantin?

Aina pitää näköjään olla joku projekti. Jos se ei ole paasto niin sitten jotain muuta. Sain viimeinkin aikaiseksi ja varasin itselleni myyntipöydän ja vaaterekin neljäksi viikoksi legendaarisen kalliolaisbaarin Oivan alakerran itsepalvelukirpputorilta. Viikosta 12 alkaen. Sen sijainti on itse asiassa ideaali, sillä pääsen ajelemaan ratikalla suoraan kotiovelta perille asti. Olen jo tehnyt alustavaa inventaariota ja pessyt ja hinnoitellut vaatteita ja kaivanut esiin muuta roinaa, jota on kertynyt aivan käsittämästi ja jonka kirjo on aivan uskomaton. On valokuvakehyksiä (useita erilaisia), pyöreävatsaisia kädellä vilkuttavia buddhapatsaita, kirjoja, pelikortteja, helminauhoja, korkeakorkoisia saappaita, kukkakuvioiset bootsit, superpalloja, huiveja, hattuja, dvd- ja cd-levyjä, eri värisiä tunikoita (vaaleanpunaisia, keltaisia, sinisiä, beigejä, vihreitä, valkoisia), mukeja, kynttilänjalkoja, keittokirjoja (joita en tarvitse nyt enää kun paasto teki minusta armoitetun ruuanlaittajan, joskin olen jo palautunut piirun verran kohti entistä itseäni ja alkanut taas inhota esimerkiksi erilaisten juuresten kuorimista sydämeni pohjasta), käyttämätön tulipunainen caffettiera, kulkusilla koristettu ja pehmustettu narrinlakki, koristetyynypäällisiä, lumisadepallo jonka sisällä uiskentelee kaksi valkoista norppaa,  ym. ym. ym. Toivon totisesti, että pääsen isosta osasta roinaa eroon ja pyrin edesauttamaan sitä hyvin maltillisella hinnoittelulla. Haaveilen jo tyhjästä kaappitilasta ja väljästä ja siististä vintistä. Jotta elämääni mahtuu jotain uutta, on vanhasta ryöhnästä luovuttava, jokainen itseapukirjakin sen tietää. 

Mies on kipeänä, flunssassa ja vaatii milloin mitäkin oloaan lievittävää. Hän haluaa lihapullia. Ja muusia. Ja limsaa. Ja pullaa. Ja pehmeämpää paperia niistämistä varten. Se on kyllä perusteltua; miehen nenänpielet loistavat tulipunaisina vaikka Hello Kitty ilmankostutin puhkuu ja syöksee höyryä molemmista korvistaan minkä ehtii ja pystyy. Onneksi eilen kävi niin, että veljeni vaimo soitti ja kysyi arastellen voisinko armollisesti ottaa vastaan kassillisen erilaisia voiteita ja suunhoitotuotteita ja huuhteluaineita joita hän oli siivoamassa kaapistaan (hän asuu Helsingissä ollessaan ihan tuossa kulman takana) ja minä vinkaisin innoissani että JUUUU ja sitten hän tuli ja purki puoliksi häpeillen kassinsa anteliaan sisällön ; Vichyn, Sebamedin, BM:n ja Bellan kasvovoiteita, hammastahnaa ja purutabletteja ja suuvettä (hän on apteekissa töissä) ja pahoitteli kovasti, että jostain purkista oli vähän otettu, mutta minähän olin aivan ekstaasissa ja mies sai heti Bella 30+ voidekerroksen nokkaansa ja ajattelin mikä menetys olisi ollut, jos veljen vaimo ei olisikaan kysynyt suostuisinko armollisesti vastaanottamaan hänen lahjansa! Ja hän oli iloinen ja helpottunut, sillä hän pääsi heti nauttimaan väljästä ja siivotusta kylppärin kaapista. Ja minä pääsen toivottavasti huhtikuussa samaan omien kaappieni kanssa.

The Smashing Pumpkins: Tonight, tonight:http://www.youtube.com/watch?v=NOG3eus4ZSo&ob=av2e

Minä ja pekoni

No niin, paasto on loppunut. Yhteensä kaksi viikkoa, neljätoista vuorokautta, jee! Ihoni on sileä (joskin kalpea, mutta kelläpä ei pitkän talven jäljiltä ja nythän sitä voi mennä paahtamaan kevätaurinkoon, jos haluaa elää vaarallisesti...) ja farkuissa on kerrankin tilaa. Tuntuu mukavalta aloittaa kevät vähän keventyneenä ja raikkaana. Kertoisin kernaasti myös olevani äärimmäisen seesteinen ja henkistynyt, mutta se olisi juksausta. Olen ihan samanlainen kuin ennenkin. Olin jo suunnitellut yleviä otsikoita ja suitsutusta aiheesta ”hengen voitto ruumiista”, mutta sekään ei olisi aivan rehellistä. Itse asiassa askartelin kuumeisesti ruuan parissa, hamstrasin sitä kaupoista ja laajensin reseptivihkoani monen monen sivun verran. Paaston loppuvaiheissa kehitin ilmeisen nälkiintyneenä oudon lukihäiriön, jossa näin kaikkialla ruuan nimiä.  Varsinainen pohjanoteeraus oli, kun luin naistenlehden kannesta, että lehti sisältäisi artikkelin ”Minä ja pekoni”. Läheisempi tutustuminen artikkeliin paljasti, että siinä ei viitattu pekoniin sanallakaan ja että artikkelin nimi olikin itse asiassa ”Minä ja peLkoni”...

Nyt olen siis aloittanut syömisen. Mies ihmetteli, kun näki minut ensi töikseni olutpullo kourassani ja kysyi aionko tosissani juoda sen, mutta enhän minä hullu ole. Minulla oli muuta mielessä. Olin jo usean päivän ajan halunnut kokeilla Kotiliedestä löytämääni pretzel-reseptiä, mutta koska olin jo tehnyt peräkkäisinä päivinä pullaa, jyväsämpylöitä ja ruissämpylöitä, mies aneli ja rukoili, että en leipoisi pariin päivään, jotta hän ei halkeaisi. Niinpä pretzelit saivat odottaa. Mutta eilen leivoin niitä ja niistä tuli hienoja! Te voitte luulla, että teen kauheasti ruokaa, mutta se ei pidä paikkaansa muuta kuin näköjään paastotessa. Jotain siitä kertoo sekin, että kun teen jotain ennenkuulumatonta (pullaa, pretzeleitä....), valokuvaan sen.  Niinpä kuvasin myös pretzelit ja tuossa ne nyt komeilevat yllä. Seuraavan kerran aion tehdä pretzeleitä, kun olemme menossa eväsretkelle Talvipuutarhaan tai kesällä Suomenlinnaan.  Tai Korkeasaareen! Ne voisi halkaista ja täyttää vaikkapa....ei, nyt olen eksymässä aiheesta. Sitä paitsi pretzelit eivät ole paras mahdollinen valinta ensiateriaksi paaston jälkeen. Mitäkö sitten syön? No, etupäässä jyviä... Oikeasti. Smoothiessa. Olen liottanut kannussa yön yli auringonkukan-, pellavan- ja hampunsiemeniä sekä vajaan kourallisen pähkinöitä ja aamulla sekaan laitetaan raastettu omena, banaani, mustikoita, tuoretta ananasta (miehen juhlallinen paastolahja) ja mansikoita sekä loraus soijamaitoa ja kaikki jauhetaan paksuhkoksi pirtelöksi ja sitä sitten syödään. Tai juodaan pillillä. Mutta haukkasin minä vähän pretzelistäkin. Hyvää oli. Jos tekin haluatte kokeilla pretzeleitä, niitä tehdään näin:

500g vehnäjauhoja

25g hiivaa

1tl sokeria

3dl olutta

1tl suolaa

2rkl voisulaa

PINNALLE

1 munanvalkuainen

2rkl olutta

1tl sokeria

karkeaa suolaa

1. Murenna hiiva jauhoihin. Lisää sokeri ja huoneenlämpöinen (miehen varastoista pihistetty, tai omista. Tai kaupasta varta vasten ostettu) olut. Sekoita ja anna kohota vedottomassa paikassa liinan alla 20 min.

2. Sekoita suola voihin ja lisää seos taikinaan. Alusta kunnolla ja anna kohota vielä 30 min.

3. Kuumenna uuni 225-asteiseksi. Leivo taikina pötköksi ja jaa se kahdeksaan osaan. Leivo palat n. 40 cm pitkiksi nauhoiksi, keskeltä paksuiksi ja päistä ohuemmiksi. Muovaa rinkeleiksi niin, että keskelle muodostuu palmikoitu nauha. (Yllättävän helppoa ja hauskaa, kämmenten välissä vain ja sitten kieputtamalla oikean muotoiseksi). Kohota vielä hetki ja sivele pinta valkuais-olutseoksella, ripota pinnalle suolarakeita (maltillisesti, itsellä kuulemma meni aivan överiksi suolan kanssa, sanoi mies ja sitten liikaa suolaa piti hingata pois keittiöpyyhkeellä) ja paista 225 asteessa n. 15 minuuttia.

Roxette: Milk and toast and honey:http://www.youtube.com/watch?v=nxWyAtA7-OY&feature=related

Pikkusisko

 

Pikkusisko oli tänään Helsingissä. Hänellä oli tapaaminen WSOY:llä uuden kustannustoimittajansa kanssa. Pikkusiskon kirjoittama lastenkirja julkaistaan ensi syksynä. Olen hyvin ylpeä pikkusiskostani. Ehdotin tekstiviestillä, että pikkusisko tulisi WSOY:ltä suoraan meille, laittaisin hänelle lounasta (paastoni on edennyt yli puolenvälin, en edelleenkään tunne nälkää, mutta kokkaan maanisesti, haluan tarjota pikkusiskolle uunilohta, hedelmäistä currykastiketta, porkkana-puolukkaraastetta ja lohkoperunoita. Ja jälkiruuaksi nostalgiamielessä  appelsiiniriisiä, jota äiti monesti teki meille koulun jälkeen syötäväksi. Äiti tosin ei koskaan polttanut riisipuuroa pohjaan...) Pikkusisko on minulle tosi rakas ja kuten sanottua olen hänestä hyvin ylpeä, mutta mikään ei poista sitä tosiseikkaa, että hän on aivan armoton sähläri. Minä sählään aika ajoin. Oppilaani sähläävät aivan tajuttomasti. Mies TODELLAKIN sählää. Mutta kukaan ei sählää NIIN PALJON kuin pikkusisko, joka on aivan U-S-K-O-M-A-T-T-O-M-A-N raivostuttava sählääjä. Tänä aamuna hän ei vastannut puhelimeensa, ei edes tekstiviesteihin. Puolen tunnin kuluttua sain sen sijaan puhelun hänen tyttäreltään. Tai luulin saavani, mutta puhelimessa olikin pikkusisko, joka oli aamulla kiireessä vahingossa ottanut mukaansa laturin päästä tyttärensä puhelimen ja jättänyt omansa kotiin. Hän on jättänyt passinsa New Yorkissa lentokentän kahvilan tiskille, saanut aikaan pommiuhkaepäilyn Israelissa jättämällä reppunsa keskelle lentokentän terminaalia siksi aikaa kun on käynyt makeisostoksilla. Hän on unohtanut lompakkonsa vaatekaupan sovituskoppiin tuolille.  Hän menee bussissa ventovieraan ihmisen luo ja kysyy "Oletko sinä Jaana?" (koska luulee naista serkuksemme) eikä meinaa uskoa, vaikka saa kieltävän vastauksen ja lapset häpeävät silmät päästään.  Mökin saunanlauteita koristaa mustaksi hiiltynyt kuvio sen jäljiltä kun pikkusisko laski lauteille tulisena hehkuvan halsterin. Lista on loputon. Mutta aina hän selviää kuin koira veräjästä. Niin tänäänkin. Hän tulee meille onnistuneen tapaamisensa jälkeen ja alan heti tuputtaa hänelle ruokaa. Pikkusisko ihmettelee miten voin laittaa ruokaa ja katsella kun muut syövät ja olla itse syömättä ja minä ilmoitan iloisesti olevani ketoosissa. Pikkusisko vahvistaa, että olen tosiaan ketoosissa. Lapan ruokaa pikkusiskon lautaselle ja tuputan kaikkea vielä lisää ja lisää. Tajuan olevani todella rasittava, mutta en mahda itselleni mitään! Olen ilmeisesti imenyt itseeni energiaa tökkimällä lohta sormillani ja vatkaamalla kermavaahtoa ja raastamalla porkkanoita ja pilkkomalla appelsiineja ja ties mitä muuta. Eilen en ollut läheskään näin pirteä. Nukuin sikeät päiväunet ja silti olin valmis yöpuulle jo ennen yhdeksää. Olen alkanut ottaa mehujeni ja yrttiteeni lisäksi pari lusikallista pellavansiemenöljyä päivittäin. Voin loistavasti. Mies tarkkailee minua epäilevän näköisenä ja  sanoo että näytän todella huonolta ja tarjoutuu hakemaan keittiöstä perunan. Pikkusisko sanoo, että näytän hyvältä ja pirteältä. Uskon mieluummin  pikkusiskoa. Vitsailen molemmille, että ajatelkaa nyt mitä  elimistöni käyttää ravinnokseen, ei sillä sen kummallisemmalta voi näyttää ja että nyt pätee sanonta ”olet sitä mitä syöt” myös toisinpäin, eli ”syöt sitä mitä olet” hah hah haa, mutta paastovitsini eivät naurata muita kuin itseäni.  Lähdemme pikkusiskon kanssa kaupungille. Hypistelemme ja nuuhkimme kaikkea mahdollista tekokarvalakeista helminauhoihin. Pikkusisko ostaa Forumin MicMacista jotain roinaa lapsille ja minä ostan sieltä vaaleanpunaisia sydämenmuotoisia kakkupapereita ja sitten pikkusisko haluaa välttämättä LUSHiin ostamaan niitä satojen metrien päähän löyhkääviä kylpytuotteita. Herkistynyt hajuaistini ei salli minun mennä kymmentä metriä lähemmäs kaupan ovea. Käymme Arnoldsilla, jossa pikkusisko ottaa smoothien ja minä askeettisesti vettä. Vähän ennen lähtöään pikkusisko paljastaa jymyuutisen. Muistattehan kun kerroin hänen romahtaneista jalkaholveistaan ja surkeasta selästään. Unohtakaa koko juttu. Niitä ei enää ole! Pikkusisko esittelee jalkojaan. Niissä on kiperä kaari. Vaivaisenluut ovat poissa. Hän taivuttaa selkäänsä piiiiiiiiiitkälle taakse ja piiiiitkälle eteen (mitä hän ei ole pystynyt tekemään vuosikausiin). Olemme innoissamme ja huudamme moneen kertaan ”Hurraa” à la Leena Heffner os. Herppeenluoma. Mutta sitä en kerro miten tämä ihme on tapahtunut. Sen saa pikkusisko itse kertoa, jos haluaa.

Sisters, sisters...http://www.youtube.com/watch?v=xG5MT3sCKBg

Kädet taikinassa

Paastoni on edennyt vaiheeseen, jossa olen kiinnostunut ruuasta, mutta en itse tunne lainkaan nälkää. Selaan naistenlehtiä, leikkaan irti reseptit joita ehkä joskus haluan kokeilla (tai joissa on poikkeuksellisen kaunis kuva) ja liimaan ne reseptivihkooni. Käyn mielelläni ruokakaupoissa ja koska en tarvitse kunnon ruokaa, ostoskoristani saattaa löytyä sellaisia tuotteita kuin inkivääritahnaa, raastettua parmesaania, jeeraa, seesaminsiemeniä, wasabitahnaa ja kvinoaa. Haluan askaroida ruuan parissa (luulen, että olen nyt päässyt niin lähelle anorektikon ajatusmaailmaa kuin kaltaiselleni suursyömärille ylipäätään on mahdollista, mistä tulikin mieleeni, että paastoa ei varmaan voi suositella sellaisille joilla on alttiutta syömishäiriöön) ja koska en syö itse, ulkoistan syömiseni. Miehellä on kissanpäivät! Hän saa töistä tullessaan makaronilaatikkoa. Hän saa jopa pullaa! En ole leiponut montaa kertaa pullaa elämässäni (muutaman kyllä, "Tyhmä-Robert"-jutun kuvassa on evidenssiä leipomistani joulupullista, tosin äiti auttoi taikinan kanssa...), sillä yleensä minua inhottaa se pullataikinan tuntu sormissa, mutta nyt oikein kaipaan sitä! Kai se on niin, että kun ruokaa ei tule sisäisesti, siihen hakee tuntumaa ulkoisesti. Aamulla mies saa sämpylöitä! Hän ihmettelee, miksi minusta on tullut näin kiltti... En ole mikään hyvä peruskokki, paineen alla menen täysin lukkoon ja jos joku kysyy miten lättytaikina tehdään, joudun tarkistamaan netistä. Mutta jos olen keittiössä yksin ja saan sooloilla mieleni mukaan, saan silloin tällöin aikaiseksi loistavia juttuja. Pullataikinan perusohjeen etsin netistä, mutta en tietenkään tyydy siihen, vaan sovellan vähän lisää niin, että pullat saavat huipulle vaaleanpunaisen marsipaanihatun ja mantelilastuja ja lopuksi vielä tomusokerihunnun. Koska pullista tulee kookkaanpuoleisia, semmoisia vauvan pään kokoisia, ristin ne ”Estellepulliksi” juuri julkistetun prinsessan nimen mukaan.  Tänä aamuna katson netistä sämpyläohjeen. Mutta perusohje on liian tylsä makuuni, joten raastan sekaan porkkanaa, lisään kuivattua nokkosta, pilkon saksilla pieniä paloja kuivatusta merilevävyyhdistä (ollut kaapissa koskemattomana edellisen paaston aikaisista kauppareissuista lähtien), heitän sekaan kourallisen luksushedelmämysliä ja ripottelen päälle parmesaania.  Aamiaispöydässä mies näyttää siltä ettei oikein tiedä mikä häneen on iskenyt, mutta syö kuitenkin kiltisti kolme.

En ole itsekään jäänyt osattomaksi nautinnoista. Olen löytänyt oikein painavan, täyttävän ja ravitsevan kirjan; Rakel Liehun "Helenen", josta miehen sisko silloin hurahti niin, että meni etsimään Helenen hautaa Hietaniemestä ja soitti Rakel Liehulle kun ei meinannut löytää (tästä olen kertonut aiemminkin). Enää en ihmettele mitään muuta kuin sitä, että olen onnistunut välttymään näin ihanan kirjan lukemiselta näin pitkään. Kirja on kertakaikkisen lumoava, LUMOAVA!!!! Ostin sen eilen Fidasta kolmella eurolla ja vaikka olen vasta aika alussa olen jo täysin myyty ja minäkin haluan viedä kukkia tai kynttilän  ihanan Helenen haudalle ja  aion käydä katsomassa hänen taulujaan ja olen tosi iloinen siitä, että kirjaa on vielä satoja sivuja jäljellä. Toivottavasti se kestää paastoni loppuun asti!

Muppettien ruotsalainen kokki tekee donitseja:http://www.youtube.com/watch?v=mbs64GvGgPU

Mikä meitä erottaa?

Victoriaa ja Danielia on kyllä ilo katsella! He tuntuvat olevan todella toisilleen sopiva pari. Pidän myös miestä ja itseäni toisillemme sopivana parina. Mutta siitä en ole niin varma, onko meitä ”ilo katsella”. Mikä meitä sitten erottaa Victoriasta ja Danielista (sen lisäksi että äidinkielemme on suomi, meillä ei ole lasta, emme asu linnassa eikä meillä ole kuninkaallisia arvonimiä)? No, ensinnäkin he ovat niin hirveän rauhallisia ja huomaavaisia.  Ajatellaan nyt vaikka, että Victoria päättäisi ryhtyä paastoamaan (vaikka nyt on tietysti todella epäsopiva hetki, imettävän naisen ei tule ajatellakaan mitään sinne päinkään, mutta näin ajatusleikkinä). Mitä tekisi Daniel? Hän tukisi Victoriaa kaikin tavoin, tsemppaisi, hieroisi jalkoja, puristaisi mehuja ja kehittelisi niistä uusia versioita. Hän saattaisi itsekin ryhtyä paastoamaan voidakseen jakaa kokemuksen mielitiettynsä kanssa. Hän ei missään nimessä hoipertelisi kotiin pikkutunneilla hauskanpidosta kädessään ruskea paperipussi täynnä McDonaldsin juustohampurilaisia ja alkaisi rapistella ja mutustella niitä nojatuolissa herättäen Victorian. Tämä erottaa miehen Danielista. Mutta jos nyt sattuisikin jostain ihmeen syystä käymään niin, että Victorian kolmantena paastopäivänä Danielilla olisi ollut menoa poikien kanssa ja hän tulisi hampurilaispussinsa kanssa Hagan linnaan ja alkaisi rapistella ja mutustella kuuluvasti herättäen prinsessansa, Victoria ei singahtaisi sängystä kuin tornado, sieppaisi pussia Danielin kädestä ja lennättäisi sitä keittiöön huutaen samalla, että ”Syöt tuon *¤#*%:n p.....n keittiössä, onko selvä?!” (Tosin Margit Jaatinen-Rope sanoi kirjassaan, että paaston aikana ei pidä ihmetellä aggressiivisia ja synkkiä tunteita ja ajatuksia, vaan antaa niiden nousta vapaasti, niin mielikin puhdistuu!) Tämä erottaa minut Victoriasta. Ja kun paaston edetessä Victorian silmät alkaisivat säihkyä, Daniel panisi sen arvostavasti merkille eikä väittäisi epäluuloisena, että prinsessan silmissä alkaa olla ”hullun kiilto”.  Mutta toisaalta, jos Victoria joskus on vähänkään leikkisällä tuulella kameroiden edessä, Daniel harvoin pääsee tilanteen tasalle ja on aina vähän pökkelömäisen varautunut. Kai hän yrittää olla ”vakavasti otettava kuninkaallisen perheen jäsen” sikäli kuin sellaista voi olla olemassakaan (hei, tämähän on oksymoron , väite joka on ristiriidassa itsensä kanssa). Tämä erottaa miehen Danielista. Hän ei koskaan yritä esittää vakavasti otettavaa eikä hukkaa tilaisuutta pieneen hassutteluun. Mutta on heissä varmaan vähän samaakin. Yhtenä päivänä olin tuntevinani rinnassani kyhmyn ja mies huusi siltä istumalta ”Äkkiä sairaalaan!”. Kyhmy osoittautui vääräksi hälytykseksi, mutta uskon että Daniel olisi reagoinut  yhtä nopeasti, jos Victoriaa olisi uhannut joku pelottava juttu. Heistä kumpikaan ei halua menettää prinsessaansa....

Valeria Rossi: Tutte le mattine: http://www.youtube.com/watch?v=PDa8cyw8CjY

Ärhäkkä pieni kamiina

Se olen minä! Paastoni on edennyt siihen vaiheeseen, että pursuan energiaa ja haluan vain siivota! Enkä tavanomaista pintapuolista lääppimistä, vaan KUNNOLLA! Niin, että imuroin jopa pesukoneen takaa ja kun imurin nokkaan tarttuu sinne leijaillut, viisi vuotta vanha irtolehtinen pesukoneen käyttöohjeista, otan sen talteen ja kerään loput paperit pesukoneen päältä ja niittaan ne yhteen ja panen muovitaskuun.  Ja sitten haen tuolin ja pyyhin pölyt peilikaapin päältä ja järjestelen tolut, putkireiskat, lasinpesuaineet, yleispuhdistusaineet, mäntysuovat, wc-ankat ja muut muovikoriin. Pesukone jyllää luonnollisesti koko ajan taustalla, sillä kylpyhuoneen matot on heitetty sinne. Sitä ennen on jo pesty kaikki tavalliset pyykit. Imuroin, pesen lattian, kuuraan suihkunurkkauksen (jopa ne inhottavat ryönää keräävät ovenalusrailot), pesen inhottavassa kunnossa olevan hammasmukin. Oikeastaan, mitä vastenmielisempi homma, sen parempi tähän saumaan. Kummelikielellä: ”Kyllä lähtee!”. Lisäksi olen kylvänyt värikkäisiin (liila, limenvihreä ja kanervanvärinen) ruukkuihin sitruunamelissan, basilikan, laventelin, rukolan ja persiljan siemeniä. Eikä kello ole vielä kymmentäkään (aamulla). Ja tietysti olen katsonut runsaasti televisiosta Ruotsin tv:n lähetyksiä, sillä viime yönä Victorialle ja Danielille on syntynyt tyttövauva, grattis! Vuodessa ei ole montaa päivää, jolloin ponnahtaisin varhain aamulla vuoteesta palaen halusta päästä siivoamaan, mutta pari niitä siunaantuu ja ne ajoittuvat aina paaston viidennen tai kuudennen päivän tienoille. Siksikin minä rakastan paastoa! Tämänkertainen on mennyt kyllä epäilyttävän hyvin, tai ehkä en vain enää kiinnitä niin maanisesti huomiota siihen. Pusertelen mehuni vasemmalla kädellä ja keittelen vihannesliemeni  muiden hommien ohessa, ja juon semmoista yrttiteetä kuin haluan (rubiininpunaisena välkkyvää hibiskusta tai piparminttua) sen sijaan, että noudattaisin orjallisesti jotain paasto-ohjetta, niin kuin joskus.  Eilen Talvipuutarhasta takaisin taivaltaessani tosin aloin tuntea väsymystä ja sitten kipua varpaissa ja oikeassa lonkassa ja olkapäässä, sekä orastavaa päänsärkyä. Olimme menossa ystävättären kanssa elokuviin katsomaan Carnagea (koska toinen ystävätär oli kehunut miten mukavaa on, kun joku ei lähde kiistatilanteesta, vaan jää reilusti riitelemään otsasuonet pullollaan niin kuin Kate Winslet ja Jodi Foster elokuvassa tekivät). Se oli hyvä elokuva ja kerroin innoissani nivelkivuistani ystävättärelle, joka oli kovasti pahoillaan puolestani, mutta minä ehätin korjaamaan, että ei kun tämä on FANTASTISTA, tämä on merkki, että kuonaa lähtee liikkeelle! Sehän on koko paaston idea.

Tehän tiedätte, miten aina innostun jostain lukemastani ja sitten alan haluta samaa. No, paastoideani syntyi joskus varhain, kun meillä kotona oli Margit Jaatinen-Ropen kirja laktovegetaarisesta ruokavaliosta. Siinä oli inspiroivana esimerkkinä erään angiinakierteestä pitkään kärsineen Majvin paastopäiväkirja, jota luin silmät tapilla. Majvi paastosi 40 päivää, ja esim. 12. paastopäivänä hän oli kirjannut ylös seuraavaa (huom. ei herkille!):

”Vasen nielurisani kipeytyi kaksi päivää sitten. Kipu tuntui korvassa saakka ja minun oli vaikea nukkua. Nielurisat näyttivät, jos mahdollista, vielä kamalammilta kuin ennen. Ne olivat täynnä suuria ja valkoisia bakteeripeitteitä niin kuin pahimpina angiinan aikoina. Päänsärkyäkin oli. Yleensä en ole kärsinyt päänsärystä. Minua itketti, masennuin ja kaikki tuntui toivottomalta.

Illalla otin ylimääräisen peräruiskeen nähdäkseni parantaisiko se oloani. Ulostetta ja jätteitä tuli veden mukana tavallista enemmän. Ja mikä kummallisinta, kylpyhuoneessa tuntui voimakas penisilliinin haju. Seuraavana aamuna oli särky poissa. Tuntui taivaalliselta. En halunnut juoda muuta kuin raikasta lähdevettä koko päivänä.”

Ajatelkaa! Ja neljänkymmenen päivän jälkeen hän tunsi olonsa vahvaksi, terveeksi ja raikkaaksi ja sitten hän söi vähän perunaa ja raastettua omenaa ja piimää ja se kaikki maistui tietysti taivaalliselta.

Minustakin on ihanaa se, miten elimistö kohta (tämän maanisen vaiheen jälkeen) alkaa viestittää mitä se haluaa. Eikä se halua pizzaa, suklaata, viiniä eikä mätitahnaa, vaan jotain tuoretta (siksi herneenversoviljelmät ja kohta alkaa myös idätys) ja viime kerralla heräsi voimakas himo saada sushia. Kaikki ihanat smoothiet, joissa on mukana liotettuja pähkinöitä ja siemeniä ovat paaston jälkeen kovassa kurssissa. Ja koska minä olen hurahtaja ja hillitön kaikissa tekemisissäni, ei lokakuussa alkanutta joulusesonkia vahvasti maustettuine, hillittömän suolaisine tai makeine ruokineen ja juomineen vain tunnu saavan ruotuun muuta kuin viheltämällä pelin kerta kaikkiaan poikki (= paasto) ja aloittamalla sitten taas puhtaalta pöydältä. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, kiinnostun hirveästi ruuasta muutaman päivän kuluttua ja alan leikata lehdistä reseptejä ja suunnitella paastonjälkeistä elämääni ja tehdä hankintoja Ruohonjuuresta ja sen semmoista.

Toinen inspiroiva kirja on Paavo Airolan ”Voi hyvin. Luonnonlääketieteen käsikirja”, jossa hän kutsuu mehupaastoa  ”kuninkaalliseksi tieksi terveyteen ja pitkään ikään”.  Hän selittää mitä paastotessa tapahtuu ja tietysti poimin kirjasta kaikkein kammottavimman lauseen ja talletan sen visusti mieleeni ja pidän sitä motivoivana johtolauseenani paastotessani. Taaskin herkät yksilöt hypätköön miellellään seuraavan Paavon kirjasta napatun kohdan yli...

”Paaston aikana elimistö ruokkii itseään erittäin epäpuhtaalla ja ala-arvoisella aineksella, kuten kuolleilla soluilla ja sairauden aiheuttamilla ainekertymillä, kasvaimilla, märkäpesäkkeillä, rasvavarastoilla jne.”

YÖÖÖÖÖK!! Mutta motivoivaa. Niitä minussa nyt palaa ja hyvä niin! Minusta on lohdullista ajatella, että olen kuin pieni ärhäkkä kamiina, joka palaa kirkkaalla kuumalla liekillä ja muuttaa kaiken ällöttävän puhtaaksi ja ihanaksi! Mutta nyt en ehdi enempää, lähden siivoamaan keittiötä!

Pelle Miljoona: Koska sydän sanoi niin: http://www.youtube.com/watch?v=64k8wUcwLf0&feature=related