Ette te ainakaan laihtuneet ole! - Peregrinon ruokavalio

Nopeasti ihminen muodostaa rutiineja uusissakin olosuhteissa, vaikka yksi reissun päätavoitteista oli juuri niiden murtaminen. Äkkiä sitä huomasi, että laittoi yösijan ja pakkasi tavarat aina tietyssä järjestyksessä. Ja laittoi jalat aamulla kävelykuntoon (vaseliinia, laastarit (minulle), alussukat (aina ensin oikeaan jalkaan!), päällyssukat. Kahden sukan ja vaseliinin konsti oli ilmeisen hyvä. Minunkin pomppulinnarakkoni syntyi, kun sallin jaloilleni ”hemmottelupäivän”. Kävelin yhden päivän, jolloin luvassa oli sileää helppokulkuista tietä, 30 km, lenkkitossuissa. Typerää kaikin puolin. Varsinkin kun vaelluksella ei pääse tavaroiden painosta millään eroon, sen sijoitus vain vaihtelee. Jos et kanna sitä jaloissasi (jolloin se ei edes tunnu missään), kannat sen selässäsi. 

Eikä siellä näköjään kilot päässeet karisemaan vartalostakaan. Ainakaan meillä. Mutta eipä se ole ihmekään, kun ajattelee mitä ja miten paljon me söimme!

Söimme kuin pikkulinnut - moninkertaisesti elopainomme verran!

Puputus alkoi jo Pariisissa, kun mies käytti hermostuttavan pitkän tovin eväspussinsa täyttämiseen. Lopulta sinne päätyi kaksi reilun kokoista voisarvea (mies kiukutteli, että hän sanoi minulle NELJÄ mutta minä kehtasin pyytää vain kaksi) ja pesäpalloräpylän kokoinen suklaalla täytetty leivonnainen, voitaikinaa sekin, ja muodon vuoksi pari kirkkaanvihreää, kivikovaa omenaa. Siitä se voin, vehnäjauhon ja sokerin suurkulutus lähti käyntiin eikä loppunut ennen kuin kuukautta myöhemmin Santiago de Compostelassa. Lisäksi joimme litra tolkulla maitokahvia (täysmaidolla, tietysti), viiniä, KAS- appelsiinilimonadia ja olutta. Eniten tietysti vettä, mutta sitä ei nyt lasketa. 

Meistä tuli chorizo-makkaroiden ja ilmakuivatun kinkun suurkuluttajia ja lisäksi mies kuljetti vyölaukussaan aina ”eloonjäämisoliiveja”, ”eloonjäämispähkinöitä” ja ”eloonjäämis-Snickersejä” siltä varalta että kauppaa tai baaria ei löytyisi ja suistuisimme nälkäkuoleman partaalle (hah hah!) tai verensokerini laskisi, mikä ei olisikaan enää mikään "hah hah".

Olipa onni, että varattiin eväät!

Alussa opettelimme pari sanaa joilla tilata baarista syötävää ”café con leche – maitokahvi ja ”bocadillo”- täytetty leipä, mutta miehelle kävi pian selväksi, että bocadillokset olivat kuivaa känttyä jossa oli välissä pari siivua juustoa ja kinkkua ja hän sanoi että nyt opettelet, jumaliste, jonkun uuden sanan! Sitten hän keksi ruveta tekemään bocadilloksia itse kaupan aineksista, jolloin ilmakuivatun kinkun, chorizon, oliivien ja raskaansarjan nyrkkeilijän nyrkin kokoisten tomaattien kulutuksemme kasvoivat eksponentiaalisesti. Myös omenat olivat Espanjassa aivan erityisen maukkaita.

Viiniä Leonissa.

Paikallista perinneruokaa. Perunaa, vettä ja ...öh..puunlehtiä?

Toisenlaista perinneruokaa - elämäni ensimmäinen Burger King-ateria Leonissa.

Vuoristossa tutustuimme ensi kertaa tonnikalalla täytettyyn piiraaseen, mikä oli tosi hyvää, ja Tarta de Santiagoon, mantelikakkuun, joka niin ikään maistui meille harmillisen hyvin. Vuorilta laskeuduttuamme (viimeiseltä), löysimme samaa piirasta lihatäytteisenä, ja sekin oli hyvää. Joskus söimme  baarien tai albergueiden tarjoamia ”peregrinos”- päivällisiä joihin sai itse valita alku-, pää- ja jälkiruuan. Eivät ne ikinä mitään kaksisia olleet, mutta meillehän nyt maistuu kaikki. Alkuruokana oli yleensä joku pasta- tai riisiruoka tai salaatti, pääruokana kanaa, kalaa tai sitkeä pihvi ja pakolliset ranskalaiset ja jälkiruokana vanukas, jäätelö tai hedelmä. Juomaksi tuotiin pullo/karahvi viiniä, vesi piti älytä kinuta erikseen.

Korkealta näkee kauas...?

Kova kiipeäminen kasvattaa ruokahalua!

Kun kohtasimme ensimmäiset suomalaiset vaeltajat, kaksi naista joiden aikomus oli taittaa matka kolmessa osassa, nyt he olivat toisella reissullaan, olimme juuri tien penkalla syömässä välipalaa ja vaihtamassa pitkiä housuja shortseihin ja mies oli levitellyt rinkkansa sisällön pitkin pientaretta ja kysyi että voinko pakata sen hänen puolestaan ”kun olen siinä niin hyvä” johon kiljaisin närkästyneenä että ”ei VOI olla todellista!”, jolloin nämä kaksi naista pysähtyivät, kääntyivät kuin hidastetussa filmissä ja kysyivät: ”Suomesta?”

Kun parin päivän kuluttua näimme heidät seuraavan kerran, olimme juuri juoneet aamukahvit kaurismäkeläisessä baarissa .

He sanoivat, että jaaha, nytkö te ohitatte meidät johon minä, että  ei kun me haetaan penkkiä, että voidaan syödä eväitä! Myöhemmin, kun sitten  ohitimme heidät,  he sanoivat että jaa, mitäs maantiekiitäjiä sieltä tulee, johon me, että  ei me yleensä näin lujaa mennä, mutta nyt meillä on kiire syömään pullaa  tuohon seuraavaan kylään! Kun he sitten hetken kuluttua ohittivat meidät, olimme kahvilan terassilla pyyhkimässä pullanmuruja suupielistämme. Sitten me ohitimme heidät ja kun he myöhemmin yhyttivät meidät jälleen, olimme juuri lopettelemassa lounastamme baarissa. Silloin hekin päättivät pysähtyä ja jäädä syömään – aamiaistaan!

Barcelonan lentokentällä jatkoyhteyttä Helsinkiin odotellessamme näimme toisen suomalaisen vaeltajan. Hän esitteli miten löysiksi hänen housunsa olivat käyneet. Ehkä hänen ruokavalionsa oli ollut vähän toisenlainen. Kun miehen siskon poika näki meidät ensimmäistä kertaa matkan jälkeen, hän vilkaisi meitä kerran ylhäältä alas ja totesi: "No, ette te ainakaan laihtumaan ole päässeet". 

 Shakira: Gypsy: http://www.youtube.com/watch?v=qtVcY1DHQ40