Pelimiesten pikkuhousut

Keittelen kaikessa rauhassa aamukahvia keittiössä, kun mies huutaa aamuteeveen äärestä:
- Ajattele, tuolla nuo raukat pelaavat illalla pikkuhousuissa! Kylmässä ja pimeässä!
- Ai ketkä?
- No HJK!
- Joku hyväntekeväisyysjuttu, vai?
- Ei. Miten niin?
- No miksi ne sitten pikkuhousuissa...
- Voi hyvä sylvi, olethan sinä nyt jalkapalloa telkkarista nähnyt! Ainahan niillä on sellaiset pienet housut!
- Pelishortsit?
- Niin!
- Pikkuhousut ja shortsit ovat aivan eri asia!
- Ai jaa..?

Ihanaa, että marraskuu on selätetty! Siirtymäriittinä katsoin tänään "Amelién". Edellisestä katselukerrasta onkin jo useampi vuosi. Huomenna alkaa joulukuu, oma kuukauteni, ja alan jo tuntea sen vaikutukset! Oloni on samanaikaisesti skarppi ja rento. Käyskentelen kaupoissa kiireettömänä ja hyväntuulisena ja salakuuntelen ihmisiä hyvien lauseiden toivossa. Kanuunassa minut palkittiin parillakin. Ensin kuulin miten joku nainen sanoi toiselle, että "mieheni sanoo aina, että minulla on musta vyö shoppailussa" ja sitten keskustelunpätkän, jossa nainen näytti jotain vaatekappaletta seuralaiselleen ja kysyi, että "mahtaako tämä olla liian iso?" johon toinen, että "ei se nyt SINULLE liian iso ole" ja kun vastassa oli jäätävä hiljaisuus, jatkoi hätäpäissään, että "meinaan, että  ei se varmaan liian iso ole....tai siis että se on varmaan TOSI hyvä...!" 

Näin joulukuun alla tunnen muuttuvani kiltiksi ja sosiaaliseksi. Toissapäivänä kannoin ennen lelukaupan avaamista väsyneen rouvan mikroaaltouunin Punavuorenkadulle. Hän oli raahannut sitä Forumista saakka ja laskenut sen lelukauppatalon portaille lepuuttaakseen hetken käsiään. Ja eilen juoksin puoli korttelia toisen rouvan perässä kun huomasin hänen taskustaan pudonneen teatterilipun jalkakäytävällä. On helppoa olla ystävällinen ja avulias kun on hyvin levännyt ja hyvällä tuulella (lähipiirin ei kuitenkaan tule pitää kiltteyttä itsestäänselvyytenä. Varaan itselleni edelleen oikeuden käyttäytyä  tarpeen vaatiessa  tuhmasti ja tyhmästi) ja  hyvällä tuulella on helppoa pysyä, kun kaupoissa soitetaan mukavia joululauluja. Äskenkin viivyttelin yhdessä Aleksin lukuisista ketjuliikkeistä hypistelemässä tekstiilejä vailla aikomustakaan ostaa (vaikka himoitsinkin aika lailla harmaata t-paitaa, jonka rintamuksessa luki mustin paljetein "Once upon a time...") vain saadakseni kuulla taustalla soivan Britney Spearsin "My only wish this year"- kappaleen loppuun.

Kävimme ystäväpariskunnan kanssa taas perinteisellä joulunalusfiilistelymatkalla Tukhomassa. Reissumme ovat lelukauppatyöni myötä aikaistuneet parilla viikolla, mutta ei se haittaa, saimme mitä haimme tälläkin kertaa. Ihme sinänsä, sillä palaset joista tämä mukava pikku reissu rakentui, eivät olleet mitenkään täydelliset (miehillä oli aamulla krapula, päivä oli harmaa, sateinen ja tuulinen, Tukholmanystävätär itkeskeli ruoka-annokseensa Vanhan Kaupungin "Lilla Kastanjenissa" nettideittailun julmuutta, vaihdevuosioireitaan ja kipeää polveaan ja minä tunsin riittämättömyyttä kömpelöiden lohdutusyritysteni kanssa, yhden puhelin teki tenän, toiselta loppui akusta virta...)

Sade ja halu nähdä jouluasuinen tavaratalo ajoivat meidät NK:lle, jossa nojailimme aikamme neljännen kerroksen kaiteeseen ja katselimme keskellä roikkuvaa kuusta. Tietenkin ajattelin taas koko ajan Anna Lindhiä (eivätkö muka KAIKKI siellä asioivat ihmiset ajattele?!) mutta pystyin silti nauttimaan joulukoristeluista.

Tapasimme iltapäivällä miehet Suurtorilla ja kävimme taas porukalla juomassa glögit, paitsi että vain yksi valitsi sen, minä otin "orange coffeen" (cointreau-liköörillä terästetty ja kermavaahtohatulla ja pillillä koristettu kaunis juoma jalallisesta lasista tarjoiltuna, meni välittömästi päähän!) ja ystävätär baileyskahvin, toinen miehistä terästetyn glögin ja toinen oluen. Tukholmanystävätär ei ottanut mitään, mutta sai miehistä näkökulmaa ja empatiaa meiltä kaikilta rakkausmurheisiinsa. Ikkunasta näkyi useampikin joulupukki ja Gamla Stanin kapeilla kujilla vielä lisää. Ensimmäinen jouluateria nautittiin paluumatkalla seisovasta pöydästä. Ihanaa!

Pikkusisko oli yökylässä. Hän oli touhunnut meille identtiset "sisarussormukset". Hänen oli määrä mennä seuraavana aamuna espoolaiseen kouluun puhumaan siitä millaista on olla lastenkirjailija, ja hän poikkesi myös lelukauppaan. Siellä hän katseli tuotteita näennäisen muina miehinä, mutta tosiasiassa (kuten myöhemmin paljastui) laittoi koko ajan perheelleen tilannetiedotusta Whatsappiin tyyliin (pariskunta osti leluja kolmella ja puolella sadalla!!!) ja kun palveltavakseni tuli kivikasvoinen mies, joka lausui vakavana: "Päivää, tarvitsen merirosvon." johon minä auliisti, että "Jaha, tännepäin, jos saan pyytää..." pikkusisko häälyi koko ajan taustalla ja teki ilmeitä. Olen varmaan ennenkin kertonut miten kova sählääjä hän on, mutta en ole varma olenko maininnut sitä, millainen haka hän on myös löytämään juttuja. Viimeksi hän oli löytänyt Anttilan kassalta isän ja äidin, jotka ANI HARVOIN käyvät keskustassa asioilla, mutta olivat nyt siinä tuulipuvuissaan maksamassa ostoksiaan, kynttilöitä ja suklaakonvehteja, jotka he lykkäsivät oitis pikkusiskolle, sillä  he olivat ostaneet ne vain siksi että elävät sellaisessa harhassa, ettei kaupasta sovi lähteä ostamatta. He olisivat halunneet ostaa uuden päiväpeiton minulta saamansa, riekaleiksi kuluneen Laura Ashley-silkkipeiton tilalle, mutta eivät olleet löytäneet sopivaa. "No on se nyt kumma", sanoi pikkusisko, vei heidät takaisin peitto-osastolle ja johan löytyi!

Britney Spears: My only wish this year: http://www.youtube.com/watch?v=WWGxc9AaQMk

Ei lätty vaan mytty

Ensilumi!

Viimeisen käyttöpäivän maitopurkki innosti minut pitkästä aikaa lättyhommiin. Lättyjen paistaminen on, sanonko suoraan, yhtä helvettiä ja päättyy aina ennen pitkää itkuun ja käryäviin katastrofitunnelmiin, mutta jotenkin se  pääsee unohtumaan kun kokeilujen välissä on riittävän pitkä (vuoden, parin) tauko. Ensimmäinen taikinakauhallinen valutetaan pannulle vielä innostuneen optimismin vallassa, joka pian vaihtuu hätääntyneeksi pähkäröinniksi. Miksi se on tuommoinen? Eihän tuota pysty kääntämään Erkkikään! Saamari, nyt se meni ryppyyn! Onkohan pannu liian kuuma? Vai liian kylmä? No, ensimmäinen epäonnistuu aina... Mutta kun kaikki seuraavatkin epäonnistuvat ja lautaselle päätyy sievien pitsireunaisten ruskeatäpläisten ja kullankeltaisten räiskäleiden sijaan mustaharmaata hyllyvää kökköä, tunnelma vääjäämättä lässähtää ja hanke päättyy jonkin sortin teatraaliseen purkaukseen, tällä kertaa tuskaiseen "Siinä meni taas yksi puolituntinen elämästäni aivan hukkaan!"- parahdukseen ja miehen rauhalliseen maan pinnalle palauttavaan "Anna olla, et sinä ossaa"- lausahdukseen.  Hän lehteili kaikessa rauhassa nojatuolissa Elloksen uusinta mainoslehteä ja huuteli minulle välillä keittiöön sellaisia kuin, tiesikkö että " Taianomainen sisääntulo onnistuu parhaiten pikkusinisessä." Kyyneleiden kuivuttua ja käryn hälvettyä halusin kuitenkin päteä keittiössä edes vähän ja tein spontaanin sipulikeiton. Siitä tuli hyvää!

Ruokahommat ovat olleet tässä vähän enemmänkin tapetilla, sillä lelukauppapomo vei meidät syömään Demoon Uudenmaankadulle. Se on Michelinravintola! Niin fiini ja ulospäin vähäeleinen, etten ole aiemmin edes huomannut moisen paikan olemassaoloa. Olipa kokemus! Katossa valtavat valkoisten lakanoiden peittämät valaisimet. Vessassa pieniä valkoisia froteepyyherullia pyramidin muotoon aselteltuina joihin asiakas sai kuivata kätensä miellyttävästi ja kori johon viskata pyyhe käytön jälkeen huolettomasti ja tuhlailevaisesti. Aitoa samppanjaa. Kuusi ruokalajia ynnä "keittiön alkutervehdys", nuken annos kermaista savulohikeittoa ja "lopputervehdys", suklaa- ja marmeladimakeisia puisessa askissa. Kaikki suikaloitua ja kikerrettyä ja väkerrettyä ja mietittyä ja yllätyksellistä. Poroa ja tryffelirisottoa ja kampasimpukoita ja muuta mikä milläkin "pedillä" ja jokaiselle suupalalle tarkkaan mietitty viini, josta tarjoilija esitelmöi pitkät pätkät että minkä kukkulan rinteeltä minkäkin niminen rypäle on poimittu ja mikä sen sijoitus kansaivälisillä viiniranking-listoilla on. Kaiken sen touhotuksen  keskellä minulle tuli elävästi mieleen Kari Hotakaisen "Luonnon laki"-kirjasta se kun kolarissa pahasti loukkaantunut päähenkilö Rautala ihmetteli ympärillään häärivien asiantuntijoiden määrää ja omistautuneisuutta ja helikopteria ja kaikkea ja mietti, että "Eivätkö ne tiedä kuka olen? En kukaan." Luulin jo syöneeni jälkiruuan (soseutettua vuohenjuustoa tomaattihillon ja joidenkin paahdettujen lastujen kerta) mutta sitten tuli vielä jokin marenkikarpalokakkujuttu joka oli aivan ihanaa jo sellaisenaan mutta yhtäkkiä esiin ryntäsi tarjoilija vakavana ja tosissaan kuin mikäkin ensihoitaja kädessään kannu ja lausui syvästi pahoitellen: "Hyvänen aika sentään, havaitsin juuri, että teiltä puuttuu kinuskikastike!" 

Perjantaina satoi ensilumi! Ajelin liikkeen sulkemisen jälkeen kolmosella Karhupuistoon, josta kävelin kirjapiirin tapaamiseen Torkkelinmäelle. Mikä vastaanotto! Sesongin ensimmäinen glögi. Smetana- ja mätileipäsiä. Aivan ihanaa lohiseljankaa. Mannaryyneistä, puolukoista ja vaniljakastikkeesta tehtyä jälkiruokaa. Suklaatryffeleitä. Piparkakkujuustokakkua. Olen syöttiläs. Onnellinen, paksu syöttiläs. Lisänä hengen ravinnoksi hauskoja juttuja. Ja koskettavia juttuja. Konkursseista ja avioeroista ja siitä kun joutuu aloittamaan niin alusta, että kutsuessaan ystäviä kylään, pitää kutsuun laittaa, että "tuo oma lautanen". Ja se Torkkelinmäen asunto on aivan ihana. Käyn siellä katsomassa postit ja kylvettämässä orkideat kun emäntä on poissa. Se on sielukas pieni koti, jonka seiniä peittävät taide ja peilit ja ikkunasta näkee pitkälle yli kattojen.

Tänään lähdemme vielä ystävien kanssa perinteeksi muodostuneelle Tukholman risteilylle katselemaan sikäläisiä jouluikkunoita ja virittäytymään juhlasesonkiin. Sitten saakin tulla pieni suvantovaihe tähän kaikkeen yltäkylläiseen nautiskeluun ja vuorossa on lykkäämäni ja lykkäämäni perinteinen syyspaasto. 

 Martina McBride: Love's the only house: http://www.youtube.com/watch?v=gzM_lxnzi64

Skumppaa Piltti-purkissa

Sunnuntai suosi ulkoilua! Lähdimme miehen kanssa kuljeskelemaan auringosta nauttien ympäriinsä väljänä päämääränä Talvipuutarha, jonne hankkisimme matkan varrelta eväät. Ei muuta kuin matkaan. Hietalahden torin viertä Ruoholahteen, sieltä Lapinlahden sairaalan tiluksille, jossa surkuttelimme hienojen rakennusten alennustilaa. Ikkunoita oli rikottu ja seiniä töherrelty. Jatkoimme Hietaniemen hautausmaalle, jossa kävimme miehen sukuhaudalla ja samalla bongasimme Harri Holkerin hautakiven, jonka päällä kökötti valtava, kullanvärinen, pörheä joutsen! Korni kuin mikä! 

Sieltä mutkitellen ja reittivalinnoista kovaäänisesti ja teatraalisesti kiistellen  lopulta pikkuruisen K-kaupan kautta (croissantteja, savulohi- ja tonnikalaleipää ja limua) Talvipuutarhaan, jossa karpit olivat säilyttäneet entisen muhkean muotonsa ja  ottivat selvästi kontaktia mieheen, jonka mielestä karpit ovat suunnilleen parasta (Kärppien jälkeen) mitä olemassa olla voi. Kun silloin muutama vuosi sitten kävimme Tukholmassa ollessamme Solnan Hagaparkin perhostalossa, siellä karpit suorastaan kiehnäsivät ja puskivat päätään hänen kättään vasten ja niitä sai silittää (?) ja taputella (?). Minun ei tulisi mieleenkään silitellä jonkun limaisen ja mulkosilmäisen otuksen otsaa, mutta mies nyt on sellainen kuin on ja haluaa mitä haluaa.

Miehen sisko miehensä kanssa oli visiitillä Oulusta ja olimme alustavasti sopineet tapaavamme jossain päivän mittaan. Sisko oli ollut uimahallissa poikansa ja tämän kahden tyttären kanssa (hyvin meni; vain lievää sekoilua avainkortin kanssa ja yksi verta vuotava pieni nenä) ja miehensä orkideanäyttelyssä ja kun itse olimme Musiikkitalon korvilla, päätimme tavata porukalla helpossa paikassa: Vanhan kuppilan edessä. Oikaisimme Sanomatalon poikki ja kuinka ollakaan, tarjolla oli Hesarin 125-vuotis syntymäpäiväkakkua. Muhkeita paloja! Vaaleansinistä ja -punaista! Ja valokuvanäyttely, jossa pääsi ihailemaan muun muassa nuorta Lenita Airistoa, Helsingin yllä leijuvaa ilmalaivaa ja hevosvetoista ratikkaa.

Vanhan kuppilassa olikin yksityistilaisuus, joten päädyimme naapuriin, Zetoriin. Ensin meitä oli neljä, lopulta kymmenkunta. Näin käy usein, sillä miehen siskolla on paitsi valtava ystäväpiiri, myös kännykkä, eikä hän epäröi käyttää sitä!

- Minäpä soitan X:lle ja Y:lle ja pyydän ne tänne!

- Nyt Z soittaa! Halojaa! Me ollaan Zetorissa! Tulkaa tänne, täällä on J, H, X ja Y:kin! Ihan hyvin voi lastenvaunuilla tulla...

Ja kun iso porukka on kasassa, jaetaan paitsi tuoreita kuulumisia (mm. kiistelyä siitä onko H.H:n hautamuistomerkkikultajoutsenhökötys mauton (ON!) vai hieno (miehen siskon miehen mielestä kyllä!) myös hauskoja anekdootteja menneiltä vuosilta. En koskaan kyllästy kuulemaan, miten miehen siskon mies oli luullut, että Mamma Mia-elokuvan "sing along"-versio oli tarkoittanut "interaktiivista" ja alkanut huudella kommenttejaan Meryl Streepille ja Pierce Brosnanille leffateatterin penkistä käsin. Tai se aivan legendaarinen, jossa X (insinööri!) räjäytti pesukoneen. Hän oli päättänyt pestä oma-aloitteisesti likaiset farkkunsa ja onnistui jollain ihmeen kaupalla tunkemaan ne koneen nukkasihtiin, väänsi koneen päälle ja eipä aikaakaan kun PUM!!! Vaimon tullessa kotiin hän oli ihmetellyt miten KUKAAN viitsii pestä pyykkiä koneella, kun se on niin vaivalloista eikä sinne edes mahdu juuri mitään... Nyt näin tämän kyseisen herran ensimmäistä kertaa livenä, kuten myös hauskan vaimonsa. Hän kertoi, miten olivat alun perin miehen siskon kanssa ystävystyneet. Kumpikin oli saanut samaan aikaan esikoisensa Oulussa ja siitä pitäen he olivat alkaneet jakaa äitiyden iloja ja suruja keskenään. Kerran he päättivät, että hemmetti,  kyllä heilläkin on lupa virkistymiseen ja pieneen irtiottoon, leivoskahveihin,  ja jättivät lapset, Liinan ja Santun (nimet muutettu, ei vaiskaan!, no, on ne...ehkä...) Allin puistoon puistotädin (Allin?) vahdittaviksi, mutta sen sijaan, että olisivat painuneet kahville, he jäivätkin nurkan taakse kytikseen vakoilemaan itkevätkö lapset aivan hirveästi äidin perään. Pettymyksekseen eivät olleet itkeneet yhtään.

Ystävyys jatkui ja perheet kasvoivat. Yhden yön he läiskivät korttia, kunnes aamulla toinen sanoi, että taidan tästä lähteä synnyttämään ja lähti. He muistelivat närkästyneinä, että siihen aikaan ei ollut puhettakaan, että tuoreelle äidille olisi tarjottu kuohuviiniä urakan päätteeksi. ("Ei siellä vieläkään tarjota", sanoi tähän viisi kuukautta sitten vauvansa samassa sairaalassa saanut äiti pitkän pöydän päästä vauvaa imettäessään), mutta juttu jatkui niin, että epäkohtaa korjatakseen vauvan tuore isä oli salakuljettanut Piltti-purkissa taskulämmintä kuohuviiniä vaimolleen, sujauttanut  tölkin vaivihkaa vaimonsa käteen ja supissut, että "mene äkkiä vessaan juomaan tämä". "Ja sinne minä sitten laahustin", rouva kertoi iloisesti. "Tajuat kai, että tuo tarina melko varmasti päätyy blogiin", varmistin ja hän sanoi, että totta kai!

Miehen siskolla ja miehellään on reippaita ja tiedonhaluisia lapsia, toimittajia, jotka jakavat auliisti haltuunsa saamaa kiintoisaa nippelitietoa eteenpäin. Nyt he tiesivät kertoa, että Suomessa on ihmisiä (alle viisi, mutta kumminkin), joiden oikea etunimi on " Orkkuli". " Ei ole", sanoin. "Kyllä on", he vakuuttivat. "Aivan varmasti ei ole" sanoin rauhallisesti ja varmana asiastani, mutta he huusivat kuorossa, että "On, on!!!" ja toinen sanoi, että "Näytä sille" ja toinen haki sitten jonkin virallisen etunimisivuston netistä ja läväytti sen  voitonriemuisena eteeni. Pakko kai uskoa. "Ja sellaisiakin on, joiden nimi on "Pipariina", haluatko nähdä?!" En halunnut.

Mamma Mia: When all is said and done: http://www.youtube.com/watch?v=ATbRq7D9z5U

Aivot pesussa

Täällä ollaan taas! Viime aikoina tapahtunutta: 1. Kirjahyllymme rojahti! 2. Järjestimme juhlat. 3. Olen vihdoin toipunut jättiflunssasta (kyllä, näin kauan se kesti!) 4. Kävin katsomassa Oopperassa "Lumikuningattaren". 5. Olen saanut boostia Elloksen kuvastosta. 6. Suuresti ihailemani kirjailija kävi lelukaupassa!

Aloitan Lumikuningattaresta. Paljon näyttäviä ryhmäkohtauksia. Lumikuningatar pyyhälsi lavalle kimaltelevalla Segwaylla ja ryösti Kertulta poikaystävän. Loppujen lopuksi hän kuitenkin antoi periksi naurettavan helpolla, mikä pisti ajattelemaan, että mahtoiko hän mikään pesunkestävä sosiopaatti ollakaan. Seuraavaksi menen "Pähkinänsärkijään", mutta se on vasta ensi kuussa.

Kirjahyllymme tosiaan sortui. Tai yksi hylly, mutta sekin tuotti riittävästi huolta. Romahdus sattui nimittäin juuri kun olin valmistelemassa kotia vieraiden tuloon. Ajattelin vain vähän pyyhkäistä pölyjä siitä reunasta, kun ROMPS! Kaikki alas. Lattialla lojui limittäin ja lomittain kauniita kirjoja (Pelle Svanslös i skolan), rumia kirjoja, (100 sientä), yllätyskirjoja (Mark Twainin "Veren perintö"), Pentti Saarikosken lähes koko tuotanto Nora Ephronieni päällä ynnä muuta ynnä muuta ynnä muuta. Päätin, että mies saa hoitaa ja tartuin puhelimeen.

- Moi! Kirjahylly rojahti.

- Minä olen pyöräilemässä.

- Kirjahylly rojahti! Kaikki kirjat lojuvat nyt kasassa tuossa lattialla!

- Olen Matinkylässä.

- Tule korjaamaan!

- Minä olen pyöräilemässä! 

Keräsin pariin isoon kassiin lattialla lojuneet kirjat ja kyhäsin syntyneeseen aukkoon pienen koristeellisen konstellaation. Juhlat onnistuivat hyvin. Tarjosimme burgundinpataa ja niille, jotka eivät syö lihaa paistoin kuhafileitä. Jälkiruuaksi oli suklaakakkua. Ohjelmanumerona pöytätennisottelu, jonka voittaja sai kuohuviinipullon. Saimme kaalikukkia ja ruusuja! Ja mies sai pussillisen Mustanaamioita. Itselleni ostin eilen vastineeksi pussillisen Aku Ankkoja hintaan kymmenen senttiä kipale. Kelpuutin tietysti vain joulukuisia numeroita. Aku Ankka liittyy minulla vahvasti joulunalusaikaan.

Minullehan ei enää tule mitään aivopesua aiheuttavia naistenlehtiä äidin lahjoittamaa Kotiliettä lukuun ottamatta. En silti ole näköjään suojassa aivopesulta (sitä paitsi kyllä ne Kotiliedessäkin osaavat; olen jo hankkinut ainekset jouluiseen appelsiiniglögiin heidän innoittamanaan), sillä Ellos pommittaa minua jatkuvasti lehtisillään sen jälkeen kun menin ja tilasin sieltä pari mekkoa. Yleensä nakkaan mainoskuvastot saman tien paperinkeräykseen, mutta yksi lehtinen pääsi selailuun asti ja räjäytti saman tien tajuntani! Malliksi oli valittu näyttelijätär Connie Nielsen ja hän oli kuvissa ihana! Kypsä ja rento ja kaunis. Kerroin puoliksi häpeissäni Tukholmanystävättärelle, että olen joutunut Elloksen mainoksessa esiintyneen Connien pauloihin ja hän huudahti heti, etten todellakaan ole ainoa! Hänen ystävänsä jakavat kuulemma kiivaasti Connien kuvia facebookissa ja hän itsekin oli aivan vaikuttunut ja meni heti nettiin selailemaan Elloksen sivuja nähdäkseen lisää. Hänestä kaikkein puhuttelevin oli kuva, jossa Connie kävelee kaupungilla vaaleanpunaisessa villakangastakissa. Minusta ihanin on se, jossa Connie istuu nojatuolissa mustissa nahkahousuissa ja valkoisessa väljässä paidassa. 

Livenäkin voi tulla aivopestyksi niin että heilahtaa! Eilen menin aivan tolaltani lelukaupassa, kun yhdellä asiakkaalla oli hieno oliivinvihreä karvakauluksinen Fjällrävenin viitta! Sanoin heti, että sinulla on todella ihana viitta ja hän kertoi ostaneensa sen kolme vuotta sitten New Yorkista, mutta nähneensä samanlaisia Retkivarusteessa ja kehui että se on ihana vaate, kengurutasku ja fleecevuori ja kaikkea, pitää hyvin vettä ja tuulta. Koko eilisilta menikin sitten  nuuskamuikkusmaista Fjällrävenin luhhka-capea googlatessa. Sellainen viitta maksaa miljoonan (eli kolmisensataa). Mutta se olisikin sijoitus. Hmm...tyylikkääseen ulkoiluun? Toisin kuin se saman merkkinen ötökkähattu, joka oli, pakko myöntää, aikamoinen huti. 

Heti perään menin toisen kerran tolaltani, kun ihailemani kirjailijatar tuli kauppaan miehensä kanssa. He harkitsivat pitkään vetoleluja, mutta päätyivät lopulta hakkaan. Kotona huusin heti ulko-ovelta hengästyneenä miehelle, että N.N. kävi, osti hakan!!! Siihen mies shakkipelinsä äärestä hämmästyneenä, että "Mitä?! Kävi KAKALLA?!

 Robert Downey Jr.: Chances are; http://www.youtube.com/watch?v=PRB2bnbFJwA

Nuupahdusvaara!

Kylläpä oli pitkän tuntuinen miniloma! Ajantajukin katosi tyystin niin, että kun äsken heräsin omasta sängystäni, ajattelin että nyt on takuulla jo aamuyö. Kello oli kuusi illalla. Tosin talviaikaa. Torstaina mökille mennessä olin saada halvauksen, niin kylmää oli jo Tampereen linja-autoasemalla. Yöllä oli ollut pakkasta kuulemma seitsemän astetta. Sytyttelin saunamökin tulisijoja sormet kohmeessa. Isä ja äiti lämmittivät omaa mökkiään ja aivastelivat kumpikin flunssan kourissa.

Isä: ÄTSHII, ÄTSHII, ÄTSHIII!!!!

Äiti: Tsih! Tsih! Tsih! Aijai jai...

Minä: ÄLKÄÄ PÄIN!!!!

Viimeinen asia, jota tähän saumaan kaipaisin, olisi uusi flunssa. Olen yhä tarpeeksi nöyryytetty entisten jäljiltä. Olen niin tottunut pörhistelemään rautaisella vastustuskyvylläni, etten oikein edes tiedä kuka ja mikä olisin ilman sitä. Tai olen. Sillä niin siinä kävi, että sain itsekin kurkkuni kipeäksi ja lihaksiani särkee sellaiseen ärsyttävään esiflunssaiseen tyyliin, ja olo on kokonaisvaltaisen nuutunut. Mutta en antaudu taistelutta! Äsken söin limeä ja valkosipulia uhkuvan avokadopastan, josta tulee nykyään aina mieleen se yksi hauska nettikeskustelu, jossa joku nainen mukamas purnasi, että millä sellaisen kutsumanimen saisi vakiinnutettua itselleen, kuin "Avokadopasta-Hannallakin" on? Hän niin kovin haluaisi kulkea yleisesti nimellä "Jauhelihakastike-Hannele". 

Kun olin saanut saunamökin lämpöiseksi ja saunankin lämmityksen hyvään vauhtiin, ja sulatettua lintujen juoma-astioita sen verran, että pääsivät juomaan ja uimaan (voi että ne olivatkin mielissään!)

asetuin tapani mukaan täysissä kamppeissa selälleni lauteille tuijottelemaan kattoon jalat ylhäällä seinää vasten ja nautin koko kehoani ympäröivästä tasaisesti lisääntyvästä lämmöstä ja ajatuksesta, että ihan pian televisiosta alkaisi eduskunnan kyselytunti. Se on isän ja äidinkin mieleen, joten he olivat jo asettautuneet paraatipaikoille saunamökin miniatyyritelevision eteen. (Mökillä viihde on säännösteltyä; mökissä on radio, saunamökissä televisio, kaikkea ei pidä ihmisen saada kerralla!). Sitten kuului terassilta kolinaa ja isoveljen ääni! Hän oli ajanut töistä mökille hakemaan polttopuita takkaansa. Kuulin lauteille hänen riemastuneen äänensä: "Moro! Täällähän on KODIKASTA!" Siitä alkoi heidän kolmen taukoamaton lörpöttely, jota säesti isän ja äidin aivastelu ja jostain aivan taustalta pienenä, pienenä, tuskin kuultavana Eero Heinäluoman ääni ja kun oloni lauteilla alkoi käydä turhan hikiseksi, liityin joukkoon siinä (turhassa) toivossa, että kuulisin vähän kyselytuntia ja huomasin kauhukseni, että isä oli fuskannut ja napsauttanut PATTERIN päälle, vaikka patterilämpö on inhottavaa ja kuivaa puulämmön rinnalla joten tiukkasin näreissäni että miksi sinä olet pannut patterin päälle, vaikka takkakin lämmittää ja että täällä on jo muutenkin liian KUUMA, johon isoveli kiirehti sanomaan, että "Ei täällä kuuma ole, sinulla on alkanut vaihdevuodet! Ne voivat kestää KYMMENENKIN vuotta!" 

Seuraavana päivänä isä ja äiti lähtivät kotiin sairastamaan ja mies saapui roikottaen kädessään muovipussia, jossa oli kaksi Karin Fossumin dekkaria, vaihtosukat  ja -kalsarit,  sekä  pussillinen pääkallosalmiakkia. Maa oli edelleen roudassa, mutta sateita luvassa, joten odottelin suosiolla kukkasipuleideni kanssa ja keskityin lähinnä lintujen ruokkimiseen ja  lukemiseen. Sain suurta iloa ET-lehden pitkästä Pirkko Työläjärvi-haastattelusta. Pirkko Työläjärvi tuo mieleeni aina parhaan ystävättäreni, sillä kuten olen jo varmaan useasti maininnutkin, hän nimesi pienenä barbinsa "Pirkko Työläjärveksi", koska se oli niin aikuismainen nimi! Miesbarbinsa oli puolestaan "Veikko Lavi" samasta syystä. Sain vastikään leikkiäkin "Veikko Lavilla" Turussa käydessäni, se on nyt siirtynyt ystävättären tyttärelle. "Veikko Lavilla" oli pikimusta, maalattu tukka, valkoinen stetson, mustat pitkät housut ja bootsit, joiden riisumista tuli varoa, sillä niiden uudelleenpukemisessa on kuulemma aivan helvetillinen urakka .Koska hänen yläruumiinsa oli täysin paljas, puin hänelle Barbin paksun villaboleron lämmikkeeksi. Mutta Pirkko Työläjärvestä vielä. Hän sanoi hyvin, että "Poliittinen kulttuuri on muuttunut. Meillä on ilkeä ja suttuinen keskustelukulttuuri, eikä ole henkistä tyyneyttä. Pitää miettiä kokonaisuutta, jota tällä hetkellä ei hahmoteta". Se on, Pirkko, jetsulleen niin! 

Lisäksi luin Ilkka Remeksen "Itäverta". Se on edelleen vähän kesken, samaten kuin se "Paljain jaloin" ja nyt on tapahtunut, kuulkaa, sellainenkin ihme, että saturaatiopiste kirjallisuuden suhteen on vähäksi aikaa saavutettu! Luen nuo kaksi loppuun, ja sitten pidän pienen lukupaaston. Teen jotain muuta. Vaihteluksi. Ja koska tuntuu tärkeältä panostaa vaihteeksi muuhun. Vaikkapa kekkereiden järjestelyyn. Meillä on nimittäin ensi lauantaina bileet! Ja haluan satsata niihin. Olla ensinnäkin terve ja pirteä. Tehdä hyvää ruokaa ja koristella kotia jotenkin kivasti. Ja keksiä jotain ohjelmaa, joka ei ole liian päällekäyvää, rasittavaa ja aikaa vievää (vrt. tuskastuttavan piinallinen ja pakollinen miehen siskon perheen "lauantain toivotut"-visa) vaan jotain lyhytkestoista, hauskaa ja kepeää. Ongintaa? Äh, se on jo nähty.No, onhan tässä vielä vähän aikaa valmistella. Ikävä kyllä suuri osa vieraista rakastaa miehen siskon perheen "lauantain toivotut"-visaa, olen joutunut leikkimään sitä heilläkin, ja kekkerit osuvat lauantaille,  mutta meilläpä määrään MINÄ! Toivottavasti...

Keskiviikoksi minulla on lippu Oopperan "Lumikuningattareen", joten siksikin olen päättänyt olla sairastumatta mihinkään  lievää käheyttä pahempaan. Eilen näin  nopeasti pikkusiskoakin. Hän on nyt innostunut "superfoodeista" ja luetteli hengästyttävään tahtiin usean eksoottiselta kuulostavan marjan tai jauheen tai uutteen nimen yhdessä lauseessa. Tekee kuulemma niistä smoothieita, eikä vatsa ole IKINÄ ollut yhtä hyvässä kunnossa! Ehkä minäkin voisin tehdä pitkästä aikaa viher-ja marjasmoothieita. Minähän tykkään niistä, sillä niissä saa olla rohkea ja luova, ne valmistuvat hetkessä eikä tule järkyttävää tiskiä ja tuntee, miten niissä virtaa elämä!Voisin lisäillä marjojen ja salaatin lisäksi granaattiomenaa ja avokadoa ja siemeniä ja pähkinöitä tai joitain hyvää tekeviä öljyjä ja mantelimaitoa ja nokkosjauhetta. Sen teen! Kukistan nokkeluudella ja päättäväisyydellä alkuunsa niin todelliset flunssa- kuin väitetyt vaihdevuosioireetkin ja alan kukoistaa! 

Taylor Swift: Shake it off. https://www.youtube.com/watch?v=nfWlot6h_JM

Turku auttos!

Madeleine Hessérus: Paljain jaloin

Lokakuu aina vain. Välillä taivas on ollut hyvinkin korkealla ja mieli yhtä matalalla, välillä pilvet ovat roikkuneet alhaalla ja olo on ollut vähän eloisampi, yleensä kuitenkin jokseenkin surumielinen ja ehdinkin jo vähän ihmetellä, että kuinka syvälle tässä nyt joutuu sukeltamaan, mutta sitten kurssi muuttui, yhdessä vuorokaudessa! Minut paransi, miten ironista, Turku! Kävin  siellä viikonloppuna  rakkaan ystävättären luona "ystävyydenvaalimisreissulla". Yleensä näemme vain päivän verran, mutta nyt olin oikein yökylässä. Ystävätär haki minut linja-autoasemalta ihanasti kiihtyvällä ja hienosti nahkaverhoillulla Volvolla, jossa hän kuulemma aina salaa aamuisin leikkii itsekseen "Taisteluplaneetta Galacticaa" kiihdyttäessään rajusti moottoritielle. Juttelimme keski-iästä ja elämästä noin ylipäätään ja masennuksesta ja Barbeista ja pellavapaidoista ja kaiken järjettömyydestä ja sunnuntaina kävimme vähän ostoksilla (Riikka Ala-harjan novellikokoelma "Reikä", vadelmakasvonaamio ja huulikiilto, sekä tyynyliina, jossa teksti "Dream big, little one" ja miehelle Fazerin joulusuklaata ja erilaisia voileipäkastikkeita) ja kahvilla Hansassa Aschanin kahvilassa, paitsi että minä join keltaista mehua,  ja kauhistuimme, kun kello olikin yhtäkkiä niin paljon, että piti rientää linja-autoasemalle, jotta ehtisin neljän bussiin.  Kotimatkalla jossain Salon vaiheilla huomasin, että alakulo oli jäänyt Turkuun, muistan paikankin, se oli Maariankadun ja Kauppiaskadun kulma, siinä on kukkakauppa jonka ikkunoita katselimme. Olo on ollut normaali siitä lähtien, energia kevyttä ja virtaavaa, tsiisus mikä helpotus! Hienoa , Turku! Kiitos ja anteeksi.

Iloa on tuottanut myös eilen alkanut Downton Abbeyn viides tuotantokausi. Se on Ruotsissa kaksi jaksoa edellä, ja vannotin Tukholmanystävätärtä, että hän ei saa laverrella juonikuvioista eikä hän laverrellutkaan, mutta kertoi että Tukholmassa on vannoutuneille faneille järjestetty oikein "eftersnack"-tapaamisia, joihin he kokoontuvat ruotimaan viimeisimmän jakson tapahtumia ja siellä on suuna päänä eräs nainen, joka oli kesällä käynyt kiertokäynnillä oikein paikan päällä ja julistaa nyt kaikille miten valtava vääryys on, ettei hän, "joka niin hyvin sopisi asumaan sinne linnaan niin ulkoisen kuin sisäisen olemuksensakin puolesta, kuten KAIKKI ovat sanoneet" ei saa siellä asua! Me puhuimme Downton Abbeysta ja nettideittailusta (ikään kuin minä siitä mitään tietäisin, tai onhan minulla aika lailla toisen käden tietoa), vaikka alunperin soitin jotta saisin ensikäden tietoa sukellusvenegatesta. Ystävätär on työssä saaristossa, joten hän olisi saattanut jopa nähdä jotain, mutta koska olin tuijottanut päivällä kaiken lelukaupalta ylijääneen ajan netistä Aftonbladetin livelähetystä paikan päältä, olin jokseenkin yhtä informoitu kuin kuka tahansa tukholmalainenkin. Ystävätär pöyristytti minua kysymällä viattomasti että  "mikäs mies se sellainen Bruce Springsteen on?" Yksi hänen nettiehdokkaistaan on käynyt Brucen keikalla 45 kertaa, eikä ystävätär osannut päättää onko se miehelle plussaa vai miinusta. Plussaa, ehdottomasti, minä kannustin!

Juttelimme Terhokodin vapaaehtoistyön koordinaattorin kanssa siitä, että Kampin Hiljaisuuden kappeli on onnistunut paikka. Mestarillinen suorastaan. Viimeksi poikkesin siellä torstaina aamulla ennen kuin menin avaamaan lelukaupan. Lähtiessäni sain kasvoilleni syksyn ensimmäiset lumihiutaleet!

Lisäksi olen nauttinut suuresti Madeleine Hessérunin kirjasta "Paljain jaloin", joka kertoo ruotsalaisesta ortopedista, joka tulee yhtäkkiä allergiseksi kaupungille, saa oikein hengitys- ja iho-oireita, ja kun arkkitehtimies vielä osoittautuu uskottomaksi, lähtee vain kävelemään. Siis ihan kirjaimellisesti. Kävelee viikkotolkulla ja yöpyy makuupussissa, välillä vuokrahuoneissa, välillä ulkona ja keittää teetä ja ruokaa retkikeittimellään.  Nyt hän on ollut metsässä muutaman päivän, mutta joutunut lähtemään kauppaan kun ruoka on loppunut. Kirja on vielä kesken, joten en tiedä mihin hän päätyy.Toivon tietysti onnellista loppua. 

Itse en pode tällä haavaa pienintäkään kaupunkiangstia. Minusta täällä on ihanaa! Mutta aion silti pitää varani ja olenkin sangen mielissäni siitä, että edessä on huomisesta lähtien neljä päivää mökillä. Se tietää sitä, että skippaan kirjamessut jo toista kertaa peräkkäin. Oli suuri siunaus oivaltaa miten valtava rasitus ne metelinsä ja ihmismassansa vuoksi olivat. Menin aina tolaltani pitkäksi aikaa! Sama pätee Hulluihin päiviin, nekin jätin taas suosiolla väliin niiden, no, hulluuden vuoksi. Mökillä istutan vähän lisää kukkasipuleita.Hyasintteja, narsisseja ja tulppaaneja. Poltan kynttilöitä. Piilotan isänpäivälahjan jonnekin yllätyspaikkaan hänen löydettäväkseen. Lämmitän vettä, saunaa ja saunamökkiä. Juon teetä aitan rappusilla. Annan linnuille siemeniä, mikäli isä ja äiti ovat jo hankkineet auringonkukansiemensäkin valmiiksi. Luen kirjoja. Ehkä aloitan uuden Remeksen, ehkä jotain henkisempää tai hauskempaa. Pukeudun villapaitaan, legginsseihin ja kumisaappaisiin tai vanhoihin Uggeihin. Tarvittaessa untuvatakkiin. Hengitän kosteaa ilmaa. Mies tulee perjantaina perässä. Mutta hänen on luvattava tulla ilman tietokonetta!

Haloo Helsinki: Vihaan kyllästynyt: https://www.youtube.com/watch?v=6I2XMfGvHiQ

Lokakuu on lukukuu

Voi kiesus, että ihmisen elämä osaakin olla tahmeaa! Pahuksen lokakuu, joka vain möllöttää tasaisen harmaana ja kosteana tässä ympärillä. Apeus oikein velloo minussa tai minä vellon siinä, ihan sama kuinka päin, ja mies tivaa joka päivä  olenko kirjoittanut blogiini, mutta kun ei ole mitään kirjoitettavaa! Tänä aamuna heräsin painajaiseen, jossa olin joutua esittämään televisiossa jonkun vieraan ihmisen kanssa duettona PMMP:n kappaleen "Joutsenet", enkä muistanut millään miten kappale edes menee. Heräsin aivan tuskaisena,  mutta olen jo toipunut. Lelukauppapomo kertoi miltei jääneensä perjantaina Hietsun torin liepeillä pyörällään auton alle. Autosta oli repeytynyt puskuri, mutta pomolle ei onneksi käynyt pahemmin. Paikalle osuneet ihmiset olivat tiukanneet pelästyneeltä kuskilta, että miten sinä voit ajaa tuolla tavalla  pyöräilijän päälle?!Hän oli puolustautunut: "Minä olen Espoosta!"

Mutta raavitaan nyt vähän tynnyrin pohjia ja kameran muistia, jotta saadaan kirjattua edes jotain ylös tästäkin kuusta. 

Hmmmm. Olen ostanut vähän lisää kukkasipuleita; narsisseja, tulppaaneja, hyasintteja, liljoja..Vain muutaman kilon verran (Korpikankaalla oli hintarysähdystarjous). Lisäksi täydensin siemenvarastojani neljälläkymmenellä pussilla entisten aiemmin hankkimieni kahdenkymmenenkuuden pussin lisäksi, sillä Anttilassa oli KAIKKI loput siemenet tarjouksessa vain kymmenen senttiä pussi! Laskin kuitista mielissäni säästäneeni 99 euroa, ei sillä että olisin normaalioloissa koskaan hassannut 103 euroa siemeniin, mutta silti! Minulla jäi viime keväänä kaikki esikasvatukset vaelluksen vuoksi väliin, joten patoutunut kylvötarve odottaa ilmiselvästi purkautumisväylää. Olen myös kerännyt talteen tammenterhoja ja hevoskastanjoita ja päättänyt ryhtyä taas kasvattamaan puita. Ehrmannin vanukaspurkeissa!

Olen juonut pina coladaa Tallinnassa (sieltä noukin ne terhotkin, valtavien historiaa todistaneiden viisaiden puiden juurelta), kävellyt Terhoon tai sieltä takaisin ja tuskastunut jo reitin tylsyyteen ja siihen, etteivät Ruskeasuon hevoset koskaan antaudu kunnolla valokuvattaviksi, vaan kääntävät minulle tylysti selkänsä ja kävelevät tiehensä, mutta iloinnut kyllä tuoksuista ja siitä miten ihanaa kostea syysilma on hengittää. Ilokseni voin ilmoittaa, että Terhokodissa on taas miltei jokainen potilaspaikka asianmukaisessa käytössä.

Kirjapiirin aattona poikkesin Terhosta kaupunkiin talsiessani Mannerheimintien Dom-kirpputorille, josta löysin Eeva Kilven "Kuolema ja nuori rakastaja"-kirjan, juuri kun meillä oli teemana Eeva Kilpi ja olin jo ehtinyt tuntea itseni huijariksi valittuani sen ulkoa osaamani Naisen päiväkirjan. Samastuin taas vahvasti kirjan kolmen tarinan naisiin.Vapaavalintaisen Eeva Kilpi-kirjan lisäksi jokaisen tuli valita jokin hänen runonsa, joka sopisi omaan elämäntilanteeseen tai muuten puhuttelisi. Kävin läpi montakin, mutta valitsin lopulta tämän:

Reportterin mentyä

haastattelen pihassa kuminaa:

"Miten päätitte olla mauste?"

Suurin yllätys kirjarintamalla on kyllä ollut äkkihullaantumiseni Ilkka Remekseen! Otin sen 6/12-romaanin käteeni hyllystä ajatellen, että no perkule, vilkaistaan nyt tätäkin (olin ostanut kaksi Remestä miehelle kirpputorilta ihan vain kokeeksi) ja se vei minut saman tien mennessään! Olin aivan tohkeissani ja ytimiäni myöten viihdytetty (joskin myös peloteltu) ja innoissani siitä että "Itäveri" odottaa jo vuoroaan hyllyssä ja kun eilisessä Hesarissa yritettiin vähän mollata Remeksen henkilöhahmoja ohuiksi ja persoonattomiksi, ajattelin että hui hai, ne ovat ihan toiset kirjat joissa ihmisluonnon monimutkaisuutta kuvataan, tämä on äksöniä ja hyvä niin! 

Ihastuksestani huolimatta paiskasin Ilkan sivuun välittömästi kun Amazonilta tuli se Sonia Choquetten pyhiinvaelluksestaan kirjoittama kirja "Walking home". Luin sitä yhdessä oman, sateen riepottaman vaellusoppaamme kanssa ja muistelin reissua ja sain niin suuren nostalgiapuuskan, että kaivoin kaapista pölyiset hyvin palvelleet kahdeksan euron kierrätyskeskus-Queshuani ja laatikosta vaellussukkani ja laitoin sadeanorakin ja kaikki, vaikka vaelsinkin vain Lönnrotinkadun Siwaan hakemaan Elloksen pakettini ja takaisin. Olen jälkikäteen NIIN tyytyväinen kenkiini kun luin miten Sonia ensin valitsi omiaan tuntikausia urheiluliikkeessä "asiantuntijan" avulla vain saadakseen heti Pyreneillä varpaansa niin huonoon kuntoon, että joutui hankkimaan matkan varrellta varpaista avonaiset vaellussandaalit, joihin taas meni kävellessä kauheat määrät pikkukiviä jotka puolestaan runtelivat hänen jalkapohjansa, minkä vuoksi hän joutui hankkimaan myös typerän näköiset klovnimaiset, kärjestä levenevät vaelluskengät, joissa hänen jalkansa taas liikkuivat niin paljon, että hän pelkäsi saavansa rakkoja jne. jne. jne. Lisäksi Sonia toi mukanaan Chicagosta 70 minttusuklaan makuista energiapatukkaa, oman tyynyn ja vaikka mitä, mutta se ei haitannut, sillä hän lähetti jättirinkkansa aina autolla etukäteen seuraavaan yöpymispaikkaansa ja kulki matkat pienen päivärepun kanssa. Mutta lohdullisinta oli lukea siitä, miten henkisinkin ja intuitiivisin, monessa asiassa esikuvanani pitämäni nainen päätyi siinä missä minäkin kiukuttelemaan mutaisella polulla ja huutamaan tuuleen : "No fucking way!!".

Viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä vielä tähänastisen lokakuun huipennus: roskalava omalla pihalla! Siivosin vintin! Ah mitä onnea raahata jätesäkkiä jätesäkin perään kaikkea kamalaa, kuivuneita maaliteloja, pölyisiä vhs-laitteita, lumppua, silppua, krääsää. Liikutuin joka kerta kun sain heivattua yhden lastin lavan laidan yli, ja pidin mielessäni Oscarpalkituille tyypillisiä pikku puheita: "Tahdon esittää nöyrimmät kiitokseni taloyhtiölle..." -tyyliin. Nyt vintissämme mahtuu liikkumaan! Ja nyt tiedän mitä siellä on! Ja joulukoristeet on järjestetty yhteen jättipussiin! Se oli fyysisesti raskasta mutta henkisesti niin keventävää! Ja moneen päivään edes mies ei rohjennut tuoda roskalavalta mitään ylös asuntoon, vaikka hänen ystävänsä kantoi sieltä jättipakettiautoonsa lamppuja, patsaita ja radioita. Mutta eilen hän toi maalaustelineen, pystytti sen lattialle ja sanoi, että tämä on sinulle, ala maalata!

PMMP: Joutsenet: https://www.youtube.com/watch?v=lQY0bfB8UaY