Perhe

Pikkusisko oli tulossa kustantajan kesäjuhliin ja meille yöksi ja soitti rautatieasemalta.
- Moi, mä oon täällä nyt, mutta menenkin ehkä suoraan vaateostoksille, huomasin just, että mulla on luuserivaatteet...
- Miksi sä panit luuserivaatteet, vaikka tiesit että olet menossa kesäjuhliin?
- No kyllä mää ITTE näistä tykkään tosi paljon, mutta tuli vaan mieleen, että muitten silmissä nää ehkä on luuserihtavat...
- Tyhmää puhetta. Sitä paitsi, jos et tule nyt, et näe vauvaa!
- Mitä, onko teillä vauva?! Siellä nyt vai? Mää tuun heti!

Ja olihan meillä. Miehen siskon nuorimmainen oli käymässä Oulusta mukanaan suloinen kahdeksanviikkoinen, silinterihattukuvioiseen bodyyn puettu pikku Ruut. Sain hänet syliini ja ajattelin näyttää hänelle seinällä roikkuvan Katja Tukiaisen kuvan tytöstä ja bambista.

- Katsopas, tuossa on bambi. Tiedätkö sinä mikä bambi on?
Mies hilautuu kylkeen:
- Ookko nää raukka niin pöljä ettet tiiä mikä bambi on?! Annapas kun suureno kertoo...
Miehen siskon tytär, vauvan äiti, rientää puolustamaan lastaan.
- Tottakai se tietää, se on niin lahjakas!
Ja kaiken tämän keskellä pieni Ruut katselee hämillisen näköisenä ympärilleen ja maistelee vähän nyrkkinsä reunaa, sillä tutti on taas vierinyt jonnekin. Sitten äiti ottaa lapsensa ja vie hänet Peurahuoneeseen vaipanvaihtoa varten. Seuraan perässä ja haastattelen:
- Onko teillä jotain lapsenkasvatusperiaatteita jo mietittynä?
- Noo, isänsä on niin hurahtanu, että antaa takuulla kaikessa periksi (kutittelee vauvaa). Mutta minä aion pittää kuria! (suukko mahaan) Niin että alapas nyt käyttäytyä siinä! (vauva ynisee ja huitoo pikku käsillään) Ei se, että on kaksi kuukautta vanha, oo mikkään selitys!

Kuva Jellycatin pehmoeläinkatalogista...

Seuraavana aamuna lähdemme pikkusiskon kanssa samalla bussilla Tampereelle, josta minun on tarkoitus jatkaa mökille ihanaa elokuun minilomaa viettämään. Ohitamme ison einestehtaan,jonka seinustoilla on valtavia rekkoja perä oveen kiinni ajettuina joko purkamassa tai täyttämässä lastiaan. Mieleeni nousee ruma näky.
- Ajattele, tuolta ne marssittaa nauta- ja possuparkoja teuraalle...
- Ei kai ne niitä TUOLLA teurasta?!
- Missäs sitten?
- No, jossain...muualla. Ei kyllä varmaan tekisi ikinä  mieli syödä lihaa, jos näkisi miten se tapahtuu.
- Niinpä.
- ......
- .....mutta minipossut on kyllä ihania! Ja shetlanninponit! Otetaas oikein kuvahaku....(räplää kytkykaupalla hankkimaansa iPhonea ja esittelee hakunsa tuloksia, kunnes kyllästyy ja alkaa esitellä perheen lemmikkien, marsujen kuvia. Marsu hedelmäkulhossa, marsu teekupissa, marsu lautasella..), kunnes kyllästyy siihenkin, panee puhelimensa pois ja kysyy:
- Missä kaupungissa asuisit, jos olis pakko muuttaa pois Helsingistä?
- No, kai se sitten olis Tam...
- Niin! Tampere on munkin mielestä kaikista mahtavin kaupunki. Siälä on kaikki mitä ihminen tarvii. Mää en asuis missään muualla. (Pikkusisko asui opiskeluaikanaan pari vuotta Helsingissä. Ei tykännyt.)

- Mutta jos olisi pakko muuttaa?
- En mää suostuis! Tai no, ehkä Kangasalle...
- Sehän on käytännössä sama asia! Ja muutenkin, ei tollai voi ajatella! Voihan olla että sun mielestä vaikka Vancouver olisi sata kertaa parempi, mutta sä et vaan tiedä sitä.
- Mitä mää jossain Vankuuverissa tekisin?! Tulis kauhee ikävä miestä ja lapsia. Ja marsuja!
- Ne olis mukana, teidän perhe vaan asuis siellä ja..
- Kauhee riesa muuttaa johonki ulkomaille! Ei, kyllä me pysytään Tampereella!

Pikkusiskon perhealbumista... marsu lautasella.

Ja onhan Tampereessa puolensa. Leppoisa meininki. Paitsi että heti kun avaan linja-autoaseman oven, kuulen miten  odotussali raikuu kovaäänisesta haukkumisesta ja murinasta. Musta labradorinnoutajan pentu hyppii ja tempoo hihnassa. Omistaja katselee sen riehumista ja juttelee vieruskaverilleen:

- Muuten kiva koira, mutta kauheen akressiivinen. Vaikka miten päin olis, niin se vaan puree! Emmää tiä... tarttis varmaan kasvattaa...

Haukku sattuu korviini, ja lisäksi tunnen itseni nälkäiseksi, joten jätän mökkikamppeeni säilytykseen ja lähden Koskikeskukseen. Ostan Kirja-Kärkkäiseltä mökkilukemista ja pohjakerroksen uuden halpamarketin lounashyllystä pätkän lämmintä mustaamakkaraa, jonka nautin lounaakseni linja-autoaseman takapihan portailla istuen. Olen todella mökkiloman tarpeessa kaiken riuduttavan helteen ja asiakaspalvelun ja kaupunkihömpötyksen jälkeen (sehän on selvää, ottaen huomioon pikkusiskolta saamani HSP-diagnoosin). Aion lukea monta, monta, monta kirjaa keskeytyksettä ja kuunnella haapojen läpinää ja veden liplatusta ja tulen rätinää saunan pesässä. 

HSP- Highly Sensitive Pig...eikun Person

Mutta vaikka pääsen mökille, ei rauhoittuminen ota onnistuakseen. Puhelimeni soi koko ajan (Helsingin Sanomien kauppias, mies, isosisko...) ja kun se pirahtaa kolmannen kerran puolen tunnin sisään, luonnonrauhan rikkoo pahiten oma vimmainen  "VOI HELVETIN KUUSTOISTA!!!"-kiljahdukseni ja keinusta kuuluva äidin "Hi hi hii...!". Äidistä on mahtavaa olla eläkkeellä. 

Mutta kyllä se mökkiloma vähitellen käyntiin pääsee. Luen Fay Weldonin "Rakkauden ilot ja surut", Lars Sundin "Pienen onnellisen saaren", närpin vähän Fay Weldonin "Ystävättäriä" ja sieltä täältä Isä Camilloa, sekä luen säästellen paikalliselta kirpputorilta kolmella eurolla hankkimaani Robert Galbraithin, eli oikeasti J.K. Rowlingin "Käen kutsua" (oikea löytö, ja kohta tulee toinen osa, innostuin luettuani, että Lontoo-kuvaus on äärimmäisen tunnollista ja todenmukaista, niin että jos haluaa mennä koluamaan tapahtumapaikkoja, kaikki pubit ja teatterit ja kadut on takuulla oikein merkitty ja kuvattu, mikä aina lisää kirjan arvoa!). Mutta sitten erehdyn katsomaan aamuteeveetä ja siellä esitellään syksyn uusia tietokirjoja ja samalla vanhoja tietokirjoja, jotka ovat jotenkin aikanaan olleet mullistavia. Hesarin kulttuuritoimituksen esimiehellä on kädessään "Tamminiemen pesänjakajat" ja kuva näyttää miten toiseen haastatteluun valmistautuva Ilkka Kanervakin oikein kärkkyy sitä käsi pitkällä ja valittaa että hänen "Tamminiemen pesänjakajansa" on kateissa, eikä löydy, "vaikka hän on etsinyt sitä koko kesän".

Muistan että meillähän on se hyllyssä! Ajattelen että kai sen voisi piruuttaan lukaista. Menen mökkiin ja katson kirjahyllystä, mutta en löydä. Sitten menen aittaan ja katson sieltä kirjahyllystä. Ja pärekorista, joka myös on täynnä kirjoja. Ei missään. Tiukkaan isältä missä "Tamminiemen pesänjakajat" on ja hän kysyy että mitä sinä sillä, sehän on ikivanha kirja, eikä hänen muistaakseen juuri mistään kotoisin ja että eikö minua sentään  kiinnostaisi enemmän se Esko Seppäsen rikkaista perheistä kertova uutuus ja minä sanon tuskastuneena, että kiinnostaa, mutta se on julkaistu kolme TUNTIA sitten eikä sitä näin ollen mistään tähän hätään saa ja että etsikää nyt vain se "Tamminiemen pesänjakajat" ja tuokaa minulle saunamökkiin! Mutta ei sitä löydy ja tyydyn selitykseen, että se on varmaan Kangasalla jossain kirjahyllyn perukoilla. Mutta kun parin päivän päästä pääsen tonkimaan Kangasalan kirjahyllyä, ei sitä löydy sieltäkään! Eikä kaapeista, eikä epämääräisestä "poistokirjojen" pinosta, joka on kasattu vaarallisen näköisesti vaatehuoneen ylähyllylle. Sen sijaan törmään valkoiseen korttiin, jossa on mustalla tussilla piirretty karvainen ötökkä ja teksti "Tervetuloa Kunnas-kerhoon!". Isken kortin pöytään kesken olevan ristisanan päälle, jonka kimpussa isä ähertää.

- Oletko sinä mennyt liittymään Mauri Kunnas-kerhoon?!
- Juu!
- Minkä ihmeen takia?!
- Noo, saa kätevästi hänen teoksiaan, ja...(työntää kortin sivuun ja on taas keskittyvinään ristisanan ratkomiseen, mutta minä painan päälle niuhoon keski-ikäistyyliin).
- Kuinka se liittyminen oikein tapahtui?
- Helposti. Ja nopeasti! (osat ovat tosiaan vaihtuneet, hänhän on suorastaan nokkava).
Minulla olisi paljon hyviä argumentteja, joilla voisin panna hänet ahtaalle (nehän ovat lastenkirjoja ja nuorinkin lapsenlapsista on jo neljäntoista ynnä muuta ynnä muuta), mutta en ehdi jäädä kinaamaan, sillä olen menossa isolle siskolle kylään.

Toisaalta Kunnas-kerhosta tuli etsimättä mieleen yksi perheen ikivihreistä anekdooteista, ja koska se liittyy isoonsiskoon, jonka luokse olen juuri menossa, kerron sen häthätää tässä välissä. Olen täysin kuulopuheiden varassa, sillä tämän tapahtuessa en ollut vielä edes syntynyt tai jos olinkin niin korkeintaan vuoden, parin ikäinen. Kumminkin:

Isosisko (joka siis siihen aikaan oli aika pieni) ryntää kotiin kiihdyksissään ja huutaa:
- MINÄ LIITYIN, MINÄ LIITYIN! Nyt  minä olen LIITTYNYT!
Vanhemmat ovat ymmällään ja kyselevät, että MIHIN ihmeeseen sinä oikein olet mennyt liittymään johon isosisko tuhahtaa halveksivaan sävyyn, että "No en kai minä nyt SEMMOISIA mennyt kyselemään!"
Myöhemmin kävi ilmi, että isosisko oli liittynyt Naisvoimistelijoihin.

Nyt hän ottaa minut vastaan uudessa Kaukajärven kodissaan ja haluaa heti, että katsomme yhdessä YouTubelta Marilyn Monroe-dokumentin, joka käsittelee hänen viimeisen, kesken jääneen elokuvansa "Something's got to give" filmauksia ja jossa haastatellaan elokuvanteossa mukana olleita ja näytetään tietysti paljon kuvaa Marilynistä. Isosisko osaa liki kaksituntisen dokumentin vuorosanoineen lähes ulkoa ja kun ruutuun ilmestyy valkohapsinen vanha mummo, jolla on tulipunaiset huulet ja mustaa ripsiväriä, ja jonka nimen alle ilmestyvä titteli paljastaa hänen toimineen elokuvassa " Marilynin sijaisena", isosisko riemastuu:

- Tuo eukko se jaksaa nillittää Marilynin käytöksestä! Antaisi olla jo!
Jossain vaiheessa kyllästyn puuduttavaan dokumenttiin ja sanon että tämä on tylsä, pannaan jo pois, johon isosisko sanoo, että jos jännitystä kaipaat, niin näppäile hakusanoiksi vaikkapa "marilyn", "murder" ja "conspiracy".

Marilyn, her last days (musiikkivideo):  https://www.youtube.com/watch?v=GgwIzrfpbKo&feature=related

Siivilä

Jokin aika sitten pikkusisko soitti onnitellakseen:
- Moi, iloitse, et olekaan ADD!
- Enkö..?
- Et! Mutta kylläkin HSP.
- Mi..?
- Highly Sensitive Person. Tee vaikka testi, vaikka en kyllä usko että edes tarvitsee vaivautua.

Sitten hän kertoo miten ovat miehensä kanssa tehneet testin ja saaneet kumpikin rutosti pisteitä ja testanneet samaan syssyyn lapsetkin, jotka onneksi olivat saaneet huomattavasti pienemmät lukemat. Ja hän kyselee, että onko sellaista ja sellaista ja ilmeneekö sitä ja tätä ja kyllähän sitä nyt ihmisellä monenlaista ilmenee, mutta yleensä en jaksa pitää siitä sen suurempaa meteliä. Mutta ihan testikysymysten ulkopuoleltakin voin lonkalta ilmoittaa muutaman  asian, jotka minua piinaavat aika ajoin. En kestä ylhäältä päin tulevaa keinovaloa. En siedä sitä, että joku seisoo takanani. Nälkä ajaa minut nopeasti hulluuteen (paitsi paaston aikana, silloin rauhoitun, mutta se onkin ihan eri juttu). Joskus pelkästään se, että joudun olemaan samassa huoneessa ihmisen kanssa, jolla on mielestäni epämiellyttävä ääni tai ärsyttävä intonaatio, tai joka vain sanoo tyhmiä asioita, saa aikaan musertavan tunteen, että minulta vaaditaan liikaa. No, nuo vain pikku kuriositeettina, en viitsi paljastaa itsestäni liikoja. Sitä paitsi kuten pikkusisko ADD-diagnoosin uhan alla totesi, oli mikä oli; näillä mennään!

Aivot ovat kyllä mielenkiintoinen elin. Omani ovat tulleet hyvin valikoiviksi vaelluksen jälkeen. Ne siivilöivät oman ihmeellisen logiikkansa mukaan mikä menee läpi ja mikä ei. En pysty esimerkiksi millään ottamaan todesta sitä,  että Alexander Stubb on muka pääministeri (ja vielä vähemmän, että Antti Rinne on muka valtiovarainministeri). Enrique Iglesiaksen typerä kesähitti "Bailando" tulee radiosta monta kertaa päivässä. Työpäivän mittaan saatan joutua kuulemaan sen viisikin kertaa. Silti, joka ikinen kerta, kun laulu alkaa, luulen pienen hetken että äänessä on se Vesa Matti Loirin pitkänenäinen sketsihahmo, joka lauloi sen "Nauravan kulkurin", vai mikä se nyt oli.  Lisäksi olen lukenut moneen kertaan tutkimuksesta, jonka mukaan ihminen ei erota polyesteriä puuvillasta, kyseessä on pelkkä mielikuva toisen materiaalin paremmuudesta, ja että sikäli on ihan se ja sama kumpaa helteellä päälleen kiskoo. Tutkimustulos on kiistaton. Mutta en pysty uskomaan ja luen artikkelin uudelleen ja uudelleen! Luen ja uskon sen ajan kuin artikkelin lukeminen kestää ja heti perään lakkaan uskomasta. 

Toisaalta jotkut asiat menevät läpi ihan vaivatta kertaheitolla ja jäävät muistiin saman tien, vaikka ei mitenkään olisi tarpeen. Niin kuin se, että kohusaarnaajan keikalla jalkapallostadionilla Johanna Tukiaisen tukkaan ilmestyi Jeesus! Ja että Orlando Bloom huitaisi ibizalaisessa yökerhossa Justin Bieberiä nokkaan ja muut yökerhovieraat nousivat ylös taputtamaan. Ja miehen jokin aika sitten paljastama kamala repliikki äidilleen,  kun isoveljen ruumis kolmekymmentä vuotta sitten viimein löytyi merestä Pitkänsillan tuntumasta ja mies, jonka piti kertoa suru-uutinen äidilleen,  oli  kömpelyyksissään töksäyttänyt: "Kuule äiti, nyt sulla ei oo ennää ku kaks lasta jälellä..." Ja puolustuksekseen paheksuntaani: "No mutta ku sehän oli totta! Ja arvasi se sen jo muutenkin!"

Mies on edelleen Oulussa. Hän tulee huomenna takaisin, mikä on mainio juttu. Jopa parempi kuin se, että hän ylipäätään meni sinne, mikä sekin oli aivan mahtava juttu. Olen saanut olla rauhassa ja tuppisuuna. Olen lukenut kirjoja (Tove Janssonin novellikokoelman "Viesti", Anita Brooknerin "Hyvää seuraa", Barbara Ehrenreichin "Nälkäpalkalla". Suosittelen, suosittelen, suosittelen. Seuraavana vuorossa on Hemingwayn "Nuoruuteni Pariisi", jonka ostin kirpputorilta kuudellakymmenellä sentillä.  Kävin Ateneum-salissa kuuntelemassa esittelyn Toven taidenäyttelystä ja kuljin siellä varmoin askelin ylpeänä ja pöyhkeänä kuin vain ihminen, joka on jo käynyt siellä, tietää mitä missäkin salissa on, mitä haluaa nähdä ja minkä tällä kertaa jättää väliin. Olen nauttinut yksinolosta aivan häpeämättömän paljon, vaikka koti onkin kuuma ja pölyn vallassa, mille kummallekaan en tunnu saavan tehdyksi paljoakaan. Ja olen tehnyt Tove-retkiä. Aamulla kävin katsomassa taloa, jossa hän asui pitkään ja jossa hänellä oli se kuuluisa ateljee. Se on ihan tässä lähellä, Ullanlinnankadun ja Kasarmikadun kulmassa.

Ajattelin siinä tallustellessani, että näillä nurkilla on tapahtunut, jos ei kaikki, niin ainakin paljon, mitä Toven historiaan tulee. Jatkoin vielä Katajanokalle Luotsikadulle, sielläkin oli hyvät vibat (mutta kuumaa, vaikka kello ei ollut vielä yhdeksääkään.)

Luotsikatu

Kun mies soitti Oulusta ja pieni Vilma halusi tietää mitä olin syönyt "päivälliseksi", jouduin vähän kaunistelemaan totuutta. Vilman perheessä syödään joka päivä tasan kello viisi isän valmistama päivällinen, ei mitään eineksiä, vaan kunnon ruoka jonka valmistus kestää ikuisuuden. Usein kyytipoikana tarjotaan myös kotona leivottua leipää. En voinut millään tunnustaa, että  en ollut syönyt mitään laadukasta päivällistä, vaan ainoa kriteeri ruualleni oli, että sen pystyi ronkkimaan suuhunsa yhdellä kädellä (toisessahan on koko ajan kirja), ja että sen valmistaminen oli helppoa ja nopeaa. Nuudelit ovat mahdollisia, samoin juustoleivät ja tonnikala (suoraan purkista). Myös hedelmät, kunhan ne eivät vaadi vaivalloista pilkkomista tai kuorimista tms. Luumut ja viinirypäleet ovat hyviä. Banaani on jo vähän vaikeampi, kirja pitää laskea pöydälle kahdeksi sekunniksi. Mutta en halunnut valehdella yhtään enempää kuin oli tarpeen, vaan pyöristelin vähän kulmia ja  sanoin nauttineeni päivälliseksi tonnikalapastaa (eihän hänen eikä kenenkään tarvitse tietää, että tonnikalan ja nuudeleiden välillä oli useampi tunti) ja jälkiruuaksi hedelmäsalaattia. Olihan se...melkein.

Chrissie Hynde: You or No one: https://www.youtube.com/watch?v=16O3ZKJmol4

Elokuun tuulia

Kauan kaivattu tuulenvire!

Kai teilläkin pää on niin helteen pehmittämä, ettei mitään kovin lennokasta juttua irtoa? Myöntäkää! Meillä on ollut niin nahkeat oltavat sekä kotona että lelukaupassa, että pidän itseäni onnekkaana kun en vielä ole saanut sydäriä, eikä mieskään. Hän tosin lähti eilen aamulla Ouluun, jossa oli tänään hänen  siskonsa nuorimman tyttären esikoisen ristiäiset ja viikonloppuna pikashakin SM-kisat, joihin tuli yllättäen hulppea pullalahjoitus (ristiäisistä ylijäänyttä nisua)! Mies on laittanut päivän mittaan useita kuvaviestejä, jotta pysyn kärryillä tapahtumista ja ilokseni panin merkille, että ennen h-hetkeä pieni söpöläinen oli puettu meiltä saatuun, sydämellä koristettuun bodyyn! Nimeksi tuli R...L. (suojelen hänen identiteettiään). Viimeksi kun tiedustelin mitä juhlissa on meneillään, oli käynnissä kuulemma tietokilpailu. Kuinkas muuten, miehen suvun ristiäisissä...Eilen illalla alkoivat verhot varovasti liikahdella ja sisään alkoi viimein, pitkä odotuksen jälkeen virrata ilmaa! Ah autuutta! Kotimme oli pitkästä aikaa suorastaan viileä!

Olen kyllä mielelläni vaihteeksi yksin kotona. Välillä tuntuu, että voisin olla omissa oloissani vaikka kuinka kauan, mutta itse asiassa ei mene montaakan tuntia kun jo tekee mieli kysellä toisen perään. Ja kun mies laittoi niin monta kuvaa suvun lapsista, ajattelin laittaa vastineeksi kuvan omasta todellisuudestani; ostin iltapäivällä Hietsun kirpputorilta Jens Lapiduksen "Luksuselämää"-kirjan ja Alkosta rosé-viiniä (ensin mainittu on ainakin ensivaikutelman perusteella luvattoman surkea, jälkimmäinen oikein hyvää) ja laitoin kuvan ostoksistani miehelle, joka oli juudasmaisesti kierrättänyt sitä ristiäisvieraiden keskuudessa saattaen minut naurunalaiseksi juhlavalla hetkellä! Koska Lapiduksen kirja oli niin huono, panin sen aika nopeasti sivuun ja kuuntelin vähän musiikkia ja tanssahtelin ympäri olohuonetta. Musiikista tuli mieleeni aivan hassu sattuma, josta minun piti kertoa jo aiemmin, mutta unohdin!

Olin 90-luvun puolivälissä raatamassa Pariisin Disneylandissa. Ei siitä sen enempää (kamalaa oli!), mutta siihen aikaan Axelle Redin "Sensualité" oli suuri hitti. Se soi koko ajan joka paikassa. Sellaisiahan hitit ovat. "Sensualité" leimasi vahvasti Pariisissa viettämääni aikaa. Minulla on vieläkin Axellen CD hyllyssä muistona tuolta ajalta.  MUTTA siitä on kulunut miltei kaksikymmentä vuotta. Ei sen enää pitäisi missään soida! Ei se nyt herranen aika sentään mikään klassikko ole. Ja kumminkin kun jalkauduimme lentokenttäbussista Montparnasselle ja kävelimme hotellille, kuulin taas sen saman viisun! Se kantautui jonkin kebab-pizzerian avoimesta ovesta jalkakäytävälle. Muistan ajatelleeni tyrmistyneenä, että eikö täällä ole tapahtunut mitään kehitystä!? Mutta sitten mieleeni juolahti toinen ajatus: tämä on merkki! Pariisi on pantannut jotakin minua varten! Jotain, joka jäi siinä raataessa ja kiroillessa huomaamatta ja jonka se haluaa minun ymmärtävän. Ja nytkin olimme siellä vain yhden yön ja ajatukset olivat jo aivan muualla, tulevassa vaelluksessa. Minun pitää vielä palata Pariisiin, se on selviö! Ehkä jo ennen joulua? 

Matkustusinto vain vahvistui, kun luin Tove Janssonin elämästä ja töistä kertovan, Tuula Karjalaisen kirjoittaman "Tee työtä ja rakasta"-kirjan. Se oli pakko saada ja ahmaista heti kun olin käynyt Ateneumissa katsomassa sen Tove Jansson-näyttelyn  ystävättären kanssa, vaikka se oikeastaan oli tähän saumaan vähän tyyriimpi opus kuin mihin minulla olisi ollut varaa. Mutta en kadu! Sain kirjasta valtavasti inspiraatiota, tai Tovesta se inspiraatio tietysti kumpuaa, hänen persoonastaan ja töistään, ja jos se näyttely aiheutti sen, että oli pakko saada se kirja HETI (vaikka Korkeavuorenkadulla olen nähnyt sen erään divarin ikkunassa ja siellä se nytkin jököttää, mutta silloin se oli kiinni ja kuten jo mainitsin, kirja oli saatava HETI), niin se kirja puolestaan aiheutti sen, että nyt on haalittava itselleen ja luettava koko Toven kirjallinen tuotanto mahdollisimman pian uudelleen ja sinne näyttelyyn pitää myös mennä vielä uudestaan. Mikä ei ole ongelma eikä mikään, kiitos OAJ:n jäsenedun, edullisen vuosikortin Ateneumiin, Kiasmaan ja Koffin taidemuseoon. Kauniita, kivoja, inspiroivia ja aitoja asioita tulee vaalia! 

Eiväthän nämä riitä mihinkään!

Mistä tulikin mieleen vielä yksi asia, jonka haluan jakaa. Aika usein joku nuori neiti unohtaa käsilaukkunsa lelukaupan leikkinurkkaukseen. Masentavan harvoin käsilaukkua tullaan hakemaan. Avaan aina laukut siinä toivossa, että sisältä löytyisi johtolanka laukun omistajasta. Jokin aika sitten  pelästyin pahanpäiväisesti! Suloinen pallokuvioinen pussukka kätki sisälleen mitä irvokkaimman näyn! Kiljaisin, hyppäsin puoli metriä kauhusta  ja kutsuin väräjävällä äänellä pomoa katsomaan. Hän kohautti olkiaan ja sanoi huolettomasti; sehän on Brätz, ne ovat tosi suosittuja. Suosittuja? Mietin hiljaa itsekseni että kenen keskuudessa, satanistien lasten vai kenen? , mutta ilmeisesti ihan tavallisten pikkutyttöjen. Voin olla vanhanaikainen, mutta sanonpahan vain, että jos joskus haluaisin kirjoittaa kauhuromaanin, laittaisin ehdottomasti kanteen Brätzin. Sen pelottavampaa ja irvokkaampaa otusta ei ole!

Brätz!

Axelle Red: Sensualité: https://www.youtube.com/watch?v=iXKkxZ7U-lo

Kesäisiä keskusteluja

Saunamökin ötökkäverho kahahtaa ja esiin työntyy  äidin käsi, jossa on Dominokeksipaketti (perhekokoa). Äiti jää ovensuuhun seisomaan ja kysyy: "Ollaanko me sinun mielestäsi isän kanssa vanhoja?" Lasken Isä Camillon kädestäni, nousen sieppaamaan keksit, vilkaisen vielä varmuuden vuoksi vitsaileeko hän, ja kun näyttää että ei välttämättä, vastaan että herranjestas, tehän huitelette kumpainenkin kahdeksissakymmenissä, ei kai se tuossa vaiheessa enää mikään mielipidekysymys ole. Ja lisään vielä pelkääväni, että kohta he eivät enää jaksa hoitaa minua!Vaikka toisaalta samaan aikaan isä tekee lähtöä kirkonkylälle, jossa järjestetään triathlonkisat (tai pikemminkin "riatloni", niin kuin täällä päin lausutaan). Koska keli on helteinen, olen vähän huolissani hänen jaksamisestaan ja kysyn että pitäisikö hänen ottaa varalta pullo energiajuomaa mukaansa, mihin hän katsoo tarpeelliseksi selvittää, että "Ei ei, en minä osallistu niihin kisoihin , vaan pelkästään niiden liikennejärjestelyihin." Sitten kerron isälle ja äidille jutun, jonka kuulin Mellunmäen ystäväpariskunnalta. Toinen heistä on kotoisin Kuhmosta, ja paikallisradiossa oli haastateltu jotain lähes satavuotiasta teräsmummoa, joka elelee edelleen yksin talossaan. Haastattelija oli kysynyt, että mitenkäs se elo sujuu, johon mummo oli sanonut, että voi kuule, kyllä nyt on ihanaa ja helppoa, kun hän sai nuorimmankin lapsensa vanhainkotiin... Raportoin "riatlonista" miehelle Helsinkiin, että minulla on aitiopaikka tässä saunamökin terassilla, mutta saan vastineeksi vain kuluneen ja rasistisen vitsin "Mikä on mustalaisten triathlon? Juosten uimahalliin ja pyörällä kotiin!"

Riatlonisteja

Olin tosiaan mökillä ja ihanaa oli taas, vaikka minua alkaa jo itseänikin naurattaa, että pitääkö nämä samat asiat tosiaankin ikuistaa joka ikinen kesä (ranta, 18-vuotias aamutakkini lojumassa kalliolla, itse terhoista kasvattamani tammet, omenat, pihasta poimitut mansikat vaaleanpunaisessa Mokomukissa jne. jne. jne). Uutuutena sentään ikuistin soman retiisisatoni.

Tässä ei suinkaan ole KOKO sato...

Kylvin niitä vanhaan emalivatiin ja menestys oli niin huikaiseva, että kylvin saman tien toisenkin vadillisen. Mies oli Helsingissä, mutta soitteli kyllä taajaan aloittaen aina heti aamusta selostamalla tuttuun tapaansa mitä unta oli nähnyt ("Aivan hirveetä, siinä unessa oli, tiedätkö,  KARHU! Mutta se oli vain jalkapallon kokoinen, joten minä ajattelin että tuskin se kovin vaarallinen on. Sillähän on niin pieni suukin...Mutta SITTEN...")

Oma mökki on tietysti kaikkein rakkain ja  ihanin, mutta kyllä muillakin on hienoja paikkoja. Miehen siskon edesmennyt appi on rakentanut perheelleen hirsimökin Sammattiin joskus 1950-luvulla ja siitä irtoaa edelleen runsaasti iloa suvun jäsenille.Innostuimme pyöräilemään sinne miehen kanssa, mikä näin jälkikäteen vähän hirvittääkin kun ajattelee niitä kaikkia mäkiä yhdistettynä suoraan ylhäältä (hatuttomaan) päähäni paahtavaan armottomaan aurinkoon ja hirmuhelteisiin. Onneksi meidät tultiin sovitusti hakemaan Saukkolasta autolla, joten säästyimme kaikkein hirveimmiltä mäiltä ja hiekkatieltä, ja tänään meidät autettiin samalla tyylillä alkuun niin että päivämatka lyheni armollisesti parillakymmenellä kilometrillä. Silti eilinen matka oli 72kilometriä ja tämänpäiväinenkin 53km. Se riittääkin minun osaltani tälle vuodelle (vaikka kangasruusuin koristellut pyörälaukkuni saivatkin osakseen runsaasti myönteistä huomiota).

Kyltti Sammatinmökin terassilla

Mieskin on viettänyt Sammatin mökillä runsaasti aikaa lapsuudessaan ja nuoruudessaan, ja pyöräillessämme hän muisteli, miten hänellä kerran pääsi Sammatissa itku! Hän oli ollut jotain yhden- kahdentoista ikäinen, oli ollut pimeä elokuinen ilta ja hän oli yhtäkkiä tajunnut, että jonain päivänä äiti kuolee! Ja isä! Ja kaikki! Ja siinä hän oli itkeä tihuuttanut tämän kauhean eksistentiaalisen oivalluksen vallassa ja isosisko oli yrittänyt lohduttaa (voi kuule, niin se vaan menee...), mutta sitten hänkin oli ajatellut asiaa tarkemmin ja yhtynyt pikkuveljensä itkuun ja siinä he olivat nyyhkineet yhdessä elokuisessa illassa kaiken katoavaisuutta. Kun myöhemmin olimme jo turvallisesti perillä ja istuskelimme laiturilla jalat vedessä, soitimme siskolle Ouluun ja kysyimme muistaako hän tätä, mutta ei kuulemma yhtään muistanut. Mies muisteli myös miten kiva oli nukahtaa tuvan yläpetiin, kun isosisko ja tämän mies ja kylässä olleet Tuula ja Steffi istuivat pöydän ääressä iltaa ja juttelivat ja lasit kilahtelivat ja yö tuntui jatkuvan loputtomiin ja jatkuikin! 

Lumpeita!

Nyt Sammatin mökillä oli miehen siskon poika vaimonsa ja kahden pikku tyttärensä kanssa. Juttelin pikkutyttöjen kanssa pitkään laiturilla lelukauppabisneksistä. Heitä kiinnosti kovasti, mihin ne rahat sieltä kassasta joutuvat. Selitin, ettei sinne oikeastaan tule niin kauheasti rahaa, kun niin moni maksaa nykyään kortilla, mutta että ne rahat, jotka sinne tulevat, viedään pankkiin. Tytöt olivat vähän pettyneitä, että enkö saakaan pitää niitä rahoja itse ja viedä niitä  kotiin, johon selitin, että saan minä osan niistä rahoista aina palkkapäivänä tilille ja että aika paljon menee myös siihen, kun ostamme liikkeeseen uusia leluja, mikä ihmetytti tyttöjä suuresti (Mitä?! OSTATTEKO te leluja!? Ettekö te teekään niitä ITSE?!). Tytöt värkkäsivät heille tuomistani pujoteltavista kukista sormuksia, vöitä, kaulaketjuja, rannerenkaan suvun uusimmalle tulokkaalle, kaksikuukautiselle vauvalle, ynnä muuta,  mutta halusivat  puhua vielä vähän rahasta, ja tiedustelivat, että jos ostan sieltä lelukaupasta heille tuliaisia, niin laitanko ITSE rahaa sinne kassaan. Sanoin että kyllä vain, mutta että vielä tavallisempaa on, että maksan pankkikortilla, jolloin ensin näppäilen summan koneeseen ja sitten kierrän pöydän toiselle puolelle syöttämään korttini ja sitten tulen taas takaisin kassan taakse. Heistä se oli aivan kertakaikkisen hassua. Sitten mies innostui hyppelemään laiturilta pikkutyttöjen kanssa kilpaa alustaen, että hän hyppää niin pitkälle, kuin ihmisen on ylipäätään mahdollista hypätä, joten tyttöjen ei pidä olla liian pettyneitä omiin tuloksiinsa... Minä ihmettelin kuka hullu käyttää laituria, kun tarjolla on juuri sopivasti syvenevä hiekkapohjakin, siirryin sinne ja viivyin järvessä hyvän tovin.

Matti Johannes Koivu: Vain elämää: https://www.youtube.com/watch?v=K99JhVZD1BA

Palloiluja

Tämä kesähän tuntuu pitkältä! Ehkä se johtuu siitä, että sain siihen alkuun ikään kuin kaksi kesäkuuta putkeen, kun sama alkukesän vihreys ja raikkaus koettiin ensin Espanjassa ja sitten vielä kotona. Tai sitten se johtuu noista pallokisoista, jotka luojan kiitos päättyvät tänään. Kysyin eilen aivan vilpittömästi, kun taas kerran asetuimme yötä vasten katsomaan ottelua miniatyyritelevisiomme eteen ystävien kanssa, että onkohan maailmassa YHTÄÄN ihmistä, joka kehtaisi olla sitä mieltä ettei ole vielä saanut jalkapallosta kyllikseen, vaan soisi kisojen yhä vain jatkuvan. Sellaisia löytyy kuulemma varmasti useampikin. Vaikea kyllä uskoa.

Olen ollut kaksi viikkoa aamusta iltaan lelukaupassa töissä, kuutena päivänä viikossa. Kerskun sillä kaikille. Se on niin aikuismaista ja vastuullista.  Pääni on huolten raskauttama. Sellaisten kuin  riittävätkö Petteri Kaniini-lusikat ensi viikoksi ja miten asiakkaat ottavat uudet hienot termosmukimme vastaan.

Ja mikä ihme se on mikä saa minut ja asiakkaat aivastelemaan pitkin päivää ja silmät vuotamaan ja tuntumaan paksuilta? Kukkiiko heinä? Fredalla? Mies on ollut yksinäinen. Hän pistäytyy lelukauppaan useamman kerran päivässä valittaen ettei ole kavereita! Illalla hän piinaa minua leikkimään kanssaan (=  katsomaan vanhoja urheiluklippejä you Tubelta, sanomattakin on selvää etten ole järin innostunut). Viimeksi hän kärtti minua katsomaan kanssaan Jukka Keskisalon 3000m:n aidat ("esteet", eivätkä "aidat" senkin tyhmeliini, mies ojentaa vaikka nehän ovat ihan se ja sama asia) Göteborgista vuodelta 2006 ja edes yhden Lasse Virenin juoksun. En suostunut.  Lopulta mies otti Maisa-kukkaronsa ja sanoi, että saat nämä rahat, jos katsot! Tungin rahat (16euroa!!) nopeasti säästöpossuuni ennen kuin hän ehtisi tulla katumapäälle, ja katsoin koko kymmenen minuutin juoksun, jonka lopussa kumpikin kyynelehdimme vuolaasti ja yhden Virenin, ja vielä kaupanpäälle Heli Rantasen heiton Atlantassa. Aamuisin olen käynyt ulkona ja nauttinut kesästä ja merestä. Joskus kun on oikein todella ihanaa ja kaunista, meri liplattaa tai kohisee kevyesti, aurinko paistaa, ruusupensaat tuoksuvat, lämpötila on ideaali, hanhet eivät sähise eivätkä yritä nokkia sääriäni, vaan tyytyvät vain näyttämään kieltä kävellessäni ohi, minulle tulee sellainen olo, että nyt en kestä, olen aivan kateellinen tällaisesta ihanuudesta. Itselleni! 

Hietsun rantakin on monesti vasta lanattu, ihan kuin vain minua varten, ja ani harvoin siellä ketään muuta siihen aikaan onkaan. Nyt siellä on kyllä alkanut kokoontua joku aloittelijoiden kuntopiiri tai juoksukoulu tai vastaava. Mitenkä  niin muka "aloittelijoiden"? No: paksuihin collegehousuihin ja virttyneisiin puuvillaisiin t-paitoihin sonnustautuneet osallistujat pyörittelevät olkapäitään vähän sinne päin ja venyttelevät etureisiään hätäisin nykivin liikkein tasapaino horjuen ja heidän päänsä pyörivät kun he katselevat mitä muuta rannalla mahdollisesti olisi tarjolla edessä seisovan nuoren, viimeisen päälle treenatun pojan komentelun lisäksi. Heti kun he alkavat mieltää itsensä oikeiksi kuntoilijoiksi, he painelevat epäilemättä ostamaan kevyet tekniset paidat ja housut. Ja sitten he kuuntelevat keskittyneesti treenattua komentelijapoikaa kuin tämä olisi suurempikin guru. Nimimerkillä "kokemusta on".

Lauantaisin, kun suljen aikaisemmin, luvassa on heti ollut huvitusta. Viime viikolla meidät oli kutsuttu kylään Mellunmäkeen. Mainitsin Lappihaaveestani isäntäparille. (Sinne elä mene! Siellä ei ole kuule  YHTÄÄN MITTÄÄN!). He kertoivat miten menevät taas jouluna kolmeksi viikoksi Thaimaahan syömään ja lämmittelemään ja katsomaan paikkaa josta nipin napin selvisivät hengissä kymmenen vuoden takaisesta tsunamista, jolloin olivat neuvoneet Sauli Niinistöäkin, että nyt kuule, Sauli, kannattaa varmaan painella tuohon päinvastaiseen suuntaan. Aika lujaa. Kysyin varovasti, että eikö siellä Thaimaassa ole, tuota, joiltain osin, vähän ällöttävääkin...(Voi kuule, näkisitpä niitä tollukoita siellä! Hikisiä möhömahoja! Hyvä että ossaavat kengät laittaa oikeisiin jalakoihin, ja siellä ne, kuule, painelevat kaunis nuori tyttö käsipuolessa, voi herranjestas sentään miten YÖKÖTTÄVVÄÄ!).

Eilen lähdimme toisen ystäväpariskunnan kanssa työpäiväni jälkeen Lintsille jokakesäiseen mittelöön, "Tähtipallojen" heittelyyn. Tänä vuonna palkinnot olisivat olleet hienot: Asterix-pehmohahmoja! Yleensä joku meistä on yltänyt siihen pienimpään palkintoon, mutta tänä vuonna ei kirveelläkään! Lisäksi otimme toisistamme mittaa "Derby".-kisassa (lisää pallojen vieritystä, palkintona parhaalle pinkki pieni sammakko, sen sai ystäväpariskunnan nainen, joka muutenkin kääri joka kisasta parhaat pisteet). Haluan revanssin! Näppini olivat aivan tahmeat hattarasta!

Taivaalle nousi tummia pilviä, pääsin kokeilemaan uuden Olympukseni uutuusvaihtoehtoa "Dramatic",jolla olin jo aamulla ottanut pahaenteisen näköisiä kuvia, joissa kesäinen Fredrikinkatu näytti siltä kuin yllämme leijuisi jokin suurempikin uhka kuin se, että jousipyssyt tai Lotan possut loppuvat.

Ulkona tällaista...

Sisällä tällaista...

Kävelimme kahvila Pirittaan, jossa me naiset joimme hienot mojitot ja miehet tylsät oluet ja sieltä pikkuhiljaa keskustan halki meille Punavuoreen katsomaan sitä Hollanti-Brasilia pallo-ottelua gin tonicin ja viinin voimalla. Nukahdin jo ennen puoliaikaa.

Jukka Keskisalon juoksu Göterborgissa: https://www.youtube.com/watch?v=c4mIjiU6hac

A Camp: I can buy you: https://www.youtube.com/watch?v=vTyDzI7eyuc

Pudotusuhan alla

Tiedän, että viime kerrasta on jo tovi. Sallinette pienen puolustuspuheen tähän alkuun.

Ensinnäkin, en ole voinut todentaa olemisiani ja menemisiäni tuttuun tapaan kuvin, sillä kuten kerroinkin, vanha liila Olympukseni meni rikki eikä uusi pinkki Olympukseni ole vieläkään saapunut, vaikka tilasin sen jo kesäkuun alussa (järkkäriä ei lasketa – liian painava, eikä kännykän kameraa – liian valjuja kuvia). Minähän kernaasti soisin asioiden hoituvan ilman että niitä tarvitsee erikseen varta vasten ryhtyä hoitamaan, ja siksi odottelin tähän asti ennen kuin aloin kysellä kamerani perään. Kuulemma postin kömmähdys, olivat unohtaneet ilmoittaa minulle, että paketti on haettavissa ja kun en hakenut, lähettivät sen lopulta takaisin liikkeeseen. Nyt se on taas matkalla tänne päin. Mutta osittain oma vikani, mitäs menin vastoin parempaa tietoani tilailemaan tavaraa postitse Merkuriuksen perääntymisvaiheen aikana!

Lisäharmia aiheuttavat, kuten niin usein, tietokoneet. Kyllästyin tähän vanhaan, virusten syövyttämään ja kovakouraisen käsittelyn runtelemaan, tulikuumana hehkuvaan ja omia aikojaan sammuvaan rakkineeseen ja hankin impulssiostoksena uuden sillä välin kun mies oli jokakesäisellä "poikien retkellään" Tallinnassa. Mutta  uusi kone kauhistuttaa minua! Menen ihan lukkoon kun pitäisi tehdä sillä jotain. Se on niin erilainen. Ja nopea. Ja arvaamaton. Ja turhan kärkäs ehdottelemaan oma-aloitteisesti kaikenlaista kummallista. Ahdistavaa! Nytkin kirjoitan tällä vanhalla, tämän ääriään myöten kuormitetussa muistissa ovat talletettuina vaelluskuvani, joilla ajattelin koristella tekstini ja you tube suosikkilistani ja kaikki tärkeä, jota en kuitenkaan halua siirtää uuden koneen rasitukseksi, pelkään, että se saa tästä koneesta jonkun tartunnan... 

Traktorin rekisterikilpi

Kolmanneksi, ei tässä nyt niin hirveästi ole ollut aikaakaan kirjoitella, kun on joka aamu pitänyt kerätä vaelluksenjälkeisen pakkomielteensä ajamana 10 000 askelta askelmittariin, mikä minun töpöaskelillani tarkoittaa puolentoista tunnin tepastelua. Vähän alle, jos juoksee myös. Turha luullakaan, että sen saisi kasaan käyskentelemällä mökin tiluksilla. Ei vaikka omasta mielestään olisi hyvinkin aktiivinen ja kuskaisi monta kottikärryllistä rikkaruohoja kompostiin. Sitä ei saa kasaan, vaikka kävelisi kahden kilometrin matkan kirkonkylän K-markettiin ja takaisinkin. Niin tiukassa on kymmenentuhatta askelta! Joten kun aamulla herään, kirjoitan aamusivuni (kolme A4-sivua tajunnanvirtaa), juon kahvin, lähden ulos puoleksitoista tunniksi, menen suihkuun, syön aamupalan ja puen, onkin jo korkea aika lähteä avaamaan lelukauppa eikä siinä mitään blogeja enää ehdi kirjoitella. Ja iltaisin minusta ei yleensä ole mihinkään. Nyt takaraivossani alkoi kyllä ikävästi kaikua se vanhan kansan sanonta ” Kyllä sika syitä löytää – maa roudassa, kärsä kipeä...”, joten nyt stoppi selityksille!

Olimme viime viikonloppuna mökillä ensimmäistä kertaa sitten huhtikuun. Puutarha oli lievästi sanottuna rempallaan. Mutta eipä hätää, revin raivoisasti muutaman kottikärryllisen verran enimpiä heiniä ja voikukkia ja koiranputkia keskeisimmiltä kukkapenkeiltä ja istutin yhtä sun toista valmiiksi kukkivaa kasvia ensiavuksi, muun muassa upeita oranssina hehkuvia olkikukkia. En ole niin ylpeä puutarhuri ettenkö  turvautuisi hanakasti kepulikonsteihin,  jos omat esikasvatukset ja kylvöt ovat jääneet väliin tai menneet pieleen. Ja äsken töistä tullessa ostin alakerran kukkakauppa Andantesta varrellisen purppuraisen verenpisaran, jonka aion seuraavalla mökkireissulla iskeä keskelle kukkapenkkiä. Kurkkasin tänään ennakolta Lidlin sähköistä tarjouslehteä, ja huomisesta alkaen siellä on hintarysähdystarjouksessa laventeliruukkuja! Kolmen ruukun kassi 4,99. Siunattu Lidl! Menen heti aamusta hakemaan kaksi kassia. Vähintään. 

Los Röttelös

Viime aikoina olen mässäillyt nautiskellen myös viihdekirjallisuudella. Ensin luin Liza Marklundin ”Ajojahdin”. Liikaa kidutuskuvauksia ja liian vähän kaupunkikuvausta minun makuuni, lisäksi Annikan ex-mies Thomaksesta on sukeutunut ikävä, katkeroitunut sekopää. Sitten luin Marianne Cederwallin toisen romaanin ”Tästä talvesta tulee musta”, jonka seurauksena innostuin taas Lapista ja muistelin, että Martina Haagkin kirjoitti sen pohjoiseen sijoittuvan romaaninsa ja kun googletin (on se minulla hyllyssäkin, mutta en viitsinyt vaivautua kahta metriä ylös koneelta jossa olin jo valmiina etsiskelemässä halpoja lentoja Kirkkoniemeen tai jonnekin, edes Rovaniemelle tai Kiirunaan), sain selville että siitä on tekeillä elokuva! Jonka pääosissa ovat Martina itse ja Ola Rapace! Joka esittää poromiestä! Mökillä luin vielä hyvän brittidekkarin ”Kylmää valoa”, jossa juotiin alvariinsa teetä,  ja maaseutuelämän innoittamana sikäläiseltä kirpputorilta ostamani Marja-Leena Lempisen kirjan ”Näköalapaikka maalla”, jossa hän esittää ajatuksiaan nykyelämästä ja ihmisen onnellisuudesta/onnettomuudesta ja luonnosta samaan tyyliin kuin Pentti Linkola ja Kaarina Davis, joiden kirjojen viereen minä aionkin Marja-Leenan hyllyyni sijoittaa.

Fiini kaupunki - Pamplona

Tjaah, mitäs muuta? Ai niin tuo otsikko. Innostuin mökillä grillaamaan. Ei olisi pitänyt. Kolistin pussin pohjalta viimeiset grillihiilet hontelon grillimme mahaan. Etsiskelin turhaan sytytysnestettä. Vaivauduin jopa kellariin, mistä  muistona päässäni on edelleen kuhmu. Tungin hiilten sekaan vähän munakennosta repimiäni suikaleita ynnä paperitolloja ynnä tikkuja ja lastuja liiterin lattialta ja ajattelin (aivan oikein!), että eiköhän se näillä syty. Loimotus ei ottanut laantuakseen, joten laitoin vain ritilän paikoilleen ja makkarat siihen. Kohta ne jo houkuttelivatkin miehen katkullaan esiin saunamökistä. Makkarat paahtuivat hetkessä yönmustiksi ja rapeiksi. Seuraavaksi vuorossa olivat lihat. Ne taas eivät ottaneet kypsyäkseen ollenkaan, kuten ei myöskään pannukakku, jonka olin pannut uuniin paistumaan jälkiruuaksi, kun olin unohtanut ettei siitä rakkineesta ole ollut mihinkään enää vuosikausiin. Pannukakku oli hiiltynyt pohjasta pikimustaksi kun sen pinta vielä aaltoili nestemäisenä. Mies keräsi pannukakun pintakerroksen paistinpannuun, ja paistoi sen siinä kypsäksi. Tulos muistutti vähän palanutta munakokkelia. Mies katseli mustia makkaroita, harmaita pihvejä ja möykkyisenä tutisevaa "pannukakkua" ja  kysyi, että jos tämä olisi nyt sellainen telkkarin kokkiohjelma, niin pelottaisiko sinua, että saattaisit joutua pudotusuhan alle? Hah hah. Grillaus on kyllä vihoviimeistä ja täysin yliarvostettua puuhaa.

Los Röttelös

Fiini kaupunki - Leon

Vaellus värittää edelleen elämäämme ja muistelemme yhä miltei päivittäin eri juttuja ja paikkoja. Vuoristokylien siunattuja baareja, joissa oli aina valtava takkatuli loimottamassa ja lämmittämässä ja televisio kovalla. Fiinejä kaupunkeja ja pikku kyliä, joille annoimme yleisnimityksen ”Los Röttelös”, kun emme millään jaksaneet tarkastaa, saatika muistaa niiden oikeita nimiä. 

Fiini kaupunki - Burgos

Kummallakin on vähän haikea olo siitä, että vaellus on takanapäin. Mies kysyi, että mitä tekisit toisin, jos saisit muuttaa jotain, mutta en minä oikein osannut muuta vastata kuin että kävelisin lujempaa ja pitempään. Ja sekin oli olevinaan vitsi.

Los Röttelös

Sonia Choquette on kirjoittanut omasta, viime vuoden toukokuussa tekemästään vaelluksesta kirjan ”Walking home” joka ilmestyy syyskuussa. Odotan kovasti, jännä lukea hänen kokemuksistaan kun omatkin ovat vielä näin tuoreessa muistissa. Ja se Martin Sheenin "The Way" täytyy hankkia kanssa.

Juice ja Mikko: Mä lähden maalle: https://www.youtube.com/watch?v=Q0O5YTr4ZXc