sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Onni on istuva angorasukka



Heipä hei ja tervetuloa kesäaikaan! Mitäs tässä nyt on tapahtunut? Olen tietysti lukenut kirjoja. Putkeen kolme todella hyvää: Anja Snellmanin Pääoman, Kristiina Hanhirovan Rakkautta, rukouksia ja rauhoittavia, sekä Antti Heikkisen Juicen elämästä kertovan Risaisen elämän. Kaikkia voin suositella lämpimästi, ja suosittelenkin. Mies on jo lukenut Hanhirovan kirjan ja se käynnisti meissä molemmissa runsaasti pohdintaa. Pikkusiskoa patistan lukemaan Pääoman ja mies lukee jälkeeni Juice-kirjan. Hän sai sen romua keräävältä ja kaupustelevalta ystävältään, mutta minä olin nopeampi ja sieppasin sen oitis luettavakseni, joten hän joutuu vähän odottelemaan. Odotellessaan hän lukee Finlandia-voittajaa Niemeä, jonka saimme puolestaan miehen siskolta jo ennen joulua. Mies kehuu kirjaa vuolaasti, mutta edistyy luku-urakassaan tuskastuttavan hitaasti.



 Tietysti olen myös tehnyt töitä niin lelukaupassa kuin kotona nojatuolissakin. (Minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni tilanne, että saan rahaa kynäilystäni, mutta en uskalla sanoa mikä se on, ettette menetä uskoanne astr...tarkoitan elämään).

Lelukaupassa kuulee tietysti monenlaisia lasten ja aikuisten välisiä dialogeja, ja yleensä neuvottelut ovat pitkiä, uuvuttavia ja tunteikkaita. Niinpä eilen olikin virkistävää kuulla harvinaisen ytimekästä sananvaihtoa.
Lapsi: "Minä haluan tämän!".
Äiti: "Et saa."
(x 3,  painotuksia ja intonaatiota varioiden)


Eilen lelukaupassa kävi myös tuttu tv-kasvo (ja sitä edeltävänä päivänä miesnäyttelijä kyselemässä valkoista nauhaa, oli menossa Jussi-gaalaan) lapsensa kanssa. Lapsi halusi ja sai jousipyssyn. Lähtiessä tv-kasvo harjoitti tapakasvatusta.
- Mitä sanotaan, kun lähdetään kaupasta?
Lapsi kääntyi minuun päin, katsoi silmiin ja kajautti:
- Oikein mukavaa loppupäivää sinulle. Ja hauskaa virpomista!"

Tänään on tosiaan taas se päivä, kun saa pelätä ovikellon soivan. Kysyin eilen pikkusiskolta miten hän on varaututunt. Hän oli tajunnut asian vasta illalla ja soittanut paniikissa miehelleen, joka onneksi oli kaupungilla.
- Moi, huomenna on palmusunnuntai!!!
- Voi v...u!, kuului miehen vastaus.



Kuten kuvista näkyy, olemme käyneet pikku retkellä Tallinnassa. Söimme todella hyvät pizzat Pizza Grandessa vanhassa kaupungissa. Rakastan pizzaa. Pizza on hyvää! Makuni ruuan suhteen on yksinkertainen, samoin kuin miehellä. Olen pohtinut, että olen joko todella taantunut, tai vaihtoehtoisesti lapsinero, sillä minulle valkeni jo hyvin varhaisessa vaiheessa, että elämän ihanimpia asioita on köllöttää sängyssä tai istua nojatuolissa toisessa kädessä hyvä kirja ja toisessa juustoleipä. 

Miehen lapsuudenperheessä harrastettiin sunnuntaisin ravintolapäivällisiä, ja hänen ihanimpia muistojaan ovat ne kerrat, kun hän onnistui jotenkin keplottelemaan vapautuksen ravintolareissusta ja  sai sen sijaan rahaa pariin nakkikoppihodariin.

Eilen me kuitenkin jouduimme syömään hienommassa ravintolassa, sillä meillä oli satasen edestä Diners vouchereita, jotka olivat menossa umpeen. Psyykkasimme toisiamme etukäteen.
- Me taistellaan tää!
- Voihan siellä olla ihan kivaakin...
No, voin sanoa, ei ollut. Jos nauttisin siitä, että saan istua kilinässä ja hölinässä ja tulen viiden minuutin välein keskeytetyksi, voisin yhtä hyvin tehdä sitä työtä, mihin minulla on koulutus. Siitä saisi rahaakin. Mutta hinta on silti liian kova, ei pysty. Söimme lihaa. Oli oikein maukasta, niin kuin meistä kaikki aina on. Minä join 12 euroa maksavan gin tonicin (maitolasillinen jäitä, pari puolukkaa ja joku appelsiininkuori), sekä lasillisen punaviiniä (tarjoilija ehdotti heti ja suoraan listan kalleinta, sanoin, että tuo sitä sitten, ihan hyvää se oli), mies joi olutta. 

Tuskastuimme aika nopeasti siihen kekkelehtimiseen ja jatkuvaan kyselyyn ja minä olin närkästynyt siitä, että meidät alun alkaen jo otti vastaan vain englantia puhunut tarjoilija. Minähän osaan, mutta joku voi mennä jo siinä vaiheessa pahasti lukkoon. Ja aivan erityisesti minua ärsyttää se, kun näen miten ruuan kritisointia siirretään sukupolvelta toiselle, ikään kuin ronkelius ja epäkohtien löytäminen olisi suurikin hyve. Minusta se on lähinnä räävitöntä, kun puolet maailmasta näkee nälkää. Miksi nirsot ihmiset ylipäätään vaivautuvat ravintoloihin, kun kaikki on heidän mielestään kumminkin paskaa? 

Me söimme vain pääruuat ja lähdimme litomaan. Vouchereista meni pari kymppiä hukkaan, mutta homma tuli kuitenkin hoidettua. 

Vuodatin kokemukseni pikkusiskolle. Hän komppasi täysillä ja kertoi, miten he olivat olleet ihan tavallisessa pizzeriassa (hekin rakastavat pizzaa, pizza on hyvää!). Viereisessä pöydässä oli aterioimassa perhe, johon kuului noin viisivuotias lapsi.
- Miellyttääkö annos? isä kysyi johdattelevasti, ja lapsen vastausta kuuntelematta jatkoi:
- Tiedäthän, että annoksen voi aina lähettää takaisin?
Ilmeisesti lapsi ei kuitenkaan keksinyt mitään, millä hyppyyttää tarjoilijaa, kunnes tuli jälkiruuan aika. Silloin hän (varmaan isänsä suosion toivossa) keksi, että olisikin ehkä mieluummin ottanut suklaa- kuin lakritsijäätelöä. Voi isän riemua ja tyydytystä, kun sai opastaa lastaan tarjoilijan komentelun alkeissa.


Mitäs muuta? No, olen käynyt tietysti Tampereella. Siellä missä isosisko asuu, on töissä miehen ystävä Juho (mikä ei ole hänen oikea nimensä, paitsi meille). Hänkin täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Hän valitteli olevansa vetämätön ja väsynyt ja arveli sen johtuvan korkeasta iästään. Minä valitin samaa (joskin itseäni riivannee etupäässä vuodenaikojen vaihtumsesta johtuva hankala olo, sama tulee vastaan taas lokakuussa, kellon siirtämisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä). Juho keksi, että isosisko, joka on meitä seitsemän vuotta vanhempi, voisi toimia eräänlaisena viisikymmpiysvalmentajana ja luotsata meidät mahdollisimman kivuttomasti uudelle vuosikymmenelle. Isosisko heilutteli huolettomasti käsiään ja sanoi, että ensinnäkin teidän on hyvä tiedostaa, että tehän voitte elää vaikka satavuotiaiksi. Haukoimme kauhuissamme henkeä.
- En mä ainakaan jaksa elää niin kauaa...!
- No en minäkään!

Äidin joulukaktus luulee, että nyt on joulu ja pukkaa kukkaa. Vaihdoin punatulkkukuvioiset keittiönverhot vaaleisiin läpikuultaviin kesäverhoihin. Haeskelin lapsuuden lempikirjaani, Valittujen palojen isoa karttakirjaa, mutta en löytänyt. Vanhemmathan eivät heitä mitään pois, joten luulin jo kirjan kulkeutuneen mökille, mutta sitten äiti kehotti katsomaan kaapista ja siellä se oli! Kirjan selkämys on teipattu roudarinteipillä, sillä se on vaurioitunut kaiken sen päällä makoilun seurauksena. On käsittämätöntä, miten huono maantietämys minulla on ottaen huomioon ne sadat tunnit, jotka olen vietttänyt lapsuudessani karttakirjan parissa. Mies opetteli lapsena kaikkien maiden liput ja muistaa ne yhä. Minä olen lipuissakin aivan toivoton.

Lopuksi vielä tuosta otsikosta. Se on totta joka sana! Silloin syksyllä, kun minulla oli se kirpputoripöytä Vuorimiehenkadun Kanuunassa, siellä oli joku tuonut ilmeisesti lopettaneen sukkakauppansa ylijäämävarastot myyntiin. 100% angorasukkia. Kokoluokkia oli kaksi: 35-38 ja 39-41. 35 numeroiseen jalkaan tarkoitettu sukka tuntuu ahdistavalta! Mutta jostain syystä minä kuitenkin ostin niitä pienempiä ja voi elämä, miten mahtavalta tuntui, kun sukka istui kuin hansikas (paitsi että nekin ovat minulla liian suuret, ja oikeastaan mallia tumppu)! Ostin heti monta paria, ja nyt minulla on niitä mittava varasto. Ne kestävät hienosti käyttöä ja konepesua. Olen varustanut myös miehen sekä pikkusiskon perheen angorasukilla. Ehdottomasti yksi parhaita asioita, joita viime vuonna tapahtui. 

Edelleen olen joka aamu iloinen ja kiitollinen saadessani vetää hyvin istuvat laatusukat jalkaani.

Mutta nyt on mentävä. Olen istunut koko tämän ajan kuoriva kurkkunaamio kasvoillani ja se on kovettunut kivikovaksi ja pusertaa naamaani joka suunnasta. Hauskaa pääsiäistä!


Blondie: Heroes https://www.youtube.com/watch?v=ABEqQKlWLC0

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Myöhästyneet


Minulla oli eilen vapaapäivä. Aloitimme miehen kanssa aamun englantilaisella aamupalalla ja katselemalla YouTubesta miehen lempikappaleita. Katsoimme muun muassa Juicen ja Mikko Alatalon viimeistä konserttia. Viidennentoista yön aikana Juice pyyhkäisi poskeltaan kyyneleen.
- Pari viikkoa tuon jälkeen hän oli jo kuollut, mies sanoi.

Lähdimme ulos nauttimaan hienosta pakkaspäivästä. Pakkasin reppuuni kaakaota termospullossa. Mies haki Forumin Alkosta pienen pullon brandya terästykseksi. Matkalla Talvipuutarhaan kyselimme toisiltamme kaikenlaista.
- Arvaa mikä yhdistää mua ja Jack Nicholsonia?
- Sama syntymäpäivä?
- Ei. Sekin on ollut töissä lelukaupassa.
- Missä suomalaisessa kappaleessa mainitaan kaakao?
- Varmaan monessakin...
- No sano yksi.
- Ööööö, ei tule mieleen...
- Tuomari Nurmion Maailmanpyörä palaa.
- Jaa.



Talvipuutarhassa oli hääpari kuvattavana. Valtasimme pöytäryhmän nurkasta ja tuijotimme häpeilemättä. Ryhdyimme kaakaoimaan. Koska miehen terästetty kaakao kesti kauemmin nauttia kuin omani, sanoin lähteväni katsomaan karppeja. Minuutin kuluttua mies hilautui kylkeeni ja näytti ihan erilaiselta kuin hetki sitten. Hän löi eteeni puhelimensa, jossa oli viesti Arskalta, (joka ei tietenkään ole hänen oikea nimensä, paitsi meille). Siinä luki, että Vilho (joka ei tietenkään ole hänen oikea nimensä, paitsi meille) oli kuollut aamulla. Ei sen pitänyt olla yllätys, mutta silti se oli. Vilho sairasti eturauhassyöpää. Sen toteaminen kesti aikansa, sillä pitkään oireet pantiin rankan fyysisen työn teatterin lavastusten parissa piikkiin. Kun syy sitten selvisi, lääkäri sanoi, että et sinä tähän kuole. Mutta eilen aamulla Vilho kuoli kumminkin ja juuri siihen.

Vilho, joka rakasti Skotlantia ja osasi puhua gaelia (tai mistä minä tiedän, vakuuttavalta se ainakin kuulosti). Vilho, joka oli ollut jo koulussa hyvä englannissa ja kirjoittanut sen yo-kokeissa "vuosikurssinsa kolmanneksi parhaana", kuten tilastoja rakastava mies muistaa. (Hänen toinen ystävänsä oli ollut toiseksi paras ja hänestä tulikin kääntäjä. "Kuka oli paras?" erehdyin kerran kysymään. "Jaakko Hämeen-Anttila". Niinpä tietysti.) Vilho, joka oli nuorena hyvä pelaamaan jääkiekkoa ja ehti aina riisua silmälasit käteensä suojaan ennen kuin taklasi vastustajaa. Vilho, jota meidän oli määrä mennä katsomaan pääsiäisenä. Junaliput ovat tuossa pöydällä.

- Mä tiesin, mies sanoi jälkiviisaana. Tai mun olisi pitänyt tietää silloin kun mä sanoin että pääsiäisenä ja Vilho sanoi että silloinko vasta, mutta sitten se sanoi, että se onkin tosi hyvä. Mutta ei se ollut. Me myöhästyttiin. Pahasti.

Tekstiviestit alkoivat laulaa. Miehen sisko laittoi kuvan kallasta. Minä vastasin kuvalla esikoista. Mies kaatoi loput brandystään termospullon korkkiin ja nosti maljan Vilholle.



Mietin, miten Hude (se ei tietenkään ole hänen oikea nimensä, paitsi meille) jaksaa. Vilho oli sanonut hiljattain  miehelle, että parasta tässä loppuvaiheessa on se, että saa olla kotona ja Huden kanssa. He olivat olleet yhdessä iät ja ajat. Kerran Hude oli lähettänyt tutun taksikuskin hakemaan miestään kaupungilta, jossa hän oli ollut juopottelemassa ystävänsä, sanotaan vaikka Korhosen (tämä ei takuulla ole hänen oikea nimensä, edes meille, koska mies ei muista eikä tunne kyseistä tyyppiä, mutta juttu on hauska) kanssa. Taksikuski oli yhyttänyt kaksikon jossain sillalla ja rullannut ikkunan auki. "Minulla olisi sellainen viesti välitettävänä, että Rosendahl kyytiin ja Korhonen voi painua vittuun".

Viime kesänä näimme Vilhon ja Huden miehen siskon luona Myllyojalla.

- Sinähän näytät hyvinvoivalta, sanoin. Onko se totta vai pelkkää pintaa?.
- Pelkkää pintaa, Vilho sanoi.

Itkimme vähän Talvipuutarhan nurkkapöydässä. Toinenkin morsian ilmestyi kuvattavaksi.
 - Onko tuo mennyt naimisiin itsensä kanssa, kun sulhasta ei näy mailla halmeilla, ihmettelin.

Kävelimme Töölönlahtea jäätä pitkin kotia kohti.
-Mitä jos Vilho syntyisikin uudelleen? Vaikka joutseneksi?, mies tuumi.
- Ai jo näin pian?, minä emmin.
- Miksei muka?
Jää narahteli. Minä hermostuin ja halusin kiristää tahtia.

 Mies halusi mennä vielä U. Kalevaan oluelle. Lupasin tarjota.

- Kahvi ja olut, kiitos. sanoin baarimikolle.
- Minun ystäväni kuoli tänä aamuna, mies sanoi.
- Otan osaa, sanoi baarimikko.

Menimme istumaan.

- Hirviää musiikkia, mies jupisi. Baarimikko vaihtoi Leevi and the Leavingsiin.



Muita kuulumisia. Olemme nauttineet talvikeleistä. Kävimme jopa uimassa Helsinki Sea Poolilla. Allas oli ihana, mutta pukuhuoneessa oli melkoiset pylly-vasten-pyllyä- karkelot. Turhan ahdasta minun makuuni. Ulkopuolella joku tyttö istui bikineissään pakkasessa aurinkotuolissa.

 Kävin Tampereella, koska olin luvannut olla äidin seurana, kun isä oli Helsingissä veteraanien lentopallon SM-kisoissa. Kuulin aamulla sänkyyni, kun äiti toivotti isälle onnea ja pyysi tätä tulemaan terveenä kotiin. Hän tulikin. Ja vielä kultamitali kaulassa! Tellervo Koivisto oli ojentanut sen ja kätellyt. "Oltiin me aika ylivoimaisia", isä totesi vaatimattomasti.

Tukholmanystävä nimitti minua taannoin "Palatsikissaksi" mukavuudenhaluni vuoksi. Ja sitten sainkin sellaisen uudesta keräilysarjasta lelukaupassa. Se on näköjään kohtaloni. Olkoon toteemieläimeni yksisarvisen ohella.


PS. Vilhon viimeinen facebook-päivitys koski unta, jonka hän oli nähnyt. Siinä hänet oli värvätty bussikuskiksi Edinburghiin ja kun hän oli empinyt osaako vaihtaa vaihteita ja pysähtyä oikeilla pysäkeillä, hänelle oli vakuutettu, että kaikki menee hienosti.



The Pogues: If I Should Fall from the Grace with God: https://youtu.be/B4v6aNjGFFk

maanantai 12. helmikuuta 2018

Johtoajatuksia


Ekbergin uudistus
Täällä ollaan ja täynnä virtaa. Kone ainakin. Ei ollut helppo juttu se uuden laturin saaminen. Tai olisihan se ollut, jos olisin vain tyytynyt odottelemaan sen hidasta tuloa, mutta miehen siskon mies meni aivan tolaltaan kuultuaan tietokonekauppiaiden edesvastuuttomuudesta varaosien saatavuuden suhteen ja hän ilmoitti tekevänsä minulle uuden laturin ITSE. Minun piti vain ottaa ensin kuva entisen laturin kyljessä olevasta kilometrin pituisesta miniatyyrinumerosarjasta, mikä ei ollut onnistuakseen, kunnes miehen siskon mies ilmoitti, että minun on nyt vain "OPITTAVA ottamaan selvempiä kuvia". Sitten minun oli määrä leikata johto poikki laturin kyljestä ja postittaa se Ouluun, missä hän juotti (?) ja teippasi sen johonkin varastoistaan löytämäänsä vanhaan laturiin ja postitti minulle Helsinkiin, jossa kytkin sen vaahtosammutin käden ulottuvilla henkeäni pidätellen koneeseeni, joka ilmeisesti säikähti sen verran, että latautui 60 prosenttisesti, minkä jälkeen ryhtyi taas hyljeksimään laturia. Vika oli siinä "hyvin harvinaista mallia" olevassa kärsäosassa tai, mikä pahempaa, koneen sisällä siinä syöttöaukossa. Onneksi edellä mainitussa, sillä kun viimein oikea laturi tuli ja kytkin sen paikoilleen, kone alkoi imeä virtaa ahneesti. Huh! 

Muita suuria uutisia on tietysti pikkusiskon kirja, Silmänkääntötemppu nimeltään. Se on oikeasti tosi hyvä ja koukuttava. Myös mies luki sen ja tykkäsi niin ikään. Hienoa Tamperekuvausta, tekee heti mieli lähteä Pispalaan haahuilemaan. Kirja on saanut ihan hyvän vastaanoton, paitsi Hämeen sanomissa joku oli marmattanut, että "liikaa Tamperekuvausta".  Menkää, ostakaa ja lukekaa! Viime viikon sunnuntaina olin Turussa viettämässä ystävyyspäivää (ihana brunssi Foijassa!) ja siellä Akateemisessa se oli asianmukaisesti esillä, hyvä Turku! 


Mitäs muuta? Tammikuu oli tietysti piiiiiiitkä kuin mikäkin, mutta helmikuu etenee rivakasti hauskojen ja herkullisten teemaleivonnaistensa jaksottamana. Ehdin jo ajatella, että olen jumalten ja onnetarten lempilapsi, kun sain Sonny Angel-keräilynukeista harvinaisen yksisarvisen, jonka julistin heti toteemieläimekseni ja hyvän onnen maskotikseni.

Mutta sitten heti perään tuli gynekologini kirje, jossa hän ilmoitti hankkineensa minulle lähetteen Naistenklinikalle, jotta munasarjakystani kehitystä ja laatua voitaisiin kartoittaa. Erehdyin googlettamaan vähän ja jouduin oitis jonnekin munasarjasyöpää sairastavien vertaistukiketjuun ja sain kuulla, että ennuste ei ole kaksinen: viiden vuoden kuluttua 50% diagnoosin saaneista oli elossa. Elämäni meni hetkessä sekaisin ja näin sen jo vilistävän silmieni editse ja mietin mitä TODELLA haluasin tehdä ja muistin, etten edelleenkään ole käynyt Gotlannissa, vaikka minulla on aavistus, että osa sielustasi lymyilee siellä enkä voi ikinä tuntea itseäni eheäksi, jos en käy noukkimassa sitä talteen.

No, tutkimuksissa kävi ilmi, että kysta on hävinnyt omia aikojaan. Lisäksi tajusin suhtautuneeni mielikuvitusdiagnoosiini kauhean pessimistisesti, mutta sellaista se aina tuppaa olemaan, kun sanotaan, että puolet sitä ja tätä. Kun sanotaan vaikka, että puolet avioliitoista päätyy eroon, ei tule lainkaan ajatelleeksi sitä, että puolet liitoista EI pääty eroon, mikä tuntuu  aivan käsittämättömältä!


Muutenkin mielikuvat ovat monesti vääriä. Kun sanotaan vaikka "Syyria", ei tule ajatelleeksi ensimmäisenä hyvin järjestettyä terveydenhuoltoa, mutta yksi sieltä tullut opiskelijani oli kovin hämillään, kun äitinsä oli saanut kotiin laskun jouduttuaan käymään terveyskeskuksessa. "Meillä Syyriassa se oli aina ihan ilmaista, miksi täällä maksaa?", hän kysyi. Muutenkin he kyselevät vaikeita, kuten vaikka että miten tulee toimia, jos näkee kadulla kuolleen oravan. Eräs taitaa luulla, että "stringit" ovat yleisnimitys alushousuille, mutta en ole häveliäisyyssyistä kehdannut tentata, käyttääkö hän oikeasti narupöksyjä, kun hän valittaa olevansa sateen jäljiltä "likimärkä stringejä myöden". Sanon vain, että ei, et ole likimärkä, vaan litimärkä tai likomärkä. Hän ei ole moksiskaan, vaan käyttää jääräpäisesti likimärkää.
Toiset asiakkaat ovat suloisempia kuin toiset
Muuten olen viettänyt aikaa töissä lelukaupassa ja kotona ruotsalaisten dekkarisarjojen parissa.  Yrjönkadun uimahallissa olen kokeillut vesijuoksua. Olemme miehen kanssa katsoneet Johan Falkin koko tuotantokauden, sekä Maria Werniä ja Siltaa. Eilen Viaplaylta löytyi uusi islantilaissarja "Stella Blomqvist", jolle antanemme myös mahdollisuuden. Ja nyt kun sain tietokoneeni taas käyttöön, voin aktivoida joulupukilta saamani kuuden kuukauden pituisen nettikielikurssin. Pitäisi vain valita kieli. Ruotsi tietysti kiinnostaa, mutta muitakin vaihtoehtoja on. Metodi tuntuu mielekkäältä ja tehokkaalta.

Olen myös päättänyt lukea joka kuukausi jonkun kirjallisuuden klassikon. Ensimmäinen on Dostojevskin Idiootti. Mies aina huutelee, että missä ruhtinas Myskin nyt on, mutta toistaiseksi ainakin hän vain ajelehtii sosiaalisesta kokoontumisesta toiseen. Kerran hän oli jo päästä naimisiin, mutta ei sitten kuitenkaan. Venäläisten nimien muistaminen ja toisistaan erottaminen on yhtä tuskaa. 

Seuraavana vuorossa on Gulliverin retket. Entiset mielikuvat ovat jostain lasten kuvakirjoista, mutta nyt ymmärrän suhtautua siihen poliittisena satiirina ja valtaapitävien kritisoimisena, jollaiseksi Swift sen oli kaiketi tarkoittanut.  Idiootin välissä vedin vähän henkeä Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein- romaanin parissa. Se oli minulla töissäkin mukana, sillä olin luvannaut lainata sen lelukauppapomolle ja ajattelin, että jos Anna-Leena Härkönen nyt ilmestyy tuohon ikkunan taakse, niin kuin toisinaan käy, näytän hänelle kirjaa lasin läpi. No, ilmeisesti ajattelin asiaa liiankin kuumeisesti, ja tulin manifestoineeksi hänet sisälle kauppaan, mutta silloin minulla ei enää ollut kirjaa, koska se oli jo lelukauppapomolla, enkä muutenkaan saanut sanotuksi hänelle mitään, sillä pahoittelin parhaillaan toiselle asiakkaalle tarrojen keräilyyn tarkoitettujen vihkosten puuttumista valikoimistamme. Valitin pikkusiskolle asiasta. 
- Aina sä jäädyt Anna-Leena Härkösen edessä, hän aivan oikeutetusti moitti.

Pakenin Idioottia vielä Aila Meriluodon Lauri Viidasta kertovaan kirjaan, ja siinä hän kertoo, miten Lauri, joka kirjoitti ja luki "hartiavoimin" oli julistanut lukeneensa "maailman parhaan romaanin". Se oli Dostojevskin Idiootti. Palasin kiltisti kuukauden klassikkoni pariin.


Olen iloinen siitä, että saimme viimein lunta ja pakkasta. Oikein mainioita kuuden, seitsemän asteen lukemia ja nytkin sataa lunta. Kyllä tämä mustan ja märän pimeyden voittaa mennen tullen. 


Kylie Minogue: Dancing: https://www.youtube.com/watch?v=-BDImdAfodA

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Onnekkaammin ja ponnekkaammin uuteen vuoteen!



Toivotan teille mitä mainointa uutta vuotta ennen kuin kannettavani vaikenee kolmeksi viiva kuudeksi viikoksi (vain arkipäivät lasketaan), kuten Verkkokaupan ystävällinen poika minua tänään valisti, kun menin toiveikkaana (joskin myös suuttuneena ja pahantuulisena, olenko koskaan tullut maininneeksi mitä ajattelen siitä, että meistä on tehty teknologian sätkynukkeja?!) läppäriäni ja sen hajonnutta laturia kangaskassissa roikottaen apua hakemaan.



Sehän on ikuisuus, tuumin närkästyneenä, ja marssin Expertille, josta olin koneeni hankkinutkin, missä he puistelivat päätään ja sanoivat että he tilaavat varaosat samasta paikasta kuin Verkkokauppakin, joten ei muuta kuin  Forumin Giganttiin, jossa jälleen jonotuslappu koneesta ja tuskastuttavaa jalanvaihtoa kunnes sain osakseni "palvelua"  (laturiani pyöriteltiin epäuskoisen näköisenä kunnes se julistettiin niin harvinaiseksi, että sellaisia tuskin tulee enää ikinä löytymään mistään. Huomautettakoon, että koneeni on alle kaksi vuotta vanha). Sitten kotiin, jossa panin minuutissa tilauksen vetämään Verkkokauppa.comiin ja katsoin sitten elokuvan, jolla oli hieno nimi "Rakkautta Pariisissa",  mutta joka keskittyikin siihen kun  Juliette Binoche menettää muistinsa ja asuu hienosti Rue Buenos Airesilla asunnossa, jonka ikkunasta näkyy valtavana Eiffeltornin alin kaari ja on keskellä avioeroa, mutta oikein tajua miksi, kun ei kerran muista ja sitten elokuva loppuukin kuin seinään.

Meidän piti mennä tänään ystävien kanssa katsomaan Solsidan-elokuva, mutta kaikki viisi näytöstä olivat loppuunmyytyjä, voitteko uskoa! Ystävät viettivät joulun Islannissa, olisi ollut kiva nähdä vähän kuvia ja kuulla tarkemmin. Sen verran tiedämme, että siellä oli kuulemma ollut hienoa, vaikka pariskunnan mies olikin etukäteen luullut toista ja nurkunut, että hän joutuu viettämään joulunsa "pierunhajuisessa lähteessä" . 

Yritin kovasti miettiä, mitä vuodesta 2017 jäi käteen, mutta äkkiseltään mieleeni nousi vain muutama tuokiokuva. Ensimmäisenä se, kun uin sateessa, minkä lupasinkin itselleni muistavani. Toinen, jossa seisoin Sokoksen kulmalla liikennevaloissa ja vieressäni seisoi mies, jonka huopahattua koristi oikea partasuti ja kolmas, missä isä juotti lastenrattaissa istuvalle lapselleen vettä pullonkorkista. On niitä toki muitakin, mutta tässä käydään nyt taistelua aikaa vastaan (2 tuntia jäljellä, mutta se ei kulu tasaisesti, kuten tiedetään!).

Siihen olen tyytyväinen, että olen tänä vuonna ottanut vastuuta terveydestäni ja muun muassa tarkastuttanut ja hoidattanut hampaani perusteellisesti suuhygienistiä myöten (no, se lohjennut hammas toimi katalysaattorina) ja ehdin vielä käydä gynekologillakin, ihanalla Maija Kajanilla, joka otti minut siipiensä suojiin ja piti minua luonaan miltei tunnin ja jolla oli käytössään lämmitetyt instrumentit (kuulemma vain Eiran sairaalassa, utelin miten ne oikein lämmitetään, ja ne kuulemma lepäävät jollain lämpöpatjalla) ja joka ei edes yrittänyt punnita minua, mitä olin pelännyt eniten, ja joka oli kiinnostunut D-vitamiinitasoistani ja kirjoitti lähetteen labraan asian selvittämiseksi ja joka kehui vastaustani oikein hyväksi, kun hän kysyi miksi käytän kalkkiporetabletteja ja sanoin, että koska ne olivat Lidlissä tarjouksessa (hänen kehotuksestaan olen nyt jättänyt ne pois). Sain estrogeenilaastareita, vaikka oma tuotantoni onkin vasta madaltunut, ei loppunut kokonaan. Olen myös tyytyväinen, etten korkannut lelukauppapomon joulusamppanjaa saman tien, vaan maltoin säästää sen johonkin tosi tosi tosi tosi spesiaaliin tilaisuuteen. Sellaista odotellessa, ihanaa uutta vuotta kaikille! 


Kelly Clarkson: Underneath the tree : https://www.youtube.com/watch?v=EM2Fnp_qnE8

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Lintu äänestää nokallaan

Otsikko on kähvelletty Tampereen paikallisbussin screeniltä, jolla rullasivat valitut uutiset matkallani isän ja äidin luota linja-autoasemalle. Se liittyi juttuun, jossa kerrottiin miten paljon lintujen ruokintaan pannaan rahaa (miljoona) ja miten se on tarkkaa puuhaa, sillä linnut eivät hyväksy mitä tahansa jyviä, vaan "äänestävät nokallaan" jos tarjoilu ei täytä laatuvaatimuksia. Kuvassa taasen näkyy "makuuhuoneeseemme" muuttanut lintu, upea Jelly Catin pehmojoutsen jollaisen olin ajat sitten bongannut östermalmilaisen lelukaupan ikkunasta ja mankunut että mekin ottaisimme niitä myyntiin, mihin lelukauppapomo ei ollut suostunut, mutta oli sitten kuitenkin tilannut sellaisen minulle syntymäpäivälahjaksi! Ah onnea, Mies antoi sille heti etunimeksi Kaarlo, minä sukunimeksi DeJour, ja nyt Kaarlo DeJour on jo perheen itsevaltainen jäsen, jolla tuntuukin olevan paljon asiaa. Eilen se oli lentänyt työpäiväni aikana makuuhuoneesta olohuoneen "sohva"sängylle, vaikka oli kielletty (näin pienessä kodissa iso lintu voi lennellessään saada aikaan melkoista tuhoa)! Voi sitä Kaarloa...


Olin tosiaan joulutervehdyskäynnillä Tampereella. Olin perillä sunnuntai-iltana kahdeksan maissa, mikä on jo hyvin lähellä äidin nukkumaanmenoaikaa. Vilkaisin ulkoa, näkyykö makuuhuoneen ikkunasta valoa, ja kyllä sieltä jotain kajasti. Soitin ovikelloa ja avasin heti perään oven omilla avaimillani. Isä ja äiti tungeksivat vastaan jo eteisessä.
- Näitkö sä meidät ikkunasta, me katsottiin ikkunasta kun sä tulit!
- No, kyllä mä jotain näin, mutta luulin teidän päitä kukkaruukuiksi.
- Kukkaruukuiksi, hi hi hiii! Mutta missä musta takki? Minä sanoin äidille, että Hannalla on nykyään musta takki.
- Tummansininen...
- Mutta äiti sanoi, että valkoinen.
- Beige oikeastaan, tai kitinvär...
- Ja sitten me nähtiin, kun tuli valkoinen takki ja äiti sanoi, että tuo on Hanna!

Erkki ja Telle toivat kuusen, todella kauniin ja tuoksuvan, varmaan paras kuusi ikinä. Teitä ei pitäisi yllättää etten saa ladattua kuvaa koneelle, eikä pitäisi itseänikään, mutta aina tämä laitteiden helvetillisyys vain jaksaa lyödä ällikällä...No, kumminkin. Vaihdettiin joululiinat, imuroitiin ja järjesteltiin päällisin puolin. Hankittiin jouluruokaa. Paistoin torttuja ja hain Lidlistä muhkean joulutähden ja Alkosta sherryä. Kokosin enkelikellon. Koristin kuusen. Kävin tapaamassa isoasiskoa, jolle vein lahjaksi paitsi Coca colaa ja tupakkaa, myös Bridget Jonesin vauvapäiväkirjan , säärystimet ja hameen, koska entisensä alkavat olla risoja. Hameen löytäminen oli kiven alla, sillä hän suosii salsamallisia ohuita ja liehuvia juttuja, joita löytää hyvällä onnella lähinnä kirpputorilta. Monen turhan reissun laihana tuloksena oli kahvinvärinen hame, joka ei ollut salsamainen, mutta jotenkin pussimainen kuitenkin, joten kai se jotenkin heilahtelisi hänen kävellessään. Sisko avasi lahjansa heti, sillä hänhän ei muutenkaan vietä joulua, vaan hanukkaa, joka olikin juuri menossa kuumimmillaan.

- Oi, Bridget Jones, ihanaa! Mä luenkin tämän heti kun saan Hannele Huovin Madonnan loppuun...
- Iiik, säärystimet, mahtavaa!
- No niin ja sokerina, pohjalla, mua oikein pelottaa antaa tämä..oli tosi vaikee löytää...mä tapan itseni, jos sä et tykkää tästä...
- Ai kamala! Älä edes leikilläsi puhu tuollaisia!
- No, tässä.
- Jahas, katsotaanpa...

Hän hyväksyi hameen, onneksi, mutta julisti sen "siistiksi hameekseen", joten tuskin se jokapäiväiseen käyttöön pääsee. Etsinnät siis jatkuvat, myös pikkusisko metsästää.


Pikkusiskon kanssa päätettiin vaihtaa vain pienet symboliset lahjat. Näin pakettini ja tiesin ensi vilkaisulla mitä siellä  on. Varmemmaksi vakuudeksi vielä nuuhkaisin pakettia ja sen myötä olin satavarma asiastani.Otin puhelun.
- Moi, mä tiedän mitä tuossa paketissa on! Ostitko Sokoksesta?
- Ei hitto! No, ostin.
- Mäkin ostin niitä lahjoiksi, mikä niistä tuo on?
- Nonni! Poro.
- Mä tykkäsinkin siitä eniten, kiitos!

Kävi ilmi (isä kertoi), että hän oli jo antanut Lenni-koiran joulupakettiin aiotun mökiltä tuomani laulavan pehmopunarinnan koiralleen.

- Oletko sä antanut Lennin joululahjan jo sen revittäväksi?!
- Mitä? Juu. Mä luulin, että se oli syntymäpäivälahja. (Pikkusiskon perheessä oli 6.12. triplajuhlat, kun juhlittiin paitsi hänen itsensä ja koiran, myös 100-vuotiaan Suomen synttäreitä).

Itse olen nauttinut suunnattomasti kosmetiikkajoulukalenterini antimista ja minua surettaa jo etukäteen, että enää on avaamatta neljä pakettia. Olen miettinyt mitkä ne "muutamat" tuotteet olivat, joista pikkusisko ja tyttärensä arvelivat etten niin perustaisi? Esimerkiksi "banana setting powder" osoittautui todella mainioksi, kunhan olin ensin googlettanut mitä sillä kuuluu tehdä. Luin käyttötavasta (korostamiseen ja kirkastamiseen) ja käyttäjien arvioita, joista mieleeni jäi erityisesti tämä: "Ensin tykkäsin kovasti, sitten en enää tykännyt." 

Miehen kalenteri (joulusukka) on niin ikään ollut menestys. Olenhan ollut itse vastuussa sen täyttämisestä. Sieltä on tullut vaikka mitä suklaasta erikoisoluisiin, sukkia ja t-paita (juu, se on aika iso sukka) sekä kaulahuivi (koska  hukkasi muutama päivä sitten entisensä), lakkahilloa ja kirjoja (tietovisailukirja, Dostojevskin  Kirjoituksia kellarista ja tänään, kunhan herää, ranskalaisen filosofin Andre Comte-Sponvillen Pieni kirja suurista hyveistä (tällaisen pikku humanistin taistelua ikäviä ajatuksia vastaan. En esimerkiksi voi olla aivan varma etteikö nykyhallitus olisi saatanasta). Olen miettinyt, että ehkä miehenkin joulusukkaan täytyy hommata vielä joku yllätys joulupäivänkin aamuksi, koska omassa kalenterissanikin on. Tai ei siinä mitään miettimistä ole, totta kai täytyy!


Kylie Minogue: 100 degrees: https://www.youtube.com/watch?v=7SKyU1k7juw

tiistai 12. joulukuuta 2017

Johnny, Johnny, Johnny...

Terveisiä Pariisista! Viikonlopun kohokohdaksi, jos nyt niin voi kanssaihmisen maahanpanijaisista  sanoa,  muodostuivat yllättäen ranskalaisten palvoman rokkimiehen, Johnny Hallydayn valtiolliset hautajaiset, joita pääsimme seuraamaan aitiopaikalta. (Vaikka kyllä minä sain paljon iloa ihan siitäkin, että  pääsin käyttämään sellaisia sanoja kuin "pamplemousse" tai "confiture" ja kun pieni, sievään toppatakkiin puettu tyttö töttöröi edessämme jalkakäytävällä ja sanoi sitten kohteliaasti "pardon, pardon").



Televisiossa ei juuri muusta puhuttukaan, miljoonat seurasivat tapahtumia sen kautta ja kansaa oli kokoontunut katujen varsille ja Place de la Concordelle ja Champs Elyseelle ja turuille ja toreille kunnioittamaan idolinsa muistoa. Olimme aivan äimistyneitä, minä heti kun avasin television hotellihuoneessa (Marilyn-teemainen, juuri niin ihana kuin pitikin, perinteikkään "Le Cordon Bleau"-huippukokkikoulun naapurissa,  katsokaa vaikka!)






ja näin miten kyynelsilmäiset tikkitakkirouvat ja viisikymmenlukulaisittain pukeutuneet turvonneet ikämiehet olivat asettuneet asemiin aamuvarhaisella Johnnyn kotitalon ja Madeleinen kirkon edustalle ja toimittaja haastatteli heitä ja teeveessä luvattiin "näyttää kaikki koko päivän". Mutta ilma oli aurinkoinen ja me olimme, herran jestas sentään, Pariisissa, joten lähdimme toki ulos aistimaan tunnelmaa. Totuuden nimessä on sanottava, etten tiennyt koko Johnnystä ennen kuin naurettavalta kalskahtavan nimen, mutta nyt olen toki jo paljon viisaampi. Ensimmäisessä kahvilassa johon poikkesimme, hautajaisten etenemistä näytettiin televisiosta ja kanta-asiakas astui sisään. Hän kätteli tiskin takana seisseen miehen ja puisteli sitten päätään murheissaan: "Aaaaaaaaahh, Johnny, Johnny, Johnny..."

Jatkoimme matkaamme kohti Place de la Concordea, jossa jättiscreeniltä näytettiin Johnnyn musiikkivideoita ja maailmanpyörään oli kiinnitetty hänen julisteensa. Poliisiautoja oli tiiviissä riveissä ja rynnäkkökiväärein varustettuja poliiseja myös. Ne poliisit, joilla ei ollut kivääriä, räpläsivät puhelimiaan ja rupattelivat keskenään. Näin edessäni tosifanin, jonka takinselkämystä koristi valtava kuva Johnnysta. Sanoin miehelle, että tuo tietää takuulla parhaat mestat, seurataan tuota äijää, mutta hän pysähtyikin muutaman kymmenen metrin välein varmistelemaan poliiseilta, että on varmasti menossa oikeaan suuntaan ja sitten hän taas jatkoi matkaa puolijuoksua. Tajusin, ettei äijä tiedä meitä enempää, hän on tullut jostain Toulousesta, ja miksei olisi, kyseessähän oli maansuru, joka tuntui koskettavan kaikkia nykyistä ja entisiä presidenttejä, sekä eturivin näyttelijöitä, kuten Jean Renota ja Marion Cotillardia myöten.




Minä olin aluksi lähinnä vain uteliaan innostunut, mutta kun vierestäni kulki mustaan hattuun ja pukuun sonnustautunut herrasmies vaimo käsipuolessaan, ja näin miten kyyneleet vierivät miehen poskilla minäkin pillahdin itkuun. Sitten Tuileriesin puiston viereltä alkoi kuulua meteliä, arkkua saattaneet sadat Harley Davidsonit ajelivat siinä arvokkaan saattotyönsä tehtyään. Monen kyydissä oli kaksi henkilöä ja takimmainen oli levittänyt kätensä siiviksi ja pyöriin oli kiinnitetty lippuja ja monet soittivat kovalla Johnnyn musiikkia. Joku paikallinen tuli hehkuttamaan minulle pyöräkulkueen hienoutta ja suuruutta ja vapaaehtoisten motoristien auliutta, mutta enhän minä osannut muuta kuin elehtiä ja nyökkäillä innostuneesti ja hymyillä. Menimme puistoon kahvilaan, jonne kuulimme vielä miten rokki vaihtui hienoihin puheisiin, hautajaismusiikkiin ja lopuksi soitettiin vielä Edith Piafin  "Le ciel bleu". Siinä vaiheessa itkin jo aivan valtoimenaan ja vannoin miehelle, että tästä lähtien en kuuntele enää kenenkään muun kuin Johnny Hallydayn musiikkia! Mutta sitten viereemme tuli kekkelehtimään soma auringossa hehkuva lintu, ja keskityin kuvaamaan sitä.


Hetken kuluttua olimmekin jo rue de Rivolilla, jossa mies tutki innokkaana näyteikkunoita. "Mitä, pantalon 1036€!?".




Kun sitten maanantaina olimme jo valmistautumassa kotimatkaan Orlyn lentokentällä, ja olin juuri saanut nielaistuksi viimeisen palan joulukuusen muotoisesta, suklaapäällysteisestä briossistani, alkoi kuulua kauheaa pauketta ja rytinää: tuuli oli onnistunut irrottamaan isoja kappaleita terminaalin seinästä ja katosta. Kattoritilöitä tipahteli myös jo koneeseen jonottavien ihmisten niskaan! Koneeseen nousemisesta niissä olosuhteissa ei tietenkään tullut mitään. Meidät siirrettiin toiselle portille, mistä seurasi paitsi ylimääräistä odottelua ja hässäkkää, myös sellainen ilo, että pääsimme kuulemaan itsensä Helena Petäistön jutustelua. Hän oli matkalla Helsinkiin markkinoimaan uutta  kirjaansa "Minä ja Macron", (vai oliko se "Macron ja minä"?, joka tapauksessa, kirja julkaistaan torstaina ja pikkusisko oli kateellinen, sillä hän rakastaa Helenan kirjoja.) Salakuuntelin korvat höröllä.

 "Orly on vanha ja surkea, huonosti rakennettu jo alun perinkin, mutta Charles de Gaulle vasta kauhea onkin!", Helena virkkoi. "Missään ei varasteta niin paljoa tavaraa matkalaukuista kuin siellä, yritän aina jättää laukkuni niin viime tipassa kuin mahdollista..." Hänkin oli innoissaan Johnnyn hautajaisista  ja nosteli lentokenttäkioskin muovikassista esiin lukuisia aikakauslehtiä, jotka kaikki oli omistettu Johnnylle. Ja miten upeasti hän osasiskaan tiivistää laulajan uran:: "60-vuotinen ura! Tuli Belgiasta Ranskaan pennittömänä 16-vuotiaana ja vaihtoi nimensä amerikkalaiselta kuulostavaan. Meni naimisiin Sylvie Vartanin kanssa ja sitten monen muun, mutta viimeiseksi vaimoksi jäi Laeticia, joka olisi ikänsä puolesta voinut olla hänen lapsenlapsensa, mutta liitto kesti yli kaksikymmentä vuotta. Ranskalaiset eivät osaa organisoida mitään, paitsi seremonioita ja paraateja,  ja tässä se taas nähtiin. Vastaavia hautajaisia on nähty vain kolmet. Tällaista emme saa enää kokea koko elinaikanamme! Presidentti Macronin Brigitte-vaimo oli mukana organisoimassa hautajaisia, hän on fiksu nainen,  naiset rakastavat häntä! Macronkin on fiksu, parasta mitä Ranskalle on tapahtunut vuosikymmeniin. Ei! Parasta, mitä koko Euroopalle on tapahtunut!"



Minä lähdin matkaan 48-vuotiaana ja palasin 49-vuotiaana monta ihanaa kokemusta ja yhtä eri väreissä välkehtivää Eiffeltornijäljitelmää rikkaampana. Kun kerroin miehen siskonpojalle Johnny Hallydaystä, hän sanoi että " Olipa siinä luihun näköinen äijä". 







Johnny Hallyday: De l'amour: https://www.youtube.com/watch?v=WraEKC5UNQc&list=RDEMrfSvg83vr6CH7EDxqsylXw&index=25