Pehmoista

Kun viime viikonloppuna kävin katsomassa isoasiskoa, hän (katseltuamme ensin kelpo tovin Marilynin kuvia hänen lukuisista (minulta lahjaksi saamistaan) kirjoistaan) ojensi minulle lapun, johon oli kirjoittanut otsikoita, joita hän käyttäisi omissa blogikirjoituksissaan, jos hänellä olisi oma blogi. Ehdotin, että hän alkaa pitää blogia, mutta hän oli sitä mieltä, että saman asian ajaa, jos minä käytän hänen otsikoitaan omassa blogissani. Otsikot olivat "Pehmoista", "Kiva lehteri" ja "Piinatun vaellus". 

Aloitetaan nyt sitten vaikka tuosta "Pehmoisesta". Pehmoista tässä ympärillä onkin, sillä koti on saatettu joulukuntoon ja koristeltu tyllillä, höyhenillä ja lampaantaljoilla. Saatatte ajatella, että  pehmoista taitaa olla pään sisälläkin, sillä kuusikin on jo koristettu, mutta se johtuu lähinnä siitä, että jokavuotiset munatotijuhlat pidettiin aikataulullisista syistä jo eilen. Sangen onnistuneet juhlat niistä tulikin, vaikka itse sanonkin. Valmistelu oli tietenkin oma shownsa raivoisan joulusiivouksen ja koristelurumban vuoksi. Yksi maailman ärsyttävimmistä asioista on se kun imuri alkaa imeä jotain väärää asiaa! Löytyykö jostain muka ihminen, jota se ei syökse välittömään hulluuteen? Toinen kamaluus on lattian imurointi ja peseminen "makuuhuoneesta", joka on käytännössä pelkkää sänkyä parinkymmenen sentin liikutteluvaralla. Mekanismisänkyä kaiken kukkuraksi, mikä tietää sitä, että ryömimisvaraa sängyn alla on normaalia vähemmän, koska se mekanismi vie tilaa. Mutta sekin on nyt tehty ja voi pojat, että on pollea olo!

Viime viikonloppuna kävin myös mökillä. Olin äidin seurana, koska isällä oli kirkonkylällä bileet. Luin Henri Troyatin "Pähkinälinnan vangin" ja leivoin joulutorttuja. Se mäyrän pääkallo oli pudonnut oksanhaarasta maahan ja poimin sen talteen. Isä epäili,että olin itse sohinut sen kepillä alas, mutta se on vale, se oli maassa, vannon vaikka kautta kiven ja kannon! Pakkasin sen tyhjään Oivariinirasiaan ja kotona pesin sen Fairyllä ja laitoin kunniapaikalle hyllyyn onnea tuomaan. Eilen esittelin sitä munatotijuhlissa joissa sen mäyryys kyseenalaistettiin ja sen väitettiin olevan koiran tai ketun, mutta minä olen vakuuttunut, että se on mäyrän kallo ja epäilijät olivat vain kateellisia!

Tampereellakin alkaa näkyä joulu jo katukuvassa. Siellä oli joku pukkiparaatikin ja liikkeet yrittävät kaupustella tavaroitaan. Yhden liikkeen ikkunassa asiakkaita houkuteltiin, että "takin (498 euroa) ostajalle kaupan päälle heijastin".

Kävimme myös Tukholmassa ystäväpariskunnan kanssa perinteisellä joulufiilistelyreissulla. Minä unohdin puhelimeni, eli toistaiseksi myös kamerani hyttiin ja kun kysyin saanko kuvata miehen puhelimella, huomattiin että hänkin oli unohtanut puhelimensa hyttiin. Siellä ne lojuivat sievästi latautuneina, kun iltapäivällä palattiin laivaan. Kävimme katsomassa NK:n kuusen, hieno oli. NK:n joulukatalogi sen sijaan oli pettymys, ei mitään fiiliskuvia, pelkkiä kuvia tavaroista hintatietoineen.

NK: katalogin parasta antia...

Nyt ulkona tupruttaa lunta. Kuuntelen jouluradiota, jonka viritin eilen luomaan tunnelmaa juhliin. Olen kuullut jo varmaan kaksikymmentä versiota "Kulkusista". Tekemällä tehdyt jazzversiot ovat kiusallisimpia. Toisaalta en ole kuullut yhtään huonoa vetoa "O holy nightista", vaikka olen senkin kuullut jo usealla eri kielellä. Aina se vain herkistää. Arvatkaa olenko jouluun mennessä kyllästynyt jouluradioon, kun luukutan sitä joka päivä? Never! Tämä on minun kuukauteni, olen elementissäni ja yksi juhlavieraista sanoikin eilen, että tuo kuusi ilmentää hienosti sisintä olemustani ja niin se ilmentääkin. Nyt loppuu joka-aamuinen Music Tv:n kyttääminen (ensin odotan koska tulee Ed Sheeranin ihana "Perfect" ja sitten katson kaksi jaksoa "Teen Mom2:sta" samalla kun teen hommiani tai kirjoitan aamusivujani), ja kuuntelen vain jouluradiota. Nyt tulee ihana Hansonin poikien esittämä reipas joulukappale!

Problem solved!

Yksi juttu, joka EI ilmentänyt sisintä olemustani, oli seinällämme oleva kaupunkitaulu. Sen rusehtavat värit riitelivät joulukoristeideni, jouluradioni, joulutähteni ja olkipukkini kanssa. Lähdin kaupungille etsimään ratkaisua ja se löytyikin heti Suomalaisesta kirjakaupasta, jossa oli myynnissä kiva lahjakassi, jossa oli kuva pikku Fiatista, jonka katolle oli köytetty mukamas paketteja. Ostin kassin (3,90) ja länttäsin sen häiritsevän kuvan päälle kehyksiin ja nostin seinälle. Kukaan vieraista tuskin kiinnitti asiaan huomiota, mutta minä en olisi voinut hengittää, jos olisin joutunut katselemaan sitä rusehtavaa kuvaa vaaleanpunaisen joulutähteni vieressä.

Ihanaa joulukuuta kaikille!

Ed Sheeran: Perfect https://www.youtube.com/watch?v=2Vv-BfVoq4g

Marraskuisia mietintöjä

Jotenkin ollaan rämmitty tänne loppuvuoden fiestakauteen, jonka voi julistaa alkavaksi ensi viikonlopusta, kun menemme ystävien kanssa Tukholmanristeilylle ja joulubuffettiin, tai sitten se alkoi jo eilisestä kuohuviinitapaamisesta miehen siskon kanssa. He ovat Helsingissä nyt kuukauden verran, mutta sen verran kiireisiä ettei heidän tapaamisensa mitään päivittäistä hupia ole. Miehen sisko valitteli ettei pitkän Oulurupeaman jälkeen oikein tiedä miten täällä Helsingissä ollaan. Minä ihmettelin, sillä hehän ovat asuneet täällä vuosikausia eikä kukaan ole yhtä ajan tasalla kaupungin kulttuuritarjonnasta kuin hän, nytkin hän tiesi kertoa eilen avatusta Helene Schjerfbeckin (arvatkaa lunttasinko taas nimen kirjoitusasun, totta hitossa!) näyttelystä Päivälehden museossa ja olivat käyneet teatterissa ja vaikka missä. Kävi ilmi, että kun hän oli matkalla (kilpailevan!) kirjapiirinsä tapaamiseen Roihuvuoreen, bussikuski oli ärähtänyt hänelle, että "Ei VOI olla noin vaikeata!", kun hän ei ollut osannut heti leimata bussikorttiaan. Olin pakahtua närkästykseen! Kuka on niin moukka, että rähjää kultivoituneelle eläkeläiselle?! Hän kertoi yrittävänsä bongata niin monta julkkista kuin mahdollista täällä ollessaan. Minä kerroin nähneeni edellisenä päivänä Hakaniemessä Tytti Tuppuraisen!

Eläkeläisistä puheen ollen kävin isänpäivätervehdyksellä Tampereella. Onnistuin näkemään kaikki sisaruksetkin, pikkusisko kävi lapsineen ja koirineen lauantai-iltana. Vaihdoimme syntymäpäivälahjat. Hän on tyttärensä kanssa käynyt Youtubesta vakoilemassa kosmetiikkajoulukalenterini sisällön! Siellä on kuulemma videoita, joissa joku avaa joka luukun ja näyttää mitä siellä on! Kysyin, että "no?" ja he sanoivat, että se on hyvä, todella hyvä. Paitsi että ehkä en kuulemma tykkää kauheasti ykkösluukun jutusta, mutta sitten paranee...paitsi että tyttären mielestä siellä on ehkä kolme juttua, joille minulle ei välttämättä ole käyttöä..Jukupliut, mitä tästäkin pitäisi ajatella? 

Opetin isää puhelimitse bussista etänä tekemään janssoninkiusausta ja paikan päällä vihin hänet suurustamisen saloihin. 

Pikkusisko oli pyynnöstäni lainannut minulle Maija Kajanin vaihdevuosia käsittelevän kirjan "Sukellus kuumaan aaltoon", koska täällä Helsingissä se tuntuu olevan kiven alla ja painoskin on loppu. Tajusin, että vaikkei minulla kuumia aaltoja olekaan, monta monta monta alentuneen estrogeenintuotannon tuomaa oiretta löytyy: aamuöiset heräilyt, kankeus, ihmeelliset kolotukset, melankolisuus, saamattomuus, aivojen soosimaisuus, rintojen elastisuuden  väheneminen ja jos vaikka mitä. Pikkusisko oli suositellut minulle kirjaa jo pari vuotta sitten, kun hänen työnohjaajansa oli ensin kehottanut häntä perehtymään siihen siltä varalta, että ihan kaikki hänen janoamansa elämänmuutokset eivät olisikaan suorassa yhteydessä työpaikan paskuuteen, vaan hormonimuutoksiin. Muistaakseni hän oli hyvin loukkaantunut vaihdevuosiepäilyistä, onhan hän minua viisi vuotta nuorempikin, mutta oli kai kuitenkin lukenut kirjan ja todennut sen informatiiviseksi ja avaavaksi. Minä suosittelin kirjaa Tukholmanystävättärelle, joka hankki sen heti hyppysiinsä Kemiönsaaren kirjastosta, koki valtavia tunnekuohuja ja lähetti minulle neljäsivuisen potilaskertomuksensa omien epäonnistuneiden hoitorimpuilujensa tiimoilta. No, mikä onni, Maija Kajan ottaa potilaita vastaan Eiran sairaalassa ja varasin hänelle ensimmäisen mahdollisen ajan joulukuun loppuun. Aion ostaa koko veronpalautuksilla estrogeenia ja aloittaa uuden, mahtavan energiaa ja älykkyyttä uhkuvan elämän! Kirjassa lukee, että pian ensimmäisten oireiden ilmaannuttua aloitettu estrogeenihoito ehkäisee dementiaa. 

Tein taas kerran äyriäispastaa. Siihen tulee paitsi niitä äyriäisiä, myös pastakastiketta, herkkusieniä ja päälle mustaleimaemmentalia. Laadin miehelle kauppalistan arvoitukselliseksi väitetyllä käsialallani. "Mitä, schäferiä (herkkusieniä) ja muskelimammaa (mustaleimaa)?!" 

Joka tiistai kun käyn Kalliossa opettamassa, poikkean niihin etnisiin ruokakauppoihin tutkimusmatkailemaan. Olen jäänyt koukkkuun Vii voanin inkiväärishotteihin. Ostan pullon joka viikko, parhaana kaksi, ja sieltä ostan myös äyriäiset äyriäispastaan. Viimeksi poikkesin Asian food marketissa, joka on lähellä Hakaniemen toria entisen Valintatalon paikalla. Voi pojat, että oli valikoimaa! Pakastealtaasta löytyi paitsi Pekingin ankkaa kolmessa eri painoluokassa, myös kanan sydämiä ja hanhen kieliä ja jos jonkilaista sorkkaa ja japanilaista olutta ja banaanilimsaa ja sardiinikastiketta ja vaikka mitä! Ostin nynnysti vain pullollisen soijakastiketta, tölkitettettyä inkivääriä ja katkarapuja. Mutta aion viedä miehenkin sinne retkelle.

On tässä tullut pohdittua yhtä sun muuta toistakin. Kuten mikä ihmeen muoti se sellainen on, että nuoret "bisneshenkiset" miehet sonnustautuvat nykyään pukuihin, joissa on ensinnäkin liian lyhyet lahkeet, mutta jotka sen lisäksi ovat niin tiukkoja, että prässit oikenevat reisien kohdalla ja pylly pullottaa takin alta?  Tai miksi Celine Dionin aviomiehen Rene Angelinin hautajaiset näytettiin Kanadassa televisiossa suorana lähetyksenä ja kun arkkua lähdettiin kantamaan ulos kirkosta, nauhalta pärähti soimaan Celinen kaunis kappale "Pour que tu m'aime encore" ja ihmiset taputtivat?! Kummalle, Renelle vai Celinelle?! Ja miten minä päädyin tuollaiselle sivulle?!

Läpimurtokin on koettu! Yli vuoden olen joka viikko miettinyt Yrjönkadun uimahallin saunan ovessa olevaa merkkiä. Toinen on selvä; naisen uimapuku jonka päällä rasti merkkaamassa että uikkarissa ei löylyyn ole asiaa, mutta sen vieressä on miesten uikkareiden kuva ja siinä on edessä joku ihme kuva. Ensin ajattelin, että se tarkoittaa joko liekkiä tai savua, että uikkarit voivat syttyä tuleen, tai sitten miesten uikkareiden oletetaan jollain lailla käryävän minkä vuoksi ne päällä ei saa tulla löylyyn. Sitten ajattelin, että se on olevinaan joku tyylitelty sukuelin, että kaikki ymmärtäisivät, että tämä viittaa miesten uikkareihin, sillä jotkut naisetkin uivat Yrjönkadun hallissa pelkissä housuissa, mutta miksi se oli piirretty niin teräväksi? Luovuin ajatuksesta ja jatkoin ihmettelyäni, kunnes jo luulin ratkaisseeni ongelman. Se ei ole mikään kuva, vaan joku on vain raappaissut merkkiä ja siihen on jäänyt tuollaset viirut! Mutta lähempi tarkastelu osoitti ettei niin voi olla, viirut olivat aivan tarkkarajaiset. Takaisin lähtöruutuun. Mutta viimeksi, kun uinnin jälkeen tuijotin ovea mitään näkemättömin, raukein silmin, tajusin viimein: NE OVAT UIMAHOUSUJEN NAUHAT!

Pesuohje..

Celine Dion: Pour Que Tu M'aime Encore: https://www.youtube.com/watch?v=3UKim9r2JQI

Hovi- ja tavallisempia naisia

Pikkusisko oli meillä torstain ja perjantain välisen yön yökylässä. Hän oli viettänyt päivän kirjamessuilla ja tavannut myös serkkuamme. Terveisiä vain Riitalle, ehkä taas joskus törmätään Aleksilla/ kirjakaupassa/ Stockmannilla (tiemme risteävät sattumalta keskimäärin kerran vuodessa)! Pikkusisko toi muassaan kirjan, jota on tuputtanut ja tyrkyttänyt jo useaan otteeseen vakuutellen, että se olisi juuri minulle mieluisaa lukemista, mutta minä olen viivytellyt ja vältellyt, sillä vaikka meillä on monessa asiassa pikkusiskon kanssa yhteneväinen kirjamaku, ei se kuitenkaan identtinen ole. Pikkusisko pitää joistain aivan typeristä kirjoista (hän on erityisen mieltynyt kirjoihin, joissa vanhukset ovat humoristisella tavalla kuvattuina keskiössä ja toisaalta kavahtaa vaikkapa historiaan liittyviä teoksia, Katariina Suurestakin hän ihmetteli että "miten sä pystyt?!").

No, joskus hän on kuitenkin niin varma ja päättäväinen asiastaan, ettei luovuta ennen kuin näkee minun fyysisesti pitelevän kirjaa kädessäni ja avaavan sen. Ja pakko myöntää, aina siitä on seurannut hyvää. Vuosia, vuosia sitten hän pakottamalla PAKOTTI minut lukemaan Julia Cameronia, mistä olen hänelle syvästi kiitollinen ja nyt olen kiitollinen siitä, että hän toi minulle tuhat vuotta sitten eläneeseen japanilaiseen hovinaiseen pakkomielteen kehittäneen  Mia Kankimäen "Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin". Se on aivan fantastinen kirja! Otin sen mukaani, kun perjantaiaamuna nousimme Tampereen bussiin, josta minä sitten jatkoin mökille pitämään seuraa äidille, sillä isä oli puolivuosittaisella Tallinnnanmatkallaan Ollin atleettien kanssa. Kiitin siskoa esittelemällä hänelle pakaramustelmaani, joka teki toivomani vaikutuksen. Hän oli aivan kauhistuneen ällistyksen vallassa!

Tampere oli peittynyt lumeen. Kävin mökkibussia odotellessani Koskikeskuksen Tokmannilla ja ostin ulkotulia, pussillisen sekahedelmiä, Tuplan, kaksi paria sukkia, Essencen halpisluomiväripaletin ja olkaimettomat rintaliivit, tai oikeastaan sellaisen topin, ensi kesää ajatellen, sekä puisen punaisen tähdenmuotoisen joulukoristeen saunamökin oveen ripustettavaksi.. Sitten istuin mökkibussiin ja avasin pikkusiskolta saamani kirjan. Olin välittömästi myyty! Kirja on hauska ja informatiivinen yhtä aikaa. Ja elämän makuinen, rehellisen kuuloinen kuvaus siitä, mitä äärimmäinen tylsistyminen ja turhautuminen voivat saada aikaan! Kirja oli lähettyvilläni koko viikonlopun; tein se kädessäni nakkikeittoa, riisipuuroa, pannukakkua, janssoninkiusausta, pinaattikeittoa ja sekahedelmäsoppaa, jonka nostin kätevästi hankeen jäähtymään.

Kirja oli niin ikään vähintäänkin taskussani (minulla on harmaa trikoinen nokitahrojen peittämä mökkitakki, toisinaan yötä päivää, ja siinä on isot kätevät taskut joihin mahtuu kaikki tarpeellinen) lämmittäessäni pönttöuunia, saunaa, vettä tai saunamökkiä ja istuttaessani kukkasipulit (onnistui viimein sunnuntaiaamuna, kun lauantaiaamusta sunnuntaiaamuun kestänyt tauoton vesisade oli tehnyt tehtävänsä ja sulattanut lunta tarpeeksi.) Se oli taskussani myös hakiessani liiteristä puita ja tarpoessani postilaatikolle hakemaan Loimaan lehden, jossa oli mukava juttu pikkusiskosta ja aivan erityisen onnistunut kuva myös.

Kun nyt kerran jaoimme äidin kanssa saman mökin, päätin sopeutua hänen rytmiinsä. Perjantaina menimme nukkumaan jo kahdeksan maissa. Säkkipimeys on luksusta! Radio oli päällä koko yön, niin pienellä, että minä kuulin, mutta äiti ei häiriintynyt. Ihanaa musiikkia! Vanhoja klassikoita tiedonmurusilla ja vinyylilevyjen naksahteluilla höystettynä.Päätin viettää lähitulevaisuudessa päivän Eaglesin musiikkia kuunnellen ja kaikkia typeriä visailu- ja tosi-tv-ohjelmia visusti vältellen. Lauantai meni pakostakin pitkälti sisätiloissa tasaisen sateen vuoksi. Saunamökissä äiti istuskeli kiikkustuolissa ja minä luin pyyhe turbaanina "Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin".

- Mukavia tällaiset hetket, äiti sanoi.

- Mmmm-mmmm.

- Minun äitini kuoli 73- vuotiaana. Ei sitä koskaan tiedä montako tällaista on jäljellä.

- Haluatko nähdä jotain erikoista?, kysyin.

- No, mitä?

Nousin ja näytin pakaramustelmaani. Hän oli ällistyneen kauhistuksen vallassa!

Menimme taas aikaisin makuulle. Minä luin vielä kirjaa ja radio oli auki taustalla. Ihmiset saivat soittaa. Ei pitäisi antaa, se on niin kiusallista kuultavaa! Mutta jotkut toivoivat superhyviä kappaleita, vanhoja ja harvinaisia. Käsillä oli vuoden pisin yö, sillä neljältä siirryttäisiin talviaikaan. Yhdestätoista yhteen oli luvassa kummitustarinoita. Suljn radion ja luin vielä hiukan hovinainen Sei Shonagon ja kustannustoimittaja Mia Kankimäen seikkailuista ja ajatuksista. Sei Shonago oli laatinut useita listoja. Muun muassa "Miellyttävistä asioista" (kun löytää ison kasan tarinoita, joita ei ole lukenut), "Asioista vailla ansioita" (ruma henkilö, jolla on ikävä luonne) ja "Asioista, jotka ovat etäisiä, vaikka lähellä" (perheenjäsenten suhteet, jos he eivät rakasta toisiaan, joulukuun viimeinen ja tammikuun ensimmäinen päivä). Nämähän pätevät vielä näin tuhat vuotta myöhemminkin! Toisaalta jotkut ajatukset tuntuvat vieraammilta ja ajan hampaan jälki näkyy ja tuntuu. Vaikkapa siinä, että Sein mielestä "Palmunlehtivaunujen tulisi edetä verkkaiseen tahtiin. Koripunosvaunujen tulisi edetä rivakkaa vauhtia". Puolenyön jälkeen nousimme äidin kanssa syömään vähän pannukakkua.

Sunnuntaina isä tuli takaisin. Seisoin sysipimeässä rinteessä näyttämässä taskulampulla valoa. Reissu oli ollut onnistunut. Hän kantoi kädessään brandymäyräkoiraa. Otimme tervetuliaishömpsyt saunamökissä. Seuraavana aamuna heräsin kuudelta, bussi Tampereelle lähti puoli kahdeksalta. Kiitos kellojen siirron en joutunut seisomaan pysäkillä pilkkopimeässä huitomassa. Silti bussi meinasi ajaa ohi. Kuski perusteli sillä, ettei uskaltanut jarruttaa, koska tie oli vähän jäinen. Sitten hän kysyi kuuluuko minulle eläkeläisalennus! Kampissa menin heti matkahuoltoon noutamaan kosmetiikkajoulukalenterini. Se painoi 4,2 kiloa! Aion käyttää joka ikisen sen sisuksista paljastuvan uutteen ja seerumin viimeiseen tippaan saakka. Eläkeläisalennus?! Luukkujen (tai oikeammin laatikostosta löytyvien pahvirasioiden) avaaminen kuuluu ehdottomasti asioihin, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Kuten myös se, että kirjaa on ihanasti vielä vähän jäljellä.

 Eagles: The Last Resort: https://www.youtube.com/watch?v=p4zR9r9olOg

Sitä saa mitä tulee?

Olen nukkunut viime aikoina huonosti. Herään miehen piehtarointiin enkä saa enää unta. Suutun, painelen "sohvasänkyyn", sytytän jalkalampun ja luen kirjaa. Vaikka Henri Troyatin Katariina Suurta, jossa hän kertoo kepeästi ja kaunokirjalliseen tyyliin historiallisista tapahtumista ja herättää halun painella oitis Pietariin katsomaan paikkoja, tai Imbi Pajun Torjuttuja muistoja, josta on kepeys kaukana. Aamuyöstä nukahdan ja olen sikeässä unessa, kun mies herää uuteen aamuun täynnä tarmoa, kuten tapanaan on. Eräänä tällaisena aamuna herään siihen, kun mies seisoo kahvikuppi kädessään "sohvasängyn" vieressä ja kysyy:

- Kumpia sun mielestä on enemmän, luonnollisia vai parillisia lukuja?

- Mmmmhhhh...mitä...?

- Niin, että jos lukuja on ääretön määrä, niin kumpia sun mielestä on enemmän, parillisia vai luonnollisia?

- Onko se muka joku mielipidekysymys?

- No, tavallaan.

Kurottaudun ottamaan tarjotun kahvikupin ja vastaan että luonnollisia. Mies ilahtuu silminnähden.Hän sieppaa pöydältä tussin ja paperin ja raapustaa siihen lukujonon jonka alle toisen.

- Mutta ajattelepa, että jos jokaiselle kuviteltavissa olevalle luonnolliselle luvulle on olemassa pari parillisten joukossa, esimerkiksi ykköselle kakkonen, kakkoselle nelonen, kolmoselle kutonen ja niin edelleen äärettömyyteen asti, niin silloin kumpiakin on yhtä paljon.  Äärettömyyden paradoksi!

- Jaaha, okei.

Tämä kuukausi on koetellut monin tavoin. Kun olin Tampereella ja olin juuri asettunut television eteen nauttimaan uudesta hienosta ruotsalaissarjasta "Aika on meidän" ja avannut Lidlistä ostamani salmiakkisuklaalevyn ja tunkenut ensimmäisen kookkaan palan suuhuni, tunsin että nyt on jokin erilailla kuin ennen. Poskihampaastani oli lohjennut paikka! Suklaata syödessä!Miten pelottavaa. Tästäkö tämä yleinen mätäneminen ja lahoaminen nyt sitten alkaa? Sain nopeasti ajan Forumin Kukontorin hammaslääkäriin (valitsin netistä kilteimmän näköisen) ja asia on kunnossa, mutta perusturvallisuuteni ehti järkkyä.

Mutta koska asiat voivat aina olla huonomminkin, ei mennyt montaakaan päivää, kun minua kohtasi uusi onnettomuus. Puhelimeni varastettiin lelukaupasta. Se oli toki pöydällä kuin tarjottimella, mutta silti! Kuka tulee lelukauppaan ja varastaa myyjän puhelimen?! Katselin ympärilleni uusin, tuorein, suomuista vapautunein silmin ja ihmettelin miten paikka, jota olin pitänyt niin mukavana ja turvallisena voi olla sellainen käärmeenpesä!

Taas Forumiin, josta on näköjään tullut kriisikeskukseni, ja uusi puhelin oli kädessäni jo parin tunnin kuluttua tapahtuneesta. Menetin tuoreet Tallinnankuvani, ja tällä kertaa olin oikein panostanut! Olin reissussa yksin, koska mies oli varma, että Tallinnassa sataisi ja myrskyäisi ja halusi mieluummin pyöräillä. Siellä minä sitten kuvasin aurinkoisena hehkuvaa kaunista Tallinnan vanhaa kaupunkia ja kahvilaa ja tilaamaani kaakaokuppia, josta ottamani kuvan lähetinkin sitten miehelle solvaavan tekstiviestin säestyksellä:

- Kas, kaakaoni saapui! Täällä paistaa aurinko ja sinä olet tyhmä!

Hän vastasi laittamalla masentavan kuvan pikakahvistaan kuvattuna mustan hiirimaton päällä:

- Kas, pikakahvini valmistui! 

Sitten hän jatkoi vielä toiveikkaana, että " kyllä tyhmäkin voi saada tuliaisia." No, saihan hän. Kävi sääliksi, kun hän oli pyöräillyt koko päivän sateisessa Helsingissä.

Lal lal laa...musta tuoli on historiaa!

Seuraavana lauantaina olin töissä ja mieheltä tuli viesti, että hän on tavannut pubissa aivan uskomattoman tyypin, kaaosteoreetikon/ performanssitaiteilijan! Ars Fennicalla palkitun! Hän puhuu kohtaamisesta vieläkin ja häntä harmittaa , että minä jäin elämyksestä paitsi.

- Sä olisit RAKASTANUT sitä ihmistä!, hän toistelee.

Viime viikonloppuna olin  Turussa viettämässä ystävyyspäivää. Tällä kertaa viivyin oikein yön yli ja ihme ja kumma olen tässä vielä kertomassa tarinaa. Tapahtui nimittäin onnettomuus numero kolme! Olimme käyneet päivällä syömässä Aurajokirannassa ja tehneet vähän ostoksia ja sitten menimme ystävättären kotiin, jossa odottivat ystävättären perhe,  rapuillallinen ja kylpypalju!

Olin todella innoissani, sillä muistelin edellistä paljukertaani viime syksynä Bridget Jones-elokuvan jälkeen yhä lämmöllä. Mutta tällä kertaa kävi sillä lailla, että kun nousin paljusta pimeällä takapihalla ja lähdin liikkeelle lainaläpysköissäni, astuin vieraassa maastossa vahingossa kuoppaan ja kaaduin selälleni! Yhtenä hetkenä sitä lilluu tyytyväisenä kylpypaljussa ja seuraavassa makaa lehtien ja oksien, pikkukivien ja kuuran peittämässä maassa pinkissä uimapuvussaan ja arvuuttelee onko hengissä! Vasemmassa pakarassani on valtava puolikuun muotoinen mustelma ja oikeassa kyynärvarressani mandariinin kokoinen ja muotoinen mustelma, mutta muuten olen kunnossa. En ole edes koomassa, vaikka niin olisi hyvin voinut käydä! Mies on "tosi iloinen" siitä, etten kuollut (enkä koomassa) ja itsekin arvostan tätä niin paljon, että juhlistin asiaa tilaamalla netistä Look Fantasticin messevän kosmetiikkajoulukalenterin. Vaihteeksi olisi mukavaa saada sitä mitä tilaa.

Kygo: Stargazing:https://www.youtube.com/watch?v=hEdvvTF5js4

Tuoli

Tjaah, mistähän sitä aloittaisi? Syyskuu alkaa olla paketissa ja mitä siitä jäikään käteen? Sen lisäksi että olen pitänyt kirpputoripöytää Vuorimiehenkadulla kahden viikon ajan, lukenut taas arvostaen ja nautiskellen amerikkalaisen psykologin, Martha Manningin omakohtaisiin kokemuksiin perustuvan kirjan "Undercurrents", jossa hän kertoo vajoamisestaan masennukseen ja rämpimisestään takaisin ja paljon muutakin, tavannut psykosynteesiyhdistyksen ihmisiä kahdesti (!), lenkkeillyt niin, että luulin saaneeni veritulpan pohkeeseeni, vaihtanut lenkkeilyn laiskotteluun ja elokuvien katseluun ja iloinnut niiden parantavasta vaikutuksesta, tavannut Tukholmanystävää (nyk. Göteborginystävää, mutta KOHTA Aeroen ystävää, sillä hän on muuttamassa Tanskaan!!!) ja asetellut häneltä saamani osterinkuoret kauniisti ikkunalaudalle, lyönyt pääni Espresso Housessa lamppuun niin lujaa, että sain kuhmun, innostunut siivoamaan niin, että olen oikein siirrellyt huonekaluja ja löytänyt keittiötason alta Ballerina-keksin ja lehtikeräyslaatikon takaa sinne vierineen suklaakonvehdin. Hmmm....

No, kävin omin nokkineni Tukholmassa ja taivalsin 29 638 askeleen verran. Kiersin pitkän lenkin Djurgårdenilla hyvinvoivien ja tyytyväisen oloisten tukholmalaisten seassa kauniista sunnuntaipäivästä nautiskellen

ja näin ensimmäistä kertaa Yhdysvaltojen suurlähetystön, mistä oli ainoastaan se ilo, että kun myöhemmin sain viimein luetuksi sen Karo Hämäläisen "Erottajan", jota jo kerran aiemmin yritin aloittaa, koin tyydytystä kun siinä juonen kannalta ratkaisevassa käännekohdassa kuvattiin taksimatkaa juuri kyseisen rakennuksen ohi. Herran jestas miten ruma pytinki se onkaan! Siinä somien punatiilisten Korean ja Turkin suurlähetystöjen vieressä! En viitsi edes laittaa kuvaa. 

Östermalmilla istuin penkillä, kun ohitseni käveli rattaita työntävä "Nej-mamma". Hän puhui puhelimeen.

- Nej.

-....

- Näää...

-...

- Nej, nej. NEJ!

Jne.

Lähdin uteliaisuudesta seuraamaan häntä, koska minulla ei ollut muutakaan tekemistä ja halusin nähdä missä hän asuu, mutta Strandgatanilla isosisko soitti ja saalis pääsi pakoon.

Olen kävellyt paljon Helsingissäkin. Miehen kanssa ja yksin. Syksyinen kaupunki on ihana ja viikonloppuaamuisin sen saa pitää miltei kokonaan itsellään.

Mies on aloittanut taas työt, minkä seurauksena joka puolella lojuu  "muistilappuja" jotka raivostuttavat minua suunnattomasti, mutta joita ei saa missään nimessä heittää roskikseen, koska ne ovat kuulemma tärkeitä.

 Minullakin on tiistaisin taas vähän opetusta. Mukavaa. Ja virkistävää huomata taas nuo eri kaupunginosien väliset erot katukuvassa ja ilmapiirissä. Porthaniankadulla kuulin, kun lapsi sanoi mustaan, niiteillä koristeltuun lippikseen ja revittyyn farkkuliiviin sonnustautuneelle naiselle, että "Tule jo  sieltä, mummi", johon mummi vastasi, että hän ei tuollaisia paskapuheita aio kuunnella.

Teimme poikkeuksellisen onnistuneen reissun Korkeasaareen. Kissalaaksossa joka häkillä natsasi; eläimet olivat liikkeellä ja näkösällä, onnistuimme näkemään vesikon ja mikä harvinaisinta, ahman, jota emme ole koskaan aiemmin onnistuneet näkemään!

Mutta kyllä ylivoimaisesti tärkeintä ja hienointa koko syyskuussa oli, että onnistuin ratkaisemaan suhdettamme pahiten kalvaneen ongelman; miehen kammottavan mekanismituolin. Hänellähän oli mekanismituoli ennenkin. Mutta se oli miellyttävän neutraalin beige väriltään. Sitten hän onnistui potkimaan siitä toisen käsinojan irti. Ei hätää, hänen roinaa keräävä ja kaupusteleva ystävänsä hommasi tilalle oitis toisen. Mies oli haltioissaan. Minä olin epätoivoinen. Tuoli oli musta, jotain sanoinkuvaamattoman hirveää. Kerroin miehelle, että radiossa oli kerran oikein gallup junteimmasta kuviteltavissa olevasta kalusteesta ja se oli musta tekonahkainen mekanismituoli. 

- Tämä on kyllä aitoa nahkaa, mies torjui kritiikin.

Kerroin, että ohjelmassa pyydettiin jotakuta junttiäänestyksen voittaneen kalusteen omistavaa tunnustamaan, ja Arttu Wiskari oli ilmoittautunut ylpeänä. Tosin hänen tuolinsa oli vielä yhtä pykälää karseampi; siinä oli lisävarusteena muovinen juomateline. Mies ei ollut jutusta moksiskaan.

Hain kaapista Töölöön hankitut verhot ja taiteilin niiden ja Haaparannan Hemtexistä ostetun metsäneläinten kuvilla koristellun fleecepeiton avulla tuolin peittoon. Se auttoi vähän, mutta aina kun mies kiemurteli tuolissaan, tekstiilit liukuivat paikoiltaan ja minä kiljuin "mustaa näkyy, mustaa näkyy!!". Viime kuukausina olemme kumpikin käyttäneet niin paljon aikaa mustan tuolin peittelyyn että siinä ajassa olisi voinut opetella vaikka uuden kielen. Aloimme olla aika kyllästyneitä. Tunnelma oli usein kireähkö. Rukoilin, että tuoli vietäisiin kaatopaikalle ja tilalle hankittaisiin uusi, mutta mies ei suostunut. Kaikki ystävämme tiesivät ongelmasta ja yrittivät kukin auttaa. 

Yksi ehdotti, että verhojen ja tuolin väliin pantaisiin jotain liukuestettä, joka pitäisi kankaan paikoillaan. Miehen siskonpoika tarjoutui ompelemaan kankaiden helmaan jonkinlaisen resorin, jonka avulla kankaan voisi pussittaa tuolin päälle. Mies yritti psykologisia keinoja.

- Oikeasti, kaikkien mielestä sä olet TOSI outo tässä tuolivihassasi. Kaikkien mielestä tämä on TOSI hieno tuoli!

- Ihan sama, tuo tuoli lähtee nyt!

Eräänä päivänä, kun makailin "sohva"sängyllämme ja näkökentässäni oli taas iso viipale mustaa rumilusta, mietin että "mies vai tuoli". Sitten silmiini osui korkeamman johdatuksen ansiosta jonkun sisustusbloggaajan kertomus taistelustaan nahkatuolin kanssa. Hän oli tehnyt tuolilleen kaikkea mahdollista ja listasi kaikki tekemänsä virheet. Ahmin jutun, olin kiitollinen hänen jakamistaan vinkeistä kalkkimaalin kanssa, otin onkeeni hänen mokistaan (maalia muun muassa ei saa notkeuttaa), käärin hihani ja kaivoin kaapista esille edellisestä projektistani jääneen kalkkimaalitonkkani ja sudit ja kävin säälittä tuolin kimppuun. Mies oli töissä. Joka vedolla paine hellitti ja onnellisuuteni kasvoi! Että olinkin kärsinyt näin pitkään, vaikka ratkaisu olisi ollut parin metrin päässä kaapin alahyllyllä! Tuolista tuli hieno, myös miehen mielestä. Se on nyt vaaleansininen. Edelleen siinä on eläinfleece suojana, sillä kalkkimaali voi imeä likaa. 

Mies levitti sanaa tuolinsa uudesta ilmeestä.

- Varo vaan, seuraavaksi se maalaa television ruudun umpeen, sehän on musta sekin, miehen siskonpoika oli jupissut.

Miehen roinaa keräilevä ja kaupusteleva ystävä suhtautui ymmärtäväisemmin.

- Ei mua ihmetytä kuin se, että miksi sä et maalannut sitä kultamaalilla?

Miley Cyrus: Younger Now: https://www.youtube.com/watch?v=-LX2kpeyp80