Ehkä ilkosillaan?

Kävin toissaviikonloppuna Turussa tapaamassa sydänystävääni. Kävelimme pitkin joenvartta, siellä missä Turku näyttäytyy kauneimmillaan ja vieri vieressä on kutsuvan näköisiä kahviloita ja ruokapaikkoja. Kävimme salaatilla ja viinillä Tårgetissa ja sen jälkeen katsomassa Johanna Vuoksenmaan elokuvan "Viikossa aikuiseksi". Seuraavana aamuna ystävä oli valmistanut muuttomme kunniaksi Eton mess jälkiruuasta sovellettua "Töölö messiä", jonka ohjeen hän oli löytänyt jostain jouluisesta Annasta.

Hienoa "Töölö messiä" maljoissa etualalla...

Sätimme puhelimiamme ja jaoimme syvän närkästyksemme tekstiviestejä korjaavaa toimintoa kohtaan. Että sillä on otsaa mennä korjaamaan omin päin kirjoittamaamme!! Seuraukset voivat olla noloja ja kauheita! Kahdesti olen ollut vastaavinani (pomolta!) saamaani viestiin vain lyhyesti "Oukki!" , mutta kun olen vilkaissut näyttöä sormi jo lähetysliipaisimella, ruudussa onkin lukenut ikävän syyttävänsävyisesti "Pukki!" Ystävä oli ollut vastaamassa lasten päiväkodista puolitutun äidin viestiin, jossa hän tiedusteli olisivatko he kotona sunnuntaina, jotta hän voisi tulla hakemaan ystävän hänelle lupaaman pussillisen pieneksi käyneitä lastenvaatteita, että "Kotona ollaan, ehkä ulkoillaan." Tämä ei kelvannut puhelimelle, joka korjasi oma-aloitteisesti viestin muotoon: "Kotona ollaan, ehkä ilkosillaan." Ja ystävä häpesi silmät päästään ja joutui lähettämään tökerön ja selittelevän jälkiviestin. Mitä järkeä tuollaisessa summamutikassa tapahtuvassa "korjaamisessa" muka on?!?

Muihin asioihin. Täällä ollaan nyt asuttu muutama viikko. Olen tutustunut naapurin pieneen valkoiseen terapiakoiraan Elliin. Rohkenen jo käyttää uutta pesukonetta niin kuin ei mitään. Toisinaan istuskelen makuuhuoneen ikkunalaudalla ja katselen alas Topeliuksenkadulle miten autot kiihdyttävät ja hidastavat ja pysähtyvät valoihin ja kiihdyttävät taas ja ihmiset hölkkäävät tai kävelevät tai odottavat bussia tai ulkoiluttavat koiriaan tai kantavat kauppakassejaan tai taluttavat kurahaalarisia taaperoitaan suojatien yli.

Vaihtelen reittiä töihin. Suosikkini taitaa olla Ruusulankatua ja Töölönkatua pitkin kansallismuseon nurkille ja sieltä vaihtelevaa reittiä Fredalle. Olen ruvennut inhoamaan Temppeliiaukion kirkkoa, joka könöttää isona ja typeränä juuri reittini keskellä enkä vielä tiedä kumpaa puolta se on lyhyempi kiertää tai miten minulle käy, jos yritän vain kiivetä sen yli. Näen matkan varrella usein poliitikkoja, viimeksi Oras Tynkkysen ja Lenita Toivakan. Eilen kävelin koiratrimmaamon ohi Hesperian puiston läpi oikaistessani ja oikein liikutuin kun luin kyltistä, että "trimmaukset, leikkaukset ja pusut" ja ajattelin, että täällä todella RAKASTETAAN koiria, mutta sitten luin tarkemmin, ja siinä lukikin "trimmaukset. leikkaukset ja pesut". Runeberginkadulla on ihana suklaapuoti, jossa voisi lounastaakin, viimeksi siellä olisi ollut tomaatti-vuohenjuustokeittoa, ja jossa aion takuulla käydä ennen pääsiäistä vähän ostoksilla, mutta nyt koitan vähän himmailla suklaarintamalla, sillä uudessa asunnossa on kiusallisen paljon kokovartalopeilejä (jopa kylpyhuoneessa, voitteko kuvitella mitään kamalampaa!), joten joudun ehkä vähän laihduttamaan voidakseni jatkaa asumista täällä. Toisaalta, paluuta entiseenkään ei ole: vanhan kodin summeritaulussa luki jo uusien asukkaiden nimet.

Eilen istuimme nojatuoleissamme  (jotka, by the way, eivät jotenkin sovi tänne, näyttävät nuhruisilta ja räikeiltä kaiken tämän valkoisuuden ympäröiminä) ja listasimme asioita joissa "voitimme" (keittiö, näkymä ulos, säilytystilat, suihku) ja missä hävisimme (pyöräkellari (aivan helvetillinen souvi saada pyörä monen lukitun oven ja portaiden päähän täpötäyteen ahdettuun pyöränurkkaukseen, mies tekee sen JOKA PÄIVÄ, minä olen luvannut tehdä sen tasan kerran molempiin suuntiin; kun joskus kampean pyöräni sieltä ulos, jätän sen pihalle koko kesäksi, uskaliaisuuttani ja ennen kaikkea laiskuuttani) ja mies valittaa, että vessan hanasta tulee vesi paljon pienemmällä paineella kuin vanhassa kodissa.) Toisaalta hän ilahtuu vähästä ja unohtaa moiset pikkuasiat. Hänen hammaslääkärinsä oli kehoittanut häntä vaihtamaan pehmeämpään harjaan ja eilen ostin meille molemmille sellaiset, à 1,50. Kesken hampaidenpesun hän tuli olohuoneeseen harja ojossa ja julisti: "Nyt voin kyllä rehellisesti sanoa: PARAS harja mitä minulla on KOSKAAN ollut!" Minua tietysti kirvelee eniten sen kristallijäljitelmänupin menetys. Siitä minä pidin uudessa kodissa eniten ja sen minä menetin ensimmäisenä, mikä sai minut ihan tosissani kyseenalaistamaan koko Töölöön jäämisen mielekkyyden muutamaksi päiväksi. 

Kesken tämä on vielä ja jotenkin kliinisen oloinen. Entiset taulut eivät oikein sovi. Miehen lapsuudenkodin taulukin sopii paremmin toisin päin (rautatientoria esittävän kuvan takapuolelle taiteilija on maalannut ilmeisesti omakuvansa). Kirjahyllystä on vain toinen puolisko jäljellä. Se näyttää oikein siistiltä. Ei ollenkaan meidän kirjahyllyltämme. 

Kirjoja on  tietysti piilotettuna useaan eri paikkaan: entinen astiakaappi on niitä täynnä kuten myös vaatekomeroiden alatasot. Muuton tiimellyksessä päätin, että jos en kerran voi luopua näistä kirjoista, voisinko sitten kenties vaikkapa lukea ne, ja olenkin jo ryhtynyt tuumasta toimeen. Eilen vietin ihanan aamupäivän väliaikaissohvalla (patja lattialla, toki valkoisella täkillä ja tyynyillä verhottuna) Pentti Saarikosken Eino Leino - legenda jo eläessään -kirjan parissa. Nauratti, kun Leino krapuloissaan oli joutunut pakkomielteisen kauhun valtaan, että punaiset aikovat vangita hänet, eivätkä Hella ja Sulo Wuolijoki, joiden turvaan hän oli paennut, olleet raaskineet vakuuttaa hänelle, ettei hän nyt niin tärkeä henkilö ollut. Tänään aloitin samalla lavitsalla Thomas Mooren "Sielun ohjaaman elämän", mutta nousin sitten kumminkin ylös ja aloin kirjoittaa tätä. Vanhan koneen kaivoin television alla olevasta harmaasta puukaapista, joka entisessä kodissa toimitti kenkäkaapin virkaa eteisessä. Nyt siellä asuu iso, ruma tulostin ja tämä vanha kone irtonäppäimistöineen (koska koneen oma näppäimistö on peruuttamattomasti tärveltynyt ja "y" ja "c" puuttuvat kokonaan, 

 Bloggauskone. Taustakuvassa miehen edesmennyt äiti

En ole tottunut katsomaan televisiota uudessa kodissa. Arne Dahlin sentään katsoimme ja mies tietysti iän ikuista ampumahiihtoa. Voisinkin tietoisesti keskittyä vähäksi aikaa vaikka lukemiseen sen sijaan, että parkkeeraisin joka ilta television eteen napostelulautanen sylissäni  katsomaan "Suurinta pudottajaa" kuten vanhassa kodissa . Olin taas tällä viikolla opettamassa sijaisena pari tuntia. Kirjallisuuden opettaminen on ihanaa! "Opetin" Edith Whartonin novellia "Souls belated" ja muistin taas miten hyvää kunnon kirjallisuus ihmiselle tekee. Thomas Moorekin sanoo kirjassaan, että "pieni määrä hyvää kirjallisuutta voi usein opettaa enemmän sisäisestä elämästä kuin laajat psykologiset tutkielmat." Menenkin tästä Thomaksen pariin vielä toviksi ennen lelukauppaan lähtöä. Tuohon patjalle kun asettuu makuulle, aurinko lämmittää mukavasti vatsaa.

Matti Johannes Koivu: Tyhjäksi jätetty: https://www.youtube.com/watch?v=vluMIxZrdXc

Bitch!

Vain pientä säätöä vailla...

Semmoinen minusta on tullut! Eikä mikään tavallinen "bitch", vaan oikein sellainen BIIIIIOOOOTCH, joka suhtautuu negatiivisesti kaikkeen ja tulkitsee tahallaan asiat ikävällä tavalla eikä tunne iloa eikä onnea olemassalostaan.  Tiedän olevani kohtuuton ja kamala, sellainen jolle voisi ihan hyvin esittää South Parkista tutun laulun "Kyle's Mom is a Big Fat Bitch" ja itse asiassa soitinkin sen itselleni you tubesta kahdesti ennen kuin avasin lelukaupan tänään. Tiedostan siis olevani ikävä, mutta sallikaa minun silti purkaa tätä vähäsen. Tai jos ette salli, niin lopettakaa lukeminen tähän. 

Inhoan uusia lähikauppojamme. Meillä oli maailman paras K-market Isolla Roballa ja täällä on jos mitä Siwaa ja Valintaloa ja K-kauppoja kyllä kanssa, ynnä Alepa, mutta ne eivät ole yhtään sama! Emme osaa suunnistaa niissä ja tukimme kapeat käytävät reppuinemme etsiskellessämme kukkarollemme sopivia tuttuja tuotteita kaukaa maailman ääristä tuotujen eksoottisten hedelmien, kaiken maailman hanhenmaksapalleroiden ja muiden typeryyksien joukosta ja niissä meille tutuissa tuotteissakin tuntuu olevan joku Töölölisä. Miehen sisko varoitteli Valintatalosta, koska siellä on kuulemma töissä joku legendaarisen tyly tyyppi ja kehui puolestaan maasta taivaaseen viereistä K-kauppaa, jossa minusta taas oli vähintään yhtä tyly korsto kassalla ja tuotteet vaikeasti löydettävissä  ja jossa miehen kanssa molemmat tuskastuimme ja sätimme ärtyneinä jo takaisin Ouluun lennähtänyttä siskoaan, että "Mitä se tätä kehui!? Tämähän on ihan kamala!"

Juu joo, vähän siinepäin...

Paluumatkalla Kanuunasta panen merkille KOM:in baarin ikkunapöydän ruutupaidat, jotka kyynärpäät pöydällä mitä ilmeisimmin puivat tulevia "proggiksiaan" ja ajattelen häijysti mielessäni, että yleisöltä te kyllä odotatte reagointia ja ihailua, mutta osaatteko te YHTÄÄN nauraa itsellenne?

Hienon ja tunnetun ravintolan ohi mennessäni näen lounastavan väen: päät teennäisessä kekassa, suut viivana, selät suorina ja ajattelen ilkeästi, että relatkaa nyt herran jestas! Tempaiskaa vaikka kännit!!

Mies kertoo epäuskoisen huvittuneena törmänneensä talonmieheen pihalla livenä ja kyselleensä nupin ja postiluukun nimien perään ja sanoo ettei varmaan kannata odottaa ihmeitä (eli em asioiden hoitumista) tapahtuvaksi ihan piakkoin. Äyskähdän tulistuneena, että tämähän on aivan per***stä ja nyt kyllä lähdetään vi**uun täältä ja mies sanoo, että kuules nyt, tuollainen kielenkäyttö ei sovi sinulle OLLENKAAN!

Ajattelin ihan tosissani, että Töölö aiheutti tämän kaiken, mutta sitten selvisi, että se olikin vain PMS. Kiitos ja anteeksi!

Kyle's Mum is a Big Fat Bitch: https://www.youtube.com/watch?v=b2Ok2c9-zm8

Muutimme naapuriimme

Täällä ollaan, Töölössä! Nyt Fredalla ei ole enää yhtikäs mitään (paitsi välihuoneen seinää koristava seinätarrarykelmä, josta välittäjä sanoi, että jättäkää ihmeessä, sehän on hieno, kun lupasin nyppiä kaikki lehdet, oksat ja oravat pois ennen muuttoa). Enää ei siis ole sellaisia raivostuttavia tilanteita, kuin vaikkapa että shampoo on Fredalla, mutta fööni Sibeliuksenkadulla.  Täällä on edelleen kaikki kesken. Vain makuuhuoneeseen on raivattu harmoninen soppi estämään totaalinen henkinen romahdus, joka onkin jo ollut lähellä kaiken loputtomalta tuntuvan kuuraamisen ja raahaamisen ja pakkaamisen ja purkamisen ynnä lisäjännitykseksi hankittujen kirpputoripöydän pyörittämisen ja parin sijaisopetustunnin ansiosta. 

Ihaniakin hetkiä on ollut, muun muassa se, kun sai seisoa tyhjässä vinttikomerossa eikä ollut uskoa näkemäänsä todeksi tai kun pääsi eroon muutamasta kauheasta tavarasta jotka vietiin oikein kaatopaikalle saakka. Miehestä ihana hetki oli herätä ensimmäistä kertaa uudessa kodissa, kun olin pannut päälle radion (televisiota ei ole vielä laitettu eikä ole kyllä kaivattukaan) ja kahvi tuoksui. Hänelle tuli kuulemma mieleen kesät pienenä Kiimingin mökillä. Sama fiilis, samat äänet ja tuoksut.

Myyty!

Möhläyksiäkin on tullut. Ensin tilasimme sähköt naapuriin! Räpsyttelin täällä katkaisimia ja marisin ja mies soitti sähköyhtiöön ja he sanoivat että kaikki on kunnossa ja että meidän pitää vain napsutella pääkatkaisinta ja "pyöritellä sulakkeita". Mutta sitten kävikin ilmi, että samalla numerolla on kaksi asuntoa vierekkäin, meillä erotuksena numeron perässä "a". Arvoituksen ratkettua sähköt tulivat puolessa minuutissa. Kiusallisesti olimme ehtineet tehdä myös osoitteenmuutoksen suoraan naapuriin, mikä kävi ilmi kun he palasivat hiihtolomalta ja löysivät kynnysmatoltaan pinon meille osoitettuja kirjeitä. Kamalinta on se, että muuttomiehet pöytää ylös kantaessaan kopsauttivat alakerran naapurin hienon kristallijäljiltemäovennupin hajalle! Mies meni tolaltaan ja tunki postiluukusta anteeksipyyntöviestejä ja laittoi viestiä talonmiehelle, kumpikaan ei reagoinut mitenkään (viimeksi mainittu ei edelleenkään edes siihen että postiluukkuummme pitäisi saada nimet, etteivät Opettaja- ja Kotiliesilehtemme menisi enää nolostuttavasti naapureille,  ja muutenkin, onhan se nyt kai tapana , äijänpentele asuu vielä kaiken huipuksi samassa rapussa?!) mistä vedimme sen johtopäätöksen että meitä vihataan täällä jo nyt. Miehen siskon poika tuskastui nupista jauhamiseen, kiersi irti MEIDÄN kristallijäljitelmänuppimme, kävi laittamassa sen alakerran naapurin oveen ja puuskahti että no olipa taas vaikeaa! Nyt KAIKILLA muilla on hieno kristallijäljitelmänuppi ja meillä vain surkea pieni metallinen nysä, ja se nuppihan oli ainoa syy, minkä vuoksi suostuin ylipäätään muuttamaan tänne Töölön takamaille, mikä tietenkin on alhainen ja inha tapa tarkastella asiaa, sillä täällähän on oikeasti hienoa! Kirkkaimpina hetkinäni näen asian koomisen puolen, muun aikaa roikun hulluuden partaalla. Olen miettinyt viime päivinä paljon karmaa.

Oli ihanaa, että saimme ne rikkinäiset lipastot ja muut kauheudet kaatopaikalle, mutta ikävää että vahingossa sinne viskattiin myös pyykkikorillinen vastapestyä pyykkiä. Mukana molempien aamutakit, miehen lempineule, minun pellavapaitani ja helmenharmaa lempineuleeni. Mies lohdutti: no se harmaa olikin sulle ihan liian ankea väri! Itse lohdutin itseäni: onneksi älysin ostaa kaksi samanlaista!

Agnetha Fältskog &Gary Barlow: I should have followed you home: https://www.youtube.com/watch?v=1i-U25tts-s

Elämää banaanilaatikoiden katveessa

Tervehdys! Oikeastaan minun pitäisi  varmaan olla pakkaamassa eikä bloggaamassa. Mutta ajattelin toimia tänään rivakalla "paljon kuvia, vähän sanoja"-metodilla, että helmikuusta jäisi edes joku merkintä.  Sitä paitsi pakkaaminen on jo aika hyvässä mallissa. Siinäkin vaikeinta tuntuu olevan ryhtyminen. Laitoin niin paljon energiaa siihen muuton esivalmisteluvaiheeseen (=uusien mattojen, verhojen ja petivaatteiden hankkimiseen), että kun varsinaiset muuttopuuhat alkoivat lähestyä, olinkin jo aivan kyllästynyt koko hommaan ja kyräilin vain välihuoneeseen kertynyttä banaani/lelulaatikkopinoa vastahakoisen inhon vallassa. Mutta sitten kun sain viimein aikaiseksi, homma kävikin joutuisasti. Esimerkiksi seinien riisuminen tauluista ja koristeiksi ripustetuista mekoista. Suunnittelu/vastaanhangoittelu/sijaistoimintojenkehittelyvaihe: 2 päivää. Toteutus: 3 minuuttia. 

Mies on avuksi siten, että tuo Alepasta lisää banaanilaatikoita tarpeen mukaan ja lisäksi hän on vastuussa  avainten, muuttoauton ja kantoavun hankinnasta, sähkö- ja nettiliittymäsopimuksista ja sen sellaisesta. Hän oli myös vastuussa ääriään myöten pullistelevien jätesäkkien toimittamisesta roskikseen, mutta siinä hän osoittautui epäluotettavaksi, sillä hän oli mennyt dyykkaamaan omia roskiamme ja tuli takaisin ylös tohkeissaan heilutellen kädessään juuri poisheittämiäni puoliksi täytettyä Harry Potter-vihkoa (tähän mahtuu vielä!!!) ja kannesta lytyssä olevaa prinsessa-muistipeliä, jota emme ole pelanneet vuosikausiin, jos ikinä (tämä on vielä ihan hyvä!) ja ruotsinkielisiä Kalle Anka-lehtiä (minä opettelen näistä ruotsia!). Pakkaan kirjoja harkiten ja teemoittain. Yhdessä laatikossa ovat psykosynteesi- ja juoksu- sekä pyhiinvaellusaiheiset kirjat. Kannessa lukee: psyksynt&juoksu/camino. Toisessa ovat Sonia Choquetten ja Julia Cameronin kirjat, mikä on loogista sillä he ovat oikeassakin elämässä ystävykset. Kansiteksti: Julia&Sonia. Caroline Myss olisi muuten sopinut sekaan, mutta laatikko oli jo Sonian ja Julian jäljiltä lähes täynnä ja toisekseen Caroline oli joskus sanonut Julialle jossain henkisen kasvun seminaarissa, että "onko sinun pakko pukeutua noin hihhulimaisesti, se vie uskottavuutta koko porukalta", joten parempi pistää eri laatikkoon. Caroline sopii erinomaisen hyvin Avilan Teresa-aiheisten kirjojen sekaan, sillä hän on itsekin kirjoittanut yhden, ja samaan laatikkoon tulee myös sekalainen valikoima jatkoon valittuja henkisen kasvun kirjoja (puolitoista hyllymetriä on karsiutunut jatkosta, sentään.)

Romaaneja yritän ottaa valikoiden ja rankalla kädellä karsien, mutta kyllä niitä silti kertyy. Miehen Dostojevskit ja Saarikosket ja Hyryt ja omat Tove Janssonini, Frank McCourtini, Fay Weldonini ja Nora Ephronini ja Erica Jongini ja sitten kaikki ne lukemattomat (sanan molemmissa merkityksissä), jotka olen hankkinut kauniin kannen tai houkuttelevan takakansitekstin vuoksi. Luen kuin viimeistä päivää: Joel Haahtelan "Perhoskerääjän" parissa vietin yhden ihanan iltapäivän. Mutta nyt se joutaa jo kiertoon. Epämääräisessä läjässä makuuhuoneen nurkassa ovat kirjat, jotka olen luvannut  lukea. (Per Pettersonin "Hevosvarkaat" miehen siskolle, Marian Keyesin "Further under the duvet" ja Kathryn Stockettin "The Help" pikkusiskolle). Mia Törnblomin "Så dumt" ja Karin Fossumin "Ken sutta pelkää" kävivät Tukholmassa kanssani. Molempia närpin sieltä täältä. Fossum menee Kampin kierrätyshyllyyn, Mia pääsee Töölöön.

Kävin tosiaan Tukholmassa. Sattui ihana, aurinkoinen päivä. Jokainen kynnelle kykenevä koiranulkoiluttaja oli riemukseni liikenteessä.  Kävelin koko päivän Söderissä ja yritin taas löytää uusia kujia ja kuvakulmia ja onnistuinkin. 

Jäätä Tantolundenin puistossa

Tunteet vaihtelevat. Tuleeko meidän ikävä tätä kotia? Viihdymmekö uudessa? Minkälainen äänimaisema siellä on? Olen käynyt kävelemässä uuden kodin liepeillä ja hyvältä on tuntunut, mutta tosiaan aika näyttää millaista siellä sitten on asua. Juuri kun olin jotenkin aivan luhistumaisillani banaanilaatikkourakan ja kirjavalintojen vaikeuden alle, televisiosta alkoi kuulua ihana kappale (pakkaussessioni taustalla pyöri joku hassu "Hello Ladies"- nörttikomediasarja). Se oli Breadin "The Guitar Man" ja siitä tuli välittömästi tunnusbiisi tälle muutolle. Tiedän, että tästä lähtien aina kun kuulen kappaleen, muistan miten istuin olohuoneen lattialla karvalankamatolla tummansinisissä legginsseissäni, valkoisessa fleecepusakassani ja harmaissa neulotuissa Uggeissani. Polvia kivisti, kainalot haisivat hielle ja kirjojen takaa oli juuri paljastunut kauheat määrät aivastuttavaa pölyä jonka jäljiltä kirkkaan limenvihreä rätti oli muuttunut harmaaviiruiseksi.  Olikohan tämä viimeinen tässä kodissa kirjoitettu blogiteksti?

Bread: The Guitar Man: https://www.youtube.com/watch?v=hrsKJ0KUyJw

Lonkerotaivas

Onpa ihanaa, että tammikuu loppuu. On ottanut aika koville kestää tuota raskaana roikkuvaa taivasta ja mitätöntä värimaailmaa. Tuntuu että pitkään jatkunut harmaa ankeus on vaikuttanut kollektiivisesti yleismielialaan ja kansa vain tyytyy parhaansa mukaan sietämään elämäänsä sen sijaan, että nauttisi siitä täysin siemauksin. Luin piristyksekseni Helen Fieldingin  uusinta "Bridget Jones - Mad about The Boy"-kirjaa, koska se on kirjoitettu päiväkirjamuotoon, ja siinä voi sivuuttaa parissa tunnissa kaikki vuodenajat. Sain  toivoa  Bridgetin heinäkuun 11. päivän muistiinmerkinnästä: "Hirveä helle. Yhä vain! Emme voi uskoa onneamme. Koko kansa parveilee kaduilla, pinnaa töistä, juopottelee, kärkkyy seksiä ja valittaa kuumuutta."

On se mahdollista: Kuuma aamu Katajanokalla.

Uimakelit!

Muuttohurmoskin on asettunut suvantovaiheeseen ihan sen vuoksi, ettei yksinkertaisesti käy päinsä pakata koko kotia pakettiin montaa viikkoa etuajassa, kun siellä täytyy kuitenkin asuakin. Uutta mattoa kokeilin vähän läväyttämällä sen lattialle vanhan pörhöisen tilalle vähän ennen kuin mies tuli töistä. Hän ymmärsi kehua sitä vuolaasti "juuri tuommosesta matosta mää tykkään KAIKISTA eniten..!" mutta sitten minulle tulikin hätä että se nuhraantuu ennen aikojaan, joten sulloin sen Ikean kassiin odottamaan muuttoa. Sitten sulloin valkoisen karvajärkytyksen siihen pussiin missä uusi matto oli tullut, mutta otin sen vähän ajan päästä takaisin, sillä paljas lattia oli vähän turhan ankea. Muuta seinänvieriä koristaviin nyssyköihin sullottua; pellavapetivaatteet, uudet pöytäliinat ja verhot, kirpputorille menevää hinnoiteltua tavaraa, kirpputorille menevää hinnoittelematonta tavaraa, jonnekin muualle kuin uuteen kotiin päätyvää kirjallisuutta (mutta joka on hyvä pitää pinossa lattialla siltä varalta että kumminkin haluaisi vielä lukea jonkun ennen lopullista hylkäämistä...)

Kävin Tampereella tapaamassa perhettä. Annoin isollesiskolle Suomalaisen alesta ostamani Marilyn-kirjan josta hän oli mielissään. Hän kertoi vaikuttuneena nähneensä televisiosta ihanan musiikkivideon, se kävi kuulemma ihan minielokuvasta ja siinä tanssi pieni tyttö jolla oli "tämmöinen tukka" (isosisko piirsi käsillään otsaansa ja kasvojaan reunustamaan terävälinjaisen polkkatukan), josta heti tiesin hänen tarkoittavan Sian "Chandelier"-kappaleen virallista musiikkivideota. Kaivoin oitis puhelimeni esiin näyttääkseni videon hänelle, mutta kenttä tai joku oli huono, joten kirjoitin hänelle paperille vastaisuuden varalle avainsanat (you tube-> sia chandelier official) joilla hän pääsee katsomaan sitä uudelleen. Ja uudelleen ja uudelleen! 

Se onkin ihana video ja ihana kappale. Olimme tästä pikkusiskon kanssa yksimielisiä, kun myöhemmin mainitsin hänelle isosiskon Sia-innostuksesta ryystäessämme smoothieitamme (pikkusiskolla violetti marjasmoothie, minulla keltainen mangosmoothie) ihanassa Pyymäen Oma- kahvilassa Tuomiokirkonkadulla. Mutta totesimme myös, että se on lisäksi vaarallinen kipale, sillä siihen kertosäkeeseen ei kerta kaikkiaan VOI olla yhtymättä (vaikka olisi asiakaspalvelutehtävissä tai asioimassa tavaratalossa) ja vaikka tietää jo suunsa avatessaan että rahkeet eivät riitä ja että tämä nousee tästä vielä paaaljon korkeammalle eikä lopputulos ole kaunista kuultavaa. Emme voineet olla kokeilematta ihan vähän siellä kahvilassakin. 

Valitin pikkusiskollekin miten ankeaa on kun joka päivä on niin aistillisesti virikkeetön.

- Tarkoitatko  tuota lonkeron väristä taivasta?

- JUU! Se tosiaan on lonkeron värinen! Mä en ole ikinä edes  tykännyt lonkerosta.

- Synonyymi päänsärylle.

Sitten juttelimme vähän tulevasta muutostamme. Yritin selittää missä uusi koti sijaitsee ja että jatkossa kannattaa jäädä bussista Kisahallin pysäkillä niin on tosi lähellä, mutta pikkusisko kieltäytyi ymmärtämästä mitään.

- Töölössäkö se on?

- Niin, siinä on se Töölön kirkko ja puisto ja...

- En mä tiedä sieltä mitään, en oo ikinä käyny Töölössä.

- Mutta sähän asuitkin Helsingissä pari vuotta?!

- Nojuu. Mutta ei mulla ikinä ollu Töölöön mitään asiaa... (Pikkusisko asui Kalliossa).

Lonkeron värinen taivas, lonkeron värinen maa. Näkymä bussin ikkunasta...

Kotona isä ja äiti tutkivat kumpikin sanoma-/ristikkolehtiään valtavan valkokahvaisen luupin läpi. Molemmilla on omansa, ettei tule riitaa. "Kiira luistelee lauantaina suorana!"äiti huudahti innostuneen kiihdyksissään lehtensä äärestä (hän pitää kovasti taitoluistelusta ja oli harmillisesti missannut Kiiran nappiin menneen luistelun torstaina). "Mitä, eikö aio mennä ollenkaan kyyryyn?" me isän kanssa härnäsimme kuorossa. Vaihdoin jouluverhot kevätverhoihin ja tein kattilallisen pinaattikeittoa. Lonkeron värinen taivas suolsi valtavia lumihiutaleita joita puuskainen tuuli viskoi menemään. Pihapuun ylimmissä, ohuen ohuissa oksissa keikkui puhurin riepoteltavana jääräpäinen varis. Panin kellon soittamaan aikaisin ehtiäkseni bussiin. Siellä koinkin kummia!

Edessäni istui kaksi naista. Pirteinä kuin mitkäkin. Kuulin pakostakin mitä juttelivat. Toinen oli aivan uskomaton:

- Kyllähän me toivottiin, että oltaisiin saatu molemmat lapset samaan päiväkotiin niin olisi ollut kuskaaminen helpompaa, mutta ei se käynyt. Kai siellä oli niin täyttä tai jotain....Mutta sitten mää ajattelin, että eisennynniivväliäooo (= ei sen nyt niin väliä ole). Pääasia että on hoitopaikka! 

Keskustelu jatkui ja siirtyi koululaisten juttuihin. Havahduin ja höristin oikein korviani epäuskoisena kuullessani lauseen "no ei voi kyllä millään edellyttää että opettaja ehtii hoitaa..."vailla ironian häivääkään! Vaihdoin vähän ryhdikkäämpään asentoon nähdäkseni kuka tämä positiivisuuden ja hyväntahtoisuuden ruumiillistuma oikein oli. Ihan tavallinen keski-ikäinen nainen sinisessä toppatakissaan. Tuommoisen ihmisen kanssa on varmaan ihana elää! Päätin oitis ryhtyä samanlaiseksi ja lakata ensi töikseni valittamasta taivaan sävystä. Ja kun bussi tuli Helsinkiin, pilvien välistä pilkottikin sininen taivas!

Sia: Chandelier: https://www.youtube.com/watch?v=2vjPBrBU-TM

Sia: Chandelier lyric video: https://www.youtube.com/watch?v=8DS-h67qEiY

Ilves on uusi peura

Ooo miten olemmekaan panneet hösseliksi! Olemme lyöneet lukkoon tulevan osoitteemme. Muutamme Sibeliuksenkadulle. Sinne, mikä mielestäni oli ihan liian kaukana ja missä se välittäjänainen nauroi minulle päin naamaa että "älä höpötä" Meillä olisi kyllä ollut mistä valita. Olisimme voineet muuttaa Kamppiin tai Ullanlinnaan tai pysyä täällä Punavuoressa. Mutta kun se rappukäytävä oli niin hieno! Ja asunto niin valoisa (niin valoisa, että katsoin parhaaksi hommata makuuhuoneeseen valmiiksi jo pimennysverhot, en tiennyt että niitä saa vaaleinakin!). Eräs kirjapiiristämme vei minut sushilounaalle, jolloin kerroin vähän nolona retkahtaneeni rappukäytävään, mutta hänestä se ei ollut lainkaan noloa. "Entreehan on TODELLA tärkeä. Typerissä taloyhtiöissä on typerät entreet. Minä olen varsinainen aulafriikki. Hyvän aulan vuoksi on valmis antamaan anteeksi vaikka mitä!". Ja minusta on helpottavaa tietää jo etukäteen, että tässä talossa ei oveen ripustettavien joulukranssien mahtailevuudessa turhia kursailla. Joten se siihen, sanoi Lindlöfska (opin Outi Pakkasen "Rakastajasta", en ole ihan varma oliko se "Lindlöfska" vai joku muu, enkä voi tarkistaa, sillä pokkari on viety Kampin kirjakierrätyshyllyyn parin muun kirjarepullisen seassa). Meistä tulee siis töölöläisiä, sopii meille kuin sika satulaan (vai oliko se satula sialle?, tunnun olevan tänään sanontatuulella). Oikeasti me olemme kyllä pelottavan hyviä asettumaan minne hyvänsä, sopeutumiskykymme on lähes viruksen luokkaa. Hyvänen aika, vaelluksella sopeuduin jopa puskapissaamiseen niin hyvin, että juhannuksena kävin Tukholmassakin puskapissalla Kronobergin puistossa, ihan siinä poliisilaitoksen edessä!

Mies sanoi jossain vaiheessa asuntometsästystämme argumentointiani puolesta ja vastaan kuunnellessaan, että olisipa kiva jos voisi antaa minulle muhkean rahatukon jolla voisin hankkia minkä hyvänsä asunnon. Se voisi kuulemma olla jotain todella ökyä, mutta yhtä hyvin jokin rupuinen maakuoppa "jos sen reunalla sattuisi kasvamaan nätti orvokki". 

Uusi koti on valkoseinäinen ja lattia on nykyistä vaaleampi. Siksi matto saa nyt olla aikuismaisen järkevän ei-valkoinen. Asia onkin jo hoidossa. Tilasin ISON villamaton, jossa harmaalla pohjalla on erivärisiä isoja lehtiä. Hieno on. Makuuhuone uudistuu niin, että sänkyyn tulee pellavaiset helma- ja pussilakanat ja tietysti tyynyliinat. Muut valkoisia, seassa pari helmenharmaata tyynyliinaa SEKÄ yksi, jossa tepastelee ilves.

Peura on so last season! Ei vaineskaan. Tai no, onhan se. Kohtalonaan on joko kirpputori tai mökki.  Ilves tuli mukaan kuvioihin kun mietin mitkä tavarat ovat kulkeneet mukanani aikojen alusta asti (= kymmenen vuotta tai yli). Yksi on lumileopardikuosinen pörröinen torkkupeitto ja se saa tulla nytkin mukaan ja saa kaverikseen edellä mainitun ilveksen, jonka turkki näyttää riittävän paljon samalta. Myös Venetsiasta ostamani valkoinen naamio tulee mukaan. 

Voi että on mukavaa, kun sattuu olemaan vielä Sibeliuksen juhlavuosi! Tarjolla paljon Sibeliustilpehööriä (kalenteri on jo hankittu) joka tarjoaa mahdollisuudet lukuisiin vitsikkäisiin Sibeliusylilyönteihin. Vuosi saa huipentua Sibeliussynttäreihin! Meillä on vain muutama päivä (ja jokunen vuosi) eroa, joten voin helposti ratsastaa  hänen neroudellaan ja maineellaan. Kaikki vieraat saavat pukeutua...öh Jeaneiksi ja Ainoiksi....? Ja siellä saatetaan soittaa jopa Sibeliuksen musiikkia!? Tätä täytyy ehkä vähän vielä hioa, onneksi on vuosi aikaa ja onhan tässä nyt muutakin ajateltavaa ensiksi. Kuten että missähän siellä on lähin posti? Ja koska kirjaston remontti valmistuu? Vain yksi asia on varma: miehen Espanjasta kotiutuneelta ja nyt jo Oulussa olevalta siskolta tuli viesti: " Janoisessa Lohessa ennen kuin kirsikka kukkii!".

Ed Sheeran: Thinking out loud: https://www.youtube.com/watch?v=lp-EO5I60KA

Uusi vuosi, uudet hoodit?

Dogs have masters, cats have staff.
 (Jellycatin pehmokuvasto)

Olemme päättäneet muuttaa! Päätös syntyi meille tyypilliseen tapaan:

Sunnuntai.
- Meidän pitäisi nyt viimein päättää mitä tämän asunnon kanssa tehdään.
- Mikäs tässä on ollessa...?
- Liian iso ja liian kallis. Otetaanko me tohon joku alivuokralainen?
- Äääää....mä en nyt jaksa ajatella....

Maanantai. Aamulla.
- Typerän paljon tyhjää tilaa!
- Mmmmm....
- KOSKA sinä olet valmis puhumaan tästä?! Kai me nyt voidaan edes KATSOA jotain vaihtoehtoja.
- NO KATSOTAAN. HEMMETTI!!!

Maanantai. Päivällä.
- Moi!Se Kankurinkadun asunto oli jo mennyt, mutta Sibeliuksenkadulla olisi kuulemma yksi tosi kiva.
- Sehän on kaukana kuin fan! Ei käy.
- Se kiinteistönvälittäjänainen on tosi kiva. Lupasin että mennään keskiviikkona katsomaan. Olisi epäkohteliasta perua.

Tiistai. Loppiainen:
- Hei!Huomasin vasta nyt, että olitte laittaneet sähköpostia tuosta Laivanvarustajankadun asunnosta. Sopisiko teille tulla katsomaan heti tänään?
......
Illalla, matkalla Ullanlinnasta kotiin.
- Mä en oikein tiedä..?
- Musta toi on aina ollu jotenkin ankea kuja...
- Laivanvarustajankatu?
- Niin, aina kun on pyörällä menny on ollu jotenkin ankeaa...
- On se kyllä ihan arvostettua aluetta...
- Silti.
.....
-Hyvä ettei otettu!
- Näin on!

Keskiviikko. Vapaapäivä.
- No mimmoinen se Runeberginkadun asunto oli?
- Ikkunasta näkyi ruma aita...
- Aha.

-  Mutta siinä lähellä on toinen, jossa on näyttö myöhemmin. Se on seitsemännessä kerroksessa.  Voidaan tulla sieltä Sibeliuksenkadulta katsomaan. Niin, ja se Stenbäckinkadun isännöitsijä soitti ja kysyi  koska halutaan tulla ja että että jos me ei tykätä siitä niin se vie meidät Merihakaan. Neljänteentoista kerrokseen! Mieluummin kyllä ampuisin itseäni jalkaan...  Ja siinä Kaartinkaupungin asunnossa olisi näyttö kuudelta. Siellä on takkakin! Mutta sitä ei saa käyttää.

- Mutta missä välissä me syödään eväät?
- No jossain...
- Okei, nähdään Töölössä!

Prosessi on vielä kesken. Emme jaksaneet käydä katsomassa kaikkia yllä mainittuja kohteita, vaikka olinkin kirjannut ne kaikki näyttöaikajärjestyksessä pieneen kierreselkäiseen muistivihkoon, jonka kannessa lukee "Scotland". Mutta olen jo nyt saanut valtavasti energiaa ja tajuan että aika ympäristönvaihdokseen on nyt kypsä. Minähän elän muutoksesta! Yritän olla avoin eri vaihtoehdoille. Meillä on mukamas periaatteemme, mutta niistä tulee lipsuttua jos vastineeksi tarjoillaan kivoja yksityiskohtia, kuten kristallijäljitelmää olevat ovennupit ja pikku kolkutin huoneiston ulko-ovessa, tai tieto, että samassa talossa ovat aikanaan asuneet niin Sibelius kuin Mike Monroekin (vibat eivät voi olla aivan huonot!). Välittäjä nauroi minut nähdessään, että "Sinäkö olet se, jolle kilometri on liian pitkä työmatka? Helsingissä!" ja jatkoi, että "huomasitko muuten, että porraskäytävässä on parkettilattia". 

Noste ja virtaus onkin nyt tarpeen. Vuosi päättyi vähän ankeissa tunnelmissa. Pääsin Tampereella ambulanssikyytiin, tosin saattajana enkä potilaana.

Nyt on lehdissä kirjoiteltu paljon siitä miten huonoissa kantimissa sairaanhoito on ja miten odotusajat ovat kohtuuttomia ja ihmisiä riepotellaan sinne tänne. Olosuhteisiin nähden kokemus oli kuitenkin positiivinen. Ambulanssimiehet olivat ystävällisiä. Yksi onnekkaalla(?!) hetkellä vierähtänyt kyynel matkan aikana ja toinen kysyi oitis, että olisiko parempi jos pääsisitte vähän rauhallisempaan tilaan odottelemaan, tarttui puhelimeen  ja valmisteli tuloamme Acutaan niin, että pääsimme suoraan vähän suojaisampaan tilaan, jossa oli verhoilla erotettavat karsinat, auttoivat nopeasti ohi ilmoittautumistiskin ja kävivät hakemassa minulle potilassängyn viereen tuolin ja toivottivat vielä erikseen jaksamisia. Toki siellä vierähti useampi tunti. Sainpa seurata toimintaa. Ammattimaista ja ystävällistä oli kautta linjan, vaikka kiire oli ilmeinen.  Olin niin väsynyt ja nälkäinen että teki mieli itkeä ja nauraa samaan aikaan. 

Hoitajat noudattivat samaa kaavaa jokaisen potilaan kohdalla:

- Minä olen N.N. Tulin ottamaan verikokeen/verenpaineen/sydänkäyrän, tiedättekö miksi olette täällä/ tiedättekö mikä vuosi/ kuukausi/ vuodenaika nyt on?
Tilanteet olivat tietysti totisinta totta, mutta herkullista kuultavaa silti.

- Haloo! Pääseekö pissalle?

***
- Rouva, tiedättekö mikä vuosi nyt on?
- Öööö, voisitteko antaa jonkin vihjeen?

***
- Te olette nyt ensiavussa.
- MITÄ?!
- OLETTE ENSIAVUSSA!
- Ahaa..? Onko siitä apua?

Seuraavana aamuna heräsin aikaisin bussiin, palasin Helsinkiin, nakkasin kassin kotiin ja söin vähän aamupalaa, jatkoin lelukauppaan missä terapoin ja lohdutin  itseäni vähän Myyrä-kirjalla.

 Sitten  uudet absurdit keskustelut jo odottivatkin.
- Onko teillä Babar-leluja?
- On meillä tämmöinen Babarin kuvilla koristeltu rumpu. Ja tällainen pieni puinen lelu. Katsokaapa miten Babar on kohoamaisillaan korkeuksiin pienkoneellaan!
- Tuo on kyllä tosi hieno!
- Eikö olekin!

ONNELLISTA UUTTA VUOTTA KAIKILLE!

Nickelback: What are you waiting for:https://www.youtube.com/watch?v=GNSpboIv02k