Helmikuun helmiä



Kuukausi on ottanut jotenkin koville. Kaikki on ollut tuhnuista, raskasta tai vähintäänkin mitätöntä. Harmaa suhjuinen keli ja väritön maisema ovat syösseet minut negatiivisuuteen jota olen sprinklerimäisesti levittänyt ympärilleni kertomalla auliisti jokaiselle otolliselle kohteelle miten inhoan juuri tällaista keliä ja tätä nimenomaista vuodenaikaa ja saadakseni surkeudesta kaiken irti keskityin Tampereen reissulla oikein varta vasten siihen miten ankeaa oli luistella harmaata jäistä ja vetistä kevyen liikenteen väylää, jota reunustivat mustat ja ruskeat risut ja tympeän tummanvihreät kuusiaidat

ja miten Hatanpään valtatietä koristivat koirien kakkakasat ja ihmisten viskomat roskat ja ajattelin mustassa mielessäni, että okei, kuvataan sitten tätä kun kerran mitään kaunista tai hauskaa ei ole tarjolla, mutta lopulta kyllästyin omiin kehää kiertäviin ajatuksiini ja sen jälkeen olen keskittynyt lähinnä nukkumiseen.  Viime yön saldo kymmenen tuntia. Silti heräsin jo seitsemältä.

Mutta tarkemmin ajateltuna, onhan tässä muutakin ollut. Kävin Tukholmassa. Juu, taas.

Nautin aamiaisesta. Jälleen.

Kävelin reilusti, som vanligt. 

Tällä kertaa suuntasin Östermalmille, sillä halusin leikkiä mediahenkilöä, jolla on kiire Radio- ja tv-huseteille (minua kiinnosti kovasti millaisia olisivat, no, eivät kummoisia esteettisessä mielessä, mutta tulipa nähtyä).



Tysta gatan.



 Sitten takaisin hyttiin  lukemaan, kuten aina,

maalaamaan vesiväreillä  (tämä oli uutta)! ja nukkumaan, naturligtvis.

Sain viimein pikkusiskon toisen kirjan, Kanarian säpinät, ja luin sen iloisena ja tyytyväisenä. Se on jopa parempi kuin ensimmäinen, Lokkisaaren säpinät! Siinä alkaa tehdä mieli seuramatkalle itsekin! Ja siinä kiroillaan maltillisesti tyyliin ”voi rypsiporsas!”. Ostakaa ja lukekaa! Heti paikalla!

Lisäksi luin taas Linda Olssonin ”Laulaisin sinulle lempeitä lauluja”, josta aina luovun ja johon aina palaan (tai oikeammin, se palautuu minulle), kun se kansi on niin kaunis ja tarina myös. Nytkin se nökötti Fredan erään divarin ulkopuolella kärryssä euron alennushintaan. Pakkohan se oli pelastaa. Mutta se on vaarallinen kirja! Kertaakaan en ole onnistunut lukemaan sitä niin etten olisi alkanut himoita lättyjä mansikkahillolla. En nytkään. Mies paistoi. Pitkin hampain nurkkaan ahdistettuna.  Hyviä olivat.

 

Parkatakkiini repesi pitkä viilto josta täytteet pursuilevat rumasti. En viitsinyt korjata sitä, sillä kaikki ompeluenergiani oli jo mennyt pikkusiskolta saamani koko toisen päädyn mitalta repeytyneen lempityynyni korjaamiseen. Aion kyllä vielä korjata takinkin ja viedä sen mökille, mutta tilasin netistä uuden tilalle. Aika hieno. Se osaa ajatella ja sopeutua tilanteisiin (huomattavasti paremmin kuin kantajansa!). Se pitää loitolla tuulen ja sateen, mutta toisaalta päästää ulos takin sisällä muhivan kosteuden (hien). Se on suunniteltu ruotsalaisten ensimmäisen Mount Everestille nousun kunniaksi. Sen fylli on jotain hienoa viiteen kertaan taiteltua erikoiskuitua. Voi pojat miten pitkälle olenkaan tullut siitä vaiheesta kun ihannoin pelkkiä luonnonkuituja ja ajattelin että sen hienompaa ei voi ollakaan kuin jotkut turpeesta kyhätyt sukat ja hamppupaita. Toistaiseksi olen testannut takkia vain Kampissa ja työmatkoilla (60m siivu), mutta olen valmis kokeilemaan sitä myös ääriolosuhteissa – Suomenlinnassa! Ja Korkeasaaressa!

Nyt on vapaapäivä, meillä molemmilla, ja iltapäivällä televisiosta tulee Suomi – Ruotsi – jääkiekko-ottelu. Lisäksi mies voitti arvonnassa hotelliyön, joten pääsemme huomenna nauttimaan Scandic Simonkentän iloista, varsinkin kylpyammeesta, sen saanti on jo varmistettu!  Joten ei tämä nyt ihan kauhean ankea kuukausi olekaan. Lähden törsäämään Dr. Hauschkan sitruunakylpyöljyyn. Olen sen edelleen Nora Ephronille velkaa.

 

Juha Vainio: Suomi - Ruotsi: http://www.youtube.com/watch?v=x4DHxN9dHuI

Yllätyshurmos!

Taisin jo mainitakin ohimennen, että tykästyimme siihen uuteen Sherlock Holmesiin, mutta sehän loppui viime viikolla, eikä siitä koitunut mitään lievää harmistumista suurempaa tunnekuohua. Siksi olinkin aivan ällikällä lyöty omasta reaktiostani, jonka herätti iltapäivälehden lööppi, että sarjassa Sherlockia esittänyt Benedict Cumberbatch oli bongattu Katajanokalla kahvilassa! Eilen! Menin aivan tolaltani ja pyörin hädissäni ympyrää enkä voinut antaa itselleni anteeksi, että olin samaan aikaan hillunut aivan joutilaana ihan väärässä kaupunginosassa ja oloni oli aivan kihelmöivä ja ajattelin, että vaikka onkin toisessa kaupunginosassa, hän on kuitenkin jossain täällä, todennäköisesti muutaman kilometrin säteellä, joten jos pinnistän herkkyyteni äärimmilleen, saatan tuntea hänen värähtelynsä... Outoa sikälikin, että lämpenin koko Benedict-Sherlockille todella hitaasti ja vasta viimeisen jakson aikana sanoin miehelle, että ensin minä tykkäsin paljon enemmän tuosta kiltistä pyöreäpäisestä Watsonista, mutta nyt olen alkanut pitää tuosta hullusta Sherlockista. Ajatella, jos Benedict olisi varoittamatta astunut vaikka perjantaina lelukauppaan! Olisin pyörtynyt, se on saletti. P-Y-Ö-R-T-Y-N-Y-T!  Pitäisikö lähteä kaupungille stalkkaamaan? Ehkä ei.

Eikä ainakaan näin täydellä vatsalla. Meistä on tullut miehen kanssa, jos mahdollista, entistäkin kovempia syömäreitä. Syöminen kiihtyi entisestään sen jälkeen, kun mies tuli ystävänsä kanssa minua lelukauppaan vastaan. Heidän teki mielensä iltapalaksi Ikean hodareita ja he odottivat autossa vastapäätä lelukauppaa, että sain puodin suljetuksi ja sitten lähdimme Vantaan Ikeaan syömään hodareita (kaksi hodaria ja juoma yhteensä 1,70! Vain!) ja sieltä tuli sitten hankituksi kotiinkin yhtä sun toista ruokatavaraa (ynnä hieno tukeva astiateline vanhan rikkoutuneen tilalle). Lisäksi mies on heittäytynyt Olympialaishuumassaan kevytmieliseksi K-kaupassa ja tuonut kassi kaupalla kaikenlaisia herkkuja kotiin ja niitä olemme mussuttaneet ahneina, kyltymättöminä ja turmeltuneina, kunnes tänä aamuna toinen sanoi, että nyt tämä saa riittää ja toinen, että todellakin, mutta syödään nyt nämä sahramipullat tästä vielä kuljeksimasta ennen askeesiin siirtymistä (kohtuus on meille synonyymi tylsyydelle ja siksi liu’umme äärilaidasta toiseen).

Saattohoitopotilas kertoi miten oli pannut viime käynnillään Meilahdessa merkille kiintoisan seikan.  Kaikki sairaanhoitajat olivat nuoria hinteliä poikia kun taas lääkärit olivat olleet järjestään  nuoria naisia. Niin se maailma muuttuu. Jotkut asiat pysyvät kuitenkin ennallaan, kuten se, että mies yrittää pakottaa minua katsomaan Olympialaisia ja minä panen kiihkeästi vastaan (yhdessä rytäkässä peurahuoneen ovenkahva oli irrota kun minä yritin kaikin voimin pitää ovea kiinni miehen tempoessa sitä toiselta puolelta auki, jotta olisi saanut minut raahatuksi ruudun eteen katsomaan jotain järjetöntä pujottelua tai vastaavaa, vaikka minulla oli kesken Belinda Olssonin kirja, jonka pinnallinen mutta hauska päähenkilö oli juuri rukoillut jumalaa, että "anna rahaa, jotta voin juhlia"). Mutta minäpä keksinkin ryhtyä olympialaispakolaiseksi ja järjestää itselleni kaksi ihanaa urheiluvapaata vuorokautta karkaamalla taas pikku retkelle Tukholmaan. Hej då!

Benedict Cumberbatch Sesame Streetissä: http://www.youtube.com/watch?v=-7jS7X-2ggA

 Elton John: My Baby Loves Loving: http://www.youtube.com/watch?v=_KInU3R0_us

 

Hyvää ja huonoa

Puoli-lei

Olen nukkunut viime aikoina kuin tukki ja pidempään kuin tavallisesti. Yleensä mies antaa minun nukkua rauhassa, mutta eilen heräsin siihen kun hän seisoi sängyn vieressä kahvikuppia ojentaen ja sanoi, että tässä olisi nyt vähän hyviä ja huonoja uutisia, kummat ensin? Mutta ei hän  odottanut päätöstäni, vaan jatkoi samaan syssyyn, että Philip Seymour Hoffman on kuollut (johon minä, että ei VOI olla totta!!!), mutta että jos nousen heti, aamuteeveessä olisi nyt key westiläisen eläinhoitolan kuntoutuksessa oleva pelikaani (johon minä kiinnostuneena että ai JAA... ja kömmin kahvikuppia seuraten sängystä nojatuoliin).  Älkää silti erehtykö luulemaan, että suhtautuisin Philip Seymor Hoffmanin kuolemaan vähättelevästi.  Me kumpikin pidimme hänestä suuresti ja olemme suruissamme.

Joudun taas turvautumaan kuviini, jotta muistan mitä tähdellistä helmikuu on tähän mennessä tarjoillut. Ainakin lunta. Sitä tuli viimein ja se muutti kaupunkikuvan tyystin toisenlaiseksi. 

 

Koffin puistossa pulkkaillaan.

 

Bulevardin S-marketin piha. Kamera toisessa, ananas toisessa kädessä.

S-marketissa oli hyvää tuoretta ananasta 0,99e kilo. Meille tulee taas vaihteeksi paperihesari ja  sen lukeminen tuntuu ihanan konkreettiselta ja mukavalta. Rakas ystävä Turusta kävi sunnuntaina kylässä. Menin häntä aamujunalle vastaan ja koska kaikki paikat olivat vielä kiinni, ajelimme ratikalla ensin täyden kolmoskierroksen ja sitten vielä vaihdolla Kaivopuiston rantaan

 

 

ja Caruselliin aamukahville, josta Kanuunaan, josta meille lounaalle, josta Forumiin tuliaisostoksille ja siitä Stockan herkkuosaston kautta  kello neljän junalle. Ystäväni on kaunis, älykäs ja hauska, mutta hän ei tee siitä numeroa. Me kumpikin arvostamme ystävyyttämme korkealle ja sen vuoksi näemme vuoron perään sen vaivan, että matkustamme toistemme luo parin kuukauden välein saadaksemme viettää päivän yhdessä.

Minä kerron  miten itkin kun en nähnyt ilotulitusta ja mietin johtuukohan se orastavista vaihdevuosista. Hän kertoo miten itki tammikuussa kolme päivää putkeen kun hänestä tuntui ettei osaa kasvattaa lapsiaan ja pelkää töihin paluuta, kun epäilee ettei osaa enää ammattiaankaan.  Hän sanoo, että kun hän tuntee olonsa todella kurjaksi, hän ajattelee että ei hän kuitenkaan voi olla läpeensä mätä, kun hänellä on kaltaiseni ystävä. Minä ajattelen samoin hänestä. Me sanomme tällaisia asioita häpeilemättä ääneen (ja lähettelemme toisillemme tekstiviestejä, joissa sanomme että "sinä olet Hyvä Ihminen"). Hänen kanssaan haluan jakaa arvokkaan samppanjan (mies avaa kuuliaisesti pullon ja väistyy sitten peurahuoneeseen pelaamaan shakkia).  Ystävä istuu nojatuolissa ja sanoo, ettei haluaisi lähteä koskaan pois ja että avattu Moët & Chandon saa koko pöydän ja  huoneen näyttämään ihanalta ja minä kerron miten miehen yksi tuttava, joka kävi hiljattain ensivisiitillä, kommentoi kotiamme että ”eihän täältä puutu enää kuin My Little Pony”. Ystävä kertoo ihmettelevänsä miten hänestä on voinut syntyä ihminen (tyttärensä), joka pitää liilasta väristä.

 

Muita kuulumisia. Ihastuimme miehen kanssa ”Uusi Sherlock”-sarjaan, mutta romanssi jäi lyhyeksi kun minisarjan kolmas ja viimeinen osa tuli ja meni jo. Sen sijaan olemme kyllästyneet ja pettyneet siihen ”Dome”-sarjaan, jota aloimme suurin toivein seurata kun halusimme jonkin yhteisen sarjan ”Sillan” tilalle.

Pakkanen on muuttunut suojasääksi ja kaunis valkoinen lumi mustaksi sohjoksi.  Iso Roban Fida muutti pois, mutta Lönnrotinkadun Fidasta ostin eilen Joan Didionin ”Iltojen sinessä”-kirjan, jonka hotkaisin illan mittaan.

Opin kaksi asiaa. Toinen on englannin iltahämärää, meidän sinistä hetkeämme kuvaava sana ”the gloaming” ja toinen lastenkasvatukseen liittyvä asia. Aion painaa sen tulikirjaimin mieleeni, jotta voin tarvittaessa jakaa tietoani eteenpäin. Se kuuluu näin: kun lapsella on lei, lapsi ei pidä takkia. Joan oppi sen aikanaan adoptiotyttäreltään, jonka muistolle ristiriitaisen vastaanoton saanut kirjakin on omistettu. Syy miksi asia kiinnitti huomioni, oli tietysti se, että lukiessani kyseisen lauseen, minullakin oli kaulassani lei! Tai ainakin puoli-lei. Ostin sen Accessorize-liikkeestä 70%:n alennuksella ja halusin tietysti heti sonnustautua siihen ja jouduin miettimään koko lelukauppavaatetukseni sen ympärille. Puin kyllä sen päälle takinkin. Mutta minä olenkin jo aikuinen.

Texas: Breathless: http://www.youtube.com/watch?v=ULJmF1bOQmI

Ii-ha-haa

Narinkkatorilla oli eilen kiinalaisen uuden vuoden kunniaksi juhlat. Niiden päälle järjestettiin vielä Töölönlahdella ilotulitus. ILOTULITUS! Häpeän myöntää, mutta rakastan ilotulitusta (ja lentämistä).  Tai rakastaisin. Itse asiassa lennän minnekään ani harvoin, kertaakaan eläissäni en ole ampunut raketin rakettia, ja kaiken huipuksi jostain kohtalon oikusta en näköjään onnistu edes näkemään ilotulituksia. Koko eilisen olin aivan täpinöissäni odottaessani Hevosen vuoden alkamiseksi järjestettäviä kemuja ja varsinkin sitä ilotulitusta. Lelukaupan viimeinen asiakas olisi ajanut minut hulluuteen, jos ei olisi ollut niin hellyttävän hassu.

 

Asiakas (sympaattinen suomea ulkolaisella aksentilla puhuva nuorehko mies):
” Mitä minä otan?! Kauppa menee KIINNI!!”
Minä: ”No, ota vaikka tuo.” (pandakuvioinen reppu)
Asiakas: ”Minä en TYKKÄÄ tuosta! Voi voi voi....!” (kulkee ympäri kauppaa, kädet teatraalisesti ohimoillaan, äkkää eläinsateenvarjot, sieppaa toiseen käteensä pinkin norsupäisen ja toiseen sateenkaarenvärisen ankkapäisen) ” Ovatko nämä hienoja?”
Minä: ”Ovat.”
Asiakas: ” Mutta tykkääkö kummityttö?”.
Minä: ”Tykkää.”
Asiakas: ”Mutta kummasta enemmän?!” (heristelee sateenvarjoja kädet levällään).
Minä: ”Tuosta.” (osoitan pinkkiä norsuvarjoa).

Lopulta kun olin saanut hänen lahjansa (sateenvarjon lisäksi puinen vetolelu, kun ensin olimme pohtineet pitkään mikä vaihtoehdoista on paras pojan eläin  (kissa, villakoira, basset, pupu, kettu, pingviini...) pakettiin, oven lukkoon, imuroitua, luututtua, suljettua kassan ym. kello oli jo lähempänä puolta seitsemää ja olin enemmän kuin valmis ryntäämään suoraan Narinkkatorille karkeloimaan ja ottamaan selvää mitä hevosen vuosi toisi tullessaan apinalle (minä) ja rotalle (mies ja ystäväpäriskunta).  Mutta sen sijaan että rotat olisivat jo olleet nauttimassa juhlahumusta, he olivatkin meillä, eikä heillä ollut mikään hoppu kylmään talvi-iltaan jonkun horoskooppihömpötyksen perässä. Levottomuuteni kasvoi, orastava päänsärkyni yltyi.

 

Kun lopulta sain vastahakoisen porukan kadulle, syntyi oitis kiistaa mennäänkö ratikalla vai pitääkö kävellä vaikka jokainen minuutti oli siinä vaiheessa kultaakin kalliimpi ja kävely Ruttopuiston läpi oikaisten joka tapauksessa paljon nopeampaa. Kun pääsimme Mannerheimintielle ensimmäiset raketit (tai niiden pikku pilkahdukset) näkyivät rakennusten takaa. Kiristimme tahtia, pauke yltyi. Sokos peitti kaiken näkymän. Mieleni musteni.  Lasipalatsin kohdalla pauke lakkasi ja sydän valahti vatsaani. En muista milloin olisin viimeksi ollut yhtä pettynyt. Silmäni kostuivat kyynelistä. Olisin voinut itkeä (ja itkinkin vähän) turhautumisesta ja pettymyksestä. Se että itkee kun ei näe ilotulitusta, on ok 4 -5 –vuotiaalle, mutta ei enää 45-vuotiaalle. (Mies, se rotta, tosin sanoi, että hienoa että pääsit noin hyvin kosketuksiin tunteittesi kanssa.). Ei ollut. Se oli kurjaa.

Hauskaa hevosen vuotta kaikille nyt kumminkin!

 

Lapinlahden linnut: Olisiko käynyt niin: http://www.youtube.com/watch?v=udJrUfb9A6Q

Uljastelua

Ihaninta nettikeskusteluiden seuraamisessa on se, että voin harjoittaa lempipuuhaani salakuuntelua aivan sumeilematta ilman paljastumisen pelkoa ja aina silloin tällöin tulen palkituksi täydellisellä lauseella. Eräässä keskustelussa aloittaja ihmetteli millaisia mämmikouria heidän vieraansa ovatkaan. Kotiväeltä ei mene koskaan mitään rikki, lapsetkin osaavat käsitellä tavaroita rauhallisesti ja varoen, mutta annas olla kun kutsutaan väkeä kylään; heti alkaa tavaraa hajota. Aloittaja laskeskeli, että hänen hienosta kahviserviisistäänkin on kömpelöiden vieraiden käsissä hajonnut jo niin ja niin monta kuppia ja kakkulautasta. Ensimmäisissä kommenteissa hän sai vielä vähän sympatiaa osakseen, mutta kauaa ei tarvinnut odottaa kun ensimmäinen jo poltti päreensä ja kirjoitti äkeissään, että hittoako (oikeastaan hän käytti vielä vahvempaa ilmaisua) siinä uljastelet astioillasi, että kata ensi kerralla peltikupit pöytään, jos kerran noin nipo olet! Uljastella! Siinä uusi lempiverbini. Aloin heti miettiä kuka on kovin tuntemani uljastelija. Isä, ilman muuta, joka uljastelee paitsi omilla suorituksillaan, myös muiden saavutuksilla, kunhan ovat edes etäisesti sukua tai heillä on jokin side Luopioisiin. Mies uljastelee pyöräilemiensä kilometrien määrällä. Äiti  ei uljastele koskaan  millään.  Minä taidan olla sisarusparven kovin uljastelija, varsinkin mitä kirpputorilöytöihin ja sipulikukkien määrään ja loistoon tulee (tällä viikolla uljastelua kirvoittaneet löydöt ovat kokoelmastani puuttunut Anne Friedin saattohoitoa koskeva kirja ”Lempeän kuoleman tyyssija” 1e ja Ted Bakerin harmaa neuletakki 1,50!). Ja nyt minustakin voi tulla astioilla uljastelija, kun kauan himoitsemani lautaslähetys saapui lelukauppaan. Meillä on nyt kuusi lintu- ja niin ikään kuusi kalalautasta. Voimme järjestää kalaasit! 

Lisäksi voisin uljastella torstaisella Bella Figura- balettikokemuksellani. Hyvä, että kerrankin sain itsestäni sen verran irti, että hankin lipun ja menin. Se oli hienoa ja kohottavaa. Olin oikeasti vaikuttunut! Kävelin suoraan töiden jälkeen lelukaupalta Oopperatalolle kipakassa viidentoista asteen pakkasessa.  Minulla oli huokea paikka korkealla ja sivussa. Hyvin sieltä silti näki. Näin suoraan orkesterimonttuun, panin merkille yhden viulistin pikkuruiset mustat sandaalit ja toisen punaisen liinan jolla hän pyyhki joustaan ja näyttämön pienet tanssijoiden apuna toimivat merkkiteipit. Näin mitä permantolaiset puuhasivat ennen näytöksen alkua (hivelivät ja sivelivät puhelimiaan). Mielikuvitukseni ryhtyi oitis laukkaamaan. Mitä jos paikallani istuisikin joku katkera sekopää, joka hautoisi kostoa permannolla uuden kumppaninsa kanssa kuhertelevalle, hänet hylänneelle miehelle/naiselle ja kun valot sammuisivat,  kiipeäisi kaiteelle ja LOIKKAISI alas ja kuuluisi kauhea pamahdus ja kirkumista, valot sytytettäisiin ja kaikki olisi yhtä veristä mössöä ja sitten asiaa alettaisiin TUTKIA ja pikkuhiljaa tietoon tulisi lisää ja lisää yllättäviä yksityiskohtia? Äh, liian Donna Leonia. Takaisin balettiin. 

Kuulin tossujen kopsahdukset, näin raajojen venyvän uskomattomiin asentoihin ja tunsin ihollani sen latautuneen hiljaisuuden, kun musiikki loppui ja tanssi silti jatkui ja jatkui. Kotimatkalla mietin tanssijoita ja heidän työtään ja mitä he tuollaisen intensiivisen esityksen jälkeen mahtavat tehdä. Muistin yhden nuoruuden lempikirjoistani, Toni Bentleyn "Tanssijan talvi", jossa hän kertoi päiväkirjamaisesti eräästä New York City Balletin talvisesongista. Siitä miten hän ilta illan jälkeen yhtenä kuorolaisena muiden joukossa lavalla eteerisenä seistessään mietti pyykkejään ja  että pitää muistaa ostaa kissanhiekkaa.  Illat ja näytösten välit menivät veristen varpaiden hoivaamisessa. Jokainen oli kehittänyt omat niksinsä ja konstinsa, jotta pääsisi seuraavana aamuna ylipäätään sängystä ylös.  Ja lounaaksi hotkaistiin kylmä jogurtti ja kaalisalaatti.  Paitsi kiitospäivänä, jolloin syötiin kalkkunaa, kerrottiin kalkkuna-aiheisia vitsejä ja kuulemma tanssittiinkin kuin kalkkunat. 

Mitähän nuo Bella figuran kauniit ja lihaksikkaat tanssijat miettivät tanssiessaan ja mitä he tosiaan NYT tekevät. Menevät kotiin ja syövät...viiliä? Ehkä kuitenkin jotain tuhdimpaa. Tuommoisten liikkeiden suorittamisessahan on kauhea homma. Grillikylkeä? Itse nautin balettielämykseni kruunuksi kotiin päästyäni miehen valmiiksi lämmittämää mustaa makkaraa. Aion ehdottomasti mennä uudelleenkin. Myös oopperaan! Lehteilin jo ohjelmavihkosta asiantuntijan ottein... Karita Mattila on NIIN upea ja rempseä. Kerran joku kysyi mikä hänen hehkeytensä salaisuus on, ja hän vastasi että "treenaan kuin perkele!". Mutta sen Jenûfa-oopperan tarina on aivan käsittämättömän surullinen. Jos haluan ehdoin tahdoin katsella, miten naiselta viedään kaikki, voin katsoa jonkun Lars von Trierin elokuvista. Ehkä valitsenkin häntäheikki Don Giovannin. Tai Kaunottaren ja hirviön (se ei ole oikeastaan mikään vaihtoehto, sen käyn katsomassa ehdottomasti, yksin ja salaa, se on satu, en halua miestä enkä ketään muutakaan siihen ilkkumaan ja virnuilemaan). Mies saa tulla mukaan johonkin muuhun esitykseen (hän osoitti jo varovaista kiinnostusta). Vaikka Don Carlokseen, johon on näköjään ahdettu kirkon ja valtion valtataistelua ja rakkausdraamaa ja vaikka mitä.

Tämä ei ole uljastelua, mutta toinen vaikuttava kokemus tällä viikolla oli matka saattohoitopotilaan seurana Yrjönkadun peruukkikauppaan ja takaisin. Otimme taksin molempiin suuntiin. Niin pehmeästi hyrisevät autot, upottavat penkit ja lempeät ja hienotunteiset kuskit, jotka pyörittivät autojaan ahtaissa kulmissa mestarin ottein. Molemmat kuskit olivat naisia. Miten joku voikin osata ajaa autoa niin varmasti ja tyylikkäästi? Ei mitään arroganttia ruopimista tai aggressiivista puikkelehtimista. Ajattelin, että tuommoinen minäkin haluaisin olla. Menisin vain minne haluan tekemättä matkalla olevista haasteista kauheaa numeroa. Poikkesimme myös cappuccinolle kahvilaan Bulevardilla ja toinen kysyi että leikitäänkö, että ollaan Italiassa johon toinen, että leikitään vain. Sitten katsoimme alas valtaviin kuppeihimme, joissa oli kyllä oikein mallikas ja kauniisti kuvioitu vaahtopinta ja toinen sanoi, että siellä olisi kyllä pienemmät kupit, johon toinen, että niin olisi. 

 Eilen ennen töihin menoa katsoin elokuvan Jumalaiset JaJa-siskot ja puin puhelimessa kumpaistakin riivaavaa keski-iän kriisiä Tukholman ystävättären kanssa. Hän täyttää heinäkuun lopussa viisikymmentä. Kysyin miten hänen syntymäpäiviään juhlitaan ja hän sanoi että ei ehkä mitenkään. Hänellä on kuulemma niin lapsellinen tukkakin... Otsatukka, vaikka monella hänen ikäisellään näyttää olevan ihan oikea kampaus!  Minä puolestani uskouduin kokemastani herättävästä hetkestä ratikassa. Nojasin päätäni ikkunaan ja yhtäkkiä päähäni pälkähti, että mitä, jos vain päättäisimme että jäämme Helsinkiin loppuiäksemme! Juuri aiemmin olin leikitellyt ajatuksella että mitä jos muuttaisimmekin Hankoon. Se, että lopettaisi alituisen haikailunsa ja päättäisi tietoisesti jäädä tuntui aivan vallankumoukselliselta ja hirveän radikaalilta ajatukselta. Ja aika pelottavaltakin. Emme rohjenneet jatkaa syntymäpäivä/asuinpaikka-aiheista pitempään. Mutta ajatus on kuitenkin oraalla.

Mary Chapin Carpenter: Passionate Kisses: http://www.youtube.com/watch?v=5TCMpA5TfHc

Mitäs?

Tammikuu on jo hujahtanut yli puolenvälin. Helsinkiin on tullut talvi, ja olen ottanut siitä kaiken irti. Korkeapaineen ja valon myötä tuntuu kuin olisin saanut viimein vedetyksi pääni ulos juuttisäkistä, mikä tuntui ihanalta, varsinkin kun  en edes ollut tajunnut pääni olevan siellä! Pakkasen ja vaatimattoman lumikerroksen innoittamana vein karvamattomme tuuletusparvekkeelle ja kuinka ollakaan, juuri kun olin nostamassa hirvitystä kaiteelle, käteni ikään kuin menivät aivan veltoiksi ja matto valahti parvekkeen lattiaa peittävään neitseelliseen lumeen. Ja voi hyvänen aika sentään, että pitikin sattua!, sama tapahtui vielä toistamiseen (toisinpäin) ja sitten vielä unohdin maton parvekkeelle pakkaseen puoleksitoista vuorokaudeksi... Teki sille hyvää.

Pakkanen on tehnyt ihmisistä tehokkaita ja lelukauppaan tullaan kun on jokin tarkka, ennalta mietitty tarve. Kassapöydän eteen ilmestyy untuvatakkiin ja paksuihin talvitöppösiin sonnustautunut hahmo, ja jostain pipon ja useaan kertaan kaulan ympäri kiedotun huivin välimaastosta kuuluu: "Yksi myyrä ja paketti muovailuvahaa, kiitos."

 Mitäs muuta? No, olen nähnyt meren jäätyvän. Lisäksi olen antautunut kulttuurielämyksille ja käynyt useassa taidenäyttelyssä, yhdessä tosi järkyttävässäkin

ja parissa superihanassa. Uudenmaankadulla on gallerioita vieri vieressä ja yhdessä on parhaillaan näytillä Emmi Mustosen Vermeer-sarja. Galleristi on suloinen ja intohimoisesti asialleen omistautunut. Kerran hän suorastaan kiskaisi minut käsikynkästä sisään galleriaan suoraan kadulta, kun erehdyin vähän hidastamaan vauhtia sen kohdalla ja hän vahtii, että tauluja katsotaan ajatuksella. Nyt hän kovisteli kahta korkeahkon iän saavuttanutta turkkirouvaa, että ”Nooooh? Kai te huomasitte tuon nykyaika-aspektin, joka tauluissa on mukana?” johon rouvat hädissään että ”Juujuu, kyllä kyllä kyllä!!” Ja minä jo naureskelin mielessäni, että nyt rouvat saavat kyytiä, ja olin jo poistumassa vaivihkaa kun hän äkkäsi pakoyritykseni ja kysyi haastavasti, että ”Mikä sinusta noista on paras?”. Onneksi en ollut ollut unessa ja olin oikeasti kiinnittänyt erityishuomiota pariin tauluun, ja pystyin osoittamaan yhtä suoralta kädeltä, että tuo, johon hän esitti välittömästi jatkokysymyksen, että ”Miksi?” ja minä olin ihan että tuohan on oikea herhiläinen ja antaisi nyt, herranen aika sentään, ihmisen OLLA ja  änkkäsin tuskastuneena jotain ja sitten hän kertoi auliisti ja kiinnostavasti  Emmin töistä enemmänkin ja jos minulla olisi ollut tonni ylimääräistä, olisin helposti  voinut  ostaa yhden.

Päätin perustaa joulubonuksistani yksityisen rahaston, kulttuurirahaston, josta myönnetään sumeilematta avustusta (minulle!) kaikkiin kulttuurielämyksiin, joihin vain keksin sitä hakea. Kävin teatteri Takomossa katsomassa ”Sinusta tehtiin laulu”-näytelmän. Yleisössä oli näyttelijöitä ja muuta kulttuuriväkeä enemmän kuin lavalla konsanaan. Lisäksi minulla on jo hankittuna lippu Oopperan Bella figura- balettinäytökseen. Olen päättänyt käydä kerran myös oopperassa. En ole ollenkaan oopperafani. Mutta minusta olisi ihanaa olla sellainen! En vain pysty. Mutta haluaisin päästä edes vähän jyvälle siitä mikä siinä on ihmisiä jaksanut kiehtoa iät ja ajat niin että Pikku Naisia-elokuvan Jokin oikein itki ja hihkui ja Pretty Womanin piinkova prostituoitu herkistyi kyyneliin sitä kuunnellessaan.   En ole vielä varannut lippuja ja totuuden nimessä on sanottava, että toistaiseksi olen katsellut ohjelmistoa sillä silmällä , että mikähän näistä olisi vähiten kauhea ja  pitäisikö valita se missä on ylilyövimmät  ja näyttävimmät lavasteet vai se mikä on musiikillisesti kliseisin ja elokuvista tuttu. Mietin asiaa.

Aion olla kulttuurivuoteni mittaan  avarakatseinen ja valmis antamaan mahdollisuuden monenlaiselle tarjonnalle stand up-esityksistä sirkukseen ja farssiin asti ja olen avoin myös spontaaneille yllätyksille, kuten Kluuvista Kaisaniemeen johtavassa tunnelissa kuulemalleni nokkahuiluversiolle ”It’s now or never”-kappaleesta, joka sai minut hörähtämään naurusta ääneen ja siitä seuranneen nolostuksen vallassa tyhjentämään kukkaroni hilut (1,20e) nokkahuilistin edessä nököttävään hattuun. Niin ja haluan ehdottomasti käydä Svenska Teaterissa katsomassa ihan mitä tahansa. Mies on ilmoittautunut halukkaaksi tulemaan mukaan ainakin joihinkin teatteriesityksiin.

Lisäksi olen tietysti lukenut kirjoja. Insiproivin oli Arno Kotron Christer Lybäckistä kirjoittama elämäkerta ”Veitsen terällä”, joka kertoo miten paatuneesta alkoholistista ja roistosta tuli sinnikkyydellä ja kovalla työllä kirurgi ja miten hän jossain vaiheessa kävi sairaalassa töissä teltasta käsin ja pitkään myös asuntovaunusta, kun koko kirurgin palkka meni vanhojen velkojen maksuun, mutta nyt on toki pelit ja vehkeet, ja mikä tärkeintä, työ jossa tuntee todella saavuttaneensa jotain ja jonka kokee omakseen. Ihanin taas oli Martha Manningin, amerikkalaisen psykologin ja terapeutin kirja ”Undercurrents. A Life Beneath the Surface”, jossa hän kertoo masentumisestaan ja hitaasta toipumisestaan. Se on hauska ja lämmin kirja. Martha muun muassa kertoo, miten hänen potilaansa joka oli sairastunut parantumattomaan syöpään oli ennen kuolemaansa halunnut kiittää Marthaa siitä mitä hän oli sanonut, koska se oli lohduttavinta, mitä kukaan oli hänelle osannut siinä tilanteessa sanoa, ja niin TOTTA ja VIISASTA. Martha oli ollut tietysti mielissään ja ajatellut että tässä se vuosien opiskelu ja ihmismielen tutkiskelu nyt palkitaan, juuri tämän vuoksi minä tätä teen, mutta hän ei ollut muistanut mitä tarkalleen ottaen oli tilanteessa sanonut, joten hän pyysi potilasta virkistämään muistiaan. Lause oli ollut ”This really sucks.”.

 

Rem: Everybody Hurts: http://www.youtube.com/watch?v=Y6yUY7M9yfw 

Hipatonta, tipatonta...

Vuosi vaihtui ystävien seurassa, ja yleensähän tammikuu seisoo heti siinä edessä ankeana kuin betoniseinä, mutta tänä vuonna lasku olikin aavistuksen pehmeämpi, kun meidät oli kutsuttu vielä toisiin juhliin (”rääppiäisiiin”, muka, vaikka pöytä oli laitettu koreaksi erilaisin mäti/smetanakombinaatioin ja oli savukalaa ja silliä ja graavia kalaa ja uunikalaa ja perunasalaattia ja vaikka mitä!) vuoden ensimmäistä päivää juhlistamaan. Isäntä sanoi kutsuneensa porukan koolle etupäässä siitä syystä, että pääsisi vihdoin käyttämään ja näyttämään hienoa glögilasikokoelmaansa ja tajusin, että koko jouluhan meni tyystin glögittä! Vahingossa! Ainoa sitä muistuttava juoma oli se hehkuviini Gamla stanissa joskus marraskuussa. Mutta ei enää joulujuttuja. Nyt on uusi vuosi ja katse suunnattu jo eteenpäin. Sen vain sanon, että tuntui mukavalta, pehmeältä ja symboliselta sekä lopettaa, että aloittaa vuosi ystävien seurassa. Turvalliselta.

 

Tammikuu on päässyt hyvään vauhtiin tai ainakin jonkinlaiseen vauhtiin, tai no, ainakin alkanut. Tein joitain laimeita yrityksiä uudenvuodenlupauksiksi, kuten päivittäistä ulkoilua oli keli mikä hyvänsä. Alituinen pimeys vie kyllä voimia. Onneksi lelukaupassa on väriä ja valoa. Olen alkanut kauko- ja valonkaipuussani tähyillä yhä useammin kaleidoskooppiin. Ajattelin lähettää vinkin Niksi-Pirkkaankin. ”Masentaako pimeys, eikä mahdollisuutta aurinkolomaan ole? Hanki kaleidoskooppi (6,50e)!”. Ei minua kyllä oikeasti mikään masenna. Varsinkaan enää, kun saimme yllättäen moottoroidut säädettävät sängyt! Ne tulivat vanhan Ikean rimpulan tilalle, jonka yksi jalka oli aivan vääntynyt ja keskellä olevan metallisen tukijalan jännitin alituiseen rouhivan kammottavia jälkiä puulattiaan, vaikka sen alle olikin jo taiteltu joogamatto.

Yksityiskohta palapelistä

En ollut edes ymmärtänyt haaveilla säädettävistä sängyistä.  Mies oli taas auttamassa ystäväänsä, joka oli saanut tällä kertaa toimeksiantona tehtäväkseen tyhjentää asunnon Merikadulla.  Hän soitti juuri kun olin katsomassa 70’s showta, jossa oli hauskoja vitsejä Donnan kihlasormuksen pienuudesta (”Oi, minulla meni jotain silmään!” ”Onko se Donnan kihlasormus?” ”Ei, se on joku isompi” ja ”Nosta se sormus äkkiä maasta, muuten joku hyönteinen nielaisee sen!”) Muutenhan tämmöinen vitsailu olisi mautonta, mutta Eric oli jättänyt tulematta omiin häihinsä ja siksi oli ihan paikallaan että ystävät  kiusasivat häntä jälkikäteen. Oli miten oli, juuri kun olin katsomassa ohjelmaa, mies soitti ja kysyi haluammeko me moottorisoidun sängyn johon minä yllätettynä, että en tiedä... ei kai?, johon mies, että täältä semmoisen nyt kuitenkin saisi ja että enkö minä muka inhoa sitä vanhaa klenkkasänkyä ja minä (ärtyneenä, koska ainakin yksi vitsi oli jo mennyt sivu suun!) kyselin puolivillaisesti katse samalla tiukasti ruudussa,  että onko siihen pissattu/oksennettu/kuoltu johon mies, että ei hän voi tietää, mutta ihan uusilta nämä patjat näyttävät, tule itse katsomaan, saat raitista ilmaakin. Ohjelma loppui ja niin minä  kävelin tihkusateessa Merikadulle ja sänky näytti hyvältä, uudelta ja jotenkin yllättävän sirolta (näin jälkikäteen ajateltuna tulin tosin ihastelleeksi myös, että tuossahan on soma pikku flyygeli, joten mitä ilmeisimmin kyseessä oli optinen harha) ja kiemurteli tottelevaisestija äänettömästi seuraten jokaista kaukosäätimen painallustani ja läpäisi tarkan haistelutestini ja kun miehen ystävä lupasi vielä viedä Ikean rotiskon samalla mennessään, asia oli sitä myöten selvä ja noin tuntia myöhemmin meillä oli uusi sänky, joka ei enää näyttänytkään erityisen sirolta, vaan tuntui hallitsevan koko tilaa, mutta tuossa se nyt on ja pysyy ja onhan se kieltämättä aikamoinen peli!

 

Tottakai sitä piti kokeilla ja tein erilaisia säätöjä (pääpuoli ylös, polvitaipeet ylös, v-asento...) ja mies härnäsi yrittämällä jäljitellä  mittarimatomaisesti liikkuvan sänkyni liikkeitä omansa kanssa johon minä tuskastuneena komensin,  että älä matki, vaan keksi itse omat säätösi ja kun kumpikin oli aikansa säädellyt, sänky muistutti Linnanmäen vuoristorataa ja minuun iski paniikki että kun (niin optimisti minäkään en sentään ole, että rohkenisin meidät tuntien käyttää tässä yhteydessä sanaa ”jos”) mekanismi hajoaa, olisi parempi että sänky olisi jotakuinkin normaalissa asennossa mieluummin kuin vuoristoratamaisena tilataideteoksena ja asetin määräyksen, että sänky on joka säätelysession jälkeen palautettava normiasentoon ja että äärimmäisiä, hupimielessä kokeiltuja absurdeja asentoja tulee välttää. (Tämä on vähän saman suuntaista  ajattelua kuin se Maija Poppasen pelottelu, että jos irvistelee ja kukko kiekuu ja tuuli kääntyy juuri silloin  (vai miten se nyt meni?), naama jää ikuisiksi ajoiksi irveeseen, mutta en halua ottaa riskiä).

Toinen yksityiskohta palapelistä

Muuta raportoitavaa minulla ei tähän hätään oikein olekaan.  Olen luvannut antaa itselleni alkuvuoden aikaa ja tilaa käydä läpi tähän asti elettyä ja vaelluksen jälkeen aikaa ja tilaa uusien asioiden, oivallusten ja tavoitteiden nousta spontaanisti esiin. Katin kontit. 3.1. olin jo vähän levottomassa ja pettyneessä tilassa, että mitä, eikö muka mitään uusia oivalluksia nouse, vaikka tilaa ja aikaa on annettu vaikka millä mitalla?! Kannattaisikohan tämän vuoden yhdeksi teemaksi valita kärsivällisyys..?

Anssi Kela: Aamu:http://www.youtube.com/watch?v=rzxUEsIqxls