Neiti Kevät on tullut kaupunkiin

 Ihana valo, ihana lämpö. Voi juku! Mies on innoissaan kun pääsee taas pyöräilemään, se vaikuttaa hänen koko olemukseensa ja muistuttaa minuakin siitä, että ihminen joka tekee asioita joista pitää ja huolehtii näin omasta onnellisuudestaan, on ilo myös ympäristölle. Ja niin minäkin menen ja kylvän mansikan-, mintun-, kurpitsan ja idänunikonsiemeneni nyt kun kuukin on suotuisassa vaiheessa. Avoimesta ikkunasta kuuluu lokkien kirkunaa ja se on minulle rakas ääni ja muistan aina sanoa miehelle, että kuuntele, taas kuuluu Luopioisten ääntä (mökki on siellä). Mies lähtee pyöräilemään Espooseen ja minä katson Puutarhaetsivät ja luen lintujen äänen innoittamana ”Lokki Joonatanin” ja lörpöttelen puhelimessa pikkusiskon kanssa ja pesen koneellisen pyykkiä.

 Sitten lähden kävelemään aurinkoiseen iltaan ja kävelen Ruoholahdessa sitä kanavanvartta aina Kaapelitehtaalle asti ja siitä Lauttasaaren sillalle ja katselen kaiteen yli merelle ja seuraan saavatko rannalla onkivat miehet kalaa ja sitten mies pyöräileekin jo vastaan ja jatkamme yhtä matkaa kotiin päin. Hän haluaa esitellä minulle löytämänsä pikkuruisen pubin, joka muistuttaa kuulemma sitä jota hän aikoinaan pyöritti kavereineen Tampereen Puutarhakadulla (vaihe, josta riittää juttuja kerrottavaksi koko loppuelämäksi), mutta on vielä paljon pienempi ja minä haluan esitellä itseäni inspiroineen tavan kylvää krookuksia josta aion ottaa mallia ensi syksyksi. Ruoholahdessa on muutama nurmikumpare, jotka ovat aivan kokonaan eriväristen krookusten peitossa! Näky kuin jostain satukirjasta ja ymmärrän heti, että juuri noin krookukset pitääkin kylvää! Ei minnekään kukkapenkkien reunuksiin häpeilemään, vaan valtavaksi tiiviiksi matoksi paraatipaikalle keskelle nurmikkoa! Ja niitä pitää olla SATOJA! Ja mieskin sanoo että ovat nuo kyllä hienoja ja sitten käydään ruokakaupassa ja mies polkee edeltä kotiin laittamaan kanan uuniin ja minä lampsin vielä pitkin rantaa ja Bulevardia ja vedän keuhkot täyteen kevätilmaa ja olen kiitollinen, etten ole allerginen millekään.

Sir Elwoodin Hiljaiset Värit: Nti kevät:http://www.youtube.com/watch?v=lwIgXd6avWY

Ken koilliseen katsahtaa...

Olen vähän tutkiskellut joululahjaksi saamaani ”Feng shui. Tie harmoniseen asumiseen”-kirjaa. Siinä opastetaan mm. näin:

”Erityisesti stressiin ja kovaan kiireeseen taipuvaisten henkilöiden on syytä välttää katseen suuntaamista koilliseen ruokaa laittaessaan. Jo pienetkin virheet voivat aiheuttaa sen, että kokonaisnäkemys katoaa ja ruoat epäonnistuvat.”

En tiedä kumpi on typerämpää, tuo lause vai se, että toden totta nousen nojatuolista ja haen takkini taskusta minikokoisen Suunto-kompassini jota kuljetan aina mukanani ja menen sen kanssa keittiöön. Katson suunnat, palaan olohuoneeseen ja sanon miehelle, että nyt on piru merrassa. Meillä on sekä jääkaappi että liesi koillisessa ja että se on paha, paha asia ja tarkoittaa sitä, että joudun hapuilemaan raaka-aineita jääkaapista silmät suljettuina ja käsittelemään myös hellaa ja uunia niihin katsomatta ja minä olen muutenkin niin altis palovammoille ja mies kysyy, että mitä ihmettä sinä horiset ja minä otan ”Feng shui. Tie harmoniseen asumiseen”-kirjan käteeni ja heristän sitä miehen edessä  haudanvakavana ja mies sanoo, että TUON takia ei ainakaan muuteta yhtään mihinkään eikä me tietysti muutetakaan. Eilenkin oli niin kivaa.

Ilmahan oli niin kamala ettei tosikaan. Vettä satoi kuin aisaa, joka suunnasta, ja tuuli niin kovaa ja puuskaisesti ettei sateenvarjosta ollut mitään hyötyä ja niin sitä oli sitten vain antauduttava ja annettava sataa suoraan naamaan ja niskaan. Tajusin, että olen vuosikymmenet käyttänyt kauheasti energiaa siihen, ettei naamani vain kastuisi, mutta että sehän tuntuu itse asiassa ihanalta. Vain se on vähän hätkähdyttävää, kun iso pisara läsähtää suoraan silmämunaan. Meidän oli haettava loput myymättä jääneet tavarat Oivasta ja mikä parasta, saimme myydyistä tavaroista kertyneet rahat kouraamme minkä johdosta tunsimme olomme hetkellisesti rikkaiksi ja auvoisiksi ja sitten miehen pakettiautoileva ystävä vielä lupasi tulla hakemaan meidät Kalliosta vetolaukkuinemme ja pyörinemme ja vei meidät kotiinsa Arabianrantaan, ruokki meitä ihanalla katkarapusalaatilla ja jäätelöllä ja minä sain viiniäkin ja mies olutta ja lisäksi miehen ystävä antoi minulle riikinkukon sulan. Sitten kun oli aika lähteä kohti Punavuorta, miehen pakettiautoileva ja romuja rakastava ystävä kysyi, että onko meillä kova kiire, mutta eihän meillä ollut yhtään ja sitten hän kysyi, että tulemmeko mukaan kun hän katsastaa pari roskalavaa ja me siihen, että mikä ettei. Sitten ajoimme Ruskeasuolle ihan sen koulun viereen, missä miehen sisko opettaa ja siellä oli tosiaan pullisteleva roskalava, jota miehen ystävä alkoi ammattimaisin ottein tutkia. Me, noviisit, intoilimme kaikesta mitä näimme; keittiön kaappi, jossa oli lasiovet oli meistä tosi hieno ja yllytimme miehen ystävää ohiajavan ambulanssin sireenin tahdissa, että KYY-TIIN, KYY-TIIN, KYY-TIIN, KYY-TIIN...!  Mutta miehen ystävä sanoi, että ette voi olla tosissanne, että nämähän ovat jo aivan sateesta turvonneita ja aivan risoja ja kamalia lastulevyhökötysiä muutenkin.  Sitten hän komensi, että autoon siitä ja että kierrelläänpäs vielä vähän muuallakin. Ja koska meillä ei ole autoa, pakettiautokruisailu pitkin Helsingin hämäriä, sateen pieksemiä katuja oli meille tosi hauska ja erikoinen juttu. Kerroimme kaikki itsellemme tärkeitä anekdootteja, tyyliin ”tuosta paperikaupasta ostin tosi kivoja kortteja” ja ”tuolla asui Bubi-huuhkaja” ja "tuossa on Lallukan taiteilijatalo" ja sitten yritimme pinnistellä ja muistella keitä muita kuin Outi Heiskanen siellä asuu. Ja kun miehen ystävä vielä kommentoi mitä virheitä muut tekivät koko ajan liikenteessä, olimme vähän kuin siinä Poliisit-sarjassa (vaikka emme ehkä aivan ammattilaisen näköisinä minä riikinkukon sulka ja mies oluttölkki kourassaan).  Ja sateen täplittämien ikkunoiden takaa katuvaloissa kiiltävä Helsinki näytti niin kauniilta, että minä sanoin miehelle, että ehkä voimmekin jäädä tänne asumaan, mutta perunoita viljelemme silti. Mökillä. Ja hän sanoi, että jaaha, juu.

Blue Rodeo: Rain down on me:http://www.youtube.com/watch?v=b-wiNEWIvA0&feature=autoplay&list=ULqzuruoxIEjU&lf=mfu_in_order&playnext=4

Puutarhaunelmia

Isä ja äiti ovat mökillä ensimmäistä kertaa yötä talven jälkeen. Yleensä soittelemme noin kerran viikossa. Nyt keksin asiaa keskimäärin kuusi kertaa päivässä. Kysyn miltä siinä ja siinä kukkapenkissä näyttää ja onko nurmikko kuivaa vai märkää vai siltä väliltä ja mitä lintuja pihassa on näkynyt ja muuta tärkeää ja kun äiti sanoo, että ”kyllä täältä jotain on nousemassa” hiillyn ja patistan häntä kertomaan kunnolla, mutta äiti ei ehdi, sillä he ovat isän kanssa saunamökissä katsomassa "Pitkäjärveläisiä" ja ryystämässä kahvia. Ja lämmittämässä saunaa. Olen aivan kateellinen. Varsinkin, kun olen lukenut viime aikoina runsaasti Kaarina Davisin kirjaa ”Irti oravanpyörästä” jossa hän jättää kevytmielisen ja epäekologisen kaupunkielämän taakseen ja muuttaa Hämeenkyröön ja ryhtyy elämään omavaraisesti.  Siitä tuli radio-ohjelmakin hiljattain ja kuuntelin sen Yleareenasta neljä kertaa. Sitten sanoin miehelle, että eikös ole paradoksaalista tämäkin, että minun pitää levottomuuksissani muuttaa Helsingin keskustaan vain huomatakseni, etten kaipaa täältä mitään , hah hah, ja että pakkaapas muuten kimpsusi, me muutamme nyt maalle viljelemään perunaa. Mies sanoi, että äläpäs hoppuile ja että lukukausihan on vielä kesken ja entäs sinun hieno valmentajanurasi ja minä kysyin, että koskas sinusta on tuollainen konservatiivi tullut. 

Sitten alan suunnitella mitä alan viljellä kukkieni lisäksi, jotta tulemme toimeen. Sipulia ainakin. Haluan olla omavarainen sipulin suhteen. Mitä se tarkoittaa käytännössä? Paljonko me syömme sipulia noin ylipäätään? Kumpikin pitää siitä ja lisää sitä miltei kaikkeen ja usein keittiöstä kuuluu että ”eikö meillä muka ole yhtään sipulia?”.  Kun mietin itseäni kaupassa ostamassa sipulia, ostan yleensä kerralla neljä tai viisi. Jos kumpikin söisi viikossa viisi sipulia, se tekisi yhteensä 520 sipulia vuodessa. Mutta missä niitä voisi säilyttää? Ei jääkaapin vihanneslokerossa ainakaan. Sitä paitsi emme me mitenkään syö kymmentä sipulia viikossa. Päätän, että jatkossa, maalla asuessamme syömme viisi sipulia viikossa. Se tietää sitä, että minun pitää istuttaa 260 pikkusipulia. Tai sanotaan nyt 270, että on vähän mätänemis- ja vierasvaraa. 

Ja sitten perunaa. Peruna on kuulemma hauska ja helppo kasvatettava.  Ja salaattia ja porkkanoita. Niissä on kyllä oltava joku niksi, sillä aiemmat yritykseni ovat jääneet isoimmillaan pikkusormeni kokoisiksi. Marjoja ja sieniä saamme metsästä ja nokkosta tietysti keräämme talteen kaiken sen, mitä omalta (ja naapurin) tontilta irtoaa.  Mansikoita, joista sanon kaikille omahyväisesti, että ”kaupungissa asuessani en edes tiennyt miltä aito luomumansikka voi maistua!”.  Ja tyrniä! Ja gojimarjoja! Ja kesäkurpitsaa ja kyssäkaalia!

Mutta kuten sanottua, lukukausi on vielä kesken.  Annan teineille isohkon kirjoitustehtävän , varmistan että kaikki tietävät mitä kuuluu tehdä ja sanon, että hyvä, tehkääpäs tätä nyt sen aikaa kun minä menen käymään vähän tuolla…Sitten livahdan työharjoittelussa olevien hoitolinjalaisten luokkaan, liu’utan stetoskoopin ulos rasiastaan,  painan sen rinnalleni ja istun kuuntelemassa, kuinka sydämeni lyö. Sitten palautan stetoskoopin paikoilleen, menen takaisin luokkaan ja kysyn, että  ”Jaaha, jokos täällä aletaan olla valmiita?”

Van Morrison: In the garden:http://www.youtube.com/watch?v=YeuyoyMIF0Q

Lauantain ei-toivotut

Miehen siskon perheellä on vieraiden kannalta ikävä traditio. Heidän omasta mielestään se on huippuhauska. Joka lauantai he kerääntyvät radion ääreen kuuntelemaan Lauantain toivotut-ohjelmaa ja arvuuttelemaan musiikkikappaleita. Pisteitä voi saada tietämällä (= arvaamalla) säveltäjän, sanoittajan, kappaleen nimen, esittäjän tai levytysvuoden ja jokaisesta pisteestä kilpaillaan verisesti. Joku yrittää aina tuurilla: ”Sanat Sauvo Puhtila, eli Saukki” ja miehen siskon mies yrittää aina hämätä kanssakilpailijoita sanomalla kesken esityksen, että ”Kylläpä Tapani Kansa laulaa kauniisti...” ja kerran jopa lensin siihen lankaan ja luulin laulajaa Tapani Kansaksi vaikka se oli Elvis. Miehen siskon poika taas yrittää kahmia osapisteitä tarjoamalla sellaisia esiintyjiä kuin ”kaupunginorkesteri” tai ”filharmonikot”. Ulkopuoliselle koko touhu on aivan sietämätöntä, mutta jos on erehtynyt kylään lauantaina tiettyyn aikaan, pakotietä ei ole, vaan leikkiin on pakko osallistua. (Mutta kun vieras (= minä) sitten tietää jotain, vastausta ei jonkun ihme sääntöpykälän vuoksi hyväksytäkään). Se on saanut minut inhoamaan visailua entistäkin enemmän. Siinä tuntee itsensä niin voimattomaksi.  Viimeksi paljastui, että tätä kiirastulimaista huvittelumuotoa harrastetaan jo kolmannessa polvessa; sitä ovat aikoinaan leikkineet jo miehen siskon miehen edesmenneet vanhemmat.

Minä yritän kärvistellä parhaan taitoni mukaan ja yleensä käytän huippuunsa hiottua visualisointikykyäni ja kuvittelen itseni kauas, kauas pois, mutta toisaalta ahdistuksestani kielii jotain se, että käteni käy erilaisilla naksu- ja pähkinäkupeilla aivan liian tiheään. Jossain vaiheessa ohjelma sitten loppuu, ja ennen aina ehdin huokaista helpotuksesta että ihanaa, nyt voidaan taas olla normaalisti, mutta sitten opin, että siitä se huuto, mellastus ja pisteistä ja säännöistä riitely vasta alkavatkin. 

Mutta eilen tuli televisiosta Titanic. Leonardo di Caprio ja Kate Winslet ovat siinä ihania ja kun Leonardo/Jack kutsutaan hienoille päivällisille ykkösluokkaan, hän sanoo että pitää elää niin, että jokaisella päivällä on merkitystä. Otin siitä heti onkeeni. Jack ei olisi istunut päivätolkulla valittamassa, että on kylmä ja että laventeli itää huonosti ja K-kaupasta on taas munat lopussa. Hän piirsi ja eli rohkeasti ja tanssi hurjasti irlantilaisia kansantansseja ja iski sen tytön jonka halusi. Ja sitten hän kuoli. Mutta kumminkin.  Uusi motto: To make every day count!  Muita kuulumisia: Mies osti eilen elämänsä ensimmäisen kolesteria alentavan Becel-levitepaketin. Minä aion hakea Hietsusta kourallisen hiekkaa ja sekoittaa sen multaan johon kylvän mansikansiemenet, kunhan kuu on otollisessa vaiheessa.

Elvis,  Kentucky Rain:http://www.youtube.com/watch?v=8GC_WN_10NM&feature=related

Towanda!

Ystävätär puolipakotti minut lainaamaan elokuvan Paistetut vihreät tomaatit kuultuaan ja taivasteltuaan etten ollut nähnyt sitä aiemmin. Meidän piti tavata eilen Ateneumissa ja ajattelin suorittaa elokuvan alta pois, sillä leffa oli lojunut hyllyssäni jo luvattoman pitkään. Katsoin sen aamulla ja saavuin tapaamiseemme silmät punaisina, mutta sydän ylitsevuotavaisena. Se on ihana, ihana, ihana elokuva jossa kaikki henkilöhahmot ovat toinen toistaan parempia, siis oikeasti ei yhtään ärsyttävää hahmoa ja tarina on huikea ja koskettava ja teemana tietysti lempiaiheeni, eli nainen joka löytää voimansa ja murtautuu irti vanhoista rooleistaan ja lisäksi se on ihana tarina ystävyydestä ja rakkaudesta ja suvaitsevaisuudesta. Ja se on esteettisesti ihanaa katsottavaa. Menkääs nyt heti hankkimaan se leffa ja katsokaa se saman tien! Se tekee teille hyvää.

Muuten onkin ollut vähän vitsit vähissä viime aikoina. Huhtikuu pettää aina. Ei sillä suotta ole julmimman kuukauden titteliä. Talvesta selvitään pitkälti sillä, että lasketaan milloin kevät alkaa ja huijataan itseä vähän sillä että ajatellaan sen alkavan maaliskuussa (vaikka tiedetäänkin, että silloin saadaan mitä todennäköisimmin vielä lunta niskaan ja pakkastakin voi olla kevyesti toistakymmentä astetta).  Mutta valon ja kesäaikaan siirtymisen vuoksi se lasketaan kuitenkin. Huhtikuulta sen sijaan odottaa jo todellista kevään tuloa ja pettyy joka kerta, kun maisema pysyy päivästä toiseen masentavan oljen värisenä ja lisääntyvän valon vuoksi sitä samaa sävyä joutuu tuijottamaan melkein koko vuorokauden läpeensä (jos ei älyä mennä aikaisin nukkumaan ja nousta myöhään seuraavana aamuna). Ja kun sitten huhtikuussakin tulee lunta, se ylittää sietokyvyn kertakaikkiaan.  Ymmärtää hyvin,  miksi eräskin Folke, 48, Surahammarista ilmoitti asiallisesti kuvan kera  paikallislehden katugallupissa, jossa kysyttiin, että ”Vad har du gjort i påsk?”, että ”Jag har druckit alkohol.” Vaikka kyllä nyt rehellisyyden nimissä on mainittava, että Ruttopuistossa oli eilen jo aavistuksen viherrystä oljenvärin seassa.

Ja kyllä huhtikuussakin voi tapahtua fantastisia asioita. Miehen siskonpoika soitti miehelle kiihdyksissään, että hänellä on tälle YLLÄTYS ja kun he tapasivat, siskonpoika ojensi miehelle juhlallisesti roskiksesta löytämänsä puhelimen, sitä samaa ikiaikaista nokialaismallia jota ei ole myyty enää vuosikausiin, mutta jota mies pitää parhaana mahdollisena mallina ja on jo ollut aivan ahdistunut, kun se on ollut aivan lahoamispisteessä ja uuden hankkiminen on tuntunut vääjäämättömältä. Ja nyt miehellä on ”uusi” puhelin, vieläpä samaa väriä kuin entinen, mutta tuhat kertaa parempikuntoinen kuin vanha rämä.

Mutta siitä elokuvasta vielä: jos te olette joskus vähän allapäin, katsokaa se kohta, jossa Kathy Bates hyppii minitrampoliinilla verkkareissaan olohuoneensa lattialla. Towanda!

 I'll remember you:http://www.youtube.com/watch?v=euIAWlvpXqg&feature=related
Trampoliini: http://www.youtube.com/watch?v=8cILRm3F3ic
Towanda parkkeerauskohtaus: http://www.youtube.com/watch?v=kXZs3mjGlQU

Paikan saa kiltti kätilö

Rakas ystävättäreni odottaa viimeisillään toista lastaan. Kävin yökylässä ja minulle tarjoiltiin ihanaa moussakaa, viiniä ja patonkia ja jälkiruuaksi ystävätär kantoi pöytään tarjottimen, jolla oli paloiteltuna tuoretta ananasta, kiiviä, banaania, mansikoita ja vaahtokarkkeja sekä kulhollisen sulaa suklaata johon sitten dippasimme valitsemiamme herkkupaloja samalla kun keskustelimme siitä mitä omassa elämässämme on tapahtunut ja meneillään ja siitä mitä tv-hahmoilla on meneillään (ystävätär oli huolissaan Salkkari-Seposta ja minä päivittelin, että Iholla-sarjan Marian uudesta talosta oli löytynyt hometta!) ja koska olin aivan tohkeissani suklaafonduesta, ystävätär kaivoi kaapistaan sydämen muotoisen fonduekulhon ja tuikkutelineen, jonka päälle se asetetaan ja sanoi, että minä saan ne ja sitten hän näytti, että hänkin oli ostanut laivalta samanlaisen Odd Molly-tunikan kuin minäkin, mutta pinkin, mutta eniten hän olisi halunnut puuterinvärisen, jossa on turkoosit silkkinauhat, mutta niitä oli ollut vain S-kokoa ja minä huudahdin, että minulla on se kotona L-kokoisena ja että vaihdan sen mielelläni pinkkiin, jos hän haluaa ja ystävätär sanoi, että tämän täytyy olla Johdatusta! Sitten kysyin jännittääkö tuleva synnytys ja ystävätär sanoi, että kyllä. Ja sitten hän kertoi miksi.

Esikoistaan saadessaan hän oli supistusten alettua soittanut sairaalaan ja kysynyt että pitäisikö jo tulla ja puhelimeen vastannut henkilö oli äsähtänyt, että mistä HÄN voi tietää milloin ystävättären lapsi on syntymässä, että kyllä se pitää tajuta ihan itse. Ja sitten kun ystävätär miehineen viimein meni sairaalaan, hänelle sanottiin, että olisi pitänyt tulla aikaisemmin.  Ja sitten kätilö jätti heidät oman onnensa nojaan, sanoi tulevansa takaisin, mutta ei koskaan tullutkaan. Sen sijaan tuli uusi kätilö, joka nähdessään että ystävätär makasi tässä vaiheessa tuskissaan lattialla, otti tilanteesta ilon irti ilkkumalla, että no siellä lattialla  rouvalla onkin varmaan mukavat oltavat. Ja sitten seurasi kaikenlaista härdelliä ja yhdessä vaiheessa vauvan sydänäänet heikkenivät ja supistukset loppuivat ja ystävätär oli tuskissaan ja peloissaan eikä  tiennyt mitä tapahtuu eikä tilannetta varsinaisesti auttanut se, että kukaan ei vaivautunut selittämään hänelle mitä nyt on tapahtumassa, mutta kyllä hän tietysti ymmärsi, että jokin on pielessä. Sitten huoneeseen astui kandi. Hän oli kuulemma ainoa henkilökunnan jäsen koko aikana, joka otti ystävättäreen katsekontaktin ja hän sanoi rauhoittavasti ja rohkaisevasti: ”Sinä selviät tästä.” Ja vaikka kandi ei sinänsä tehnyt mitään, silmiin katsomisella ja rohkaisevilla sanoilla oli sata kertaa suurempi merkitys kuin kätilöllä, joka vain seisoi koko operaation ajan jalkovälissä sättimässä. Turun murteella. Tai lääkärillä, joka hosui hermostuneesti ja  haukkui hänen ponnistusyrityksiään.

No, ystävätär selviytyi, vauva syntyi ja on nyt jo siinä iässä, että rakentelee leegoista taloja ”ihaniksi ja näteiksi” ja sepittelee kaikkea mahdollista muun muassa kirahveista. Mutta soisin kernaasti,  että ystävätär saisi synnyttää toisen vauvansa niin, että hänelle jäisi kokemuksesta parempi maku ja kuten hän itse sanoi, että hän saisi olla jotenkin paremmin osallisena siinä mitä tapahtuu. Olisi ihanaa jos hänellä olisi tukenaan joku sellainen kiltin oloinen, rauhallinen ja osaava synnytyslääkäri kuin vaikka prinsessa Victoriaa synnytyksessä auttanut valkohapsinen setä. Ja kiltti ja empaattinen kätilö joka osaisi valaa uskoa ja rohkeutta ja tekisi kaikkensa helpottaakseen äidin oloa ja tunnustaisi, että äidillä on merkittävä rooli synnytyksessä. Ja olisi ihanaa, jos tällä kertaa osastolla olisi enemmän kuin yksi renkaan muotoinen tyyny, jolla vastasynnyttänyt äiti kärsisi istua. Viimeksi niitä oli ollut osastolla tosiaan vain se yksi ja kun ystävätär oli viimein päässyt kokeilemaan sitä aamuviideltä, hän luuli päässeensä taivaaseen. Ja jos ystävätär vuotaisi taas verta lakanoilleen, joku tulisi ja auttaisi vaihtamaan ne sen sijaan että tivaisi että eikö kukaan ole käskenyt sinua hakemaan uusia lakanoita tuolta noin ja vaihtamaan niitä?! Olin aivan raivoissani ystävättäreni puolesta. Jos olisin rikas, lähettäisin hänet johonkin luksussairaalaan jossa oltaisiin  paitsi asiantuntevia, myös (vaikka sitten maksusta) kilttejä ja ystävällisiä. Mutta en ole rikas, joten ystävätär saa luvan mennä samaan paikkaan kuin viimeksikin. Ainoa rohkaisuyritykseni on laimeahko: ”Ehkä ne samat eivät ole tällä kertaa työvuorossa”. Ja sitten ystävätär sanoo urheasti, että on niitä kyllä sellaisiakin äitejä, jotka joutuvat synnyttämään vaikka sodan keskellä ja pelkäämään että kesken kaiken sotilaat ryntäävät sisään ja tekevät lopun koko perheestä, että siihen nähden hänellä on kyllä tosi hyvin...

Lady Gaga: On the edge:http://www.youtube.com/watch?v=x50ti3k7PCo

Bussinne, madame...

Meillähän ei ole autoa ja siksi olemme julkisten armoilla aina kun haluamme jonnekin minne emme jaksa kävellä (pyhiinvaelluksemme jälkeen sellaista paikkaa ei tietenkään ole enää olemassakaan…). Äiti kysyi minulta kummalla matkustan mieluummin, junalla vai bussilla. Ennen vanhaan olisin ilman muuta sanonut, että junalla, mutta nykyään se on niin vaivalloista ja epävarmaa ja pelkkä lipunostokin niin uskomattoman hankalaa, että vastaukseni on ehdottomasti bussi, joka on kaiken kukkuraksi vielä halvempi.  En tykkää asioida millään automaateilla, ne hermostuttavat minua ja painelen aina ties mitä nappeja ja päädyn katastrofiin. Ennen luulin, ettei kukaan muu ole yhtä tumpelo ja häpeilin osaamattomuuttani, mutta nyt olen ollut todistamassa niin montaa muiden sähläystapausta, etten häpeä enää mitään, ja kaikkein vähiten sitä, että jos maksan pitkän pennin junalipustani haluan, että sen myy minulle ihminen joka ottaa vastuun, jos jotain sähläystä tapahtuu. Hiljattain matkustin vaunussa, johon pölähti äkäinen nuori mies, joka oli ostanut lippunsa automaatista ja saanut yllätyksekseen jonkun kalliin luksuspaikan, johon sisältyi kahvi ja iltapäivälehti ja joka tietysti maksoi paljon enemmän kuin normaali lippu. Koko matkan hän soitteli ystävilleen ja tuttavilleen ja kirosi epäonneaan ja kertoi ettei ole koskaan maksanut matkasta näin paljoa.  Eikä hän edes hyötynyt mitään, koska ei ollut älynnyt mennä luksusvaunuunsa, jossa olisi saanut kalliin kahvinsa ja lehtensä.  Toki lipun saa ostaa asemaltakin, oikealta ihmiseltä, mutta ensin pitää ottaa jonotusnumero ja malttaa odottaa kiltisti. Eilen edelläni oli 61 asiakasta jonossa, eikä se ollut mitenkään poikkeavaa. Eilen kyllä yritin olla moderni nykyajan ihminen joka ostaa lippunsa netistä ja tulostaa sen kotona ja onnistuin varaamaan paikkani ja maksamaan ja kaikki, mutta sitten kun lippu piti tulostaa, printteristä tuli täysin lukukelvoton töhry, jota kukaan konnari ei olisi hyväksynyt ja niin minä päädyin taas jonotusnumeroineni asemahalliin. Ja silloin kun ostin ensimmäistä kertaa pitkän tauon jälkeen lippua ja yritin ostaa sen netistä, siinä kysyttiin puhelinnumeroa ja minä hullu annoin ja siinä samassa lippu kilahti puhelimeeni. Jossa ei ole nettiyhteyttä. Ja koska kyseessä oli kello kuuden aamujuna, en voinut mennä oikomaan asiaa asemahallin lippupisteeseen ja menin tekstiviestini kanssa junaan. Helsingin konnari näpytteli tyynesti puhelimesta piiiiiiiiitkän numerosarjan, mutta kun vaihdoin junaa Toijalassa, uusi konnari saikin raivarin ja tivasi että enkö ymmärrä, ettei tällä tavalla voi matkustaa, että se on RIKOLLISTA ja kun kerroin hänelle että tämä oli minulle aivan uusi kokemus ja vahinko hän sätti minua siitä, että olin jättänyt lipunoston niin viime tinkaan (vaikka olin ostanut lipun 8 tuntia ennen matkan alkua) ja kun sanoin, ettei Helsingin konduktöörillä ollut asian kanssa mitään vaikeuksia, hän sanoi, että no juu meillä on täällä eri käytäntöjä.  Eilen kun kävelin ruttuinen töhrylippu kourassani lippuhalliin (musteen vähyys tulostimessamme EI TOKI OLLUT VR:n vika), olin aika huonolla tuulella ja kaikki näytti synkältä. Yritin psyykata itseäni itseapufraasein (teepusseista ym. saaduilla) että ”Emme näe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisina kuin me itse olemme”. Kiva, olen siis megalomaanisen ärsyttävä, konstikas, pökkelömäinen ja hankala. No, kieltämättä. Mutta näin minä siis kuljen töihin. 

Toiseen suuntaan sen sijaan kuljen bussilla.  (Toisin päin se ei aikataulullisesti onnistu). Otan paikallisbussin päästäkseni linja-autoasemalle. Paikallisbussilla kulkee paljon mammoja ja pappoja ostoksille ja kiltti kuski päästää heidät aina kyydistä siinä missä kukin haluaa jäädä, oli pysäkkiä tai ei. Joskus tekee vähän tiukkaa aikataulun kanssa ja hermoilen ehdinkö Helsingin bussiin. Tai hermoilin, mutta kun puin sen sanoiksi, kuski sanoi, että ei  huolta.  Jos se bussi ehtii lähteä, hän ajaa sen kiinni. Toinen kuski, joka on myös oppinut että minulla on kiire Helsingin bussiin, sanoi viimeksi, että voi itku, nyt ollaan vähän myöhässä, mutta sitten hän soitti Matkahuoltoon ja pyysi että sieltä käytäisiin sanomassa Helsingin bussille, että odottaisi hetken, sillä hänellä on täällä MATKUSTAJA!  Ja Helsingin bussikuski odotti minua ja sanoi, että ai sinä tulit jo (sillä olin ainoa matkustaja). Sitten hän ajoi minut pikkubussilla Forssaan ja sanoi, että siellä pitää ikävä kyllä vaihtaa toiseen bussiin, mutta en viitsi purnata siitä, sillä hän ajoi bussinsa toisen bussin viereen keulat vastakkain siten, että bussien ovet olivat aivan kohdakkain ja kun astuin yhdellä askeleella uuteen bussiin, molemmat iltapäivälehdet olivat siinä odottamassa, mihin olenkin jo ehtinyt tottua. Olisi rehvakasta sanoa, että olin ainoa matkustaja koko matkan Helsinkiin asti, mutta se ei ole ihan totta. Karkkilasta nousi kyytiin yksi toinen.  

Mutta mitä ikkunasta näkyviin eläimiin tulee, juna ja bussi ovat tasoissa. Eilen näin junan ikkunasta pellolla ruokailevia kurkia ja bussin ikkunasta näin viimeksi pellolla ruokailevia peuroja.

Avril Lavighe: Complicated: http://www.youtube.com/watch?v=VQXfexNVPSs&feature=related