Lauantain ei-toivotut

Miehen siskon perheellä on vieraiden kannalta ikävä traditio. Heidän omasta mielestään se on huippuhauska. Joka lauantai he kerääntyvät radion ääreen kuuntelemaan Lauantain toivotut-ohjelmaa ja arvuuttelemaan musiikkikappaleita. Pisteitä voi saada tietämällä (= arvaamalla) säveltäjän, sanoittajan, kappaleen nimen, esittäjän tai levytysvuoden ja jokaisesta pisteestä kilpaillaan verisesti. Joku yrittää aina tuurilla: ”Sanat Sauvo Puhtila, eli Saukki” ja miehen siskon mies yrittää aina hämätä kanssakilpailijoita sanomalla kesken esityksen, että ”Kylläpä Tapani Kansa laulaa kauniisti...” ja kerran jopa lensin siihen lankaan ja luulin laulajaa Tapani Kansaksi vaikka se oli Elvis. Miehen siskon poika taas yrittää kahmia osapisteitä tarjoamalla sellaisia esiintyjiä kuin ”kaupunginorkesteri” tai ”filharmonikot”. Ulkopuoliselle koko touhu on aivan sietämätöntä, mutta jos on erehtynyt kylään lauantaina tiettyyn aikaan, pakotietä ei ole, vaan leikkiin on pakko osallistua. (Mutta kun vieras (= minä) sitten tietää jotain, vastausta ei jonkun ihme sääntöpykälän vuoksi hyväksytäkään). Se on saanut minut inhoamaan visailua entistäkin enemmän. Siinä tuntee itsensä niin voimattomaksi.  Viimeksi paljastui, että tätä kiirastulimaista huvittelumuotoa harrastetaan jo kolmannessa polvessa; sitä ovat aikoinaan leikkineet jo miehen siskon miehen edesmenneet vanhemmat.

Minä yritän kärvistellä parhaan taitoni mukaan ja yleensä käytän huippuunsa hiottua visualisointikykyäni ja kuvittelen itseni kauas, kauas pois, mutta toisaalta ahdistuksestani kielii jotain se, että käteni käy erilaisilla naksu- ja pähkinäkupeilla aivan liian tiheään. Jossain vaiheessa ohjelma sitten loppuu, ja ennen aina ehdin huokaista helpotuksesta että ihanaa, nyt voidaan taas olla normaalisti, mutta sitten opin, että siitä se huuto, mellastus ja pisteistä ja säännöistä riitely vasta alkavatkin. 

Mutta eilen tuli televisiosta Titanic. Leonardo di Caprio ja Kate Winslet ovat siinä ihania ja kun Leonardo/Jack kutsutaan hienoille päivällisille ykkösluokkaan, hän sanoo että pitää elää niin, että jokaisella päivällä on merkitystä. Otin siitä heti onkeeni. Jack ei olisi istunut päivätolkulla valittamassa, että on kylmä ja että laventeli itää huonosti ja K-kaupasta on taas munat lopussa. Hän piirsi ja eli rohkeasti ja tanssi hurjasti irlantilaisia kansantansseja ja iski sen tytön jonka halusi. Ja sitten hän kuoli. Mutta kumminkin.  Uusi motto: To make every day count!  Muita kuulumisia: Mies osti eilen elämänsä ensimmäisen kolesteria alentavan Becel-levitepaketin. Minä aion hakea Hietsusta kourallisen hiekkaa ja sekoittaa sen multaan johon kylvän mansikansiemenet, kunhan kuu on otollisessa vaiheessa.

Elvis,  Kentucky Rain:http://www.youtube.com/watch?v=8GC_WN_10NM&feature=related

Towanda!

Ystävätär puolipakotti minut lainaamaan elokuvan Paistetut vihreät tomaatit kuultuaan ja taivasteltuaan etten ollut nähnyt sitä aiemmin. Meidän piti tavata eilen Ateneumissa ja ajattelin suorittaa elokuvan alta pois, sillä leffa oli lojunut hyllyssäni jo luvattoman pitkään. Katsoin sen aamulla ja saavuin tapaamiseemme silmät punaisina, mutta sydän ylitsevuotavaisena. Se on ihana, ihana, ihana elokuva jossa kaikki henkilöhahmot ovat toinen toistaan parempia, siis oikeasti ei yhtään ärsyttävää hahmoa ja tarina on huikea ja koskettava ja teemana tietysti lempiaiheeni, eli nainen joka löytää voimansa ja murtautuu irti vanhoista rooleistaan ja lisäksi se on ihana tarina ystävyydestä ja rakkaudesta ja suvaitsevaisuudesta. Ja se on esteettisesti ihanaa katsottavaa. Menkääs nyt heti hankkimaan se leffa ja katsokaa se saman tien! Se tekee teille hyvää.

Muuten onkin ollut vähän vitsit vähissä viime aikoina. Huhtikuu pettää aina. Ei sillä suotta ole julmimman kuukauden titteliä. Talvesta selvitään pitkälti sillä, että lasketaan milloin kevät alkaa ja huijataan itseä vähän sillä että ajatellaan sen alkavan maaliskuussa (vaikka tiedetäänkin, että silloin saadaan mitä todennäköisimmin vielä lunta niskaan ja pakkastakin voi olla kevyesti toistakymmentä astetta).  Mutta valon ja kesäaikaan siirtymisen vuoksi se lasketaan kuitenkin. Huhtikuulta sen sijaan odottaa jo todellista kevään tuloa ja pettyy joka kerta, kun maisema pysyy päivästä toiseen masentavan oljen värisenä ja lisääntyvän valon vuoksi sitä samaa sävyä joutuu tuijottamaan melkein koko vuorokauden läpeensä (jos ei älyä mennä aikaisin nukkumaan ja nousta myöhään seuraavana aamuna). Ja kun sitten huhtikuussakin tulee lunta, se ylittää sietokyvyn kertakaikkiaan.  Ymmärtää hyvin,  miksi eräskin Folke, 48, Surahammarista ilmoitti asiallisesti kuvan kera  paikallislehden katugallupissa, jossa kysyttiin, että ”Vad har du gjort i påsk?”, että ”Jag har druckit alkohol.” Vaikka kyllä nyt rehellisyyden nimissä on mainittava, että Ruttopuistossa oli eilen jo aavistuksen viherrystä oljenvärin seassa.

Ja kyllä huhtikuussakin voi tapahtua fantastisia asioita. Miehen siskonpoika soitti miehelle kiihdyksissään, että hänellä on tälle YLLÄTYS ja kun he tapasivat, siskonpoika ojensi miehelle juhlallisesti roskiksesta löytämänsä puhelimen, sitä samaa ikiaikaista nokialaismallia jota ei ole myyty enää vuosikausiin, mutta jota mies pitää parhaana mahdollisena mallina ja on jo ollut aivan ahdistunut, kun se on ollut aivan lahoamispisteessä ja uuden hankkiminen on tuntunut vääjäämättömältä. Ja nyt miehellä on ”uusi” puhelin, vieläpä samaa väriä kuin entinen, mutta tuhat kertaa parempikuntoinen kuin vanha rämä.

Mutta siitä elokuvasta vielä: jos te olette joskus vähän allapäin, katsokaa se kohta, jossa Kathy Bates hyppii minitrampoliinilla verkkareissaan olohuoneensa lattialla. Towanda!

 I'll remember you:http://www.youtube.com/watch?v=euIAWlvpXqg&feature=related
Trampoliini: http://www.youtube.com/watch?v=8cILRm3F3ic
Towanda parkkeerauskohtaus: http://www.youtube.com/watch?v=kXZs3mjGlQU

Paikan saa kiltti kätilö

Rakas ystävättäreni odottaa viimeisillään toista lastaan. Kävin yökylässä ja minulle tarjoiltiin ihanaa moussakaa, viiniä ja patonkia ja jälkiruuaksi ystävätär kantoi pöytään tarjottimen, jolla oli paloiteltuna tuoretta ananasta, kiiviä, banaania, mansikoita ja vaahtokarkkeja sekä kulhollisen sulaa suklaata johon sitten dippasimme valitsemiamme herkkupaloja samalla kun keskustelimme siitä mitä omassa elämässämme on tapahtunut ja meneillään ja siitä mitä tv-hahmoilla on meneillään (ystävätär oli huolissaan Salkkari-Seposta ja minä päivittelin, että Iholla-sarjan Marian uudesta talosta oli löytynyt hometta!) ja koska olin aivan tohkeissani suklaafonduesta, ystävätär kaivoi kaapistaan sydämen muotoisen fonduekulhon ja tuikkutelineen, jonka päälle se asetetaan ja sanoi, että minä saan ne ja sitten hän näytti, että hänkin oli ostanut laivalta samanlaisen Odd Molly-tunikan kuin minäkin, mutta pinkin, mutta eniten hän olisi halunnut puuterinvärisen, jossa on turkoosit silkkinauhat, mutta niitä oli ollut vain S-kokoa ja minä huudahdin, että minulla on se kotona L-kokoisena ja että vaihdan sen mielelläni pinkkiin, jos hän haluaa ja ystävätär sanoi, että tämän täytyy olla Johdatusta! Sitten kysyin jännittääkö tuleva synnytys ja ystävätär sanoi, että kyllä. Ja sitten hän kertoi miksi.

Esikoistaan saadessaan hän oli supistusten alettua soittanut sairaalaan ja kysynyt että pitäisikö jo tulla ja puhelimeen vastannut henkilö oli äsähtänyt, että mistä HÄN voi tietää milloin ystävättären lapsi on syntymässä, että kyllä se pitää tajuta ihan itse. Ja sitten kun ystävätär miehineen viimein meni sairaalaan, hänelle sanottiin, että olisi pitänyt tulla aikaisemmin.  Ja sitten kätilö jätti heidät oman onnensa nojaan, sanoi tulevansa takaisin, mutta ei koskaan tullutkaan. Sen sijaan tuli uusi kätilö, joka nähdessään että ystävätär makasi tässä vaiheessa tuskissaan lattialla, otti tilanteesta ilon irti ilkkumalla, että no siellä lattialla  rouvalla onkin varmaan mukavat oltavat. Ja sitten seurasi kaikenlaista härdelliä ja yhdessä vaiheessa vauvan sydänäänet heikkenivät ja supistukset loppuivat ja ystävätär oli tuskissaan ja peloissaan eikä  tiennyt mitä tapahtuu eikä tilannetta varsinaisesti auttanut se, että kukaan ei vaivautunut selittämään hänelle mitä nyt on tapahtumassa, mutta kyllä hän tietysti ymmärsi, että jokin on pielessä. Sitten huoneeseen astui kandi. Hän oli kuulemma ainoa henkilökunnan jäsen koko aikana, joka otti ystävättäreen katsekontaktin ja hän sanoi rauhoittavasti ja rohkaisevasti: ”Sinä selviät tästä.” Ja vaikka kandi ei sinänsä tehnyt mitään, silmiin katsomisella ja rohkaisevilla sanoilla oli sata kertaa suurempi merkitys kuin kätilöllä, joka vain seisoi koko operaation ajan jalkovälissä sättimässä. Turun murteella. Tai lääkärillä, joka hosui hermostuneesti ja  haukkui hänen ponnistusyrityksiään.

No, ystävätär selviytyi, vauva syntyi ja on nyt jo siinä iässä, että rakentelee leegoista taloja ”ihaniksi ja näteiksi” ja sepittelee kaikkea mahdollista muun muassa kirahveista. Mutta soisin kernaasti,  että ystävätär saisi synnyttää toisen vauvansa niin, että hänelle jäisi kokemuksesta parempi maku ja kuten hän itse sanoi, että hän saisi olla jotenkin paremmin osallisena siinä mitä tapahtuu. Olisi ihanaa jos hänellä olisi tukenaan joku sellainen kiltin oloinen, rauhallinen ja osaava synnytyslääkäri kuin vaikka prinsessa Victoriaa synnytyksessä auttanut valkohapsinen setä. Ja kiltti ja empaattinen kätilö joka osaisi valaa uskoa ja rohkeutta ja tekisi kaikkensa helpottaakseen äidin oloa ja tunnustaisi, että äidillä on merkittävä rooli synnytyksessä. Ja olisi ihanaa, jos tällä kertaa osastolla olisi enemmän kuin yksi renkaan muotoinen tyyny, jolla vastasynnyttänyt äiti kärsisi istua. Viimeksi niitä oli ollut osastolla tosiaan vain se yksi ja kun ystävätär oli viimein päässyt kokeilemaan sitä aamuviideltä, hän luuli päässeensä taivaaseen. Ja jos ystävätär vuotaisi taas verta lakanoilleen, joku tulisi ja auttaisi vaihtamaan ne sen sijaan että tivaisi että eikö kukaan ole käskenyt sinua hakemaan uusia lakanoita tuolta noin ja vaihtamaan niitä?! Olin aivan raivoissani ystävättäreni puolesta. Jos olisin rikas, lähettäisin hänet johonkin luksussairaalaan jossa oltaisiin  paitsi asiantuntevia, myös (vaikka sitten maksusta) kilttejä ja ystävällisiä. Mutta en ole rikas, joten ystävätär saa luvan mennä samaan paikkaan kuin viimeksikin. Ainoa rohkaisuyritykseni on laimeahko: ”Ehkä ne samat eivät ole tällä kertaa työvuorossa”. Ja sitten ystävätär sanoo urheasti, että on niitä kyllä sellaisiakin äitejä, jotka joutuvat synnyttämään vaikka sodan keskellä ja pelkäämään että kesken kaiken sotilaat ryntäävät sisään ja tekevät lopun koko perheestä, että siihen nähden hänellä on kyllä tosi hyvin...

Lady Gaga: On the edge:http://www.youtube.com/watch?v=x50ti3k7PCo

Bussinne, madame...

Meillähän ei ole autoa ja siksi olemme julkisten armoilla aina kun haluamme jonnekin minne emme jaksa kävellä (pyhiinvaelluksemme jälkeen sellaista paikkaa ei tietenkään ole enää olemassakaan…). Äiti kysyi minulta kummalla matkustan mieluummin, junalla vai bussilla. Ennen vanhaan olisin ilman muuta sanonut, että junalla, mutta nykyään se on niin vaivalloista ja epävarmaa ja pelkkä lipunostokin niin uskomattoman hankalaa, että vastaukseni on ehdottomasti bussi, joka on kaiken kukkuraksi vielä halvempi.  En tykkää asioida millään automaateilla, ne hermostuttavat minua ja painelen aina ties mitä nappeja ja päädyn katastrofiin. Ennen luulin, ettei kukaan muu ole yhtä tumpelo ja häpeilin osaamattomuuttani, mutta nyt olen ollut todistamassa niin montaa muiden sähläystapausta, etten häpeä enää mitään, ja kaikkein vähiten sitä, että jos maksan pitkän pennin junalipustani haluan, että sen myy minulle ihminen joka ottaa vastuun, jos jotain sähläystä tapahtuu. Hiljattain matkustin vaunussa, johon pölähti äkäinen nuori mies, joka oli ostanut lippunsa automaatista ja saanut yllätyksekseen jonkun kalliin luksuspaikan, johon sisältyi kahvi ja iltapäivälehti ja joka tietysti maksoi paljon enemmän kuin normaali lippu. Koko matkan hän soitteli ystävilleen ja tuttavilleen ja kirosi epäonneaan ja kertoi ettei ole koskaan maksanut matkasta näin paljoa.  Eikä hän edes hyötynyt mitään, koska ei ollut älynnyt mennä luksusvaunuunsa, jossa olisi saanut kalliin kahvinsa ja lehtensä.  Toki lipun saa ostaa asemaltakin, oikealta ihmiseltä, mutta ensin pitää ottaa jonotusnumero ja malttaa odottaa kiltisti. Eilen edelläni oli 61 asiakasta jonossa, eikä se ollut mitenkään poikkeavaa. Eilen kyllä yritin olla moderni nykyajan ihminen joka ostaa lippunsa netistä ja tulostaa sen kotona ja onnistuin varaamaan paikkani ja maksamaan ja kaikki, mutta sitten kun lippu piti tulostaa, printteristä tuli täysin lukukelvoton töhry, jota kukaan konnari ei olisi hyväksynyt ja niin minä päädyin taas jonotusnumeroineni asemahalliin. Ja silloin kun ostin ensimmäistä kertaa pitkän tauon jälkeen lippua ja yritin ostaa sen netistä, siinä kysyttiin puhelinnumeroa ja minä hullu annoin ja siinä samassa lippu kilahti puhelimeeni. Jossa ei ole nettiyhteyttä. Ja koska kyseessä oli kello kuuden aamujuna, en voinut mennä oikomaan asiaa asemahallin lippupisteeseen ja menin tekstiviestini kanssa junaan. Helsingin konnari näpytteli tyynesti puhelimesta piiiiiiiiitkän numerosarjan, mutta kun vaihdoin junaa Toijalassa, uusi konnari saikin raivarin ja tivasi että enkö ymmärrä, ettei tällä tavalla voi matkustaa, että se on RIKOLLISTA ja kun kerroin hänelle että tämä oli minulle aivan uusi kokemus ja vahinko hän sätti minua siitä, että olin jättänyt lipunoston niin viime tinkaan (vaikka olin ostanut lipun 8 tuntia ennen matkan alkua) ja kun sanoin, ettei Helsingin konduktöörillä ollut asian kanssa mitään vaikeuksia, hän sanoi, että no juu meillä on täällä eri käytäntöjä.  Eilen kun kävelin ruttuinen töhrylippu kourassani lippuhalliin (musteen vähyys tulostimessamme EI TOKI OLLUT VR:n vika), olin aika huonolla tuulella ja kaikki näytti synkältä. Yritin psyykata itseäni itseapufraasein (teepusseista ym. saaduilla) että ”Emme näe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisina kuin me itse olemme”. Kiva, olen siis megalomaanisen ärsyttävä, konstikas, pökkelömäinen ja hankala. No, kieltämättä. Mutta näin minä siis kuljen töihin. 

Toiseen suuntaan sen sijaan kuljen bussilla.  (Toisin päin se ei aikataulullisesti onnistu). Otan paikallisbussin päästäkseni linja-autoasemalle. Paikallisbussilla kulkee paljon mammoja ja pappoja ostoksille ja kiltti kuski päästää heidät aina kyydistä siinä missä kukin haluaa jäädä, oli pysäkkiä tai ei. Joskus tekee vähän tiukkaa aikataulun kanssa ja hermoilen ehdinkö Helsingin bussiin. Tai hermoilin, mutta kun puin sen sanoiksi, kuski sanoi, että ei  huolta.  Jos se bussi ehtii lähteä, hän ajaa sen kiinni. Toinen kuski, joka on myös oppinut että minulla on kiire Helsingin bussiin, sanoi viimeksi, että voi itku, nyt ollaan vähän myöhässä, mutta sitten hän soitti Matkahuoltoon ja pyysi että sieltä käytäisiin sanomassa Helsingin bussille, että odottaisi hetken, sillä hänellä on täällä MATKUSTAJA!  Ja Helsingin bussikuski odotti minua ja sanoi, että ai sinä tulit jo (sillä olin ainoa matkustaja). Sitten hän ajoi minut pikkubussilla Forssaan ja sanoi, että siellä pitää ikävä kyllä vaihtaa toiseen bussiin, mutta en viitsi purnata siitä, sillä hän ajoi bussinsa toisen bussin viereen keulat vastakkain siten, että bussien ovet olivat aivan kohdakkain ja kun astuin yhdellä askeleella uuteen bussiin, molemmat iltapäivälehdet olivat siinä odottamassa, mihin olenkin jo ehtinyt tottua. Olisi rehvakasta sanoa, että olin ainoa matkustaja koko matkan Helsinkiin asti, mutta se ei ole ihan totta. Karkkilasta nousi kyytiin yksi toinen.  

Mutta mitä ikkunasta näkyviin eläimiin tulee, juna ja bussi ovat tasoissa. Eilen näin junan ikkunasta pellolla ruokailevia kurkia ja bussin ikkunasta näin viimeksi pellolla ruokailevia peuroja.

Avril Lavighe: Complicated: http://www.youtube.com/watch?v=VQXfexNVPSs&feature=related

Isosisko

"Systrarna"-patsas Tukholman Mosebackenilla

Kun käyn Tampereella, yritän myös käydä tapaamassa isoasiskoa.

Soitan ja kysyn voinko tulla. Isosisko sanoo, että eiköhän se käy, kunhan en tule juuri silloin kun hän on päiväunillaan.  Käymme pitkähköt neuvottelut ja saamme viimein sovittua, että isosisko yrittää ottaa päiväunensa ennen kello neljää ja ottaa vielä kännykkänsä tyynynsä viereen. Isosisko on toisinaan vähän omissa maailmoissaan. Kun isosisko avaa oven, heiluttelen hänen naamansa edessä höyhenillä koristeltua pajunoksaa ja virvon vimmatusti. Isosisko sanoo, ettei hänellä ole suklaamunia, mutta että saisin pääsiäishalauksen. (Mies on samaan aikaan virpomassa Helsingissä omalla isollasiskollaan ja saa palkaksi tölkin olutta). Olen sonnustautunut garderobini kruununjalokiveen; hienoon ja arvokkaaseen Odd Molly-tunikaani. Isosisko katselee minua hyväntahtoisen huvittuneena pää kallellaan ja sanoo sitten että ”Sinä  et ole koskaan jaksanut piitata pukeutumisesta, olet aina ollut samanlainen hippi” ja kun kaivan hänelle kassista pääsiäismakeispussin, jossa on suklaapupu ja eri värisiä rakeita ja suklaamunia, hän huokaisee helpotuksesta ja sanoo jo vähän pelänneensä että tänä vuonna menee koko pääsiäinen ilman nameja, mutta kun kaivan esiin vielä äidin lähettämät juuston ja keksit, hän huolestuu, että tuleekohan hänestä lihava. Sitten annan hänelle hänen pyytämänsä pääsiäispostimerkit ja hän istuu pöydän ääreen liimaamaan merkkejä paikoilleen. Marisen, että onko ihan oikeasti tarpeen, että hän liimaa isän ja äidin ja minun ja miehenkin korttiin merkin ja minä vien ne itse postilaatikkoon, että enkö voi saada korttia tässä ja nyt, mutta isosisko sanoo, että hyvä se on että ne siellä postissa näkevät, että tekin saatte edes yhden pääsiäiskortin. 

Isosisko ilmoitti muutama vuosi sitten, että hän ei enää aio juhlia kenenkään nimipäiviä, että turha odottaa mitään, mutta pääsiäistä hän juhlii ja hanukkaa. Ja syntymäpäiviä. Niin me sitten vaihdamme joulu/hanukka- ja syntymäpäivälahjoja. Tavallisimmin vaihdamme keskenämme Marilyn Monroe-aiheisia lahjoja. Viimeksi minä annoin siskolle syntymäpäivälahjaksi Marilynjulisteen ja Marilyn-nenäliinoja ja joululahjaksi Marilynkalenterin ja sain syntymäpäivä/hanukkalahjaksi Marilynkirjan.  Onneksi maailmassa riittää Marilyntuotteita. 

Kun isosisko saa korttisavottansa päätökseen (me tulemme saamaan kortin, jossa on pullea keltainen tipu valkoisella pohjalla), hän haluaa soittaa minulle youtubesta vähän Tuula Amberlaa. Sitten kiistelemme hetken siitä, oliko Culture Clubin Boy George lihava jo ”Karma Chameleon”-hitin aikaan vai pulskistuiko hän vasta myöhemmin ja sitten selailemme ”Hanhiemon lipasta” ja muistelemme mistä kuvista tykkäsimme pienenä ja minua kauhistuttaa kun isosisko sanoo aina pitäneensä kuvasta, jossa on kolme sokeaa hiirtä ja hän tykkää kuulemma siitä lorustakin, vaikka se on ihan kauhea, sokeilta hiiriltä katkotaan siinä hännät  ja sitten silmiini osuu loru ”Entee rentee” ja siitä muistan miten isällä on usein tapana sanoa kauppareissulle valmistautuessaan, että ”Entee rentee markkinoille sikaa ostamaan” ja sitten nauramme, että Tyyris Tyllerö näyttää aivan Hitleriltä ja sitten isosisko sanoo kyllästyneenä, että eiväthän nämä lorut ole kyllä mistään kotoisin, mutta että ei se Kirsi Kunnaksen vika ole, että alkuperäiset ovat varmaan vielä huonompia.  Sitten minä alan tehdä lähtöä ja isosisko antaa minulle pinkit  joulupukin tuomat aamutossut, jotka ovat hänelle liian  pienet ja huikkaa  perään, että ”Siunausta!”.

Culture Club: Karma Chameleon: http://www.youtube.com/watch?v=JmcA9LIIXWw&ob=av2e

Mustarastaan huono päivä

Olen ollut Tampereella. Kävin isän ja äidin luona ja henkisen kasvun messuilla.  Saattaa olla, että kerron teille tästä joskus myöhemmin lisää.

Mutta ensin kerron teille, miten pahantuulinen mustarastas sai minut hyvälle tuulelle. Pitkän talven jälkeen mikään ei ole niin ihanaa kuin mustarastaan laulu. Se liikuttaa minut aina miltei kyyneliin ja ajattelen teatraalisesti, että selvisin taas yhdestä talvesta. Mutta vain nipin napin. Että jos mustarastas ei olisi nyt lirutellut sielua virvoittavaa luritustaan, olisin saattanut kuolla! Mutta mustarastaita tai ei, aina kannattaa lähteä pirtistä pihalle jos on vähän allapäin. Tai vaikkei olisikaan. Kun lähtee ulos, näkee tai kuulee vääjäämättä jotain uutta. Vaikka miten  voinkeltaiset popcornit näyttävät eksoottisilta ja yllättäviltä märkää asvalttia vasten (jonkun herkut olivat levinneet Lönnrotinkadun ja Fredrikinkadun kulmaan.)

Tai näkee miten vastaan keinuu eksoottisen näköinen, liehuviin helmoihin, huntuihin ja muihin tykötarpeisiin sonnustautunut olento ja kun pääsee kohdalle, kuulee miten hän kailottaa puhelimeensa selvällä Oulun murteella, että ” Emmää edes tiijä missä se koko Fredrikintori on!!!”ja entistä hauskemmaksi asian tekee se, että koko näytös esitetään Fredrikintorilla. Ja samaan syssyyn tulee vastaan tyylikkäästi pukeutunut herrasmies, jolla on kädessään kaksi valjaisiin päättyvää talutushihnaa. Toisissa valjaissa askeltaa uljaasti valtava rotukoira ja toisissa kompuroi pieni kurahaalariin puettu lapsi. Mies ulkoiluttaa kumpaakin yhtä eleettömän välinpitämättömästi.

Tai entäs kun Oopperaa lähestyy bussi, jossa lukee ”Ei ajossa” ja silti bussia ajava nainen panee vilkun päälle ja ajaa pysäkille ja sisään kapuaa pitkään poplariin pukeutunut mies ja hän ja bussikuski antautuvat intohimoiseen syleilyyn ja sitten kuski laittaa taas vilkun päälle ja jatkaa ajoa posket punehtuneina. Poplarimies jää kyytiin.  Kaikkea tällaista voi nähdä, kun vain lähtee tallustamaan kotoa kohti Talvipuutarhaa (jossa narsissit ja liljat ovat niin ihania että vallan ja karpit ovat saaneet altaansa reunalle korillisen suklaamunia).

Mutta ylivoimaisesti paras oli silti Hesperianpuistossa näkemäni mustarastas. Hoksasin sen jo kaukaa, se istui aika matalalla pensaassa ja sydämeni hypähti ja ajattelin ilahtuneena että hyvänen aika, tuossahan on mustarastas ja kohta se liruttelee sieluani virvoittavan lurituksen! Oodin keväälle.  Että muistan taas miksi elämä on niin ihanaa. Kävelin odottavaisena sitä kohti. Mutta mustarastas piti nokkansa tiukasti supussa. Ja kun tulin sen kohdalle, näin ettei sillä ollut aikomustakaan laulaa. Se istui umpimielisen näköisenä, tukkahöyhenet pörrössä ja niska kyyryssä ja mulkoili minua pensaastaan kärttyisenä. Sitä selvästi jurppi kaikki. Kukahan laulaisi mustarastaan hyvälle tuulelle?

Amy Winehouse: Bye bye blackbird: http://www.youtube.com/watch?v=hPUMoOMBK0w&feature=related

Voi pyhä Jaakob!

Nyt on hyvä mieli! On Hanke, on tarmoa ja on innostusta niin, että olen jo kirjoittanut aamusivuni, viskannut untuvapeitteet parvekkeelle tuulettumaan ja pussilakanat sun muut pesukoneeseen kuumaan höykytykseen. Lisäksi poljin puoli tuntia kuntopyörää ja tarjosin psykosynteesikurssia kahteen eri paikkaan. Eilen olikin vähän toisenlainen päivä. Vietin sen aamusta iltaan pyjamassa ja katsoin rakkaimman ohjelmani ”Puutarhaetsivät” kaksi ensimmäistä jaksoa (uusintoja) YleAreenasta. Kahdesti. Ja leivoin sämpylöitä.  Ja sen jälkeen pyörin turhautuneena ympyrää ja kaipasin jotain hyvää luettavaa, mutta koska meillä on edelleen tavaramäärän pienentämiseen tähtäävä prosessi ajattelin, että aloitetaan nyt noista mitä on valmiina omassa  hyllyssä. Ja sitten otin käteeni Susanna Linnan ”Simpukankuorelta kotiin – Matkani Santiago de Compostelaan” jonka hankin jokin aika sitten koska sen kansi oli niin kutsuva kampasimpukankuorineen ja koska pidän matkakertomuksista ja se olikin sitten menoa!

Minua kiehtoo tavattomasti se miten kaikki liittyy kaikkeen ja miten merkkejä ja tienviittoja on joka paikassa ja me huomaamme ne tai sitten emme tai mikä minusta on lohdullisin tulkinta; huomaamme ne kun aika on kypsä ja sitten ihmettelemme miten emme ole tajunneet niin ilmiselvää asiaa ennestään! Se, mikä nyt on käynyt ilmiselväksi on tietysti se, että minun täytyy lähteä pyhiinvaellusmatkalle Santiago de Compostelaan! Vaeltaa 800 kilometriä niin kuin kymmenet tuhannet ihmiset tekevät joka vuosi. Minun hienon Suuren matkani ei siis tarvitse ulottua sinänsä maailman ääriin. Minun ei tarvitse edes poistua Euroopasta (ei sillä että minulla olisi jotain sitä vastaan, mutta tiedän että tämä matka on nyt se Oikea). Ja silti voin matkustaa pitkälle. Mielessäni ja myös fyysisesti. Miksi olen tuntenut niin pitkään aivan vastustamatonta vetoa kampasimpukan kuoriin niin että olen pakottanut miehen syömään niitä liukuhihnalta saadakseni kuoria tuikku- ja saippuakupeiksi ja koristeiksi ikkunalaudoille? Kampasimpukankuori on Santiago de Compostelan pyhiinvaellusmatkan symboli ja sellainen annetaan jokaiselle matkaan lähtijälle! Entäs sitten se nimi? Santiago de Compostela. En ole vaivautunut miettimään sitä sekuntiakaan, mutta kun Susanna purkaa nimen osiin, siitä tulee Sant Iago, Pyhä Jaakob ja campus stella, eli tähtikenttä tai tähden paikka eli ”Pyhä Jaakob tähtikentällä” ja miksi minulle olisi muuten siunaantunut Jaakko-niminen mies kuin siksi, että voimme yhdessä tehdä tämän vaelluksen rinta rinnan. Ja ihmeiden ihme; kun sanon tämän  ääneen, mies ei venkoilekaan yhtään vastaan vaan sanoo, että tuollaisesta reissusta hänkin tykkäisi (selvä tavoite joka päivälle, saa pitää kirjaa kilometreistä ja laatia listoja). Joten me lähdemme! Miten Susanna itse keksi lähteä? No, työkaveri ehdotti liikennevaloissa keskellä Helsinkiä, että lähde vaeltamaan Santiago de Compostelaan, jos et muuta lomallasi keksi ja pari viikkoa myöhemmin hän oli jo matkassa! Näin meille annetaan viestejä ja tienviittoja ihan mitä arkisimmissa tilanteissa. Ja Susanna vaelsi 30 päivää ja kirjoitti siitä kirjan. Jonka minä ostin ja jota haudoin hyllyssäni, kunnes aika siihen tarttumiseen oli kypsä. Ja siinä hän kertoo millaista oli yöpyä refugioissa, nimenomaan pyhiinvaeltajille tarkoitetuissa majapaikoissa ja millaisia ihmisiä hän tapasi (vaikka millaisia!). Mutta me emme säntää matkaan suin päin (vaikka mieli tekisi). Lähdemme vuoden päästä keväällä. Todennäköisesti toukokuussa. Mikä antaa meille kosolti aikaa valmistautua.

Kaiken tulee olla kevyen kevyttä ja kenkien tietysti todella hyvät. Susannalla oli kymmengrammainen höyhentyyny! Minulla on siis aikaa paitsi hankkia kunnon vaelluskengät, myös ajaa ne sisään niin että ne ovat tosi hyvät. Tai ei välttämättä: Susannan retkikumppaniksi osuneella Jimillä oli koko matkan jalassaan vanhat lenkkarit ja hänkin pärjäsi hyvin. Minulla on rinkka (ja olen aina tuntenut oloni jotenkin Oikeaksi se selässäni, mitä muuta sekään voi tarkoittaa kuin että minun tulee matkustaa kävellen). Miehelle pitää hankkia oma. Ostaa tai lainata. Makuupussit, sadevarusteet, ensiaputarvikkeet, HAKANEULOJA (niillä ripustetaan pyykki kuivumaan ja korjataan kaikki sellainen, mitä ei korjata ROUDARINTEIPILLÄ, jolla korjataan kaikki rikkoontuneista rinkoista vuotaviin kenkiin). Joudun kiinnostumaan aivan uudella tavalla tekokuiduista, sillä vaatteiden tulee olla nopeasti kuivuvia, lämpimiä tai viileitä (fleece noussee arvoon arvaamattomaan), pitää satsata KUNNON SUKKIIN (kahdet päällekkäin, näin sukat hinkaavat toisiaan vasten eivätkä ihoa). Ja hankkia sveitsiläinen linkkuveitsi. Pitää huoltaa nivelet kuntoon (vuosi aikaa syödä hainrustopuristeita ja lisäksi hyvä syy pudottaa painoa, jokainen pudotettu kilo keventää askelia joita 800 kilometriin mahtuu aika monta, mahtuu vaikka päätyisimmekin ”vain” 500 kilometrin vaellukseen), pitää hankkia puhallettavat tyynyt ja kevyt kamera. Susanna sanoo, että pitää olla sydvesti, sadehattu ja minua huolestuttaa jo vähän etukäteen etten tule olemaan viehättävä näky se päässäni.  Tämä kaikki tarkoin harkittu ja laadukas vaelluskama hankitaan rahoilla, jotka saamme vuoden aikana luopumalla kaikesta turhasta sälästä. (Myös Joulupukki saa mielellään kantaa kortensa kekoon). Tänä vuonna viemme uutterasti tavaraa kirpputoreille. Meidät näkee kesällä Hietsussa ja muualla. Ja jokainen ropo pannaan talteen ja sijoitetaan järkevästi tai pannaan matkakassaan ja vanhat dekkarit ja hassut aikoinaan naurattaneet koriste-esineet ja kaikissa kirjon väreissä loistaneet tunikat ja kullanväriset käsilaukut ja sydämenmuotoiset silikoniset munakasmuotit ja muut sen sellaiset vaihtuvat vuoden kuluttua nautittaviin aamiaisleipiin ja espressoihin matkan varren pikku kahviloissa ja iltapäivän runsaisiin ja ravitseviin, päivän vaelluksen jälkeen hyvin ansaittuihin päivällisiin. Voi jumpe, vai pitäisikö sanoa Jaakob, mitä onnea on Hieno Hanke!

Colbie Caillat: Like Yesterday: http://www.youtube.com/watch?v=QWFuHtwPl1c&feature=related