Isosisko

"Systrarna"-patsas Tukholman Mosebackenilla

Kun käyn Tampereella, yritän myös käydä tapaamassa isoasiskoa.

Soitan ja kysyn voinko tulla. Isosisko sanoo, että eiköhän se käy, kunhan en tule juuri silloin kun hän on päiväunillaan.  Käymme pitkähköt neuvottelut ja saamme viimein sovittua, että isosisko yrittää ottaa päiväunensa ennen kello neljää ja ottaa vielä kännykkänsä tyynynsä viereen. Isosisko on toisinaan vähän omissa maailmoissaan. Kun isosisko avaa oven, heiluttelen hänen naamansa edessä höyhenillä koristeltua pajunoksaa ja virvon vimmatusti. Isosisko sanoo, ettei hänellä ole suklaamunia, mutta että saisin pääsiäishalauksen. (Mies on samaan aikaan virpomassa Helsingissä omalla isollasiskollaan ja saa palkaksi tölkin olutta). Olen sonnustautunut garderobini kruununjalokiveen; hienoon ja arvokkaaseen Odd Molly-tunikaani. Isosisko katselee minua hyväntahtoisen huvittuneena pää kallellaan ja sanoo sitten että ”Sinä  et ole koskaan jaksanut piitata pukeutumisesta, olet aina ollut samanlainen hippi” ja kun kaivan hänelle kassista pääsiäismakeispussin, jossa on suklaapupu ja eri värisiä rakeita ja suklaamunia, hän huokaisee helpotuksesta ja sanoo jo vähän pelänneensä että tänä vuonna menee koko pääsiäinen ilman nameja, mutta kun kaivan esiin vielä äidin lähettämät juuston ja keksit, hän huolestuu, että tuleekohan hänestä lihava. Sitten annan hänelle hänen pyytämänsä pääsiäispostimerkit ja hän istuu pöydän ääreen liimaamaan merkkejä paikoilleen. Marisen, että onko ihan oikeasti tarpeen, että hän liimaa isän ja äidin ja minun ja miehenkin korttiin merkin ja minä vien ne itse postilaatikkoon, että enkö voi saada korttia tässä ja nyt, mutta isosisko sanoo, että hyvä se on että ne siellä postissa näkevät, että tekin saatte edes yhden pääsiäiskortin. 

Isosisko ilmoitti muutama vuosi sitten, että hän ei enää aio juhlia kenenkään nimipäiviä, että turha odottaa mitään, mutta pääsiäistä hän juhlii ja hanukkaa. Ja syntymäpäiviä. Niin me sitten vaihdamme joulu/hanukka- ja syntymäpäivälahjoja. Tavallisimmin vaihdamme keskenämme Marilyn Monroe-aiheisia lahjoja. Viimeksi minä annoin siskolle syntymäpäivälahjaksi Marilynjulisteen ja Marilyn-nenäliinoja ja joululahjaksi Marilynkalenterin ja sain syntymäpäivä/hanukkalahjaksi Marilynkirjan.  Onneksi maailmassa riittää Marilyntuotteita. 

Kun isosisko saa korttisavottansa päätökseen (me tulemme saamaan kortin, jossa on pullea keltainen tipu valkoisella pohjalla), hän haluaa soittaa minulle youtubesta vähän Tuula Amberlaa. Sitten kiistelemme hetken siitä, oliko Culture Clubin Boy George lihava jo ”Karma Chameleon”-hitin aikaan vai pulskistuiko hän vasta myöhemmin ja sitten selailemme ”Hanhiemon lipasta” ja muistelemme mistä kuvista tykkäsimme pienenä ja minua kauhistuttaa kun isosisko sanoo aina pitäneensä kuvasta, jossa on kolme sokeaa hiirtä ja hän tykkää kuulemma siitä lorustakin, vaikka se on ihan kauhea, sokeilta hiiriltä katkotaan siinä hännät  ja sitten silmiini osuu loru ”Entee rentee” ja siitä muistan miten isällä on usein tapana sanoa kauppareissulle valmistautuessaan, että ”Entee rentee markkinoille sikaa ostamaan” ja sitten nauramme, että Tyyris Tyllerö näyttää aivan Hitleriltä ja sitten isosisko sanoo kyllästyneenä, että eiväthän nämä lorut ole kyllä mistään kotoisin, mutta että ei se Kirsi Kunnaksen vika ole, että alkuperäiset ovat varmaan vielä huonompia.  Sitten minä alan tehdä lähtöä ja isosisko antaa minulle pinkit  joulupukin tuomat aamutossut, jotka ovat hänelle liian  pienet ja huikkaa  perään, että ”Siunausta!”.

Culture Club: Karma Chameleon: http://www.youtube.com/watch?v=JmcA9LIIXWw&ob=av2e

Mustarastaan huono päivä

Olen ollut Tampereella. Kävin isän ja äidin luona ja henkisen kasvun messuilla.  Saattaa olla, että kerron teille tästä joskus myöhemmin lisää.

Mutta ensin kerron teille, miten pahantuulinen mustarastas sai minut hyvälle tuulelle. Pitkän talven jälkeen mikään ei ole niin ihanaa kuin mustarastaan laulu. Se liikuttaa minut aina miltei kyyneliin ja ajattelen teatraalisesti, että selvisin taas yhdestä talvesta. Mutta vain nipin napin. Että jos mustarastas ei olisi nyt lirutellut sielua virvoittavaa luritustaan, olisin saattanut kuolla! Mutta mustarastaita tai ei, aina kannattaa lähteä pirtistä pihalle jos on vähän allapäin. Tai vaikkei olisikaan. Kun lähtee ulos, näkee tai kuulee vääjäämättä jotain uutta. Vaikka miten  voinkeltaiset popcornit näyttävät eksoottisilta ja yllättäviltä märkää asvalttia vasten (jonkun herkut olivat levinneet Lönnrotinkadun ja Fredrikinkadun kulmaan.)

Tai näkee miten vastaan keinuu eksoottisen näköinen, liehuviin helmoihin, huntuihin ja muihin tykötarpeisiin sonnustautunut olento ja kun pääsee kohdalle, kuulee miten hän kailottaa puhelimeensa selvällä Oulun murteella, että ” Emmää edes tiijä missä se koko Fredrikintori on!!!”ja entistä hauskemmaksi asian tekee se, että koko näytös esitetään Fredrikintorilla. Ja samaan syssyyn tulee vastaan tyylikkäästi pukeutunut herrasmies, jolla on kädessään kaksi valjaisiin päättyvää talutushihnaa. Toisissa valjaissa askeltaa uljaasti valtava rotukoira ja toisissa kompuroi pieni kurahaalariin puettu lapsi. Mies ulkoiluttaa kumpaakin yhtä eleettömän välinpitämättömästi.

Tai entäs kun Oopperaa lähestyy bussi, jossa lukee ”Ei ajossa” ja silti bussia ajava nainen panee vilkun päälle ja ajaa pysäkille ja sisään kapuaa pitkään poplariin pukeutunut mies ja hän ja bussikuski antautuvat intohimoiseen syleilyyn ja sitten kuski laittaa taas vilkun päälle ja jatkaa ajoa posket punehtuneina. Poplarimies jää kyytiin.  Kaikkea tällaista voi nähdä, kun vain lähtee tallustamaan kotoa kohti Talvipuutarhaa (jossa narsissit ja liljat ovat niin ihania että vallan ja karpit ovat saaneet altaansa reunalle korillisen suklaamunia).

Mutta ylivoimaisesti paras oli silti Hesperianpuistossa näkemäni mustarastas. Hoksasin sen jo kaukaa, se istui aika matalalla pensaassa ja sydämeni hypähti ja ajattelin ilahtuneena että hyvänen aika, tuossahan on mustarastas ja kohta se liruttelee sieluani virvoittavan lurituksen! Oodin keväälle.  Että muistan taas miksi elämä on niin ihanaa. Kävelin odottavaisena sitä kohti. Mutta mustarastas piti nokkansa tiukasti supussa. Ja kun tulin sen kohdalle, näin ettei sillä ollut aikomustakaan laulaa. Se istui umpimielisen näköisenä, tukkahöyhenet pörrössä ja niska kyyryssä ja mulkoili minua pensaastaan kärttyisenä. Sitä selvästi jurppi kaikki. Kukahan laulaisi mustarastaan hyvälle tuulelle?

Amy Winehouse: Bye bye blackbird: http://www.youtube.com/watch?v=hPUMoOMBK0w&feature=related

Voi pyhä Jaakob!

Nyt on hyvä mieli! On Hanke, on tarmoa ja on innostusta niin, että olen jo kirjoittanut aamusivuni, viskannut untuvapeitteet parvekkeelle tuulettumaan ja pussilakanat sun muut pesukoneeseen kuumaan höykytykseen. Lisäksi poljin puoli tuntia kuntopyörää ja tarjosin psykosynteesikurssia kahteen eri paikkaan. Eilen olikin vähän toisenlainen päivä. Vietin sen aamusta iltaan pyjamassa ja katsoin rakkaimman ohjelmani ”Puutarhaetsivät” kaksi ensimmäistä jaksoa (uusintoja) YleAreenasta. Kahdesti. Ja leivoin sämpylöitä.  Ja sen jälkeen pyörin turhautuneena ympyrää ja kaipasin jotain hyvää luettavaa, mutta koska meillä on edelleen tavaramäärän pienentämiseen tähtäävä prosessi ajattelin, että aloitetaan nyt noista mitä on valmiina omassa  hyllyssä. Ja sitten otin käteeni Susanna Linnan ”Simpukankuorelta kotiin – Matkani Santiago de Compostelaan” jonka hankin jokin aika sitten koska sen kansi oli niin kutsuva kampasimpukankuorineen ja koska pidän matkakertomuksista ja se olikin sitten menoa!

Minua kiehtoo tavattomasti se miten kaikki liittyy kaikkeen ja miten merkkejä ja tienviittoja on joka paikassa ja me huomaamme ne tai sitten emme tai mikä minusta on lohdullisin tulkinta; huomaamme ne kun aika on kypsä ja sitten ihmettelemme miten emme ole tajunneet niin ilmiselvää asiaa ennestään! Se, mikä nyt on käynyt ilmiselväksi on tietysti se, että minun täytyy lähteä pyhiinvaellusmatkalle Santiago de Compostelaan! Vaeltaa 800 kilometriä niin kuin kymmenet tuhannet ihmiset tekevät joka vuosi. Minun hienon Suuren matkani ei siis tarvitse ulottua sinänsä maailman ääriin. Minun ei tarvitse edes poistua Euroopasta (ei sillä että minulla olisi jotain sitä vastaan, mutta tiedän että tämä matka on nyt se Oikea). Ja silti voin matkustaa pitkälle. Mielessäni ja myös fyysisesti. Miksi olen tuntenut niin pitkään aivan vastustamatonta vetoa kampasimpukan kuoriin niin että olen pakottanut miehen syömään niitä liukuhihnalta saadakseni kuoria tuikku- ja saippuakupeiksi ja koristeiksi ikkunalaudoille? Kampasimpukankuori on Santiago de Compostelan pyhiinvaellusmatkan symboli ja sellainen annetaan jokaiselle matkaan lähtijälle! Entäs sitten se nimi? Santiago de Compostela. En ole vaivautunut miettimään sitä sekuntiakaan, mutta kun Susanna purkaa nimen osiin, siitä tulee Sant Iago, Pyhä Jaakob ja campus stella, eli tähtikenttä tai tähden paikka eli ”Pyhä Jaakob tähtikentällä” ja miksi minulle olisi muuten siunaantunut Jaakko-niminen mies kuin siksi, että voimme yhdessä tehdä tämän vaelluksen rinta rinnan. Ja ihmeiden ihme; kun sanon tämän  ääneen, mies ei venkoilekaan yhtään vastaan vaan sanoo, että tuollaisesta reissusta hänkin tykkäisi (selvä tavoite joka päivälle, saa pitää kirjaa kilometreistä ja laatia listoja). Joten me lähdemme! Miten Susanna itse keksi lähteä? No, työkaveri ehdotti liikennevaloissa keskellä Helsinkiä, että lähde vaeltamaan Santiago de Compostelaan, jos et muuta lomallasi keksi ja pari viikkoa myöhemmin hän oli jo matkassa! Näin meille annetaan viestejä ja tienviittoja ihan mitä arkisimmissa tilanteissa. Ja Susanna vaelsi 30 päivää ja kirjoitti siitä kirjan. Jonka minä ostin ja jota haudoin hyllyssäni, kunnes aika siihen tarttumiseen oli kypsä. Ja siinä hän kertoo millaista oli yöpyä refugioissa, nimenomaan pyhiinvaeltajille tarkoitetuissa majapaikoissa ja millaisia ihmisiä hän tapasi (vaikka millaisia!). Mutta me emme säntää matkaan suin päin (vaikka mieli tekisi). Lähdemme vuoden päästä keväällä. Todennäköisesti toukokuussa. Mikä antaa meille kosolti aikaa valmistautua.

Kaiken tulee olla kevyen kevyttä ja kenkien tietysti todella hyvät. Susannalla oli kymmengrammainen höyhentyyny! Minulla on siis aikaa paitsi hankkia kunnon vaelluskengät, myös ajaa ne sisään niin että ne ovat tosi hyvät. Tai ei välttämättä: Susannan retkikumppaniksi osuneella Jimillä oli koko matkan jalassaan vanhat lenkkarit ja hänkin pärjäsi hyvin. Minulla on rinkka (ja olen aina tuntenut oloni jotenkin Oikeaksi se selässäni, mitä muuta sekään voi tarkoittaa kuin että minun tulee matkustaa kävellen). Miehelle pitää hankkia oma. Ostaa tai lainata. Makuupussit, sadevarusteet, ensiaputarvikkeet, HAKANEULOJA (niillä ripustetaan pyykki kuivumaan ja korjataan kaikki sellainen, mitä ei korjata ROUDARINTEIPILLÄ, jolla korjataan kaikki rikkoontuneista rinkoista vuotaviin kenkiin). Joudun kiinnostumaan aivan uudella tavalla tekokuiduista, sillä vaatteiden tulee olla nopeasti kuivuvia, lämpimiä tai viileitä (fleece noussee arvoon arvaamattomaan), pitää satsata KUNNON SUKKIIN (kahdet päällekkäin, näin sukat hinkaavat toisiaan vasten eivätkä ihoa). Ja hankkia sveitsiläinen linkkuveitsi. Pitää huoltaa nivelet kuntoon (vuosi aikaa syödä hainrustopuristeita ja lisäksi hyvä syy pudottaa painoa, jokainen pudotettu kilo keventää askelia joita 800 kilometriin mahtuu aika monta, mahtuu vaikka päätyisimmekin ”vain” 500 kilometrin vaellukseen), pitää hankkia puhallettavat tyynyt ja kevyt kamera. Susanna sanoo, että pitää olla sydvesti, sadehattu ja minua huolestuttaa jo vähän etukäteen etten tule olemaan viehättävä näky se päässäni.  Tämä kaikki tarkoin harkittu ja laadukas vaelluskama hankitaan rahoilla, jotka saamme vuoden aikana luopumalla kaikesta turhasta sälästä. (Myös Joulupukki saa mielellään kantaa kortensa kekoon). Tänä vuonna viemme uutterasti tavaraa kirpputoreille. Meidät näkee kesällä Hietsussa ja muualla. Ja jokainen ropo pannaan talteen ja sijoitetaan järkevästi tai pannaan matkakassaan ja vanhat dekkarit ja hassut aikoinaan naurattaneet koriste-esineet ja kaikissa kirjon väreissä loistaneet tunikat ja kullanväriset käsilaukut ja sydämenmuotoiset silikoniset munakasmuotit ja muut sen sellaiset vaihtuvat vuoden kuluttua nautittaviin aamiaisleipiin ja espressoihin matkan varren pikku kahviloissa ja iltapäivän runsaisiin ja ravitseviin, päivän vaelluksen jälkeen hyvin ansaittuihin päivällisiin. Voi jumpe, vai pitäisikö sanoa Jaakob, mitä onnea on Hieno Hanke!

Colbie Caillat: Like Yesterday: http://www.youtube.com/watch?v=QWFuHtwPl1c&feature=related

Överraska dig själv!

Matkustin taas eilen junassa ja silloin kun juna on täpötäynnä, se ei ole erityisen rentouttavaa puuhaa. Sain sellaisen paikan jossa penkit ovat vastatusten. Vastapäätä istuivat äiti ja pieni poika. Äiti latoi eväät tiskiin (pojalle makkaraa ja itselleen lihapiirakan Aseman Wurstista) ja perusteli omaa apettaan lapselleen, että ”Äiti otti itselleen lihapiirakan, koska äiti ei syö tänään enää mitään. Sinä syöt vielä  mummulassa. Äiti on sellainen ihminen, että vaikka hän tekee kovasti työtä, hän haluaa myös nautiskella. Äiti tekee tästä sinun lääkärireissustasikin itselleen pienen retken.” Sitten hän pisteli rivakasti lihapiirakan poskeensa ja kaivoi laukustaan esiin Harry Potter-kirjan ja ilmoitti pojalle, että nyt luetaan.  Ja hän alkoi pajattaa tekstiä kireällä ja monotonisella äänellä ja pojan katse harhaili jossain katonrajassa ja välillä hän yritti kurkistella junan ikkunasta näkyviä maisemia, mutta jos hän erehtyi nojautumaan liian pitkälle ikkunaa kohti, äiti kivahti että ”Kuunteletko sinä?!” Ja pajatusta kesti koko matkan Hämeenlinnaan saakka, jossa äiti paukautti kirjan kiinni ja sanoi että loput luetaan sitten illalla.

Vaihdoin junaa Toijalassa ja junassa oli nyt huomattavasti väljempää. Käytävän toisella puolella istui nuorehko mies tietokone sylissään ja viereisellä penkillä keltainen muovikassi, jossa luki ”Överraska dig själv” ja mies pelasi koko ajan peliä ja toisella kädellään hän kauhoi muovipussista sipsejä suuhunsa ja kun hän vääntäytyi vessaan, minulle tarjoutui näkymä hänen puolitangossa roikkuviin housuihinsa joista paistoi kohtalainen pätkä takapuolen viivaa. Sitten hän tuli takaisin ja jatkoi samaa rataa, kunnes tunsi tarvetta ottaa yhteyttä ulkomaailmaan, kaivoi esiin kännykkänsä ja soitti jollekin tutulleen ja ilmoitti pelanneensa koko matkan peliä ja syöneensä sipsejä ja sitten hän kysyi että mitä te syötte. 

 Mutta mikä minä olen kanssamatkustajiani ylenkatsomaan? Itselläni ei ollut mitään sanottavaa kenellekään, ei eväitä, tietokonetta eikä edes kirjaa (tai oli tietenkin, Claes Anderssonin ”Oton elämä” ja Karin Ehrnrootin ”Vinoon varttunut tyttö”, mutta molemmat olin jo lukenut ja ne olivat matkalla takaisin kirjastoon, josta ne olin lainannut). Oikeastaan matkani kohokohta oli se sipsimiehen keltainen muovipussi, joka kehotti yllättämään itsensä ja mietin mitä sellaista voisin tehdä, että tosiaan yllättäisin itseni, mutta sitten muistin, että minähän olin jo aiemmin samana päivänä yllättänyt itseni ja samoin mies.

Meillähän on nyt se pöytä siellä Oivan kirpputorilla (ollut jo pari päivää ja toistaiseksi kauppansa ovat tehneet ainakin beige pellavatunika, pinkki tunika, tarotkortit, yksi kirja, poro (koriste), käsilaukku, sininen paita ja vaaleanpunainen Burberry-huivi (ei tuottanut tuskaa luopua, ei ole ikinä ollut lähelläkään tyyliäni). Sekään ei ole mikään salaisuus, että lähes koko kotimme on sisustettu kirpputoritavaroilla. Siksi meidän onkin oltava kieli keskellä suuta ja mieli kirkkaana aina kun viemme tavaroitamme Oivaan myytäväksi ettei vain käy niin, että tuomme saman verran (tai enemmänkin!) takaisin kotiin.  Viimeksi eilen tarkastelimme tyytyväisinä omaa myyntipöytäämme saatuamme lastimme puretuksi mielestämme edustavaksi ja houkuttelevaksi ryppääksi. Sitten käännähdimme ympäri ja sekunnin murto-osassa katseeni rekisteröi harmaanvalkoisen, harjastukkaisen puisen koristehevosen, jolla oli liikkuvat nivelet (onko tässä nyt se kuuluisa hallava hevonen?) ja huudahdin, että ”Tuollaista olen AINA toivonut!” ja samaan aikaan mies oli hoksannut ison puisen tarjottimen, jossa oli esiin käännettävät jalat (ja joka mahdollistaisi paitsi aamiaisen nauttimisen sängyssä, myös netin liveshakkiturnauksiin osallistumisen makuultaan, sillä tarjotin oli kyllin suuri sekä tietokoneelle että eväille) ja mies otti tarjottimen syliinsä ja sanoi että ”TÄMÄ on kyllä tosi hieno!”.  Mutta sitten me katsoimme toisiimme ja puistimme kiivaasti päätämme ja sanoimme yhteen ääneen: ”Ei, ei, ei!”.  Siinä me totisesti yllätimme itsemme ja toisemme positiivisesti!

Leevi and the Leavings: Raparperitaivas: http://www.youtube.com/watch?v=6O5oYSbIlfk

Kaikkein paras lapsi



Mies on ollut kaunis pienenä. Tämä on tehty minulle tiettäväksi useaan otteeseen. Olin siitä tietoinen jo kauan ennen kuin me edes olimme pari. Eräät eivät totisesti pidä kynttiläänsä vakan alla... Mies tutustutti minut aiheeseen alun perin pohjustamalla, että minä olen varmaan ollut ihan suloinen pienenä, mutta tuskin kuitenkaan yhtä suloinen kuin hän, sillä hän oli NIIN kaunis, että kaikki oikein ihmettelivät kuinka noin kaunista lasta voi ollakaan ja että kerran jopa Lippe Suomalainen oli päiväkävelyllä vastaantullessaan huudahtanut, että hän ei ole koskaan nähnyt noin kaunista lasta! Ja sitten mies venyttää peukalonsa ja etusormensa mahdollisimman etäälle toisistaan näyttääkseen kuinka pitkät silmäripsetkin hänellä oli. Mikään ei olisi minulle niin mieluisaa kuin lyödä hänelle luu kurkkuun jollain ylimaallisen ihanalla lapsuuskuvalla, mutta ikävä kyllä en voi. Häviäisin. Minulla oli järjettömän pyöreä pää, jota sangen epäpukeva kypäräkampaus ja päälaella keikkuva jättirusetti oikein korostivat.

Miehen sisko on aivan yhtä mahdoton. Hän herättää närää omissa neljässä lapsessaan kertomalla usein ja auliisti miten ihana hänen pikkuveljensä oli pienenä ja miten hän oikeastaan pitää 12 vuotta nuorempaa pikkuveljeään ensimmäisenä lapsenaan ja näin ollen pikkuveli nauttii ikuisesta erityisasemasta ja jatkaa porskuttamistaan vaikka on jo yli viidenkymmenen! Miehen sisko kertoo miten talon muutkin tytöt palvoivat pikkuveljeä ja joskus hän oli raivoisan mustasukkainen kun hän koulusta tullessaan näki miten naapurin tytöt työnsivät valkoiseen kaniturkkiin puettua pikkuveljeä rattaissa ympäri Haagaa ja kun isosisko tivasi mihin he olivat viemässä hänen pikkuveljeään, tytöt vastasivat nokkavasti saaneensa heidän äidiltään luvan! Pikkuveljen naama oli paahtunut aivan ruskeaksi kaikkien rattaissa istuttujen keväisten huviajeluiden jäljiltä. Joskus kun kyllästyn miehen ja hänen siskonsa hehkutukseen, kysyn häijysti että eikö ole traagista, että hänen parhaimmat vuotensa ajoittuvat aikaan ennen kuin hän on tajunnut mistään mitään, mutta hän ei ole moksiskaan, asettuu vain harmaantuneine partoineen ja ohimoineen peilin eteen muikistelemaan ja julistaa voitonriemuisena: ”Yhä mannekiiniainesta”!

Mies ja isosiskonsa.

The Duck song: http://www.youtube.com/watch?v=MtN1YnoL46Q&feature=related

Hyvää ja pahaa tuulta

Ja varsinkin pahaa. Olen ollut viime aikoina vähän kärttyisällä tuulella ja arvatkaapas mitä äsken tapahtui? Painalsin koko tämänpäiväisen blogitekstini taivaan tuuliin! Jäljelle jäi vain yksi kirjain, mutta onhan sekin parempi kuin ei mitään. Viime aikainen kärttyisyyteni voi johtua hormonaalisista syistä, kirjapiirin hövelistä viinitarjoilusta, sokerista, raha-asioilla stressaamisesta, takatalvesta tai sitten se voi olla vyyhti kaikesta tuosta. Mutta jotain hyvääkin aina mahtuu mukaan: eilen onnistuin paistamaan varmaan ensimmäistä kertaa eläissäni kasan ehjiä lättyjä, yleensä tuloksena on ollut ruma läjä rypistyneitä taikinariekaleita.  Ja lisää iloitsemisen aihetta antaa se, että sain viimein aivan omin nokkineni painelluksi blogiasetuksistani jotain nappuloita, joiden seurauksena kommentoinnin pitäisi nyt onnistua (ja kaverit voivat heretä sättimästä minua asian johdosta). Lisäksi tilasin netistä itselleni konkurssia uhmaten uuden uimapuvun. Minulla on ollut inhottava musta ja löpsö uimapuku, jonka kuivuminen kestää ikuisuuden. Sen malli on kaiketi ”klassinen” eli tylsä ja se saa minut pahalle tuulelle. Musta ei sovi minulle. En pidä mustasta ja sullon aina kiireesti miehen jäljiltä lojumaan jääneet sukat ja verkkarit jonnekin näkymättömiin. En tajua miksi olen tullut alun perinkään hankkineeksi moisen luotaantyöntävän vaatekappaleen. Ja koska en ole halunnut pukeutua mustaan uimapukuuni, en ole myöskään käynyt uimassa. Mutta siihen tulee muutos jahka paketti kolahtaa postiluukusta. Näen jo itseni viilettämässä uudessa uimapuvussani kohti järveä! Näen jo muutenkin itseni viilettämässä paljain jaloin pitkin mökin tiluksia tuoreella nurmikolla. Ja näen itseni uusien puutarhasaksieni kanssa keräämässä tuoreita nokkosia ja mustaherukka ja vadelmapensaiden lehtiä kuivumaan. Ja näen itseni kamera kädessä jahtaamassa sudenkorentoja ja perhosia ja sitten asettumassa pitkäkseni helteen lämmittämälle rantakalliolle, jossa on sitä varten mitä oivallisin painauma. Mutta kun katson kaupungissa ulos ikkunasta, näenkin inhottavan takatalven ja ajattelen, että kesä ei tule koskaan ja että raha-asiat eivät järjesty ikinä ja katson ympärilleni kotona ja tajuan etten tunne ketään muuta, jolla olisi kotona näin paljon pölyä, mistä ihmeestä sitä oikein sikiää tuollaiset määrät joka päivä? Ja olen kiukkuinen siitäkin, että kun löydän itselleni uuden ihanan artistin, Melissa Hornin, palvottavakseni ja googletan hänet, käy ilmi että hän on juuri ollut konsertoimassa Helsingissä, Korjaamolla ja liput ovat maksaneet jotain kympin luokkaa ja mitä ihmettä minä olen silläkin hetkellä tehnyt? Todennäköisesti vahdannut televisiosta Avaraa luontoa tai jotain vastaavaa (vaikka kyllä Avaran luonnon lukijallakin on ihana ääni, sitä kuunnellessaan tuntee olevansa kaikin tavoin turvassa). Mutta voin kohentaa mielialaani keskittymällä siihen mikä on hyvää ja kaunista sen sijaan että sätin itseäni missatusta Melissan keikasta ja istun täällä inhoamassa säätä (jolle nyt ei yksinkertaisesti voi mitään) tai rumaa uimapukuani (jonka voin ihan vapaasti viskata menemään ). Hyvää ja kaunista on tällä hetkellä: miehen kaupasta tuoma suloisen terhakka ruukkunarsissi. Se, että pikkusisko haluaa minut mukaansa kesäkuussa Edinburghiin, jonne hän lähtee lasten kanssa (lapset ovat valinneet kohteen ja ratkaisevaksi tekijäksi osoittautui Edinburghin hieno eläintarha ja varsinkin siellä asustava koala). Tukholmanystävättären antama ”Inspirationskort”- pakka, josta saa paljon lohtua ja perspektiiviä. Nostan nyt yhden. ”Jag vänder mig inåt och hittar svaren.”  Niin juurikin. Kirjoitan tämän loppuun ja sitten meditoin hetken. Eikä pidä unohtaa sitä uutta uimapukua. Se on turkoosi ja siinä on punaisia koristeita ja rusetti. Varmaankin he siellä Englannissa käärivät sitä juuri parhaillaan silkkipaperiin (tai tunkevat kirjekuoreen) ja liimaavat päälle postimerkkejä joissa kuningatar hymyilee kuin pystykorva (Heli Laaksosta siteeratakseni) ja ihan pian se on täällä!

Melissa Horn "Hanna":http://www.youtube.com/watch?v=JDWzgI6JPvY

Kanta-asiakas

Minulla ei ole plussakorttia, s-etukorttia, ykkösbonuskorttia eikä muitakaan kanta-asiakaskortteja, paitsi yksi: Viking Linen kanta-asiakaskortti. Tästä syystä (ja koska he lähettävät minulle usein sähköpostia) ajattelen olevani heille aivan erityisen tärkeä asiakas, joka tunnetaan ja josta keskustellaan toimistolla. Vaikkapa tähän tyyliin:

(Kaksi punaisiin pukeutunutta VikingLinen tätiä pyörii jakkaroillaan toimistossa ja juttelee).

-Aika hiljaista.

- No niin on, (näpyttelee tietokonetta), ja laivoillakin taas tosi väljää.

-          Mutta onhan meillä se yksi Pölhö-Kustaa Punavuoressa.

-          Jaa niin se.

-          Se lähtee AINA, jos sille tarjotaan ilmaista risteilyä.

-          Paitsi että sillä pitää aina olla ikkunallinen A-hytti.

-          Joo, siitä se on tosi tarkka.

-          Laitetaanko sille taas sähköpostia?

-          Juu, laita laita! Mää otan aikaa kellosta.

-          Nyt lähti!

-          Yksi, kaksi, kolme, neljä… ( tietokoneesta kuuluu ”PLING!”). Joko se vastasi?

-       Juu. Nielaisi taas syötin saman tien. On se kyllä varma nakki. Ja hyvässä lykyssä se sortuu taas ostelemaan Odd Molly-tuotteita yli varojensa.

-          No sehän on varma!

Ja niin minä olin taas kyntämässä merta. Ja hetken aikaa jo ehdin katua, sillä siellä oli jotkut Kuubaviikot ja taxfree-myymälässä oli joku keikarimaiseen liiviin ja rusettiin pukeutunut myyntitykki kuuluttamassa että ”Meillä on täällä risteilyllä mukana Vladimir. Hän on tullut kaukaa Kuubasta asti ansaitsemaan vähän elantoa perheelleen. Vladimirilla on viisi lasta – vaikka ei uskoisi!! Te voitte auttaa Vladimiria elättämään perhettään ostamalla häneltä sikarin! Kyllä kelpaa sitten kotona tuprutella.” Ja pöydän ääressä istui katse pöytään nauliintuneena joku setä tunkemassa putua sikarikääryleisiin ja minä lähdin pois ja olin taas pyjamassa ennen iltakahdeksaa (mennen tullen, paikallista aikaa).  Mutta kyllä oli Tukholmassa keväistä ja mukavaa! Minulla oli treffit Tukholmanystävättären kanssa Slussenin kukkatorilla ja sitä ennen ehdin kuljeskella omia teitäni pitkin poikin Södermalmia ja valitsin taas vähän eri reitin ja päädyin Katarinakirkon pihalle ja suoraan Anna Lindhin perhehaudalle! Viime kerrallahan jouduin vastentahtoisesti käymään NK:lla eikä se vastentahtoisuus siitä johdu, että minulla olisi jotain hienostelua vastaan, vaan nimenomaan siitä, että olen aina haistavinani Anna Lindhin veren jo ala-aulassa, eikä se ole omiaan lisäämään humputteluhaluja. 

Ystävättären kanssa kuljeskeltiin sitten pitkin poikin ja nähtiin muun muassa ison luokan elokuvan tekoa Hornsgatanilla (tai nähtiin ja nähtiin, pelkkää odottelua ja kauhea määrä jättikokoisia valaisimia ja nostureita ja ranteenpaksuisia kaapeleita (tai jotain) ja rekkaa rekan perään, ja me oikein norkoilimme siinä hyvän tovin siinä toivossa että näkisimme vilaukselta Mikael Perspbrandtin tai Mikael Nyqvistin tai jonkun muun ihanan, mutta ei mitään, mutta siinä odotellessamme nojailimme kaiteen yli ja katselimme Maria Magdalenan kirkon suuntaan ja Tukholmanystävätär tiesi kertoa, että kirkon lähistöllä on tehty niin järeitä maanalaisia räjäytyksiä, että oli ihan hilkulla ettei Ebert Taube singahtanut kirjaimellisesti haudastaan!

Sitten minä halusin taas Vanhaan kaupunkiin rautatien alittavan tunnelin kautta ja Tukholmanystävär hoki että ”ai kamala, ai kamala” ja minä kysyin että mitä niin hän sanoi että mitä jos Riddarfjärdenin vesi yhtäkkiä nousee ja vyöryy tänne tunneliin ja minä sanoin että sitten juostaan ja kovaa. Sitten kuljeskeltiin pitkin poikin ja kikateltiin ja juotiin lasit viiniä Cafétabacissa Stora Nygatanilla ja käytiin ihanassa kolmen kerroksen Indiskassa ja vaikka aikomukseni on edelleen luopua turhasta ryöhnästä, en saanut silmiäni irti vaaleanpunaisesta ripustettavasta pikkulinnusta ja sanoin Tukholmanystävättärelle, että tuntuu kovin vaikealta ajatus jatkaa elämääni ilman tuota lintua ja hän sanoi, että ”No perkule” ja vei linnun kassalle, maksoi ja ojensi minulle! Muistoksi! Ja sitten lampsittiin takaisin Södermalmille ja Tukholmaystävätär sanoi että käydäänkö Cajsa Wargin kaupassa ja minä olin ihan että missä? Ja hän ei ollut uskoa korviaan, että minä en muka tiedä mikä on Cajsa Wargin kauppa ja sitten minua vietiin ja kun päästiin perille Renstiernas gata 20:een, kävi ilmi, että kyseessä on luomutuotteita ja muita korkealaatuisia elintarvikkeita myyvä kauppa ja ystävätär kiskoi minut liha-altaalle, tökkäsi sormensa paksuun jauhelihapihviin (oli siinä muovi välissä) ja julisti: ”Tämä on parasta mahdollista luomulammasta.  Ei muuta kuin suoraan pannuun!” Sitten hän tökkäsi valkoista möhkälettä, jonka välistä tursusi jotain täytettä ja lausui: ”Luomulintua. Ei muuta kuin suoraan uuniin”. Ja vaikka yritin pyristellä, sillä minulla oli jo vähän kiire satamaan, hän kiskoi minut vielä myymälän takaosaan, tempaisi auki pakastinkaapin oven, sieppasi käteensä tölkin ja messusi: ”Tämä on jäätelöä, jonka valmistamiseen on käytetty ainoastaan luomukermaa ja mustikoita!” Kieltämättä kaupan anti jäi mieleen ja taas opin jotain uutta. Mutta parasta oli se kevät ja lämpö ja lumikellot ja pursuilevat kukkatorit. Kun tulin aamulla Helsinkiin lunta oli vielä vaikka kuinka, oli KYLMÄ eikä Kauppatorilla ollut myynnissä kuin lanttuja ja pipoja.

Cajsa Wargin kauppa