Mitä tänään syötäisiin?

No, paastoajalle kysymykseen on helppo vastata: ei mitään. Mutta paasto onkin mitä otollisinta aikaa ravita sieluaan  ja mieltään . Eilen kävin Ateneumissa katsomassa Carl Larssonin ”Hyvän elämän jäljillä”-näyttelyn, ja heti tuli ikävä kesää ja mökkiä ja kukkia ja lukutuokioita mökin päädyssä villiomenapuun alla viltillä, mukillinen kahvia tai teetä mukana. Ja heti teki myös mieli kaivaa vesivärit esiin ja antaa palaa à la Larsson (noh, ehkä taso ei yltäisi aivan samaan, mutta tärkeintähän on se luomisen ja tekemisen ilo). Olin taas innoissani taiteesta ja erityisen innoissani siitä, että samassa näyttelyssä, samassa tahdissa sitä kulki ihana ihana ihana Tuulaliina Varis, ja yhdessä vaiheessa katsellessamme Kurpitsa-aiheista maalausta mieleni teki painaa pääni hänen olkapäälleen ja hakea lohtua.... En ole erityisesti lohdutuksen tarpeessa, mieleni on valoisa ja pirteä ja paasto sujuu hyvin, mutta Tuulaliina edustaa minulle vakautta ja aikuisuutta ja avarakatseisuutta ja jos minä joskus olisin lohdun tarpeessa, haluaisin ehdottomasti että Tuulaliina olisi jossain lähistöllä.  Kuljen tosi usein Ateneumin ohi ja joka kerta ajattelen että tuolla pitäisi taas käydä. No, eilen sain aikaiseksi hankkia vuosikortin, jolla pääsee rajoituksetta vuoden ajan Ateneumiin, Kiasmaan ja Sinebrychoffin  taidemuseoon. Teille, arvoisa rouva OAJ:n jäsen vain ja ainoastaan 14 euroa! Nyt toteutuu se, mistä olen haaveillut jo pitkään, eli että voin piipahtaa Ateneumissa katsomassa vaikka vain paria kolmea taulua kerrallaan näännyttämättä itseäni taiteen  yliannostuksella tai sitten voin käydä Kiasmassa repimättä pelihousujani ja kiukuttelematta että pitääkö tästä maksaakin, vaikka minulle näytettäisiin taas videotaideteosta, jossa nainen rimpuilee mustissa kuminauhoissa kaksi tuntia tai pissaa pullossa tai taulua, joka ei esitä mitään vaan on vain keltainen levy ihan kuin joku Ikeasta ostettu pöytälevy. Tai voin käydä leikkimässä niin usein kuin haluan Sinebrychoffin museossa, että olen leikisti joku historiallinen henkilö, joka asuu siellä.

Eilinen taidetuokioni päättyi museon kahvilaan, jossa join pullollisen kivennäisvettä (paastotessakin voi tulla hirveä jano, mikä on ollut minulle pieni yllätys) ja tein lompakossani vuosikausia viruneen stressitestin (italialaisesta BeneFit lehdestä saatu paperiläpyskä ”Stress Control Card”, jonka keskellä on ympyrä, johon pitää painaa peukalolla 10 sekunnin ajan). Painalluksen myötä ympyrän väri vaihtuu joko mustaksi (stressato), punaiseksi (teso), vihreäksi (calmo) tai siniseksi (rilassato). Olin pettynyt yltäessäni vain "calmoon", vaikka olin omasta mielestäni äärimmäisen rilassata. No, ehkä se johtuu tästä paastosta, kortti nimittäin mittaa myös verenkiertoa, ja kun äsken tein testin uudestaan, sain tulokseksi ”stressato”, mikä ei ollenkaan pidä paikkaansa, mutta toisaalta sormeni ovat kyllä kuin jääkalikat, jolloin kortti tulkitsi verenkiertoni ”scarsaksi" ja veti siitä tietyt johtopäätökset.

Jääkalikoista taas tuli mieleeni mainita, että kirjoitan tätä SATIMESTA! Etuovemme Fredrikinkadulla on eristetty puomein ja nauhoin katolta uhkaavasti roikkuvan lumen vuoksi ja eilen kun tulin illalla kotiin, ratikka jätti minut kolmisenkymmentä metriä totuttua taaemmas, sillä pysäkkiä oli lumen vuoksi jouduttu siirtämään ja jouduin loikkaamaan suoraan puolimetriseen lumipöykkyyn! Ja sen jälkeen kömpimään niiden kulkuesteiden yli ovelle koko ajan peläten, että kohta jysähtää. Täällä saa kyllä nyt olla oikeasti tosi varuillaan. Kun menin eilen Ateneumista Tarjoustaloon ostamaan multaa herneerversoviljelmääni varten, kuulin miten nuori poika selitti äidilleen itku kurkussa miten oli osunut ensimmäisenä paikalle , kun joku täti oli saanut katolta putoavan lumimällin päähänsä ja miten hän oli hätääntynyt, kun tädin päästä oli tullut niin paljon verta. Eikä äiti osannut sanoa siihen muuta, kuin että ”päästä usein tulee”. Mutta päivä on taas mitä ihanin ja paastoon kuuluu kävely ja ulkoilma, ja nyt on hiihtoloma ja kaikkea, joten aion ottaa pitkästä aikaa kamerani ja kävellä Talvipuutarhaan, jonka aukeamista olen odottanut kieli pitkällä. Siellä on kultakaloja ja karppeja, joita mies rakastaa yli kaiken ja saa haistella multaa ja kosteaa ilmaa ja on kauneutta, jota minä rakastan yli kaiken.  Oikein täyttävää ja soveliasta hengenravintoa siis. Koen hyvinkin olevani tässä larssonmaisen Hyvän Elämän jäljillä!

Sophien B. Hawkins: As I lay me down: http://www.youtube.com/watch?v=vpTYnk8x6uU&feature=related

Tyhmä-Robert

Tervehdys pitkästä aikaa! Voisin kertoa teille kivoja juttuja siitä, kun kävimme viimein ystävien kanssa katsomassa sen Homo-oopperan ja sen jälkeen syömässä Kluuvikadun Fransmannissa ja sitten vielä fiilistelemässä Kappelin kristallikruunujen alla syömässä ihanaa kakkua ja juomassa kahvia, jossa oli kermaa tai sitten voisin kertoa, että olen aloittanut perinteisen kevätpaastoni, mutta nyt on vasta ensimmäinen päivä, joten en halua liikaa hehkuttaa enkä varsinkaan halua kenenkään sanovan, että "paasto on vaarallista", joten kerron siitä sitten myöhemmin  enemmän. 

Sen sijaan voisin kertoa siitä, kun tässä hiljattain  juttelin pitkästä aikaa ystävättäreni kanssa puhelimessa ja muistin jossain vaiheessa myös tiedustella mitä hänen isosiskolleen kuuluu. Ystävätär sanoi, että hyvää vain, paitsi että sisko on potenut jo jonkin aikaa selkäänsä, mikä on tosi hankalaa ja nakertaa kenen tahansa elämäniloa ja lisäksi hän on kovin omistautunut työlleen ja siksikin otti tosi raskaasti sen mitä hänen pomonsa meni lipsauttamaan. Kutsun pomoa "Tyhmä-Robertiksi " ( koska hänen nimensä on Robert ja koska hän mitä ilmeisimmin on aika tyhmä).

Ystävättären sisko oli aikansa kärsittyään käynyt lääkärissä näyttämässä selkäänsä ja kun hän tuli myöhässä töihin, hän ilmoitti tunnollisen työntekijän tavoin pomolleen, että kävi näyttämässä lääkärille selkäänsä, joka on ihan hirveän kipeä. Pahaksi onneksi ystävättären siskon pomo on juuri Tyhmä-Robert, joka puuskahti, että olisit nyt edes valehdellut kaatuneesi liukkailla, niin voisimme edes teeskennellä sympatiaa ja painellut tiehensä jättäen ystävättären siskon tuntemaan itsensä huonoksi ja tyhmäksi.

Pohdimme ystävättären kanssa siskon selkäkivun ja Tyhmä-Robertin luoman työilmapiirin mahdollista yhteyttä ja sitten totesimme, että meillä kummallakin on itsellä aika hyvä selkä (kop, kop, kop....koputtelen tässä varmuuden vuoksi pöydänreunaa) mutta molemmilla on  myös sisko, joka potee selkäänsä tämän tästä. Pikkusiskolla on aivan surkea selkä. Monta kertaa se on tehnyt niin kertakaikkisen tenän, ettei pikkusisko ole päässyt yhtään mihinkään. Hän joutuu huoltamaan sitä systemaattisesti kuntosalilla ja silti vaara selän pettämisestä vaanii koko ajan taustalla.  Onneksi ystävättärellä ja minulla on sentään vähän kokemusta selkäkivuista. Se pelastaa meidät laukomasta samanlaisia kommentteja kuin Tyhmä-Robert, jonka oma selkä on mitä ilmeisimmin terästä (kuten hänen sydämensäkin). Minulla oli kerran  monta vuotta sitten selkä niin pahassa jamassa, että en pystynyt kuin makaamaan lattialla ja jos piti mennä vaikka vessaan, jokaista liikettä piti suunnitella ikuisuus ja se kivun määrä oli paitsi halvauttavaa  myös hirveän pelottavaa ja jotenkin myös nöyryyttävää; oli vaikea hyväksyä, että oma keho oli pettänyt minut ja vielä kesken kesälomareissun Tukholmassa. Liikuntakyvyttömyyttä kesti vajaan viikon ja siinä ajassa kuvittelin jo kuolevani, mutta kaikki joilla on kokemusta tai asiantuntemusta lohduttelivat, että se ei ole vaarallista ja että paras hoito on KÄVELY, johon minä tuskani keskeltä tiuskaisin että haistakaa....! Ja kun sitten viimein pääsin ylös ja liikkeelle olin todella kiitollinen, onnellinen ja helpottunut ja vannoin, että niin kauan kuin selkääni ei  koske, en valita mistään (hah hah, noh, ihmisiähän tässä vain ollaan). Mutta kyllä minä sen verran opin, etten kyseenalaista enkä vähättele jos joku sanoo potevansa selkäänsä.

Ystävättärellä oli vastaava kokemus, viiltävä kipu joka hyökkäsi ties mistä ja aivan arvaamatta ja salpasi hengen ja teki autosta nousemisen miltei mahdottomaksi. Mutta joillain on selkä kipeä yhtä mittaa ja kuukausitolkulla! Mistä sitä semmoisen kivun keskellä ammentaa elämäniloa ja –uskoa!? Ja selkäkivuilla on monesti myös yhteys psyykeemme. Ystävätär kertoi usein tuskailleensa, että miksi hänen täytyy aina käsitellä kaikki mielen tasolla, miksei voisi vaihteeksi vähän somatisoida (hän on psykologi). Mutta seurattuaan isoasiskoaan ja hänen kärvistelyään selkänsä kanssa, hän on muuttanut mielensä. Kanssaihmisille ei saisi tietenkään toivoa pahaa, mutta kyllä minusta Tyhmä-Robertille saattaisi pieni noidonnuoli tehdä terää.

Ally McBeal: Got the blues:http://www.youtube.com/watch?v=3_jt9hE-bk0&feature=related

Hälsningar och så vidare

Olen kotona taas ja kohta lähdössä töihin. Haluan vain jakaa pikku pyrähdykseni annin näin tuoreeltaan. Pienikin pyrähdys voi nimittäin tarjota paljon. (Mutta miehelle tiedoksi: se EI tarkoita sitä, että voimme unohtaa Suuren Matkani tai korvata sen kymmenellä Tukholmanristeilyllä, ettäs tiedät. Ja jotta pääset jyvälle mitä ehkä kaipaan, katso YleAreenasta Kiehtovan maailman ne jaksot joissa ihana ihana ihana Joanna Lumley matkustaaa tuhansia kilometrejä löytääkseen Niilin lähteen ja näkee siinä sivussa kaikkea upeaa ja epätavallista, kuten kenkänokkalinnun ja pääsee istumaan savukylpyyn, jonka tarkoitus on saada hänen ihonsa tuoksumaan huumaavan hyvältä. Mutta ei se ole mikään hienostelumatka; ihana ihana ihana Joanna joutuu tekemään iltapesunsa inhottavassa yleisövessassa ja nukkumaan taivasalla laivan kannella muiden seassa.) Mutta nyt eksyin pahasti aiheesta, joka on siis Tukholma. Olin tällä kertaa matkassa ilman miestä ja tajusin, miten ihanaa on välillä saada olla puhumatta yhtään mitään kenellekään. Ystävätärkin oli estynyt tapaamasta minua, joten sain olla aivan omissa mietteissäni. Sonnustauduin pyjamaan jo ennen iltakahdeksaa ja tein oloni mukavaksi ja lueskelin kirjaa ja tuijottelin kuuta, joka valaisi aivan uskomattoman kirkkaasti (ja paistoi suoraan sänkyyni).

Aamulla söin meriaamiaisen, kuten aina, eli uskomattoman paljon kaikkea mahdollista: jyväsämpylöitä, joiden päälle laitoin salaattia, lohta, suolakurkkua, paprikaa ja tomaattia. Luonnonjogurttia, jonka päälle kauhoin marjoja, pähkinöitä, auringonkukansieniä ja leseitä. Vesimelonia ja verigreippiä. Kahvia ja mehua ja vettä.  Rakastan meriaamiaista ja hotelliaamiaisia. Pystyn syömään uskomattomia määriä (mikä ei ehkä ole paras mahdollinen ylpeilyn aihe) ja rakentamaan esteettisesti upeita konstellaatioita lautaselleni.  Sitten lähdin liikenteeseen. Ei koskaan typerässä jonossa muiden risteilijöiden kanssa veden viertä Gamla Staniin, vaan mäkeä ylös ja suoraan Södermalmin sykkeeseen. Sitten Stockholms Stadsmissionille kirjaostoksille (ennätyshyvä saalis: Mia Törnblomin ”Mera Självkänsla”, Susanna ja Martin Ehdinin ”HQ den mänskliga helhetssynen” ja vielä kyytipojaksi  Martina Haagin ”Martina-koden” ja Fay Weldonin ”En styvmors dagbok”, silkkaa onnea! Nämä kaikki yhteensä 80 kruunulla. Ja sitten vanhaan kaupunkiin nautiskelemaan ja leikkimään historiallisia päänsisäisiä leikkejä joissa kaikissa näyttelen itse mitä hienoimpia ja jännittävimpiä ja traagisimpia ja mullistavimpia rooleja. Ja sitten Strömbronia pitkin Kungsträdgårdeniin jossa sain katsella miten pienet tukholmalaiskoululaiset luistelivat innoissaan ja punaposkisina Kylie Minoguen musiikiin tahdissa. Siitä päättäväisesti NK:lle (jonka yleensä kierrän kaukaa, mutta nyt oli se lahjakortti törsättävä). Minä en ole mitenkään kotonani NK:lla, mutta jotain piti ostaa. Eikä mitä tahansa sukkia tai kalsareita, vaan jotain joka liittyisi jotenkin lahjan antajaan tai edustaisi jotain sellaista mitä hän ehkä olisi voinut antaa myös. Päädyin ihanaan, satumaisen kauniiseen muistikirjaan jossa on kullanvärinen selkämys, farkunsiniset vähän hohtavat kannet joihin on painettu kohokirjaimilla William Wordsworthin tekstiä, aion ottaa sen mukaani lauantain ”Iloa ja rauhaa” –päivään Paavalinkirkkoon, jossa on luvassa yhdessäoloa ja hiljentymistä taiteen ja kirjoittamisen ääressä. Eikö kuulostakin ihanalta? Ja minulla on sinne niin ihanat kirjoitusvälineet, ettei kellään (ei sillä että kyseessä olisi mikään kilpailu....). Toivottavasti kirjaan kertyvät ajatukset yltävät lähellekään sen ulkoisia ulottuvuuksia. Sitten ostin vielä ihania kirjesettejä, joiden kirjekuoret on vuorattu ylellisesti vihreällä ja pinkillä silkkipaperilla.

Kun kävelin vanhassa kaupungissa panin merkille  tiedotteen, jossa luki että ”Rakkaat ystävät. On kovin ikävää joutua joka aamu töihin tullessaan siivoamaan ensi töikseen koirienne jätöksiä. Jos olette unohtaneet ottaa kakkapussin mukaanne, löydätte niitä tuosta sähkökaapista” ja ajattelin, että tuohtuneinkin ruotsalainen on kiltimpi kuin minä parhaanakaan päivänäni ja silloin oli lounasaika ja katselin, miten kuppiloissa ruotsalaiset söivät terveellisiä lounaitaan ja rupattelivat rakentavasti ja ystävällisessä hengessä toistensa kanssa ja ajattelin, että on meissä kyllä eroa (mutta sitten kuulin kun mäyräkoiraa ulkoiluttava nainen raivostui kun vanha pappa meinasi kompastua hänen koiraansa ja kiljui papan perään että ”idiootti!” ja ajattelin että toisaalta ei kyllä niin kauheasti. )

 Sitten menin takaisin Södermalmille ja leikin tavanomaiset leikkini että asun siellä ja tein muodon vuoksi pikku ostoksia paikallisessa ruokakaupassa (Ramlösaa ja banaani) ja sitten ajattelin mennä hetkeksi istumaan kirkkoon (yritän aika usein käydä kirkossa ”hiljentymässä” ja yhtä usein yritykseni sabotoidaan, siinä on pakko piillä jotain syvää symboliikkaa). Menin Maria Magdalenan kirkkoon aikomuksenani tosiaan istua hetki hiljaisuudessa ja rauhassa, mutta avatessani oven meteli kuului kirkon alttarilta ulko-ovelle asti. Siellä oli meneillään jokin muskarin tapainen juttu ja alttaritasanteella istui vanhempia lapsineen (huomattava osuus oli nuoria isiä trendikkäissä vaatteissaan ja silmälaseissaan) laulamassa hämähämähäkkiä ja jotain leipurilaulua ja sellaista laulua, jossa kaikkien mukana olevien lasten nimet mainittiin vuorollaan ja ihasteltiin miten mukavaa on kun juuri hän on täällä tänään ja sitten laulua, joka kertoi maatilan eläimistä ja jossa matkittiin aina kyseisen eläimen ääntelyä. Ja aina välillä joku lapsista pääsi pakoon ja vanhempi ajoi häntä takaa pitkin kirkon käytäviä ja aina välillä jonkun vanhemman puhelin soi ja hän poistui piiristä rupatellakseen soittajan kanssa. Tämmöinen kirkkokokemus tällä kertaa. Ihan antoisa (oikeasti).

Kävin vielä syömässä (kanasalaattia) ja luin Södermalmsnyttiä, kaupunginosan ilmaislehteä. Siinä joku kuuluisa södermalmilaiskoomikko kuvasi kaupunginosaansa, että täällä on kaikki niin vaihtoehtoista, että siitä on jo tullut normi. Että jos Södermalmilla haluaa erottua joukosta, siihen riittää, että vetää ylleen puhtaan Ralph Lauren-paidan. Kungsholmenia on kuulemma huomattavasti vaikeampi stereotypisoida eikä siitä irtoa niin paljoa huumoria. Silti Kungsholmenkin on ihana. Ystävätär asuu siellä. Ja Annika Bengtzon (vaikka häntä ei olekaan oikeasti olemassa). Olin taas hytissä pyjamassani ennen iltakahdeksaa (paikallista aikaa) ja vietin illan kirjasaaliini kimpussa. Miestäkin ehti jo tulla kova ikävä ja oli ihanaa, kun hän käveli vastaan aamulla Iso Roballa matkallaan töihin (kuten olen aiemminkin jo sanonut, hän tuntuu tietävän aina vaistomaisesti missä olen). Mahtaakohan Tukholmassa  olla joku, joka tulee tänne päiväksi varta vasten leikkiäkseen vaikkapa punavuorelaista?

 Eva Dahlgren: Jorden är ett litet rum:http://www.youtube.com/watch?v=1-moEWKn10k&feature=bf_prev&list=TLSKn84HNU_Pc&lf=artistob

Haaska kyntää merta

Olen lähdössä Tukholmaan.  Huvikseni. Laivalla. Teen sitä aika usein.  Ja joka kerta kun kiskon pientä vetolaukkuani kohti laivaa, poskeni punehtuvat aavistuksen ja pälyilen hermostuneesti oikealle ja vasemmalle. Pelkäänkö kenties tullimiehiä? No en tietenkään! Jos joku luulee Kindermunan muoviseen yllätyskoteloon pakattua ihmesuolaani joksikin laittomaksi aineeksi niin saa kyllä pitkän nenän. Tullimiehistä viis, Pentti Linkolaa minä pelkään! Kaikki alkoi siitä kun luin hänen esseekokoelmansa ”Voisiko elämä voittaa”. Siinä hän paheksuu nykyistä elämänmenoa riemastuttavia kielikuvia säästelemättä, mutta yksi niistä osui minuun ja jäi ihoni alle ja vaikka nyt ei olekaan kyse mistään loistoristeilystä Karibianmerellä, mieleeni tulee aina sama katkelma Pentin kirjasta. Muistan sen ulkoa. Se menee näin:

” Voiko olla sen arvottomampaa, roistomaisempaa tointa kuin nikkaroida turhuutta maailman merille, haaskata viimeisiä luonnonvaroja loistoristeilijöihin, joissa ihmiskunnan elähtäneimmät haaskat viskihuuruissaan kyntävät Karibianmerta ympäriinsä?” (Kursivointi minun.)

Ja jännitän koko matkan putkea pitkin laivaan, että jostain ilmestyy Pentti, tarttuu varpushaukkamaisella otteella minua niskasta ja taluttaa takaisin terminaaliin ja ulos asti ja alkaa läksyttää minua ja sanoo ehkä jotain sellaista kuin että jos rouva on pitkästynyt ja haluaa Tukholmaan huvittelemaan, rouva on hyvä ja ottaa (lähes käyttämättömän) polkupyöränsä ja ajelee Tukholmaansa pohjoisen kautta, itse asiassa se saattaisi tehdä oikein hyvää rouvalle sekä fyysisesti että psyykkisesti. Enkä voisi kiistää enkä rehellisyyden nimissä olla eri mieltä ja siksi toisekseen Pentti itse on tehnyt ulkomaanmatkansa pyörällä, ajellut huvikseen vaikka Ranskaan tai Unkariin. Mutta Tukholma on ihana! Ja minulla on käyttämätön lahjakortti NK:lle.... (EI, näistä Pentti ei ilahtuisi eikä leppyisi). Öh, Pentti....olen menossa tervehtimään sairasta ystävätärtäni....Hänellä on, tuota...nuha!

Pink: Raise your glass:http://www.youtube.com/watch?v=XjVNlG5cZyQ&ob=av3e

Pappadadudaa tänne äkkiä!

Kuuntelin tässä vähän Haloo Helsinkiä ja yhtäkkiä minulle selvisi mitä elämästäni puuttuu ja sekin miksi minusta on tullut näin paksu! Ulkoinen elämäni ei ole tasoissa sisäisen elämäni kanssa. Uskon, että meillä kaikilla on oma temperamentti ja myös oma roolimme ja tapamme olla tässä maailmassa. Minä olen etsijä ja kulkija enkä siitä muuksi muutu vaikka kuinka haaveilisin ryhtyväni viljelemään maata ja asettuvani aloilleni. Ja minä olen kyllä matkustanut runsain mitoin viime vuosina – sisäisesti! Opiskeluideni puitteissa olen matkannut aina syntymästä kuolemaani asti ja kaikki vaiheet siitä väliltä ja ylikin ja totta kai ulkoinen elämäni tuntuu siihen matkaan verrattuna paikallaan junnaamiselta ja energia on jumiutunut lanteilleni. Mutta nyt tiedän miten voin saada sisäisen itseni ulkoisesti kiinni ja saattaa tilanteeni tasoihin niin, että edes hetken verran elämäni heijastaa myös ulkoisesti sitä mitä se on sisäisesti. Kuten sanottua, kuuntelin Haloo Helsinkiä ja laulua ”Maailman toisella puolen” ja sydämessäni jysähti ja pääni päälle syttyi oivalluksen lamppu! Minun pitää lähteä reissuun! Eikä mihinkään all inclusive-hotelliin (vaikka kyllä sellainenkin loma kelpaisi, ei sen puoleen), mutta nyt kaipaan matkaa jossa mennään kauas, syödään sormin, vähät tavarat kulkevat repussa, matkaa taitetaan paljain jaloin tai Converseissa ja reisitaskuhousuissa tukka likaisena ja eksytään sen verran että ehditään säikähtää ja löydetään sitten taas kartalle niin että saadaan kokea se ihana tunne, mikä syntyy siitä kun tietää osaavansa ja pärjäävänsä ja voivansa luottaa itseensä.  Tätä matkaa saa tietenkin valmistella (sellaista se tuppaa olemaan meillä aikuisilla, nuoret ne vain sieppaavat rinkkansa ja painelevat matkoihinsa todella lyhyellä varoitusajalla), mutta SE ON TEHTÄVÄ ja se on tehtävä ennen kuin jatkan opiskelujani terapeutiksi. (Jää nähtäväksi mitä sen jälkeen on sitten tehtävä).

Tukholmanystävätär tekee samaa työtä omista lähtökohdistaan. Hän on tehnyt paljon työtä selkeyttääkseen elämäänsä, heittänyt pois tavaraa, perannut ihmissuhteitaan, kerännyt pesämunan, muuttanut maasta ja miettinyt kuka oikein on ja miten oikein haluaa elää ja nyt, yhtäkkiä hänkin on ottanut jättiharppauksen. Minulle oivalluksen toi Haloo Helsingin kappale, hänelle artikkeli Lantliv-lehdessä.  Hän näki kaupassa jonkun lehteä selailevan naisen olan yli kuvan harmaasta talosta. Hänenkin sydämessään jysähti ja hän osti lehden ja otti yhteyttä siihen kirjailijaan, jonka talo jutussa oli ja sai arkkitehdin nimen ja nyt hän on jo käynyt tapaamassa arkkitehtiäkin ja kuka tietää josko hän vielä rakennuttaa itselleen talon, joka heijastaa sitä sisäistä matkaa jonka hän on tehnyt. Hän tietää tarvitsevansa ympärilleen omat, uudet seinät, ei mitään vanhoja kunnostettavia torppia hänelle ja lähelleen merta ja jalkojensa alle kunnon puulankuista tehdyt lattiat.  On suuri läpimurto ja pitkän työn tulos, että meille on selvinnyt keitä me oikein olemme naisiamme ja kuka tietää vaikka me vielä joku ilta istuisimme viltteihin kääriytyneenä teemuki kädessä hänen talonsa terassilla ja minä kertoisin matkastani (tai matkastamme; mies saa mieluusti tulla mukaan mutta jos ei tule niin sitten ei; matkalle lähden joka tapauksessa) ja sitten me laulaisimme vaikka että pappadaduda pappapaduda dapaa...

Haloo Helsinki: Maailman toisella puolen: http://www.youtube.com/watch?v=jY_nfrJvnac&feature=related

Sulassa sovussa sisäisesti

Pääsin eilen hankeen, kuten sisäinen lapseni halusi! Sitä edelsi tietysti junamatka (jolloin jouduin jännittämään onnistuuko kiperä vaihto. Viimeksi ei onnistunut; tuloksena taksikyytiä 175 euron arvosta, onneksi VR:n piikkiin), ja kun se sitten onnistui (vaihtoyhteys suostui odottamaan ne 12 minuuttia jotka Helsingin juna oli myöhässä) oli vielä edessä matkan paras osuus: 6km kävelyä kahdenkymmenen asteen pakkasessa läpi uinuvan pikkukaupungin, jossa on joskus tullut oikein asuttuakin. Enkä pelleile enkä ole marttyyri, oikeasti se pitkä rauhallinen kävely on parasta. Jos ei olisi, ottaisin tietysti taksin. Isossa kaupungissa on omat hyvät puolensa. Menet minne vain (tanssimaan yökerhoon keskellä viikkoa, kävelet kaupungin halki ennen aamukuutta ehtiäksesi varhaiseen junaan, museoon keskellä päivää jne. voit aina lohduttautua ajatuksella, että ”No, enpä ole ainoa”, sillä aina löytyy joku joka tekee samaa. Pikkukaupungissa tunnet oikeasti olevasi ainoana liikkeellä, mutta nykyään, kun elämäni on pääsääntöisesti muualla, se ei haittaa, vaan tuntuu eksoottiselta.  Aika pysähtyy. 

Tehdessäni yksinäistä taivaltani katselen kaupunkia (sillä tämäkin ON kaupunki!) ikään kuin tuorein silmin. Mitä täältä voi ostaa? Eri kokoisia peilejä, keraamisia pieniä hevosia, kultakäätyjä (näyttävät samoilta kuin reilut 20 vuotta sitten samassa ikkunassa näkemäni, mutta saatan tietysti olla väärässä), ruumisarkun, ketjumyymälän muotivaatteita, urheilullisen pipon, joka maksaa 99 euroa, valokuvamukin ja huonekaluja. Mitä täällä voi tehdä? No, pikkupubissa näyttää olevan luvassa livejalkapalloa, ainokaisessa elokuvateatterissa näytetään Saapasjalkakissaa, lyhtypylväisiin kiinnitetyt kyltit lupaavat tuoda näytteille ”Matelijoita ja muita Kummajaisia”, mutta vasta viikon päästä ja sitten, yhtäkkiä vanhan puutalon ikkunoista kajastaa valoa ja yksinäinen koiranulkoiluttaja seisoo katselemassa haikeana sisälle taloon ja kun pääsen kohdalle, näen että sisällä käy aikamoinen kuhina ja ihmiset tanssivat hiki hatussa hymy huulilla ja pyörähtelevät ja hiovat kuvioitaan; työväentalolla on meneillään tanssikurssi! Ja se on näköjään huippusuosittu! 

Teen edelleen hiljaista taivaltani pakkasessa valkeiksi huurtuneiden puiden reunustamaa tietä ja aikuinen minussa pohdiskelee kaikkea tärkeää ja vakavaa, kuten sitä oliko sittenkin virhe hankkia yhteiseksi ystävänpäivälahjaksi Stockmannilta se Hello Kitty-ilmankostutin, vaikka se olikin 60% alennuksessa ja näin ollen hyvin edullinen, mutta se vie kuitenkin tilaa mutta taas toisaalta miehen nokka on ollut ärtynyt ja ruvella kuivasta sisäilmasta jo monta viikkoa ja jos kostuttimeen voi lorauttaa veden sekaan esimerkiksi erilaisia aromaattisia öljyjä, niin sen hankinta on ollut silkkaa neroutta, mutta sitä ei voi vielä tietää. Esteetikko minussa ihastelee kimmeltävää hankea ja kirkasta kuuta ja tähtiä ja tummansinistä, oikeastaan mustaa taivasta ja huuruavaa hengitystä ja kengänpohjien jättämiä täydellisiä kuvioita lumessa ja lapsi odottaa jo kieli pitkällä pääsevänsä kierimään lumeen ja sen jälkeen juomaan kuumaa kaakaota ja syömään hapankorppuja. Ja kun pääsen perille koululle, aikuinen hakee ensi töikseen päivän Hesarin, vie tavarat sisään, ottaa kännykän pois taskusta ja korun kaulasta, esteetikko katsoo peilistä, että pipo on hyvin ja sitten lapsi pääsee viimein hankeen! Ja se on ihanaa, ehdottomasti kaiken odottelun arvoista! Lapsi tekee ison enkelin (jonka esteetikkokin hyväksyy myöhemmin jälkeä tarkastellessaan mukisematta) ja tuntee lumen heikon, mutta selkeästi tunnistettavan tuoksun ja aikuinen ja esteetikko katselevat tähtitaivasta ja aikuinen tuskailee että mikä siinä on, ettei ikinä onnistu tunnistamaan tähtikuvioita (paitsi Otavan ja Orionin vyön) vaikka tuijottaa niitä vuodesta toiseen ja tuskailee, että mikä se nyt olikaan tuo punainen planeetta, Mars vai Venus ja toisaalta panee tyytyväisenä merkille miten hyvin hanki myötäilee kehoa, tukee oikein mukavasti alaselkää. Ja mieleen tulee se kohtaus elokuvasta Säädyllinen murhenäytelmä, jossa Kyllikki Forsellin esittämä Olavi Paavolaisen ("Arthur" siinä elokuvassa) seniili äiti lähtee yöllä yöpaitasillaan harhailemaan pakkaseen ja löytyy aamulla kuolleena hangesta ja se kohtaus on aina ahdistanut minua mutta nyt ei yhtäkkiä ahdistakaan (toisaalta; minulla on untuvakamppeet, olen hangessa omasta tahdostani, en ole kuollut enkä ainakaan vielä seniili). Ja sitten koko konkkaronkka menee sisälle, aikuinen ripustaa housut kuivumaan, lapsi saa kaakaonsa ja hapankorppunsa, aikuinen Hesarinsa ja A-studionsa ja esteetikko huutaa vielä väliin, että kynttilä pitää muistaa sytyttää ja hapankorppujen alle laittaa servietti. Ja aika pian kaikki väsähtävät ja menevät yhteistuumin ja sulassa sovussa nukkumaan. 

Aki Sirkesalo ja Lisa Nilsson: Mysteriet:http://www.youtube.com/watch?v=CcbiZRMSLYc

Hanki kutsuu!

No nyt meillä on talvi puhtaimmillaan, lumisimmillaan ja kylmimmillään. Sydäntalvi. Mutta ei se mitään. Vaikka katselinkin tuossa hyvän aikaa vanhoja kuvia etupäässä kuvakansioista, jotka on nimetty tyyliin ”kevättä ja kukkia 2007”, ”kesä 2010” jne. ja muistelin miten mahtavaa on kun tulee se kevään ensi vihreys. Se joka oikein puhkeaa valtavalla energialla ja rynnii päälle ja maasta pönkeää esiin vaikka mitä varret tanassa, vahvoina ja elinvoimaisina pitkän talven jälkeen ja valoa on aamulla, päivällä, illalla ja yöllä ja värejä ja tuoksuja ja ääntä kun linnut rakentavat pesiään yötä myöten ja kimalaiset ovat aivan pyörryksissä kaikesta yhtäkkisestä tarjonnasta ja halutessaan voi kerätä vaikka joka päivä erilaisen mielikuvituksekkaan kukkakimpun ja on hyvillään siitä, että törsäsi niin paljon rahaa syksyllä sipuleihin ettei tarvitse säästellä jos tekee mieli tulppaani- tai narsissi- tai helmililjakimppuja. Ja koko mäki tuoksuu kieloille ja niin tuoksuu koko saunamökkikin, sillä kieloja pitää olla ja ne asetellaan aina mökillä iät ajat olleeseen heleänvihreään snapsilasiin... Ja sitten keitetään teetä ja siihen pannaan runsaasti hunajaa ja joskus jopa loraus kermaa! Minulla on kamalan kova ikävä mökille. Mutta toisin kuin voisi luulla, ei minua talvikaan haittaa. Juuri puhuttiin Tukholmanystävättären kanssa, että tässä iässä ei ole enää varaa ylenkatsoa mitään vuodenaikaa, mutta ei se pelkästään sitäkään ole. Talvi on ihan jees. Pakkanen on pukeutumiskysymys. Minulla on pitkä hupullinen untuvatakki ja karvavuoriset UGGini. Ja uusi tupsupipo sekä tumput. Ja kaulaliina joka on monta kymmentä senttiä pitempi kuin minä itse.  Talvella voi tehdä ison kattilallisen keittoa, hauduttaa kannullisen teetä, vetää jalkaansa uudet ihanat karvatöppöset (Indiskasta, -70%!). Mutta kieltämättä talvesta ei saa ihan kaikkea irti näin keskikaupungilla. Siksi olinkin niin innoissani nähdessäni maalaiskoulun pihan koskemattomat, muhkeat ja pehmeät hanget. Kouraisin vähän lunta lapaseeni ja siitä suuhuni. Söin muutaman kourallisen ja muistelin, että edelliskerrasta onkin jo aikaa. Aikuinen minussa sanoi, että saisin kohta kurkkuni kipeäksi, mutta en piitannut (eikä piitannut kurkkunikaan, terveitä ollaan kuin  mikäkin pukki edelleen). Mutta lumensyönti ei riittänyt. Halusin piehtaroimaan kinoksiin! Mutta sitten esteetikko minussa sanoi, että jos nyt menen ja piehtaroin hanget rullalle, en voi enää nauttia siitä uskomattoman seesteisestä näkymästä, jonka koskemattomana hohtava hanki tarjoaa. Esteetikko voitti. Seuraavana päivänä ajattelin, että NYT ja ilmoitin jo oppilaille, että älkää pelästykö jos näette minun makaavan lumihangessa, kyse ei ole sairauskohtauksesta, vaan siitä, että olen antanut periksi mielihalulleni, ja he sanoivat kuorossa, että selvä juttu, rouva....vai muistanko nyt väärin?! Itse asiassa he taisivat pikemminkin katsoa minua epäuskoinen ilme kasvoillaan ja joku taisi sanoa jotain sellaista että ”no morjens”, mutta vaikka olin jo antanut itselleni luvan ja pitänyt asiasta tämän pienimuotoisen tiedotustilaisuudenkin, sisäinen aikuiseni ehätti taas väliin ja sanoi, ettei kannata olla niin tyhmyri, että kieriskelee ensin lumessa vaatteensa läpimäriksi ja menee sitten istumaan bussiin kahdeksi tunniksi ja tällä kertaa aikuinen voitti. Mutta tänään menen koululle taas ja illalla, kun kukaan ei näe, aion kieriskellä mielin määrin ja sitten menen sisälle, vaihdan ylleni pyjaman, ripustan farkut patterille kuivumaan ja nautin ison kupillisen kaakaota. Good plan!

Van Morrison: Days like this: http://www.youtube.com/watch?v=HLF1CiTmTuo&feature=related