keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Hälsningar och så vidare


Olen kotona taas ja kohta lähdössä töihin. Haluan vain jakaa pikku pyrähdykseni annin näin tuoreeltaan. Pienikin pyrähdys voi nimittäin tarjota paljon. (Mutta miehelle tiedoksi: se EI tarkoita sitä, että voimme unohtaa Suuren Matkani tai korvata sen kymmenellä Tukholmanristeilyllä, ettäs tiedät. Ja jotta pääset jyvälle mitä ehkä kaipaan, katso YleAreenasta Kiehtovan maailman ne jaksot joissa ihana ihana ihana Joanna Lumley matkustaaa tuhansia kilometrejä löytääkseen Niilin lähteen ja näkee siinä sivussa kaikkea upeaa ja epätavallista, kuten kenkänokkalinnun ja pääsee istumaan savukylpyyn, jonka tarkoitus on saada hänen ihonsa tuoksumaan huumaavan hyvältä. Mutta ei se ole mikään hienostelumatka; ihana ihana ihana Joanna joutuu tekemään iltapesunsa inhottavassa yleisövessassa ja nukkumaan taivasalla laivan kannella muiden seassa.) Mutta nyt eksyin pahasti aiheesta, joka on siis Tukholma. Olin tällä kertaa matkassa ilman miestä ja tajusin, miten ihanaa on välillä saada olla puhumatta yhtään mitään kenellekään. Ystävätärkin oli estynyt tapaamasta minua, joten sain olla aivan omissa mietteissäni. Sonnustauduin pyjamaan jo ennen iltakahdeksaa ja tein oloni mukavaksi ja lueskelin kirjaa ja tuijottelin kuuta, joka valaisi aivan uskomattoman kirkkaasti (ja paistoi suoraan sänkyyni).

Aamulla söin meriaamiaisen, kuten aina, eli uskomattoman paljon kaikkea mahdollista: jyväsämpylöitä, joiden päälle laitoin salaattia, lohta, suolakurkkua, paprikaa ja tomaattia. Luonnonjogurttia, jonka päälle kauhoin marjoja, pähkinöitä, auringonkukansieniä ja leseitä. Vesimelonia ja verigreippiä. Kahvia ja mehua ja vettä.  Rakastan meriaamiaista ja hotelliaamiaisia. Pystyn syömään uskomattomia määriä (mikä ei ehkä ole paras mahdollinen ylpeilyn aihe) ja rakentamaan esteettisesti upeita konstellaatioita lautaselleni.  Sitten lähdin liikenteeseen. Ei koskaan typerässä jonossa muiden risteilijöiden kanssa veden viertä Gamla Staniin, vaan mäkeä ylös ja suoraan Södermalmin sykkeeseen. Sitten Stockholms Stadsmissionille kirjaostoksille (ennätyshyvä saalis: Mia Törnblomin ”Mera Självkänsla”, Susanna ja Martin Ehdinin ”HQ den mänskliga helhetssynen” ja vielä kyytipojaksi  Martina Haagin ”Martina-koden” ja Fay Weldonin ”En styvmors dagbok”, silkkaa onnea! Nämä kaikki yhteensä 80 kruunulla. Ja sitten vanhaan kaupunkiin nautiskelemaan ja leikkimään historiallisia päänsisäisiä leikkejä joissa kaikissa näyttelen itse mitä hienoimpia ja jännittävimpiä ja traagisimpia ja mullistavimpia rooleja. Ja sitten Strömbronia pitkin Kungsträdgårdeniin jossa sain katsella miten pienet tukholmalaiskoululaiset luistelivat innoissaan ja punaposkisina Kylie Minoguen musiikiin tahdissa. Siitä päättäväisesti NK:lle (jonka yleensä kierrän kaukaa, mutta nyt oli se lahjakortti törsättävä). Minä en ole mitenkään kotonani NK:lla, mutta jotain piti ostaa. Eikä mitä tahansa sukkia tai kalsareita, vaan jotain joka liittyisi jotenkin lahjan antajaan tai edustaisi jotain sellaista mitä hän ehkä olisi voinut antaa myös. Päädyin ihanaan, satumaisen kauniiseen muistikirjaan jossa on kullanvärinen selkämys, farkunsiniset vähän hohtavat kannet joihin on painettu kohokirjaimilla William Wordsworthin tekstiä, aion ottaa sen mukaani lauantain ”Iloa ja rauhaa” –päivään Paavalinkirkkoon, jossa on luvassa yhdessäoloa ja hiljentymistä taiteen ja kirjoittamisen ääressä. Eikö kuulostakin ihanalta? Ja minulla on sinne niin ihanat kirjoitusvälineet, ettei kellään (ei sillä että kyseessä olisi mikään kilpailu....). Toivottavasti kirjaan kertyvät ajatukset yltävät lähellekään sen ulkoisia ulottuvuuksia. Sitten ostin vielä ihania kirjesettejä, joiden kirjekuoret on vuorattu ylellisesti vihreällä ja pinkillä silkkipaperilla.

Kun kävelin vanhassa kaupungissa panin merkille  tiedotteen, jossa luki että ”Rakkaat ystävät. On kovin ikävää joutua joka aamu töihin tullessaan siivoamaan ensi töikseen koirienne jätöksiä. Jos olette unohtaneet ottaa kakkapussin mukaanne, löydätte niitä tuosta sähkökaapista” ja ajattelin, että tuohtuneinkin ruotsalainen on kiltimpi kuin minä parhaanakaan päivänäni ja silloin oli lounasaika ja katselin, miten kuppiloissa ruotsalaiset söivät terveellisiä lounaitaan ja rupattelivat rakentavasti ja ystävällisessä hengessä toistensa kanssa ja ajattelin, että on meissä kyllä eroa (mutta sitten kuulin kun mäyräkoiraa ulkoiluttava nainen raivostui kun vanha pappa meinasi kompastua hänen koiraansa ja kiljui papan perään että ”idiootti!” ja ajattelin että toisaalta ei kyllä niin kauheasti. )

 Sitten menin takaisin Södermalmille ja leikin tavanomaiset leikkini että asun siellä ja tein muodon vuoksi pikku ostoksia paikallisessa ruokakaupassa (Ramlösaa ja banaani) ja sitten ajattelin mennä hetkeksi istumaan kirkkoon (yritän aika usein käydä kirkossa ”hiljentymässä” ja yhtä usein yritykseni sabotoidaan, siinä on pakko piillä jotain syvää symboliikkaa). Menin Maria Magdalenan kirkkoon aikomuksenani tosiaan istua hetki hiljaisuudessa ja rauhassa, mutta avatessani oven meteli kuului kirkon alttarilta ulko-ovelle asti. Siellä oli meneillään jokin muskarin tapainen juttu ja alttaritasanteella istui vanhempia lapsineen (huomattava osuus oli nuoria isiä trendikkäissä vaatteissaan ja silmälaseissaan) laulamassa hämähämähäkkiä ja jotain leipurilaulua ja sellaista laulua, jossa kaikkien mukana olevien lasten nimet mainittiin vuorollaan ja ihasteltiin miten mukavaa on kun juuri hän on täällä tänään ja sitten laulua, joka kertoi maatilan eläimistä ja jossa matkittiin aina kyseisen eläimen ääntelyä. Ja aina välillä joku lapsista pääsi pakoon ja vanhempi ajoi häntä takaa pitkin kirkon käytäviä ja aina välillä jonkun vanhemman puhelin soi ja hän poistui piiristä rupatellakseen soittajan kanssa. Tämmöinen kirkkokokemus tällä kertaa. Ihan antoisa (oikeasti).

Kävin vielä syömässä (kanasalaattia) ja luin Södermalmsnyttiä, kaupunginosan ilmaislehteä. Siinä joku kuuluisa södermalmilaiskoomikko kuvasi kaupunginosaansa, että täällä on kaikki niin vaihtoehtoista, että siitä on jo tullut normi. Että jos Södermalmilla haluaa erottua joukosta, siihen riittää, että vetää ylleen puhtaan Ralph Lauren-paidan. Kungsholmenia on kuulemma huomattavasti vaikeampi stereotypisoida eikä siitä irtoa niin paljoa huumoria. Silti Kungsholmenkin on ihana. Ystävätär asuu siellä. Ja Annika Bengtzon (vaikka häntä ei olekaan oikeasti olemassa). Olin taas hytissä pyjamassani ennen iltakahdeksaa (paikallista aikaa) ja vietin illan kirjasaaliini kimpussa. Miestäkin ehti jo tulla kova ikävä ja oli ihanaa, kun hän käveli vastaan aamulla Iso Roballa matkallaan töihin (kuten olen aiemminkin jo sanonut, hän tuntuu tietävän aina vaistomaisesti missä olen). Mahtaakohan Tukholmassa  olla joku, joka tulee tänne päiväksi varta vasten leikkiäkseen vaikkapa punavuorelaista?

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Haaska kyntää merta



Olen lähdössä Tukholmaan.  Huvikseni. Laivalla. Teen sitä aika usein.  Ja joka kerta kun kiskon pientä vetolaukkuani kohti laivaa, poskeni punehtuvat aavistuksen ja pälyilen hermostuneesti oikealle ja vasemmalle. Pelkäänkö kenties tullimiehiä? No en tietenkään! Jos joku luulee Kindermunan muoviseen yllätyskoteloon pakattua ihmesuolaani joksikin laittomaksi aineeksi niin saa kyllä pitkän nenän. Tullimiehistä viis, Pentti Linkolaa minä pelkään! Kaikki alkoi siitä kun luin hänen esseekokoelmansa ”Voisiko elämä voittaa”. Siinä hän paheksuu nykyistä elämänmenoa riemastuttavia kielikuvia säästelemättä, mutta yksi niistä osui minuun ja jäi ihoni alle ja vaikka nyt ei olekaan kyse mistään loistoristeilystä Karibianmerellä, mieleeni tulee aina sama katkelma Pentin kirjasta. Muistan sen ulkoa. Se menee näin:

” Voiko olla sen arvottomampaa, roistomaisempaa tointa kuin nikkaroida turhuutta maailman merille, haaskata viimeisiä luonnonvaroja loistoristeilijöihin, joissa ihmiskunnan elähtäneimmät haaskat viskihuuruissaan kyntävät Karibianmerta ympäriinsä?” (Kursivointi minun.)

Ja jännitän koko matkan putkea pitkin laivaan, että jostain ilmestyy Pentti, tarttuu varpushaukkamaisella otteella minua niskasta ja taluttaa takaisin terminaaliin ja ulos asti ja alkaa läksyttää minua ja sanoo ehkä jotain sellaista kuin että jos rouva on pitkästynyt ja haluaa Tukholmaan huvittelemaan, rouva on hyvä ja ottaa (lähes käyttämättömän) polkupyöränsä ja ajelee Tukholmaansa pohjoisen kautta, itse asiassa se saattaisi tehdä oikein hyvää rouvalle sekä fyysisesti että psyykkisesti. Enkä voisi kiistää enkä rehellisyyden nimissä olla eri mieltä ja siksi toisekseen Pentti itse on tehnyt ulkomaanmatkansa pyörällä, ajellut huvikseen vaikka Ranskaan tai Unkariin. Mutta Tukholma on ihana! Ja minulla on käyttämätön lahjakortti NK:lle.... (EI, näistä Pentti ei ilahtuisi eikä leppyisi). Öh, Pentti....olen menossa tervehtimään sairasta ystävätärtäni....Hänellä on, tuota...nuha!

Pappadadudaa tänne äkkiä!

Kuuntelin tässä vähän Haloo Helsinkiä ja yhtäkkiä minulle selvisi mitä elämästäni puuttuu ja sekin miksi minusta on tullut näin paksu! Ulkoinen elämäni ei ole tasoissa sisäisen elämäni kanssa. Uskon, että meillä kaikilla on oma temperamentti ja myös oma roolimme ja tapamme olla tässä maailmassa. Minä olen etsijä ja kulkija enkä siitä muuksi muutu vaikka kuinka haaveilisin ryhtyväni viljelemään maata ja asettuvani aloilleni. Ja minä olen kyllä matkustanut runsain mitoin viime vuosina – sisäisesti! Opiskeluideni puitteissa olen matkannut aina syntymästä kuolemaani asti ja kaikki vaiheet siitä väliltä ja ylikin ja totta kai ulkoinen elämäni tuntuu siihen matkaan verrattuna paikallaan junnaamiselta ja energia on jumiutunut lanteilleni. Mutta nyt tiedän miten voin saada sisäisen itseni ulkoisesti kiinni ja saattaa tilanteeni tasoihin niin, että edes hetken verran elämäni heijastaa myös ulkoisesti sitä mitä se on sisäisesti. Kuten sanottua, kuuntelin Haloo Helsinkiä ja laulua ”Maailman toisella puolen” ja sydämessäni jysähti ja pääni päälle syttyi oivalluksen lamppu! Minun pitää lähteä reissuun! Eikä mihinkään all inclusive-hotelliin (vaikka kyllä sellainenkin loma kelpaisi, ei sen puoleen), mutta nyt kaipaan matkaa jossa mennään kauas, syödään sormin, vähät tavarat kulkevat repussa, matkaa taitetaan paljain jaloin tai Converseissa ja reisitaskuhousuissa tukka likaisena ja eksytään sen verran että ehditään säikähtää ja löydetään sitten taas kartalle niin että saadaan kokea se ihana tunne, mikä syntyy siitä kun tietää osaavansa ja pärjäävänsä ja voivansa luottaa itseensä.  Tätä matkaa saa tietenkin valmistella (sellaista se tuppaa olemaan meillä aikuisilla, nuoret ne vain sieppaavat rinkkansa ja painelevat matkoihinsa todella lyhyellä varoitusajalla), mutta SE ON TEHTÄVÄ ja se on tehtävä ennen kuin jatkan opiskelujani terapeutiksi. (Jää nähtäväksi mitä sen jälkeen on sitten tehtävä).

Tukholmanystävätär tekee samaa työtä omista lähtökohdistaan. Hän on tehnyt paljon työtä selkeyttääkseen elämäänsä, heittänyt pois tavaraa, perannut ihmissuhteitaan, kerännyt pesämunan, muuttanut maasta ja miettinyt kuka oikein on ja miten oikein haluaa elää ja nyt, yhtäkkiä hänkin on ottanut jättiharppauksen. Minulle oivalluksen toi Haloo Helsingin kappale, hänelle artikkeli Lantliv-lehdessä.  Hän näki kaupassa jonkun lehteä selailevan naisen olan yli kuvan harmaasta talosta. Hänenkin sydämessään jysähti ja hän osti lehden ja otti yhteyttä siihen kirjailijaan, jonka talo jutussa oli ja sai arkkitehdin nimen ja nyt hän on jo käynyt tapaamassa arkkitehtiäkin ja kuka tietää josko hän vielä rakennuttaa itselleen talon, joka heijastaa sitä sisäistä matkaa jonka hän on tehnyt. Hän tietää tarvitsevansa ympärilleen omat, uudet seinät, ei mitään vanhoja kunnostettavia torppia hänelle ja lähelleen merta ja jalkojensa alle kunnon puulankuista tehdyt lattiat.  On suuri läpimurto ja pitkän työn tulos, että meille on selvinnyt keitä me oikein olemme naisiamme ja kuka tietää vaikka me vielä joku ilta istuisimme viltteihin kääriytyneenä teemuki kädessä hänen talonsa terassilla ja minä kertoisin matkastani (tai matkastamme; mies saa mieluusti tulla mukaan mutta jos ei tule niin sitten ei; matkalle lähden joka tapauksessa) ja sitten me laulaisimme vaikka että pappadaduda pappapaduda dapaa...
Haloo Helsinki: Maailman toisella puolen: http://www.youtube.com/watch?v=jY_nfrJvnac&feature=related

torstai 2. helmikuuta 2012

Sulassa sovussa sisäisesti



Pääsin eilen hankeen, kuten sisäinen lapseni halusi! Sitä edelsi tietysti junamatka (jolloin jouduin jännittämään onnistuuko kiperä vaihto. Viimeksi ei onnistunut; tuloksena taksikyytiä 175 euron arvosta, onneksi VR:n piikkiin), ja kun se sitten onnistui (vaihtoyhteys suostui odottamaan ne 12 minuuttia jotka Helsingin juna oli myöhässä) oli vielä edessä matkan paras osuus: 6km kävelyä kahdenkymmenen asteen pakkasessa läpi uinuvan pikkukaupungin, jossa on joskus tullut oikein asuttuakin. Enkä pelleile enkä ole marttyyri, oikeasti se pitkä rauhallinen kävely on parasta. Jos ei olisi, ottaisin tietysti taksin. Isossa kaupungissa on omat hyvät puolensa. Menet minne vain (tanssimaan yökerhoon keskellä viikkoa, kävelet kaupungin halki ennen aamukuutta ehtiäksesi varhaiseen junaan, museoon keskellä päivää jne. voit aina lohduttautua ajatuksella, että ”No, enpä ole ainoa”, sillä aina löytyy joku joka tekee samaa. Pikkukaupungissa tunnet oikeasti olevasi ainoana liikkeellä, mutta nykyään, kun elämäni on pääsääntöisesti muualla, se ei haittaa, vaan tuntuu eksoottiselta.  Aika pysähtyy. 
Tehdessäni yksinäistä taivaltani katselen kaupunkia (sillä tämäkin ON kaupunki!) ikään kuin tuorein silmin. Mitä täältä voi ostaa? Eri kokoisia peilejä, keraamisia pieniä hevosia, kultakäätyjä (näyttävät samoilta kuin reilut 20 vuotta sitten samassa ikkunassa näkemäni, mutta saatan tietysti olla väärässä), ruumisarkun, ketjumyymälän muotivaatteita, urheilullisen pipon, joka maksaa 99 euroa, valokuvamukin ja huonekaluja. Mitä täällä voi tehdä? No, pikkupubissa näyttää olevan luvassa livejalkapalloa, ainokaisessa elokuvateatterissa näytetään Saapasjalkakissaa, lyhtypylväisiin kiinnitetyt kyltit lupaavat tuoda näytteille ”Matelijoita ja muita Kummajaisia”, mutta vasta viikon päästä ja sitten, yhtäkkiä vanhan puutalon ikkunoista kajastaa valoa ja yksinäinen koiranulkoiluttaja seisoo katselemassa haikeana sisälle taloon ja kun pääsen kohdalle, näen että sisällä käy aikamoinen kuhina ja ihmiset tanssivat hiki hatussa hymy huulilla ja pyörähtelevät ja hiovat kuvioitaan; työväentalolla on meneillään tanssikurssi! Ja se on näköjään huippusuosittu! 
Teen edelleen hiljaista taivaltani pakkasessa valkeiksi huurtuneiden puiden reunustamaa tietä ja aikuinen minussa pohdiskelee kaikkea tärkeää ja vakavaa, kuten sitä oliko sittenkin virhe hankkia yhteiseksi ystävänpäivälahjaksi Stockmannilta se Hello Kitty-ilmankostutin, vaikka se olikin 60% alennuksessa ja näin ollen hyvin edullinen, mutta se vie kuitenkin tilaa mutta taas toisaalta miehen nokka on ollut ärtynyt ja ruvella kuivasta sisäilmasta jo monta viikkoa ja jos kostuttimeen voi lorauttaa veden sekaan esimerkiksi erilaisia aromaattisia öljyjä, niin sen hankinta on ollut silkkaa neroutta, mutta sitä ei voi vielä tietää. Esteetikko minussa ihastelee kimmeltävää hankea ja kirkasta kuuta ja tähtiä ja tummansinistä, oikeastaan mustaa taivasta ja huuruavaa hengitystä ja kengänpohjien jättämiä täydellisiä kuvioita lumessa ja lapsi odottaa jo kieli pitkällä pääsevänsä kierimään lumeen ja sen jälkeen juomaan kuumaa kaakaota ja syömään hapankorppuja. Ja kun pääsen perille koululle, aikuinen hakee ensi töikseen päivän Hesarin, vie tavarat sisään, ottaa kännykän pois taskusta ja korun kaulasta, esteetikko katsoo peilistä, että pipo on hyvin ja sitten lapsi pääsee viimein hankeen! Ja se on ihanaa, ehdottomasti kaiken odottelun arvoista! Lapsi tekee ison enkelin (jonka esteetikkokin hyväksyy myöhemmin jälkeä tarkastellessaan mukisematta) ja tuntee lumen heikon, mutta selkeästi tunnistettavan tuoksun ja aikuinen ja esteetikko katselevat tähtitaivasta ja aikuinen tuskailee että mikä siinä on, ettei ikinä onnistu tunnistamaan tähtikuvioita (paitsi Otavan ja Orionin vyön) vaikka tuijottaa niitä vuodesta toiseen ja tuskailee, että mikä se nyt olikaan tuo punainen planeetta, Mars vai Venus ja toisaalta panee tyytyväisenä merkille miten hyvin hanki myötäilee kehoa, tukee oikein mukavasti alaselkää. Ja mieleen tulee se kohtaus elokuvasta Säädyllinen murhenäytelmä, jossa Kyllikki Forsellin esittämä Olavi Paavolaisen ("Arthur" siinä elokuvassa) seniili äiti lähtee yöllä yöpaitasillaan harhailemaan pakkaseen ja löytyy aamulla kuolleena hangesta ja se kohtaus on aina ahdistanut minua mutta nyt ei yhtäkkiä ahdistakaan (toisaalta; minulla on untuvakamppeet, olen hangessa omasta tahdostani, en ole kuollut enkä ainakaan vielä seniili). Ja sitten koko konkkaronkka menee sisälle, aikuinen ripustaa housut kuivumaan, lapsi saa kaakaonsa ja hapankorppunsa, aikuinen Hesarinsa ja A-studionsa ja esteetikko huutaa vielä väliin, että kynttilä pitää muistaa sytyttää ja hapankorppujen alle laittaa servietti. Ja aika pian kaikki väsähtävät ja menevät yhteistuumin ja sulassa sovussa nukkumaan. 

Aki Sirkesalo ja Lisa Nilsson: Mysteriet:http://www.youtube.com/watch?v=CcbiZRMSLYc

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Hanki kutsuu!


No nyt meillä on talvi puhtaimmillaan, lumisimmillaan ja kylmimmillään. Sydäntalvi. Mutta ei se mitään. Vaikka katselinkin tuossa hyvän aikaa vanhoja kuvia etupäässä kuvakansioista, jotka on nimetty tyyliin ”kevättä ja kukkia 2007”, ”kesä 2010” jne. ja muistelin miten mahtavaa on kun tulee se kevään ensi vihreys. Se joka oikein puhkeaa valtavalla energialla ja rynnii päälle ja maasta pönkeää esiin vaikka mitä varret tanassa, vahvoina ja elinvoimaisina pitkän talven jälkeen ja valoa on aamulla, päivällä, illalla ja yöllä ja värejä ja tuoksuja ja ääntä kun linnut rakentavat pesiään yötä myöten ja kimalaiset ovat aivan pyörryksissä kaikesta yhtäkkisestä tarjonnasta ja halutessaan voi kerätä vaikka joka päivä erilaisen mielikuvituksekkaan kukkakimpun ja on hyvillään siitä, että törsäsi niin paljon rahaa syksyllä sipuleihin ettei tarvitse säästellä jos tekee mieli tulppaani- tai narsissi- tai helmililjakimppuja. Ja koko mäki tuoksuu kieloille ja niin tuoksuu koko saunamökkikin, sillä kieloja pitää olla ja ne asetellaan aina mökillä iät ajat olleeseen heleänvihreään snapsilasiin... Ja sitten keitetään teetä ja siihen pannaan runsaasti hunajaa ja joskus jopa loraus kermaa! Minulla on kamalan kova ikävä mökille. Mutta toisin kuin voisi luulla, ei minua talvikaan haittaa. Juuri puhuttiin Tukholmanystävättären kanssa, että tässä iässä ei ole enää varaa ylenkatsoa mitään vuodenaikaa, mutta ei se pelkästään sitäkään ole. Talvi on ihan jees. Pakkanen on pukeutumiskysymys. Minulla on pitkä hupullinen untuvatakki ja karvavuoriset UGGini. Ja uusi tupsupipo sekä tumput. Ja kaulaliina joka on monta kymmentä senttiä pitempi kuin minä itse.  Talvella voi tehdä ison kattilallisen keittoa, hauduttaa kannullisen teetä, vetää jalkaansa uudet ihanat karvatöppöset (Indiskasta, -70%!). Mutta kieltämättä talvesta ei saa ihan kaikkea irti näin keskikaupungilla. Siksi olinkin niin innoissani nähdessäni maalaiskoulun pihan koskemattomat, muhkeat ja pehmeät hanget. Kouraisin vähän lunta lapaseeni ja siitä suuhuni. Söin muutaman kourallisen ja muistelin, että edelliskerrasta onkin jo aikaa. Aikuinen minussa sanoi, että saisin kohta kurkkuni kipeäksi, mutta en piitannut (eikä piitannut kurkkunikaan, terveitä ollaan kuin  mikäkin pukki edelleen). Mutta lumensyönti ei riittänyt. Halusin piehtaroimaan kinoksiin! Mutta sitten esteetikko minussa sanoi, että jos nyt menen ja piehtaroin hanget rullalle, en voi enää nauttia siitä uskomattoman seesteisestä näkymästä, jonka koskemattomana hohtava hanki tarjoaa. Esteetikko voitti. Seuraavana päivänä ajattelin, että NYT ja ilmoitin jo oppilaille, että älkää pelästykö jos näette minun makaavan lumihangessa, kyse ei ole sairauskohtauksesta, vaan siitä, että olen antanut periksi mielihalulleni, ja he sanoivat kuorossa, että selvä juttu, rouva....vai muistanko nyt väärin?! Itse asiassa he taisivat pikemminkin katsoa minua epäuskoinen ilme kasvoillaan ja joku taisi sanoa jotain sellaista että ”no morjens”, mutta vaikka olin jo antanut itselleni luvan ja pitänyt asiasta tämän pienimuotoisen tiedotustilaisuudenkin, sisäinen aikuiseni ehätti taas väliin ja sanoi, ettei kannata olla niin tyhmyri, että kieriskelee ensin lumessa vaatteensa läpimäriksi ja menee sitten istumaan bussiin kahdeksi tunniksi ja tällä kertaa aikuinen voitti. Mutta tänään menen koululle taas ja illalla, kun kukaan ei näe, aion kieriskellä mielin määrin ja sitten menen sisälle, vaihdan ylleni pyjaman, ripustan farkut patterille kuivumaan ja nautin ison kupillisen kaakaota. Good plan!

Van Morrison: Days like this: http://www.youtube.com/watch?v=HLF1CiTmTuo&feature=related

maanantai 23. tammikuuta 2012

Maksimaalisen onnen onkijat


No nyt se on tapahtunut. Nimittäin kiinalainen jäniksen vuosi vaihtunut lohikäärmeen vuodeksi. Hössötys ja paniikinlietsonta alkoivat jo silloin kun silmiini osui vahingossa se Tuula Kankaan juttu. Siivottu on, paljon vanhoja ”huonoja viboja” (tai peruuttamattoman tahraisia ja nuhjuisia) huokuvia vaatteita pantu pois, viimeiset työnnetty vielä eilen hätäisesti roskapussiin ja kiikutettu ulos. Uusia ostettu tilalle: ohuet, taivaansiniset farkut kevääksi, vihreät reisitaskuhousut, neljä t-paitaa, puuterinvärinen neule, tummansininen puuvillatunika, valkoinen kiinalaismallinen puuvillapaita, tupsupipo ja paksut sammalenväriset sukkahousut. Näillä mennään hienosti kevääseen. Kaikki alen loppurysäyksistä (toivottavasti se ei tuo huonoa karmaa?!).
Jääkaappiin ostettu ruokaa. Ikkunalaudalle ostettu viittä erilaista vihreää syötävää ruukkukasvia (basilikaa, vehnänorasta, lehtipersiljaa, salviaa ja sitruunamelissaa) ja laitettu ne harmaaseen pajukoriin tuoksumaan ja rehottamaan (tätä Tuula ei käskenyt tehdä, keksin itse, ajattelin saavamme hyvää bioenergiaa ja keväistä väriä). Lounaaseen sijoitettu kukkia. Mutta koska en kaipaa uutta romanssia, vaan romantiikkaa ja kukoistusta nykyiseen parisuhteeseen, valitsinkin kukkivan, mutta juurevan ruukkukukan kevytmielisten leikkokukkien sijaan (olenko nero vai supernero?) Ystäväpariskunta kiristetty ja painostettu yhdeksän appelsiinin vaihtoon. Tapaamme heidät kaupungilla ja menemme yhdessä appelsiiniostoksille Kampin K-markettiin ja sitten kerrosta ylemmäs Bruuveriin, jossa vaihdamme appelsiinipussimme toivottaen toisillemme mahtipontisesti onnea, kaikkinaista vaurautta, kukoistusta ja menestystä tulevalle vuodelle. (Hyvä olikin, ettemme ostaneet hedelmiä valmiiksi. Arvatkaa huviksenne paljonko yhdeksän appelsiinia painaa. Kolme kiloa! Ja niiden kanssa piti vielä mennä myöhemmin äänestämään. Mutta nyt kiirehdin asioiden edelle.) Ja sitten, juuri kun olimme siirtymässä onnen maksimoinnin viimeiseen vaiheeseen, jossa piti kirjoittaa lista toiveistaan ja tavoitteistaan tulevalle vuodelle, paikalle ilmestyi miehen sisko miehineen ja mikäs sen hauskempaa kuin lykätä heillekin kynä ja paperia käteen ja komentaa laatimaan listaa. Ja sitten me kaikki luimme listamme ääneen ja kierrätimme ne ympäri pöytää keräämässä siunaukselliset allekirjoitukset muilta ja suljimme listamme kuoreen. Mitäkö me toivoimme? No, mitä nyt kuusi aikuista ihmistä toivoo: esim. hakekuivuria, tuntuvaa painonpudotusta, kilttiä puolisoa, matkaa Grand Canyonille, rantalomaa, auringolaskuja ja pitkiä kävelyitä paljain jaloin lämpimässä rantahiekassa, paljon aikaa ystävien kanssa, kestävyyttä maksalle, 5000 kilometrin pyöräilysaalista, matkaa eteläiselle pallonpuoliskolle, terveyttä, lottovoittoa, velkojen saamista maksetuiksi, intoa ja tarmoa punttisalille, sopua ja rakkautta parisuhteeseen, vapautumista liioista tavaroista, vakituista työpaikkaa jne. jne.  Ja koska oli vaalipäivä, teimme vielä samaan syssyyn pienen veikkauksen vaalituloksesta. Jokainen laittoi euron likoon, sitten piti arvata kolmen ensimmäisen järjestys ja vielä (lopullisen paremmuuden selvillesaamiseksi) Niinistön äänien prosenttiosuus. Miehen onni alkoi samantien: hän voitti koko kuuden euron potin! Hyvää lohikäärmeen vuotta kaikille!

PS. Kuvassa on miehen siskon tyttärentytär valokuvaajaisänsä ikuistamana kotijärvensä jäällä. Kuva on luvan kanssa vohkittu edellisvuoden joulukortista.

Marz: Everybody had a hard year:http://www.youtube.com/watch?v=b4RWWxu-xb8

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Huuliherpeshuuhkaja ja Infernaalinen Pettäjä


Ah, miten rakastankaan kirjapiiriämme! Jokaista sen jäsentä yksilönä ja aivan erityisesti sitä maagista ja voimauttavaa ja luottamuksentäyteistä ilmapiiriä joka sitä ja meitä jäseniä  jokaisessa tapaamisessamme suojelee ja ympäröi. Siellä on hauskaa. Ja siellä on syvällistä. Ja mainitsinko jo, että siellä on HAUSKAA.  Ja kirjoistakin puhutaan. Tällä kertaa tosin vähemmän kuin yleensä, ehkä puimme kuolemaa niin paljon viimeksi, että Tina Lundanin Ensimmäinen kesä ei nostattanut suuria tunteita eikä tuntunut hirveän syvälle uponneen kehenkään. Mutta pitää ymmärtää, että tässä välissä on tapahtunut niin paljon. On ollut joulu ja Merete Mazzarellalta on tullut uusi kirja, jossa hän kertoo hurjasta rakastumisestaan suomenruotsalaiseen filosofiin ja siitä miten rakkaus mullisti hänen elämänsä kertakaikkiaan niin, että Huvilakadun asuntokin piti myydä.  Mutta emme me valinneet Mereteä seuraavaksi kirjaksi vaan kirjapiirin uusi jäsen sai ehdottaa ja hän ehdotti Karin Ehrnrootin kirjaa Vinoon varttunut tyttö tai jotain sinnepäin, ja se hyväksyttiin.
Mutta viis kirjoista (tällä kertaa) ja huomio naisiin. Ikähaitari kirjapiirissä on reilusta neljästäkymmenestä reiluun kuuteenkymmeneen ja voi mikä voima, vahvuus ja viisaus porukkaan mahtuukaan! Pääsemme Taka-Töölöön erään jäsenen kyydissä. Hän sukkuloi sujuvasti autollaan valtavien lumipenkkojen yli ja tietää kaikki kadut ja on niin ajan hermolla, että tietää senkin, että jossain on ratikka pudonnut kiskoilta jolloin hän olisi voinut koukata reittiä, jolla ei yleensä saa ajaa, mutta ei kehdannutkaan, sillä poliisi oli jo ehtinyt paikalle ohjaamaan liikennettä ja sitten hän  parkkeeraa suvereenisti ja pokkana suoraan kirjapiirikokoontumistaloa vastapäätä lumikinokseen. Päivänä jolloin huomattava osa pääkaupunkiseudun autoista seisoo parinkymmenen auton ketjukolarin ruuhkauttamalla Tuusulanväylällä ja jopa ydinkeskustan kadut ovat paksun, puuromaisen sohjon peitossa. Sitten hän kirjapiirin parisuhteisiin liittyvän keskustelun lomassa viittaa sivumennen ex-puolisoonsa ja  lapsensa isään ja mainitsee, että hänhän oli  ”aivan infernaalinen pettäjä”, joka saattoi käydä naisissa vaikka kauppareissulla, sillä aikaa kun lohi oli uunissa ja odotti kermaa jota mies oli lähetetty hakemaan. Minä tartun heti kepeästi kerrottuun anekdoottiin niin, että meinaan saada viinirypäleen väärään kurkkuun ja hirveä hra Infernaalinen Pettäjä alkaa välittömästi elää päässäni ja ilmoitan heti, että haluan mainita hänet blogissani, saanko? Ja hän sanoo silmät tuikkien, että ihan vapaasti, ”eipähän mene komea mies täysin hukkaan”. Siinä teille mallia irtipäästämisen ja eteenpäin menemisen  jalosta taidosta! Ei tippaakaan katkeruutta, opiksi on otettu ja löydetty uusi, lempeä ja rakastava puoliso ja Infernaalinen Pettäjä saa tehdä mitä lystää.
Sitten puhutaan kaikesta mahdollisesta, sielunkumppanuudesta ja Platonista ja kohtalosta ja kuolemanjälkeisestä elämästä ja Jumalasta ja sitten tulee puhe Hesarissa olleesta suru-uutisesta jossa kerrottiin Forumin katolla majailleen huuhkajan kuolleen herpekseen. Miehen sisko kertoo, että uutinen oli herättänyt suurta huomiota hänen kollegojensa keskuudessa ja eräs oli ihmetellyt kovaan ääneen, että miten se voi olla mahdollista? Että eihän huuhkajalla edes ole huulia? Ja toinen oli jatkanut, että se saattoi olla sukuelinherpes, mutta sitten piti miettiä, että onko sillä niitäkään ja että kylläpä onkin mystinen juttu. Ja sitten eräs kirjapiiriläisistäkin yhtyi tähän tahattomaan hulluuteen tiedustelemalla asiallisesti, että hekö kuitenkin onnistuivat saamaan huuhkajan kiinni, vaikka ei kai kuolleen linnun pyydystäminen ole läheskään niin haastavaa kuin elävän ja lentokykyisen ja minä olin tässä vaiheessa jo aivan avuttomassa tilassa ajatellessani huuliherpeshuuhkajaa ja Infernaalista Pettäjää ja vaikka kumpikaan tarinoista ei ole sinällään mitenkään mukava (huuhkajarukka, rauha sen sielulle. Ruumishan täytetään ja pannaan vitriiniin Luonnontieteelliseen minun ja kaltaisteni töllisteltäväksi, toivottavasti ymmärrän edes silloin olla repeämättä räkänauruun toisin kuin kirjapiirissä) kumpikin osoittaa, että huumoria ja naurua voi irrota vaikka mistä. Eilen miehen siskon mies kertoi vitsin. Se menee näin: "Haluan kuolla rauhallisesti, syvässä unessa kuten isoisäni. En kauhusta kirkuen, kuten ne jotka istuivat hänen kyydissään..."
Laura Bell Bundy: Giddy on up:http://www.youtube.com/watch?v=3xfFbB2CRo8&feature=list_related&playnext=1&list=AVGxdCwVVULXc0vCmjxIxetBNVCPU2Vqbf