Kesäisiä keskusteluja

Saunamökin ötökkäverho kahahtaa ja esiin työntyy  äidin käsi, jossa on Dominokeksipaketti (perhekokoa). Äiti jää ovensuuhun seisomaan ja kysyy: "Ollaanko me sinun mielestäsi isän kanssa vanhoja?" Lasken Isä Camillon kädestäni, nousen sieppaamaan keksit, vilkaisen vielä varmuuden vuoksi vitsaileeko hän, ja kun näyttää että ei välttämättä, vastaan että herranjestas, tehän huitelette kumpainenkin kahdeksissakymmenissä, ei kai se tuossa vaiheessa enää mikään mielipidekysymys ole. Ja lisään vielä pelkääväni, että kohta he eivät enää jaksa hoitaa minua!Vaikka toisaalta samaan aikaan isä tekee lähtöä kirkonkylälle, jossa järjestetään triathlonkisat (tai pikemminkin "riatloni", niin kuin täällä päin lausutaan). Koska keli on helteinen, olen vähän huolissani hänen jaksamisestaan ja kysyn että pitäisikö hänen ottaa varalta pullo energiajuomaa mukaansa, mihin hän katsoo tarpeelliseksi selvittää, että "Ei ei, en minä osallistu niihin kisoihin , vaan pelkästään niiden liikennejärjestelyihin." Sitten kerron isälle ja äidille jutun, jonka kuulin Mellunmäen ystäväpariskunnalta. Toinen heistä on kotoisin Kuhmosta, ja paikallisradiossa oli haastateltu jotain lähes satavuotiasta teräsmummoa, joka elelee edelleen yksin talossaan. Haastattelija oli kysynyt, että mitenkäs se elo sujuu, johon mummo oli sanonut, että voi kuule, kyllä nyt on ihanaa ja helppoa, kun hän sai nuorimmankin lapsensa vanhainkotiin... Raportoin "riatlonista" miehelle Helsinkiin, että minulla on aitiopaikka tässä saunamökin terassilla, mutta saan vastineeksi vain kuluneen ja rasistisen vitsin "Mikä on mustalaisten triathlon? Juosten uimahalliin ja pyörällä kotiin!"

Riatlonisteja

Olin tosiaan mökillä ja ihanaa oli taas, vaikka minua alkaa jo itseänikin naurattaa, että pitääkö nämä samat asiat tosiaankin ikuistaa joka ikinen kesä (ranta, 18-vuotias aamutakkini lojumassa kalliolla, itse terhoista kasvattamani tammet, omenat, pihasta poimitut mansikat vaaleanpunaisessa Mokomukissa jne. jne. jne). Uutuutena sentään ikuistin soman retiisisatoni.

Tässä ei suinkaan ole KOKO sato...

Kylvin niitä vanhaan emalivatiin ja menestys oli niin huikaiseva, että kylvin saman tien toisenkin vadillisen. Mies oli Helsingissä, mutta soitteli kyllä taajaan aloittaen aina heti aamusta selostamalla tuttuun tapaansa mitä unta oli nähnyt ("Aivan hirveetä, siinä unessa oli, tiedätkö,  KARHU! Mutta se oli vain jalkapallon kokoinen, joten minä ajattelin että tuskin se kovin vaarallinen on. Sillähän on niin pieni suukin...Mutta SITTEN...")

Oma mökki on tietysti kaikkein rakkain ja  ihanin, mutta kyllä muillakin on hienoja paikkoja. Miehen siskon edesmennyt appi on rakentanut perheelleen hirsimökin Sammattiin joskus 1950-luvulla ja siitä irtoaa edelleen runsaasti iloa suvun jäsenille.Innostuimme pyöräilemään sinne miehen kanssa, mikä näin jälkikäteen vähän hirvittääkin kun ajattelee niitä kaikkia mäkiä yhdistettynä suoraan ylhäältä (hatuttomaan) päähäni paahtavaan armottomaan aurinkoon ja hirmuhelteisiin. Onneksi meidät tultiin sovitusti hakemaan Saukkolasta autolla, joten säästyimme kaikkein hirveimmiltä mäiltä ja hiekkatieltä, ja tänään meidät autettiin samalla tyylillä alkuun niin että päivämatka lyheni armollisesti parillakymmenellä kilometrillä. Silti eilinen matka oli 72kilometriä ja tämänpäiväinenkin 53km. Se riittääkin minun osaltani tälle vuodelle (vaikka kangasruusuin koristellut pyörälaukkuni saivatkin osakseen runsaasti myönteistä huomiota).

Kyltti Sammatinmökin terassilla

Mieskin on viettänyt Sammatin mökillä runsaasti aikaa lapsuudessaan ja nuoruudessaan, ja pyöräillessämme hän muisteli, miten hänellä kerran pääsi Sammatissa itku! Hän oli ollut jotain yhden- kahdentoista ikäinen, oli ollut pimeä elokuinen ilta ja hän oli yhtäkkiä tajunnut, että jonain päivänä äiti kuolee! Ja isä! Ja kaikki! Ja siinä hän oli itkeä tihuuttanut tämän kauhean eksistentiaalisen oivalluksen vallassa ja isosisko oli yrittänyt lohduttaa (voi kuule, niin se vaan menee...), mutta sitten hänkin oli ajatellut asiaa tarkemmin ja yhtynyt pikkuveljensä itkuun ja siinä he olivat nyyhkineet yhdessä elokuisessa illassa kaiken katoavaisuutta. Kun myöhemmin olimme jo turvallisesti perillä ja istuskelimme laiturilla jalat vedessä, soitimme siskolle Ouluun ja kysyimme muistaako hän tätä, mutta ei kuulemma yhtään muistanut. Mies muisteli myös miten kiva oli nukahtaa tuvan yläpetiin, kun isosisko ja tämän mies ja kylässä olleet Tuula ja Steffi istuivat pöydän ääressä iltaa ja juttelivat ja lasit kilahtelivat ja yö tuntui jatkuvan loputtomiin ja jatkuikin! 

Lumpeita!

Nyt Sammatin mökillä oli miehen siskon poika vaimonsa ja kahden pikku tyttärensä kanssa. Juttelin pikkutyttöjen kanssa pitkään laiturilla lelukauppabisneksistä. Heitä kiinnosti kovasti, mihin ne rahat sieltä kassasta joutuvat. Selitin, ettei sinne oikeastaan tule niin kauheasti rahaa, kun niin moni maksaa nykyään kortilla, mutta että ne rahat, jotka sinne tulevat, viedään pankkiin. Tytöt olivat vähän pettyneitä, että enkö saakaan pitää niitä rahoja itse ja viedä niitä  kotiin, johon selitin, että saan minä osan niistä rahoista aina palkkapäivänä tilille ja että aika paljon menee myös siihen, kun ostamme liikkeeseen uusia leluja, mikä ihmetytti tyttöjä suuresti (Mitä?! OSTATTEKO te leluja!? Ettekö te teekään niitä ITSE?!). Tytöt värkkäsivät heille tuomistani pujoteltavista kukista sormuksia, vöitä, kaulaketjuja, rannerenkaan suvun uusimmalle tulokkaalle, kaksikuukautiselle vauvalle, ynnä muuta,  mutta halusivat  puhua vielä vähän rahasta, ja tiedustelivat, että jos ostan sieltä lelukaupasta heille tuliaisia, niin laitanko ITSE rahaa sinne kassaan. Sanoin että kyllä vain, mutta että vielä tavallisempaa on, että maksan pankkikortilla, jolloin ensin näppäilen summan koneeseen ja sitten kierrän pöydän toiselle puolelle syöttämään korttini ja sitten tulen taas takaisin kassan taakse. Heistä se oli aivan kertakaikkisen hassua. Sitten mies innostui hyppelemään laiturilta pikkutyttöjen kanssa kilpaa alustaen, että hän hyppää niin pitkälle, kuin ihmisen on ylipäätään mahdollista hypätä, joten tyttöjen ei pidä olla liian pettyneitä omiin tuloksiinsa... Minä ihmettelin kuka hullu käyttää laituria, kun tarjolla on juuri sopivasti syvenevä hiekkapohjakin, siirryin sinne ja viivyin järvessä hyvän tovin.

Matti Johannes Koivu: Vain elämää: https://www.youtube.com/watch?v=K99JhVZD1BA

Palloiluja

Tämä kesähän tuntuu pitkältä! Ehkä se johtuu siitä, että sain siihen alkuun ikään kuin kaksi kesäkuuta putkeen, kun sama alkukesän vihreys ja raikkaus koettiin ensin Espanjassa ja sitten vielä kotona. Tai sitten se johtuu noista pallokisoista, jotka luojan kiitos päättyvät tänään. Kysyin eilen aivan vilpittömästi, kun taas kerran asetuimme yötä vasten katsomaan ottelua miniatyyritelevisiomme eteen ystävien kanssa, että onkohan maailmassa YHTÄÄN ihmistä, joka kehtaisi olla sitä mieltä ettei ole vielä saanut jalkapallosta kyllikseen, vaan soisi kisojen yhä vain jatkuvan. Sellaisia löytyy kuulemma varmasti useampikin. Vaikea kyllä uskoa.

Olen ollut kaksi viikkoa aamusta iltaan lelukaupassa töissä, kuutena päivänä viikossa. Kerskun sillä kaikille. Se on niin aikuismaista ja vastuullista.  Pääni on huolten raskauttama. Sellaisten kuin  riittävätkö Petteri Kaniini-lusikat ensi viikoksi ja miten asiakkaat ottavat uudet hienot termosmukimme vastaan.

Ja mikä ihme se on mikä saa minut ja asiakkaat aivastelemaan pitkin päivää ja silmät vuotamaan ja tuntumaan paksuilta? Kukkiiko heinä? Fredalla? Mies on ollut yksinäinen. Hän pistäytyy lelukauppaan useamman kerran päivässä valittaen ettei ole kavereita! Illalla hän piinaa minua leikkimään kanssaan (=  katsomaan vanhoja urheiluklippejä you Tubelta, sanomattakin on selvää etten ole järin innostunut). Viimeksi hän kärtti minua katsomaan kanssaan Jukka Keskisalon 3000m:n aidat ("esteet", eivätkä "aidat" senkin tyhmeliini, mies ojentaa vaikka nehän ovat ihan se ja sama asia) Göteborgista vuodelta 2006 ja edes yhden Lasse Virenin juoksun. En suostunut.  Lopulta mies otti Maisa-kukkaronsa ja sanoi, että saat nämä rahat, jos katsot! Tungin rahat (16euroa!!) nopeasti säästöpossuuni ennen kuin hän ehtisi tulla katumapäälle, ja katsoin koko kymmenen minuutin juoksun, jonka lopussa kumpikin kyynelehdimme vuolaasti ja yhden Virenin, ja vielä kaupanpäälle Heli Rantasen heiton Atlantassa. Aamuisin olen käynyt ulkona ja nauttinut kesästä ja merestä. Joskus kun on oikein todella ihanaa ja kaunista, meri liplattaa tai kohisee kevyesti, aurinko paistaa, ruusupensaat tuoksuvat, lämpötila on ideaali, hanhet eivät sähise eivätkä yritä nokkia sääriäni, vaan tyytyvät vain näyttämään kieltä kävellessäni ohi, minulle tulee sellainen olo, että nyt en kestä, olen aivan kateellinen tällaisesta ihanuudesta. Itselleni! 

Hietsun rantakin on monesti vasta lanattu, ihan kuin vain minua varten, ja ani harvoin siellä ketään muuta siihen aikaan onkaan. Nyt siellä on kyllä alkanut kokoontua joku aloittelijoiden kuntopiiri tai juoksukoulu tai vastaava. Mitenkä  niin muka "aloittelijoiden"? No: paksuihin collegehousuihin ja virttyneisiin puuvillaisiin t-paitoihin sonnustautuneet osallistujat pyörittelevät olkapäitään vähän sinne päin ja venyttelevät etureisiään hätäisin nykivin liikkein tasapaino horjuen ja heidän päänsä pyörivät kun he katselevat mitä muuta rannalla mahdollisesti olisi tarjolla edessä seisovan nuoren, viimeisen päälle treenatun pojan komentelun lisäksi. Heti kun he alkavat mieltää itsensä oikeiksi kuntoilijoiksi, he painelevat epäilemättä ostamaan kevyet tekniset paidat ja housut. Ja sitten he kuuntelevat keskittyneesti treenattua komentelijapoikaa kuin tämä olisi suurempikin guru. Nimimerkillä "kokemusta on".

Lauantaisin, kun suljen aikaisemmin, luvassa on heti ollut huvitusta. Viime viikolla meidät oli kutsuttu kylään Mellunmäkeen. Mainitsin Lappihaaveestani isäntäparille. (Sinne elä mene! Siellä ei ole kuule  YHTÄÄN MITTÄÄN!). He kertoivat miten menevät taas jouluna kolmeksi viikoksi Thaimaahan syömään ja lämmittelemään ja katsomaan paikkaa josta nipin napin selvisivät hengissä kymmenen vuoden takaisesta tsunamista, jolloin olivat neuvoneet Sauli Niinistöäkin, että nyt kuule, Sauli, kannattaa varmaan painella tuohon päinvastaiseen suuntaan. Aika lujaa. Kysyin varovasti, että eikö siellä Thaimaassa ole, tuota, joiltain osin, vähän ällöttävääkin...(Voi kuule, näkisitpä niitä tollukoita siellä! Hikisiä möhömahoja! Hyvä että ossaavat kengät laittaa oikeisiin jalakoihin, ja siellä ne, kuule, painelevat kaunis nuori tyttö käsipuolessa, voi herranjestas sentään miten YÖKÖTTÄVVÄÄ!).

Eilen lähdimme toisen ystäväpariskunnan kanssa työpäiväni jälkeen Lintsille jokakesäiseen mittelöön, "Tähtipallojen" heittelyyn. Tänä vuonna palkinnot olisivat olleet hienot: Asterix-pehmohahmoja! Yleensä joku meistä on yltänyt siihen pienimpään palkintoon, mutta tänä vuonna ei kirveelläkään! Lisäksi otimme toisistamme mittaa "Derby".-kisassa (lisää pallojen vieritystä, palkintona parhaalle pinkki pieni sammakko, sen sai ystäväpariskunnan nainen, joka muutenkin kääri joka kisasta parhaat pisteet). Haluan revanssin! Näppini olivat aivan tahmeat hattarasta!

Taivaalle nousi tummia pilviä, pääsin kokeilemaan uuden Olympukseni uutuusvaihtoehtoa "Dramatic",jolla olin jo aamulla ottanut pahaenteisen näköisiä kuvia, joissa kesäinen Fredrikinkatu näytti siltä kuin yllämme leijuisi jokin suurempikin uhka kuin se, että jousipyssyt tai Lotan possut loppuvat.

Ulkona tällaista...

Sisällä tällaista...

Kävelimme kahvila Pirittaan, jossa me naiset joimme hienot mojitot ja miehet tylsät oluet ja sieltä pikkuhiljaa keskustan halki meille Punavuoreen katsomaan sitä Hollanti-Brasilia pallo-ottelua gin tonicin ja viinin voimalla. Nukahdin jo ennen puoliaikaa.

Jukka Keskisalon juoksu Göterborgissa: https://www.youtube.com/watch?v=c4mIjiU6hac

A Camp: I can buy you: https://www.youtube.com/watch?v=vTyDzI7eyuc

Pudotusuhan alla

Tiedän, että viime kerrasta on jo tovi. Sallinette pienen puolustuspuheen tähän alkuun.

Ensinnäkin, en ole voinut todentaa olemisiani ja menemisiäni tuttuun tapaan kuvin, sillä kuten kerroinkin, vanha liila Olympukseni meni rikki eikä uusi pinkki Olympukseni ole vieläkään saapunut, vaikka tilasin sen jo kesäkuun alussa (järkkäriä ei lasketa – liian painava, eikä kännykän kameraa – liian valjuja kuvia). Minähän kernaasti soisin asioiden hoituvan ilman että niitä tarvitsee erikseen varta vasten ryhtyä hoitamaan, ja siksi odottelin tähän asti ennen kuin aloin kysellä kamerani perään. Kuulemma postin kömmähdys, olivat unohtaneet ilmoittaa minulle, että paketti on haettavissa ja kun en hakenut, lähettivät sen lopulta takaisin liikkeeseen. Nyt se on taas matkalla tänne päin. Mutta osittain oma vikani, mitäs menin vastoin parempaa tietoani tilailemaan tavaraa postitse Merkuriuksen perääntymisvaiheen aikana!

Lisäharmia aiheuttavat, kuten niin usein, tietokoneet. Kyllästyin tähän vanhaan, virusten syövyttämään ja kovakouraisen käsittelyn runtelemaan, tulikuumana hehkuvaan ja omia aikojaan sammuvaan rakkineeseen ja hankin impulssiostoksena uuden sillä välin kun mies oli jokakesäisellä "poikien retkellään" Tallinnassa. Mutta  uusi kone kauhistuttaa minua! Menen ihan lukkoon kun pitäisi tehdä sillä jotain. Se on niin erilainen. Ja nopea. Ja arvaamaton. Ja turhan kärkäs ehdottelemaan oma-aloitteisesti kaikenlaista kummallista. Ahdistavaa! Nytkin kirjoitan tällä vanhalla, tämän ääriään myöten kuormitetussa muistissa ovat talletettuina vaelluskuvani, joilla ajattelin koristella tekstini ja you tube suosikkilistani ja kaikki tärkeä, jota en kuitenkaan halua siirtää uuden koneen rasitukseksi, pelkään, että se saa tästä koneesta jonkun tartunnan... 

Traktorin rekisterikilpi

Kolmanneksi, ei tässä nyt niin hirveästi ole ollut aikaakaan kirjoitella, kun on joka aamu pitänyt kerätä vaelluksenjälkeisen pakkomielteensä ajamana 10 000 askelta askelmittariin, mikä minun töpöaskelillani tarkoittaa puolentoista tunnin tepastelua. Vähän alle, jos juoksee myös. Turha luullakaan, että sen saisi kasaan käyskentelemällä mökin tiluksilla. Ei vaikka omasta mielestään olisi hyvinkin aktiivinen ja kuskaisi monta kottikärryllistä rikkaruohoja kompostiin. Sitä ei saa kasaan, vaikka kävelisi kahden kilometrin matkan kirkonkylän K-markettiin ja takaisinkin. Niin tiukassa on kymmenentuhatta askelta! Joten kun aamulla herään, kirjoitan aamusivuni (kolme A4-sivua tajunnanvirtaa), juon kahvin, lähden ulos puoleksitoista tunniksi, menen suihkuun, syön aamupalan ja puen, onkin jo korkea aika lähteä avaamaan lelukauppa eikä siinä mitään blogeja enää ehdi kirjoitella. Ja iltaisin minusta ei yleensä ole mihinkään. Nyt takaraivossani alkoi kyllä ikävästi kaikua se vanhan kansan sanonta ” Kyllä sika syitä löytää – maa roudassa, kärsä kipeä...”, joten nyt stoppi selityksille!

Olimme viime viikonloppuna mökillä ensimmäistä kertaa sitten huhtikuun. Puutarha oli lievästi sanottuna rempallaan. Mutta eipä hätää, revin raivoisasti muutaman kottikärryllisen verran enimpiä heiniä ja voikukkia ja koiranputkia keskeisimmiltä kukkapenkeiltä ja istutin yhtä sun toista valmiiksi kukkivaa kasvia ensiavuksi, muun muassa upeita oranssina hehkuvia olkikukkia. En ole niin ylpeä puutarhuri ettenkö  turvautuisi hanakasti kepulikonsteihin,  jos omat esikasvatukset ja kylvöt ovat jääneet väliin tai menneet pieleen. Ja äsken töistä tullessa ostin alakerran kukkakauppa Andantesta varrellisen purppuraisen verenpisaran, jonka aion seuraavalla mökkireissulla iskeä keskelle kukkapenkkiä. Kurkkasin tänään ennakolta Lidlin sähköistä tarjouslehteä, ja huomisesta alkaen siellä on hintarysähdystarjouksessa laventeliruukkuja! Kolmen ruukun kassi 4,99. Siunattu Lidl! Menen heti aamusta hakemaan kaksi kassia. Vähintään. 

Los Röttelös

Viime aikoina olen mässäillyt nautiskellen myös viihdekirjallisuudella. Ensin luin Liza Marklundin ”Ajojahdin”. Liikaa kidutuskuvauksia ja liian vähän kaupunkikuvausta minun makuuni, lisäksi Annikan ex-mies Thomaksesta on sukeutunut ikävä, katkeroitunut sekopää. Sitten luin Marianne Cederwallin toisen romaanin ”Tästä talvesta tulee musta”, jonka seurauksena innostuin taas Lapista ja muistelin, että Martina Haagkin kirjoitti sen pohjoiseen sijoittuvan romaaninsa ja kun googletin (on se minulla hyllyssäkin, mutta en viitsinyt vaivautua kahta metriä ylös koneelta jossa olin jo valmiina etsiskelemässä halpoja lentoja Kirkkoniemeen tai jonnekin, edes Rovaniemelle tai Kiirunaan), sain selville että siitä on tekeillä elokuva! Jonka pääosissa ovat Martina itse ja Ola Rapace! Joka esittää poromiestä! Mökillä luin vielä hyvän brittidekkarin ”Kylmää valoa”, jossa juotiin alvariinsa teetä,  ja maaseutuelämän innoittamana sikäläiseltä kirpputorilta ostamani Marja-Leena Lempisen kirjan ”Näköalapaikka maalla”, jossa hän esittää ajatuksiaan nykyelämästä ja ihmisen onnellisuudesta/onnettomuudesta ja luonnosta samaan tyyliin kuin Pentti Linkola ja Kaarina Davis, joiden kirjojen viereen minä aionkin Marja-Leenan hyllyyni sijoittaa.

Fiini kaupunki - Pamplona

Tjaah, mitäs muuta? Ai niin tuo otsikko. Innostuin mökillä grillaamaan. Ei olisi pitänyt. Kolistin pussin pohjalta viimeiset grillihiilet hontelon grillimme mahaan. Etsiskelin turhaan sytytysnestettä. Vaivauduin jopa kellariin, mistä  muistona päässäni on edelleen kuhmu. Tungin hiilten sekaan vähän munakennosta repimiäni suikaleita ynnä paperitolloja ynnä tikkuja ja lastuja liiterin lattialta ja ajattelin (aivan oikein!), että eiköhän se näillä syty. Loimotus ei ottanut laantuakseen, joten laitoin vain ritilän paikoilleen ja makkarat siihen. Kohta ne jo houkuttelivatkin miehen katkullaan esiin saunamökistä. Makkarat paahtuivat hetkessä yönmustiksi ja rapeiksi. Seuraavaksi vuorossa olivat lihat. Ne taas eivät ottaneet kypsyäkseen ollenkaan, kuten ei myöskään pannukakku, jonka olin pannut uuniin paistumaan jälkiruuaksi, kun olin unohtanut ettei siitä rakkineesta ole ollut mihinkään enää vuosikausiin. Pannukakku oli hiiltynyt pohjasta pikimustaksi kun sen pinta vielä aaltoili nestemäisenä. Mies keräsi pannukakun pintakerroksen paistinpannuun, ja paistoi sen siinä kypsäksi. Tulos muistutti vähän palanutta munakokkelia. Mies katseli mustia makkaroita, harmaita pihvejä ja möykkyisenä tutisevaa "pannukakkua" ja  kysyi, että jos tämä olisi nyt sellainen telkkarin kokkiohjelma, niin pelottaisiko sinua, että saattaisit joutua pudotusuhan alle? Hah hah. Grillaus on kyllä vihoviimeistä ja täysin yliarvostettua puuhaa.

Los Röttelös

Fiini kaupunki - Leon

Vaellus värittää edelleen elämäämme ja muistelemme yhä miltei päivittäin eri juttuja ja paikkoja. Vuoristokylien siunattuja baareja, joissa oli aina valtava takkatuli loimottamassa ja lämmittämässä ja televisio kovalla. Fiinejä kaupunkeja ja pikku kyliä, joille annoimme yleisnimityksen ”Los Röttelös”, kun emme millään jaksaneet tarkastaa, saatika muistaa niiden oikeita nimiä. 

Fiini kaupunki - Burgos

Kummallakin on vähän haikea olo siitä, että vaellus on takanapäin. Mies kysyi, että mitä tekisit toisin, jos saisit muuttaa jotain, mutta en minä oikein osannut muuta vastata kuin että kävelisin lujempaa ja pitempään. Ja sekin oli olevinaan vitsi.

Los Röttelös

Sonia Choquette on kirjoittanut omasta, viime vuoden toukokuussa tekemästään vaelluksesta kirjan ”Walking home” joka ilmestyy syyskuussa. Odotan kovasti, jännä lukea hänen kokemuksistaan kun omatkin ovat vielä näin tuoreessa muistissa. Ja se Martin Sheenin "The Way" täytyy hankkia kanssa.

Juice ja Mikko: Mä lähden maalle: https://www.youtube.com/watch?v=Q0O5YTr4ZXc