Matkakuumetta tai mitä lie

Pieni päivitys ennen lähtöä. Toki tiesimme odottaa seikkailua, mutta jännitys alkoikin jo kotona kun kumpikin kehitti itselleen keuhkoputkentulehduksen juuri lähdön kynnyksellä. Järkyttyneinä käperryimme peurahuoneen kapeaan sänkyyn peiton alle ja katsoimme puhelimestani viimeisimmän jakson sarjasta "Hubotit - melkein ihmisiä". Sitten mies alkoi hikoilla niin vuolaasti, että vetäydyin inhon vallassa toiseen sänkyyn. Tuhisemme, ähkimme ja haukahtelemme kuin kaksi vanhaa kiinanpalatsikoiraa. Kuumetta ei onneksi ole.  "Ei tuohon mitkään antibiootit auta, yskimistä saattaa kestää parikin viikkoa - hengittäkää höyryä.", meitä opastettiin apteekissa, mutta ostin silti ärsytystä hillitsevää yskänlääkettä. Lisäksi kauhomme lusikalla suuhumme toissavuotista kuusenkerkkäsiirappia ja hengitämme höyryä.

Tämmöinen pistää nöyräksi. Toisaalta liika hermoilu karsiutuu ja on aika vahvasti hetkessä, kun huomio ja tulevaisuuden suunnittelu ulottuvat vain seuraavaan nielaisuun, se kun tekee kipeää. No, menemme silti. Ja on meillä jo alustavia, aiemmin lukkoon lyötyjä suunnitelmia ja jos kaikki menee niin kuin pitäisi, seuraavaa on luvassa: tänään ei tarvitse kuin istua koneessa ja sitten bussissa tai taksissa matka Montparnasselle Hotelli Celticiin. Aikaisin nukkumaan ja seuraavana aamuna viiden minuutin kävely Montparnassen rautatieasemalle ja sitten istuskelua junassa viitisen tuntia Bayonneen, jossa parin tunnin odotus, jolloin voimme vaikka käydä syömässä ja siitä sitten paikallisjunalla St. Jean Pied de Portiin jossa pyhiinvaellustoimiston ja yöpymispaikan etsintä, mutta ei muuta. SITTEN mitataan kunto. Jos olemme vielä kipeitä, jäämme suosiolla pariksi yöksi St. Jeaniin lomailemaan. TAI kävelemme pienen siivun, kuutisen kilometriä seuraavaan yöpymispaikkaan, jolloin Pyreneiden ylitys on vastaavan matkan lyhyempi. Mutta katsotaan nyt.  Bussia en halua käyttää ensimmäisellä etapilla, koska haluan kävellä vuorten ja Ranskan ja Espanjan välisen rajan yli. Kai tälläkin joku tarkoitus on? Rinkat on hyvin taiten pakattu, olen tyytyväinen, jahka mies pääsee vällyistä, hän saa punnita ne. Toinen pannaan ruumaan, siellä on kaikki epäilyttävä niinkuin vaikka pieni puukko, joka tanassa ei toki sovi astella koneeseen, ja kaikki nestemäiset jutut, jotka ovat yskänlääkkeitä ja muita rohtoja. 

Hyvällä tuulella tässä kuitenkin ollaan. iPod on ladattu ääriään myöden täyteen, ja edessä on 32 retkipäivää!

Gipsy Kings: Montana: https://www.youtube.com/watch?v=HsKU3QYq0As

Jalkavammoja, hippimummoja ja viininäätiä

Nyt kaduttaa. Löysin netistä oikein listan Santiago de Compostelan vaellusta käsitteleviä blogeja ja istuin silmät pystyssä niitä lukemassa pitkälle pikkutunneille! Olin pirteä, koska lelukauppapomo oli syöttänyt meille pitkän kaavan mukaan herkkuja Farougessa ja paistetun halloumin, valkosipulihärän ja suklaavaniljajälkiruuan ohessa nautin vielä viiniä ja makeaa libanonilaista kardemummakahvia.  Mutta niihin blogeihin. Löysin uskomattomia kuvauksia erilaisista mätää ja verta vuotavista puhjenneista rakoista, turvonneista polvista,  sinipunaisiksi tulehtuneista päkiöistä, kramppaavista pohkeista, korvalehdistä, jotka olivat niin pahasti palaneet, että nahka irtoili riekaleina ja punaisiksi ja kipeiksi palaneista huulista. En olisi halunnut tietää ihan niin paljoa. Muutenkin se aurinkoasia ihmetyttää. Ei meistä kumpikaan ole mitenkään herkkä palamaan, mutta kun siitä aurinkovoiteesta on niin toitotettu, olen varannut meille yhden pienen tuubin +30 suojakertoimella. Jo sitä valitessani tuhahtelin halveksivasti tarjolla oleville puteleille ja ajattelin että no tuon läpi nyt ei sitten pääse mikään ja että on tämä maailma mennyt kummalliseksi, minun nuoruudessani jos halusi olla ylivarovainen, auringonotto aloitettiin jollain suojakerroin kutosella. Mutta se yksikin bloggaaja oli palanut +50 suojakertoimesta huolimatta. Miten voi muka olla?!

Mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin. Apteekki löytyy kuulemma suunnilleen joka kylästä eikä kukaan nipota minkään reseptien perään, vaan Burana 600 saa vaikka millä mitalla, ja Voltarenia, joka meillä on reseptivapaata ainoastaan kipugeelinä, saa niin ikään halutessaan tabletteina, jos sillä nyt mitään merkitystä on. Ja ”Turhan Tallaajien” blogista luin heidän kohtaamistaan inspiroivista hahmoista, joista yksi oli reilu kuusikymppinen ”Hippimummo”, joka askelsi päivästä toiseen kelistä piittaamatta sandaaleissa, ilman sukkia, ja jos mutaa oli yli pohkeen, hän vain rullasi froteehousunsa ylös polviin ja sitoi ne kumilenkeillä.  Ja joka iltapäivä hän porhalsi Turhan Tallaajien ohi hyväntuulisena pikkuruinen reppu selässä keikkuen, muovikassissa patonki ja viinipullo.  Itsensä Turhan Tallaajat nimesivät ”Viininäädiksi”, kun olivat kärkkäästi täyttämässä pullojaan paikallisilla etiketittömillä tynnyriviineillä. He (kuten moni muukin) myös sanoivat, ettei reissussa ainakaan laihtumaan pääse, siitä pitävät tarjottavat paneroidut ja sokeroidut matkan antimet huolen.

Eilen osuin Kanuunassa pöytään, jonka tarjontaa tutkiessani sisälläni läikähti lämmin tunne: minä pidän tuosta ihmisestä! Mitään ihmistä ei tietysti ollut mailla eikä halmeilla, mutta kun rekissä olivat sulassa sovussa Hello Kittyt ja Jack Wolfskinit, ei voinut välttyä ajatukselta, että tässä on tavaroitaan tuonut myyntiin hengenheimolainen. Ostin miehelle kaksi Jack Wolfskinin paitaa; lyhythihaisen oranssiruudullisen teknisen  kauluspaidan, jossa on takana tuuletusvyöhykkeet ja kaikki, ja pitkähihaisen harmaaruudullisen, jossa on samat hienot ominaisuudet. Niin ja katkolahjehousut! Että kävikin tuuri! Enää pitää opetella kieli. Blogeista kävi ilmi että ei siellä tosiaan englannilla pärjää, olen minä sen saman lukenut jo kymmeneen kertaan matkakirjoistakin, mutta olen tuudittautunut ajatukseen, että puhutaan sitten italiaa, mikä  ei ole täysin pösilö, mutta kuitenkin jokseenkin kaukaa haettu ajatus, vähän kuin että menen Norjaan ja puhun siellä ruotsia). Toisaalta onhan tässä vielä neljä päivää aikaa. Takana on se suggestopedinen viikonloppu, josta muistan vielä miten sanotaan oikealla ja vasemmalle ja eteen ja taakse ja nyt ostin Shakiran ”Grandes Exitos”- cd:n 50 sentillä. Kuuntelen sen muutamaan otteeseen, opettelen pari kertosäettä ulkoa ja eiköhän sitä sitten aleta olla valmiita reissuun!

 Gianluca Grignani: Cammina nel sole: http://www.youtube.com/watch?v=DkSMOJ1TMTg

Leväperäisyyden parempi puoli

Kävin siellä Itiksessä (siitä reissusta saisi irti vaikka mitä, mutta en nyt ryhdy sellaiseen ) ja sain Prismasta ne himoitsemani monitaskuiset kaksoisjuomavyöt molemmille. Kysyin mieheltä onko tärkeää tietää heti kumpi on kumman johon hän,  että totta hitossa, joten nyt ne täytyy pikapuoliin merkitä jotenkin. Alkajaisiksi sujautin jo yhteen toisen juomavyön  taskuista pikku putkilon ”Himalayan Multipurpose Creamia” (minun!) ja toisen taskuun varakengännauhat (miehen). Sitten asetuin makuulle haaveilemaan vaelluksesta

ja ihastelemaan vyölaukun mahdollisuuksia ja mies pisti päänsä sisään ovesta ja sanoi, että voi että sä olet sitten lapsellinen, nukut uuden vyölaukun kanssa! Mutta ei minun siitä pitänyt puhua, vaan ihonhoidosta.

Olen ollut törkeän leväperäinen ihonhoidon suhteen talven aikana, oikeastaan en ole hoitanut sitä juuri mitenkään, ja sen näköinen se onkin. Harmaa ja kuivuuttaan pölisevä. Tai oli. Jotenkin havahduin siihen, että tulen altistumaan paljolle tuulelle ja auringolle ja mahdollisesti sateellekin, joten haluan ihoni olevan hyvässä kunnossa kestääkseen sen kaiken, ja kaunistuakseen ja vahvistuakseen (jotkut kutsuvat tätä ahavoitumiseksi) pohjan on parempi olla tasainen ja silkoinen kuin koppurainen ja hilseilevä. Ryhdyin kuorimaan ihoani ja rasvaamaan sitä hyvin avokätisesti aamuin illoin. Hankin varta vasten kuorintavoidettakin, mutta eihän niistä ikinä mihinkään ole ja harmittaa oikein,  että tulin törsänneeksi moiseen, kun parhaan tuloksen saa ehdottomasti sekoittamalla hienoa merisuolaa oliiviöljyyn ja hieromalla sitä iholleen ennen suihkua. Kasvoillekin voi, jos ei iho ole kovin ohut ja herkkä. Ihoni on muuttunut kahdessa päivässä silkinsileäksi ja kimmoisaksi ja koska muutos on niin dramaattinen, osaan todella iloita ja nauttia siitä toisin kuin jos olisin uurastanut ihon sileyden ja kimmoisuuden puolesta koko pitkän talven, jolloin olisin katkera moisen ylläpidon vaatimasta ajasta, enkä uhraisi asialle ajatustakaan, tai korkeintaan sellaisen kapeakatseisen ”ihoni on silkinsileä – kuinkas muuten”-tyyppisen löysähkön huomion vailla todellista iloa asioiden hienosta tolasta. Nautin muutoksista.  Minusta on mukavaa, että asiat virtaavat (minkä jokainen astrologista karttaani vilkaissut tietää varsin hyvin). Välillä vaikkapa rahaa ja painoa on enemmän, välillä vähemmän, välillä röhnöttää löhötuolissa tv-addiktion rappeuttamana, välillä painaa ympäriinsä kuin tuulispää. Se on vain  luonnollista ja molemmilla asianlaidoilla on omat, miellyttävät puolensa.

Mutta nyt menen toisen uuden rituaalini pariin; levittämään jalkapohjiini kauhean hajuista, mutta tehokasta töhnää, Elizabeth Ardenin klassikkovoidetta ”Eight Hour Creamia”, joka kuulemma kehitettiin aikoinaan madamen hevosten hoitoon. Tällä rituaalilla ikään kuin lepyttelen jalkojani jo etukäteen ja vakuuttelen niille, että kyllä te jaksatte, siinä missä  Elizabeth Ardenin hevosetkin!

Bruce Springsteen: Long Walk Home: http://www.youtube.com/watch?v=b0lou6ZYB_I

Valoa, valoa!

Pääsiäinen on, on ja on! Tuntuu ainakin omalta osaltani jatkuvan loputtomiin, tässä on sen verran monta lomapäivää. Alkoi torstaina ja jatkuu vielä huomisen (jolloin aion ajaa metrolla eksoottiseen Itäkeskukseen retkelle ja juomavyöjahtiin). En suinkaan valita, mutta en silti ihmettele jos tällainen pyhärupeama nostattaa esiin angstia esimerkiksi yksineläjillä. Tai kenellä vain.

Kelikin on mitä parhain. Eeva Kilpi kirjoitti Naisen päiväkirjassa jotain sellaista, että suomalainen ei pysty ottamaan kevään ensimmäisiä lämpimiä vastaan kovin tyylikkäästi (ei hän näin sanonut, mutta kylläkin tämän):ihminen sekoaa liiasta lämmöstä ja valosta pitkän pimeyden jälkeen. Minuakin tuo ties monennettako päivää jatkuva pilvetön korkea ja kirkas taivas on ruvennut jollakin tapaa ahdistamaan. Tuntuu kuin pitäisi olla pihalla koko ajan, mutta sitten kun sinne menee ja kuljeskelee pitkin Kaivarin rantaa samassa letkassa satojen  perheiden ja pariskuntien seassa (joista monesta tulee sellainen olo, että tuossa nuo suorittavat vapaapäivää salonkikelpoisella tavalla aurinkolasit nenällään, mikä tietysti kertoo enemmän itsestäni kuin heistä) minulle tuleekin kiire kotiin nojatuoliin lukemaan.

Se ei kyllä ole pelkästään liian hyvän (!) ilman, saati kanssaulkoilijoiden syy, vaan ensisijainen syypää on ollut Taina Haahti! Ajattelin lukea hänen kirjansa ”Kaikki mitä tiedän huomisesta” alta pois, jotta voin viedä sen kirpputorille (kyllä, vielä jatkuu sekin souvi).

Mutta se kirja veikin minut aivan totaalisesti mennessään ja nyt en missään nimessä haluakaan luopua siitä! Sen sijaan haluan lukea kaikki muutkin Taina Haahtin (vai Haahdin?) kirjat! Ja haluan ne omakseni! ”Kaikki mitä tiedän huomisesta”- romaanin aiheena oli kestosuosikkini; naisen voimautumistarina. Kuusikymppinen Helen joutuu kinkkiseen tilanteeseen, kun hänen miehensä haluaa 33 avioliittovuoden jälkeen eron ja Helen joutuu muuttamaan pois Westendin kodista pieneen rupuiseen yksiöön Kolmannelle linjalle. Siinä seikkaillaan ympäri Helsinkiä, ja  muistetaan aina mainita katujen ja ravintoloiden nimet, mistä erityisesti tykkään ja kun vielä tarjotaan sellaisia yksityiskohtia, kuin että ”Mikael asui Pietarinkadulla vanhassa jugendtalossa jota koristi torni, ja jonka ulko-ovea koristivat käsintaotut naulat” olen aivan myyty. Ja sitten menen ulos, painelen suoraan Pietarinkadulle, etsin talon jossa on torni ja kävelen katsomaan sitä ovea. Googletin Taina Haahtin (Haahdin?) kotisivut ja löysin listan hänen tuotannostaan. Se on mittava. Tästä alkaa uusi harrastus: Tainan kirjojen pyydystys ja lukeminen. Onnellisia päiviä tiedossa. Tuntuu yhtä riemukkaalta kuin pienenä, kun löysi Merri Vikin "Lotta"-kirjat ja tajusi, että näitähän riittää!

Meillä on ollut telkkari suljettuna jo monta päivää. Kumpikaan ei oikein jaksa mitään ohjelmia, ei edes uutisia. On tuntunut jotenkin ylevältä ja ylelliseltä istua hiljaisuudessa lukemassa hyvää kirjaa. Mutta eilen avasin telkkarin ja ensimmäinen ohjelma jonka katsoin, oli joku ”Amerikan sinkkulaiva”, jossa kireänoloiset miehet ja naiset yrittivät tehdä itseään tykö vastakkaiselle sukupuolelle. Se siitä ylevyydestä.

Lauantaina kävin Turussa tapaamassa rakasta ystävääni. Sielläkin riitti sokaisevaa valoa, joka sai kaiken näyttämään vähän haalistuneelta ja kalpealta ja oman habituksen nuhruiselta. Joki velloi yhtä ruskeana kuin aina ennenkin.

Kävimme taas Aboa Vetus Ars Novan brunssilla, joka oli täydellinen lukuun ottamatta taustalla pauhaavaa hermoja riipivää jazzia.

Bongasin uuden lelukaupan, jossa myydään saman ranskalaisen valmistajan leluja kuin meilläkin  ja

 lisäksi kävimme perinteikkäässä Casagranden lelukaupassa, josta ystävä osti lapsilleen pääsiäisyllätyksiä/kaupunkituliaisia ja saippuakuplapulloja nuoremman   barbeque-synttäreillä pikkuvieraille jaettaviin lahjapusseihin ja minä kokeilin ”taikahiekkaa”. Lisäksi himoitsimme pieniä ”Sylvanian Families”- eläinhahmoja ja suunnittelimme että sitten eläkkeellä ostamme niitä itsellemme ja leikimme pitkiä leikkejä joihin kuuluu monimutkaisia Salkkari-tyyppisiä suhdekiemuroita.

Sylvanian Families

Kävimme uudistuneen Foijan yläkerrassa nauttimassa ärhäkät caipiroskat ja pohtimassa elämän tarkoitusta. Ystävätär muisteli, että ennen hänellä oli aina kaapissa jakkupuku, jossa saattoi mennä ”tilaisuuksiin”. Hän osti sen Stockalta kanta-asiakaskortilla ja maksoi pois osissa. Nyt ei ole jakkupukua, eikä liioin ”tilaisuuksia”. Sen sijaan pelkästään tänä keväänä on mennyt kolmesataa euroa pelkkiin kihomatolääkkeisiin tyttären päiväkodissa riehuvan epidemian vuoksi.  Ystävä antoi minulle pääsiäislahjaksi hienon kiiltäväkantisen sisustuslehden pahoitellen sen etusivulla olevaa  otsikkoa ”Love that spring feeling!”, jossa oli hänestä hieman turhan käskevä sävy.

 Lehti näyttää päällisin puolin suloisen harmittomalta, mutta  jo ensi vilkaisu osoitti, että se on erittäin vaarallinen! Luulin jo olevani turvassa kaikelta haluamiselta, mutta yhtäkkiä tajusin, että maailmassa on taloja, joiden tuvassa on  vaaleanpunainen Aga!  

Country homes- propagandaa

Ja naisia, jotka ovat löytäneet paikkansa maailmassa ja juurtuneet siihen niin, että voivat tyynesti hoitaa puutarhaansa ja kiinnitellä köynnöksiä metallikaariin! Seestyneinä! 

Voisinko tuo nainen olla minä? Tokkopa.

Ja  juuri hetki sitten olin valittanut ystävälleni sen caipiroskan ääressä, että minua ei huvita tavoitella yhtään mitään, että inhoan kaikkea ponnistelua eikä mikään tunnu motivoivan minua tarpeeksi, jotta viitsisin vaivautua pois mukavuusalueeltani (paitsi tietysti se vaellus). Voisiko tuo vaaleanpunainen Aga pystyä siihen? Että intoutuisin ponnistelemaan sen unelman eteen, että saisin vanhoilla päivilläni leikkiä  ystävän kanssa Sylvanian Families- leikkejä vaaleanpunaisen Agan lämmössä? Se olisi NIIN ihanaa!

Blondie: In the sun: https://www.youtube.com/watch?v=_hJgWRJzH3Y

Minulla on jo!

Sitten viime päivityksen olen häärännyt mm. seuraavaa: pitänyt perinteisen kevätpaastoni (vain viikon tällä erää), kyytinyt tavaraa kirpputorille (nyt pitää pitää pientä paussia, muuten pöytäni alkaa näyttää, ei vain nuhruiselta, vaan epätoivoiselta), antautunut estoitta viihdekirjallisuuden pauloihin (ahnehtinut Dan Brownin ”Symbolia” yötä päivää, pakko myöntää, kyllä se vain osaa!),

vastaanottanut ja palkinnut pari pientä virpojaa,

työskennellyt lelukaupassa ja vapaaehtoistyössä ynnä pitänyt muutaman oppitunnin miehen sijaisena.

Sitten luin sen Tukholmanystävättären pystyyn haukkuman vaelluskirjan. Olihan se kerronta paikka paikoin vähän banaalinpuoleista, mutta kyllä tälläkin kirjalla vaikutusta oli. Menin oikein Agnetan kotisivuille ja katsoin kuvia hänen vaellusreissustaan ja tulin aivan kateelliseksi kun hänellä oli niin tyylikkäät vermeet (ehkä Fjällräveniä?)! Hän näytti kaikissa kuvissa ihan sikahyvältä ja minä aloin arvioida omia varusteitani aivan uudella , kriittisellä silmällä. Agneta oli koekävellyt kahta vaelluskenkäparia pitkään ja päätynyt lopulta kevyempiin ja oli valintaansa hyvin tyytyväinen. Pasmani menivät oitis aivan sekaisin! Omat vaelluskenkäni ovat painavat! Eikä muita ole! Ja nyt on liian myöhäistä hankkia uusia ja kävellä niitä kunnolla sisään! Kaikki on pilalla!

Onneksi muistin samaan syssyyn toisen vaelluskirjan, Mikko ja Heli von Bruunin ”Linnunradan tiellä – pyhiinvaellus Santiago de Compostelaan” ensimmäisen oppitunnin: ”Minulla on jo”. Mikkokin oli joutunut kulutushysterian valtaan ja ajatellut tarvitsevansa uudet vaelluskengät, koska vanhat olivat, no, vanhat. Hän ostikin uudet kalliit ja tyylikkäät kengät, mutta jalat kieltäytyivät sopeutumasta niihin ja kuukauden totuttelun jälkeen hän antoi periksi, kaivoi kaapin perukoilta esiin vanhat kenkänsä, paikkasi ja vahasi ne ja lähti niiden kanssa reissuun. Ja oli hyvin tyytyväinen. Minäkin rauhoituin ja asetin itselleni muutaman kenkiä koskevan kysymyksen. Ne tuntuvat kyllä painavilta kädessä, mutta tuntuvatko ne painavilta myös jalassa? Eivät. Onko niillä hyvä kävellä? On. Onko niistä ikinä tullut mitään ongelmia? Ei (paitsi alussa jalkapöydän jänteet ja nilkan ulostyöntyvä luu kipeytyivät, mutta siitä on jo yli vuosi eikä sitä ole alun jälkeen tapahtunut). Kenkäpuoli on siis kunnossa.  Mutta nyt minua riivaa takkiongelma! Takin pitäisi olla tuulta ja kosteutta pitävä ja silti hengittävä. Löysin hyvän ja laadukkaan oliivinvihreän teknisen takin kirpputorilta viime syksynä, mutta mies otti sen eikä antanut takaisin. Hän ottaa sen reissuunkin. Minullakin on periaatteessa hyvä takki, National Geographyn tilaajalahjana saatu kuoritakki, jossa on oikein peukalonreiät ja kaikki. Mutta se on musta. Ja ikään kuin se ei riittäisi, sitä mustuutta halkoo räikeän keltainen vetoketju. Se on luvalla sanoen aivan sikaruma takki.  Mutta sellainen tässä nyt olisi valmiina ja onhan minulla se höyhenenkevyt pinkki juoksutakki siihen päälle vedettävissä. Ja toisekseen, jos otan sen susi/sikaruman takin, voin huoletta unohtaa sen matkan varrelle tai lahjoittaa jollekulle joka tarvitsee (rumaa) takkia. Hmmm. Työstän asiaa vielä vähän.

Agnetan kirjasta vielä. Hän käveli aivan uskomattomia siivuja, 40-50 kilometriä päivässä, koko matkan 19 päivässä  ja viimeisenä päivänä peräti 65 kilometriä niin että pyhiinvaellustoimiston tytöt eivät meinanneet antaa hänelle pyhiinvaeltajan diplomia, kun epäilivät Agnetan huijanneen. Mutta siinä vaiheessa Agneta oli jo voimautunut  entisestä tahdottomasta lössykästä itsestään niin vahvaksi, itsevarmaksi naiseksi, että oli ajatellut että se on aivan se ja sama mitä te siinä tiskin takana luulette ja uskotte, minä tiedän kävelleeni sen matkan. Muutenkin hän sai osakseen ihmettelyä ja neuvomista, että ei noin paljon kuulu päivässä vaeltaa, mikä lopulta sai hänet suivaantumaan että mitä hittoa te siinä luulette tietävänne kaiken minua paremmin. Hän tykkäsi kävellä pitkään ja pitkälle. Hän söikin kävellen samalla. Eikä hän piitannut säryistä. Hän käveli 45 kilometriä sellaisenakin päivänä, kun polvi oli aamulla niin kipeä että hyvä kun pääsi sängystä ylös. Me olemme vähän toisen luonteisia. Me haluamme syödä istualtamme. Ja jos polveeni sattuu aivan hirveästi, voin harkita 45 cm pituista vaellusta, mutta en todellakaan 45 kilometrin. Ja oli Agnetallakin sellaisiakin päiviä, että tarve kävellä pitempi matka kuin olisi huvittanut tuli ulkoapäin, kuten silloin kun hänen vaellustoverikseen löytämänsä espanjalaisen Josienin pomo soitti ja komensi Josienia, että pois sieltä sassiin  ja viinitilalle töihin niin kuin olisi jo, ja sitten he joutuivat pers pitkällä kyntämään pettymyksen itkua tuhertaen kohti Sarriaa, että Josien ehti junaan.  Hän joutui keskeyttämään sata kilometriä ennen määränpäätä!

Vaellus tosiaan lähestyy. Tilasimme kansainväliset kelakortit. Kauneudenhoitotuotteet on valittu ja hankittu. Kohta viedään säästöpossut teuraalle.

Lääkkeitä pitää vielä hankkia ja parit alussukat. Ja se sadeasuprobleema on edelleen ratkaisematta.  Mutta elämäni on nyt niin tavaroiden täyteistä, että lykkään sadeasuongelman suosiolla viime tippaan. Niin totaalisesti kirpputorilla ja lelukaupassa harjoittamani kaupanhieronta on lävistänyt tajuntani, että kun näin Korkeavuorenkadulla joltain lapselta pudonneen Maisa-hiiren, ensimmäinen ajatukseni ei suinkaan ollut, että voi sentään, joku lapsiraukka on hukannut lelunsa, vaan: "19,90e"! Sen verran uusi Maisa meillä lelukaupassa maksaa.

Ponille kyytiä: The Wrong Shoes: https://www.youtube.com/watch?v=qxJeLBa8zvU

Mökkiviikonloppu

Takana on vuoden ensimmäinen mökkiviikonloppu, pidennetty sellainen. Pitkän talven jälkeen mökkeilyyn laskeutuminen ei käy aivan luonnostaan, vaan alkuvaihe sisältää aina vähän maanista ryntäilyä ja päällekäistä monen asian kimpussa ähräämistä (mm. kolmen tulisijan simultaanilämmitystä, tavaroiden siirtelemistä paikasta tai pinosta toiseen, mahdollisten hiirien jälkien etsimistä, jääkaapin päälle laittoa ja sen sellaista), mutta jo ensimmäinen yö tainnuttaa syvistä syvimpään uneen ja seuraavaan aamuun herää rauhoittuneena ja maadoittuneena, sytyttelee  taas tulia pesiin, muttei enää paniikissa, vaan nautiskellen. Iloitsee ensimmäisestä mökkiaamiaisesta

ja unohtuu tuijottelemaan lintulautaa ja sen vierailijoita (honkkelimaisesti ryntäilevä mustarastas, somat pikku tiaiset, turkisliivinen orava, pulleat punatulkut, röyhkeä äänekäs tikka ja muut, joita en edes tunne)  pitkäksi toviksi ja tuntee, miten ilo pulppuilee rinnassa.

Miten niin muka turkisliivi on out?!

Ulkona oli tuulista ja koleaa, mutta aurinkoista. Maisema oli edelleen tasaisen beige, joka saattaa olla lempivärini vaatteissa, mutta ei luonnossa, mutta kaikessa näennäisessä yksitoikkoisuudessaankin pihapiiri tarjosi runsaasti ihmeteltävää ja ihasteltavaa.

 

 

Mansikkani ovat röyhineet niin, että täyttävät jo melkein koko kasvatuslaarin! Siunauksellista minulle, joka en osannut kunnolla päättää mitä haluaisin kasvattaa ja yritin kaikkea mahdollista härkäpavuista ja maa-artisokista erilaisiin yrtteihin, porkkanoihin ja nauriisiin. Nyt siitä tulee virallinen mansikkamaani (jonka toisessa päädyssä kasvaa vähän ruohosipulia, tilliä ja persiljaa).

Otin taas käteeni Eeva Kilven Naisen päiväkirjan, se kuuluu joka kevääseen, ja tällä kertaa sain erityiskiksit siitä että pääsin kerrankin sen kimppuun jo huhtikuussa, josta kirjakin alkaa. Äiti aina voivottelee miten masentunut Eeva onkaan tuohon aikaan ollut, ja kyllähän kirja siitä kieltämättä pitkälti kertoo, mutta minun huomioni riistää aina hänen kuvauksensa mökkielämästä. Viileä ilma; saa oluensa kylmänä, ylellistä! Nokkoskeitto, korvasienet, koiranputket, linnut, tuuli, sade, joka ei haittaa (koska voi poltella kauniita risuja pesässä ja lukea/ kirjoittaa kirjoja), kaupungista hamstratut tarjouslihapullapurkit, kuunkierto, aamukaste, lammen yllä leijuva usva, mäkättävä taivaanvuohi ja tontilla vieraillut hirvi (joka sai minut miehen kannalta rasittavaan tilaan, kun aina ikkunasta ulos katsoessani huokailin, että "voi kun näkyisi joku eläin...jolla olisi kaviot... tai edes tassut..." (lähistöllä asuu todistetusti ilves ja viime keväänähän näin omin silmin sen mäyrän!). No, näin minä naapurin lihavan kissan. Kahdesti.

 

Hampaidenpesulla kuunvalossa

Sanoin miehelle, että olisi mahtavaa lastata jättiläisvetolaukku (minulla on suurempi kuin kellään!) kaikella mitä kuvittelisimme mökillä tarvitsevamme (ynnä vähän jotain luksusta) ja sitten vain lymyilisimme siellä pari viikkoa kirjoja lueskellen ja omiamme hääräillen. Miehestäkään se ei ollut hullumpi ajatus. Se olisi pieni kokeilu, sillä vielä emme ole valmiita luopumaan kokonaan kaupungin viettelyksistä. Bussissa takanani istui juuri sellainen lakkaamatta puhetta suoltava nainen, jollainen ilmeisesti istutetaan lähistölleni joka ikisellä bussireissulla kaiketi ihan vain kaltaiseni tuppisuun ihmeteltäväksi ja pakkosiedettäväksi. Kesken pitkäpiimäisen vuodatuksen hänen puhelimensa soi (siinäkin aivan uskomattoman rasittava psykedeelinen soittoääni) ja hän huudahteli että ihanko totta ja että tuohan on mahtava uutinen. Puhelun päätyttyä hän tiedotti vierustoverilleen (ja meille muille viiden metrin säteellä istuville), että hänen poikansa oli juuri nähnyt Stockan Herkussa Sauli Niinistön! Arkivaatteissa! Tulin pakostakin vähän kateelliseksi. Sellaista ei mökillä näkisi koskaan!

 

Patti Smith: April fool: https://www.youtube.com/watch?v=BcR3I3Qk1XU

Marsu lampaan vaatteissa




Tänään on vapaapäivä ja odotan kiihkeästi, josko posti toisi jo sen Tukholmanystävättären parjaaman ja lähettämän vaelluskirjan. Posti tulee vasta yhden jälkeen, joten aikani kuluksi  olen lajitellut ja hinnoitellut tavaraa kirpputorille, puhunut pikkusiskon kanssa puhelimessa (hän tulee ensi viikolla yökylään) ja etsiskellyt paperinpalaa, johon kirjoitin ylös isosiskon toivoman meikkivoiteen nimen ja sävyn. Kun se löytyy, lähden se taskussani päivän kuljeskeluosuudelle ja hankin paluumatkalla hänen tilaamansa tuotteet: jo mainitsemani  meikkivoiteen, sekä meikinpoistoainetta "jossa on ruiskukan kuva"  ja  meille kennollisen munia. Mutta ennen lähtöäni haluan jakaa pienen palan työelämästäni.

"Gimme all your lovin..."

Eilen koin töissä sellaisen yllättävän zen-hetken tilanteessa, joka oli noin äkkiseltään arvioituna kaikkea muuta kuin zen. Taustalla pauhasi radiosta  ZZ Topin ”Gimme all your lovin’”, sivusilmällä näin miten vaaleanpunainen ja musta Barbapapa-hahmo kieppuivat ympyrää asiakkaan kokeilemassa soittorasiassa, joka kilkkasi ZZ Topin väliin kappaletta ”Kun aika on”.

Kun aika on (Seija Simola):

https://www.youtube.com/watch?v=wLt73vq_i5Q

Sitten soi puhelin ja langan päässä oli mies, joka ilmoitti että liikkeessämme on panda, joka tuijotti häntä kun hän hiljattain kävi liikkeessä. Nyt hän ei saanut pandaa mielestään ja halusi tietää mitä se maksaa ja eihän ”siitä tule allergiseksi” ja varmistaa, etten anna kenenkään muun ostaa sitä ennen kuin hän ehtii tulla hakemaan sen.

Asiakkaita tuijottava panda

Koko puhelun ajan minua tuijotti haastavasti pieni tyttö, joka puristi kädessään pehmomarsua ja heti kun laskin luurin, hän heristeli lelua minua kohti ja tiukkasi että onko tämä varmasti marsu ja kun vakuutin vilpittömästi, että marsu se on, pyöritteli lelua arvostelevasti käsissään ja mutisi epäileväisen oloisena, että ”näyttää ihan lampaalta”. Hetkeä aiemmin olin saanut toimia mallina 62cm potkupuvulle, jota isoäiti halusi minun pitelevän kasvojeni alla, sillä vauva oli kuulemma minun väriseni ja hän halusi varmistaa, että puvun väri korostaisi vauvan silmien ja tukan väriä.

Marsu lampaan vaatteissa

Ihan pienen hetken mielessäni vilahti, että jos olisin nyt jotenkin psyykkisesti hauraassa tilassa, saattaisi mieleeni putkahtaa ajatus, että olen lipsahtanut jonnekin Liisa Ihmemaassa-tyyppiseen rinnakkaistodellisuuteen, mutta kaikki tuntui täysin luonnolliselta ja koin iloa, että näennäisestä hulluudesta huolimatta tämä kaikki on itse asiassa ilahduttavan tervettä ja homma mahtavasti hanskassa!



ZZ Top: Gimme all your lovin' : https://www.youtube.com/watch?v=Ae829mFAGGE