Lymyilyn lumo

No niin, takana on ihoa vanhentava ja mieltä virvoittava, jo perinteeksi muodostunut toukokuinen Kreikan loma. Tällä kertaa Kreetan Plataniaksessa. Hotellihuoneen parvekkeelta näkyi lumihuippuisia vuoria, hotelli kiilteli hienouttaan ja koska sesonki oli vasta alussa, saimme osaksemme runsaasti huomiota (ja jatkuvana vuona ihania kylpytuotteita, vaikka entisetkin olivat vielä reilusti yli puolillaan). Meillähän on tapana matkustaa niin, että minä istun koneelle, tarkastelen valikoimaa kaikessa rauhassa omat prioriteettini sumeilematta etualalle asettaen, teen varauksen ja kerron miehelle asiasta joskus parin kuukauden kuluttua niin, että hänen tuskailunsa ei pilaa iloani hyvän kohteen löytämisestä ja toisaalta sen verran hyvissä ajoin, että hän ehtii unohtaa alkunärkästyksensä ja innostua lähestyvästä matkasta.

Kirjavalintani onnistuivat! Minulla oli se Abbi Jacobsonin I Might Regret This, joka oli juuri niin ihana kuin olin ajatellutkin ja lisäksi annoin viimein mahdollisuuden suuresti hehkutetulle Elena Ferrantelle. Jostain syystä en lähtenyt siihen hypetykseen mukaan silloin kun se kävi kuumimmillaan. Ehkä minua ärsytti, kun niin moni oletti minun olevan aivan kärkikahinoissa sen ahmimisen suhteen, koska edustin varmaan tyypillistä lukijakuntaa olemalla nainen joka pitää Italiasta ja italiasta. Sen lisäksi pelkäsin, että pitäisin sitä latteana tai imelänä ja tuodessani sen julki leimautuisin snobiksi ja kolmanneksi varmaan pelkäsin, että pitäisin siitä niin paljon, etten voisi hillitä itseäni, vaan ryntäisin suuna päänä Napoliin, jonne en tolkuissani ollessani erityisemmin välitä rynnätä laisinkaan, niin elävinä ovat ne kuvat löyhkäävistä roskavuorista edelleen mielessäni. 

No, pitkän talven jäljiltä olin niin ryytynyt, kyynistynyt ja uupunut, etten enää jaksanut pelätä mitään ja ostin kirjasarjan ensimmäisen osan, Loistavan ystäväni, lentoaseman kirjakaupasta mukaani viime tingassa. Pidin siitä, aion lukea loputkin osat, mutta en hullaantunut suuntaan enkä toiseen. Ei se Abbille pärjännyt. Mutta oli siinä enemmän vivahteita kuin uskalsin odottaa. Ja David Lagercrantzin Se mikä ei tapa oli viihdyttävyydessään myös ihan ok lomakirjavalinta. Miehellä oli mukanaan yksi säälittävä Lars Kepler joka sekin jäi puolitiehen.

Oivalsin myös yllättäen asian, jota olen ihmetellyt itsekseni jo jonkin aikaa. Silloin muutama vuosi sitten  Santorinilla lukemani Lionel Shriverin Jonnekin pois oli niin hyvä, että se oikeastaan pitkälti oli se loma. Mutta sitten löysin hänen romaaninsa Syntymäpäivän jälkeen ja ajattelin, että siitä tulee toinen hieno loma, mutta jostain syystä en ole saanut aloitetuksi sitä ollenkaan. Viime vuonna en uskaltanut ottaa sitä lomalukemiseksi, koska pelkäsin ettei se mitenkään voisi olla yhtä hyvä kuin Jonnekin pois, mutta en ole lukenut sitä täällä kotonakaan. Nyt tajusin mistä kiikastaa! Kirjan takakannesta käy ilmi, että tarina muodostuu kahdesta kertomuksesta, joissa on yksi kohta, jonka valinnan tuloksena päähenkilön elämä lähtee tiettyyn suuntaan, ja sitten on toinen tarina, jossa kerrotaan miten se olisi mennyt jos hän olisikin valinnut toisin. Siinä se! MINÄ INHOAN KAIKENLAISTA JOSSITTELUA!! Nenän kaivaminenkin on hedelmällisempää toimintaa. Se Gwyneth Paltrowin tähdittämä elokuvakin, Sliding Doors, nyt minä tajuan mikä siinä niin hämmensi ja turhautti. Ainoastaan hauskan brittiläisen sairaalasarjan Green Wingin kohdalla teen poikkeuksen. DVD tarjoaa kaksi vaihtoehtoista  loppua tarinalle, ja sen mahdollisuuden otin avoimin sylin vastaan, mutta vain siitä syystä, että olin niin rakastunut sarjan hahmoihin, että ahmin kaiken lisämateriaalin pieleen menneitä otoksia, sarjan kulisseissa filmattuja pätkiä, henkilöiden haastatteluja ja kaikkea mahdollista myöten.

Kirjailijoista puheen ollen luin jostain, että Camilla Läckeberg oli ollut 1.5. Helsingissä. Samaan aikaan kun me yritimme löytää jostain vähän vappumieltä ja raahauduimme Espalle katselemaan popliinitakkeihin ja ylioppilaslakkeihin sonnustautuneita kirkkaassa auringossa silmiään siristeleviä ja talven jäljeltä kalalokin kalpeita ohikulkijoita, hän oli lymyillyt hotelli Kämpissä ja katsellut ikkunastaan puistossa "opiskelijahatuissaan" kulkevia juhlijoita. Siinä on minulle mieluinen rinnakkaistarina. Ei jossiteltavaa, vain uutta perspektiiviä ja muistutus, että monenlaista elämää eletään ihan tässä ympärillämme. Tajusin myös, että olemme asuneet Antti Holman kanssa Fredalla toisiamme vastapäätä! Se kävi ilmi, kun katsoin jotain hänen youtube-juttuaan ja ihmettelin miksi tuo hänen ikkunastaan näkyvä vihreä talo näyttää niin tutulta. No siksi, että me asuimme siinä! Se on jotenkin lohdullinen tieto, vaikka en osaa oikein selittää millä tapaa. 

Siellä Espalla  oli tietenkin paljon ilmapallokauppiaita. Suosittu palloaihe näkyi olevan kakkaemojin muotoinen heliumpallo. Mainitsin siitä miehelle. 

- Mikä kakkapallo?

- No tuo kolmionmuotoinen ruskea kasa, jolla on silmät.

- Tuoko? Mä luulin, että se on hevonen...

Kreetalainen ilmap...eikun hevonen.

Eräänä iltana, kun olimme jo nukahtamassa, mies kysyi yhtäkkiä pidänkö pastisseista.

- Pastisseista? Mä en ole ihan varma mitä ne on...

- Eikö ne liity jollain tapaa näyttämötaiteisiin?

- Ai? Mä olen luullut, että kirjallisuuteen.

- Googlataan!

Kävi ilmi, että olimme molemmat tavallaan oikeassa. Pastissi on eräänlainen mukaelma jostain jo olemassa olevasta taideteoksesta, mutta ei parodia, vaan kunnianosoitus sille.

- Sitä ei missään nimessä saa sekoittaa parafraasiin! mies opasti.

- Ei tietenkään.

Mietin, että elokuva Clueless on ilmiselväsi Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo-romaanin pastissi. Vai onko se pastissi romaanille? Tai pastissi romaanista? Tajusin etten osaa käyttää termiä. Yleissivistyksessäni on pastissin mentävä aukko!

Lomalla parasta on se, kun saa lymyillä. Lymyillä rannalla, lymyillä hotellihuoneessa, parvekkeella, aurinkopedillä, aurinkolasien takana, uima-altaassa, pyyhkeen alla...Rakastan lymyilyä. Jos saisin valita, lymyilisin elämäni tappiin asti hotelleissa asuen ja kirjoja ahmien. Ikävä kyllä aikuisen on ansaittava elantonsa, ja vaikka olenkin siinä mielessä onnekas, että sekin onnistuu pääosin tietokoneen välityksellä löhötuolissa lymyillen, välillä on kerta kaikkiaan nohevoiduttava, kohdattava ulkomaailma ja muut ihmiset. Otettava asiakaspalvelijan rooli! Onneksi ei enää juurikaan opettajan.

Niinkin voi sattua, että haluaa yhtäkkiä kovasti mennä Haniaan ja joutuu matkustamaan seisaallaan täpö täydessä bussissa kymmenen kilometriä nenä jonkun hikisen ruotsalaisturistin kainalossa.  Mieskin, joka sentään on tuhat kertaa sosiaalisempi, hermoili kun ei saanut edes syödä rauhassa, kun koko ajan joku oli kysymässä, että "voitteko te hyvin?" "No, ei ne tarkalleen ottaen ihan noin kysy, vaan yleisellä tasolla tiedustelevat onko kaikki ok", yritin puolustella laimeasti, vaikka itsekin jo tuskailin etukäteen sitä poskipusujen ja silittelyjen määrää, joiden kohteeksi vääjäämättä joutuisimme tehdessämme lähtöä tavernasta. Kerran luin jostain netin keskustelupalstalta ekstrovertin esittämän kysymyksen, että "mitä introvertit oikein pyrkivät salailemaan?" Siihen joku oli vastannut, että ylivoimaisesti eniten sitä, miten vähän toisten asiat ja mielipiteet meitä oikeasti kiinnostavat. Mutta se kuulostaa paljon tylymmältä kuin mitä onkaan, eikä edes ole täysin totta. Ainakaan ihan koko aikaa. Vai miten voi selittää sen, että jouduin omituisen tunnekuohun valtaan nähdessäni reippaasti yli seitsemänkymppisen naisen kävelykeppiin nojaavan miehensä kanssa jalkakäytävällä bussia odottaessamme. Naisella oli vitivalkoiset froteeshortsit ja pinkki t-paita, jossa luki: MAYBE IT HAPPENS.

Chrissie Hynde: You or No One: https://youtu.be/16O3ZKJmol4
Green Wing: https://youtu.be/L8-3ghXWtfY

Holman huomassa

Aavistus vihreää

No nyt alkaa Lyyti kirjoittaa! Nimittäin luonto vihertää, vihdoin ja viimein! Eilinen oli kummallinen päivä siinä suhteessa, että se vain soljui hetki kerrallaan eteenpäin vailla ennakkosuunnitelmaa. Selvää toki oli, että Kärppä-peli alkaisi kello 17, mutta muuten oli löysää. Mies kävi aamulla pyöräilemässä. Minä katsoin sillä välin "Tunnelbanaa",joka kertoo tukholmalaisten järjestyshenkilöiden työstä (etupäässä juoppojen paimentamista, mutta tällä kertaa erikoisuutena myös paniikkikohtauksen  ja helteen lyyhistyttämä mies.) Sen jälkeen silitin viisi paitaa. Miehen sisko miehineen oli tuossa kulman takana Eerikinkadulla, joten lähdin tapaamiseen ennätyskevein varustein: vain pieni pussukka, jossa avaimet, puhelin ja rahapussi. Ei poikkeuksellisesti takkia, ei reppua, ei mitään. Mutta siitä vain sitten lähdettiin liikkeelle ja Manalan terassin kautta päädyttiin ensin Hesperianpuistoon, jossa paikalle kiitänyt miehen siskon poika veti pyörällään lipat ja sai sekä kämmenensä että polvensa verille. Repussa minulla olisi ollut laastaria ja jos vaikka mitä, mutta nyt saimme miehen kanssa kahteen pekkaan raavituksi kasaan yhden säälittävän nessun, jolla siskonpoikaa yritettiin paikkailla. "Siskonpoika" kuulostaa lapselta, mutta kyseessä on toki jo yli nelikymppinen perheenisä. 

Siitä sitten Valhallankadulle, jossa alkoi jääkiekkohelvetti ja minä otin makeat päiväunet. Helvetin jatkuessa päätimme miehen siskon kanssa lähteä Meilahden kallioille, ja siellä vietimme toista tuntia laatuaikaa tiirojen hyökkäyksiä väistellen ja syvällisiä jutellen.

Nyt on vain päässyt käymään sillä tavalla, että olen löytänyt Antti Holman blogin "Harpunsoittajan vaimo" ynnä hänen aivan ihanat podcast-lähetyksensä "Auta Antti". Ei ole liioiteltua sanoa, että olen hullaantunut ja voimautunut ja Antti täyttää tajuntani kokonaan. Nykyään vietän intiimiä laatuaikaa Antin kanssa kuulokkeiden välityksellä, sillä mies sai intoilustani yliannostuksen.

"Kyllä mustaki toi on tosi kiva ja ihana ohjelma, mutta ku sää et vaan ossaa lopettaa ajoissa. Liika on liikaa!" (Mikä ei muuten pidä paikkaansa, liikakin on liian vähän!) Olen kuunnellut Anttia niin paljon, että kaikki sanottavani liittyy tavalla tai toisella häneen.

Miehen sisko: "N.N. lopetti kokonaan juomisen kun lääkäri kielsi häneltä tupakoinnin. Hänellä ne liittyivät niin saumattomasti toisiinsa."

Minä: "Antti Holma on ollut raittiina viisi vuotta!"

Miehen siskon mies: "Ilmastonmuutos on todell..."

Minä: "Antti Holma sanoo, että hänen hiilijalanjälkensä on mustempi kuin Kirsti Paakkasen kajalit, hihihhiiii...!"

Joku: "Siihen on kai avattu joku kampaamo tai jotain."

Minä: "Antti Holma on ottanut tukkaansa pehmennyksen! Hän sanoo sitä parhaaksi tukakseen ikinä, ja että enää hiukset eivät tartu poskeen, kuin 'tuonelan käpälä', hihihihihihii...!"

Malagassa. Maistoin ensi kertaa tämmöistä, olikohan se nyt vermuttia? 

Olen saanut uutta uskallusta Antista niin paljon, että eräänä päivänä menin kuulokkeet korvillani jopa Zaraan, ja ostin liehuvalahkeiset kesähousut tulevaa Kreetanmatkaa varten. Yleensä siellä menee hermot kymmenessä sekunnissa, mutta nyt kiertelin ja asioin niin kuin ei mitään. Olen tässä marissut joka suuntaan, miten rankaksi Helsingin keskustassa asuminen on käynyt, kun aina joku on tunkemassa iholle ja haluamassa jotain. Kaupunkielämään kuuluva ihana anonymiteetti on tärveltynyt! Mutta Antin ja kuulokkeiden avulla tunsin hetkeksi saaneeni sen takaisin. Menin jopa Espan puistoon rehvakkaasti istuskelemaan varmana siitä, että Antti ja kuulokkeet toimisivat suojakilpenäni tunkeilijoita vastaan. Noh, luulo ei tunnetusti ole tiedon väärti. Ei mennyt aikaakaan, kun edessäni seisoi joku heppu elehtimässä siihen malliin, että minun tulisi ottaa kuulokkeet päästäni. Raotin toista ärtyneenä.Hän aloitti englanniksi.

"Anteeksi, että häiritsen musiikinkuunteluasi..."

"Tämä on podcast-ohjelma!"

"Ajattelin vain, että sopiiko, että istun seuraasi viideksi tai kymmeneksi minuutiksi?"

"Istua sopii kyllä, Mutta minä todella haluaisin kuunnella tämän podcastin loppuun ennen töihin menoa."

"Mikä sinun nimesi on?"

"Hanna."

"Pohjoisessa tapasin monta Hanna-nimistä naista. Tähän asti he kaikki ovat olleet todella ystävällisiä."

Venetsiassa.

On se nyt helvettiä, ettei anneta ihmisen olla! Juuri tästä syystä rakastan niitä Tukholman halpisristeilyjäni. Kaksi yötä omassa kuplassa lausumatta sanaakaan ja päivä siinä välissä mahdollisimman pienellä kanssakäymisellä kenenkän kanssa. Olen varma, että Antti jos joku ymmärtäisi tämän. Hän on sanonut jotain sellaista, kuin "tarvitsen todella paljon omaa aikaa, että jaksan ylipäätään elää." Ei sitä ekstrovertti voi ymmärtää. Mutta yrittäisivät edes! Pikkusisko sen sijaan ymmärtää jetsulleen. Laitoinkin hänelle viestiä: "Tsekkaa Antti Holman blogi Harpunsoittajan vaimo ja hänen podcastinsa Auta Antti, takaan että tykkäät." Seuraavana aamuna saan viestin: "En voi kuunnella Auta Anttia bussissa. Naurattaa niin, että tulee k***t housuun!"

Gdanskissa

Malagassa.

Eilen kävimme vielä Töölössä myöhäispizzalla ja otimme sitten laiskuuttamme ratikkakyydin kotiin. Hinta oli noussut törkeyksiin asti ja uusi kortinlukutaulu oli vailla mitään kunnon infoa. Pelkkiä vyöhykekirjaimia vain. Tosi tosi tosi tosi tosi tosi huono juttu! Suututtaa! Olen miettinyt kovasti tulevan loman lukemisia, koska se on todella miltei elämän ja kuoleman kysymys tai ainakin äärimmäisen pitkälle loman onnistumista määrittävä tekijä. Lomakirjojen on OLTAVA hyviä ja luettavaa on oltava niin, että takuulla riittää. No, yksi on ainakin varma, mikäli maltan olla hotkaisematta sitä ennen reissua. Kiusaus repii ja raatelee minua joka hetki! Muistatte ehkä, miten ahmin 30 jaksoa sitä ihanaa Broad Cityä putkeen vuosi, pari takaperin. No, nyt YleAreenassa on kymmenen uutta jaksoa, jotka toki olen jo suurkuluttanut. Siinä lopussa itkin ja myötäelin ystävysten tunteita aivan läkähdyksiin asti ja sitten googlasin itseni aiheen tiimoilta puuduksiin. Nopeasti kävi ilmi, että toinen sarjan tähdistä on kirjoittanut kirjan yksin tekemästään road tripistä Amerikan halki ja tilasin sen oitis itselleni. Se tuli perjantaina, ja toistaiseksi olen vain tyytynyt sivelemään sen kantta ja kurkkimaan ihan vain pikkuisen sisältöä, mutta nähtäväksi jää jaksanko vastustaa kiusausta yli viikkoa. 

Ystäväni Abbi ja Antti.

Michelle Gdanskissa.

Olen sujautellut tähän väliin vanhoja valokuvia, koska en kehdannut tunkea kaikkia edelliseen postaukseen ja myös koska ajankohtaisia kuvia on nyt vain muutama. Suurimmassa osassa joku oksa, jossa vihertävinä himmertäviä silmuja. Edellisestä Venetsian reissusta haluan vielä jakaa sellaisen ihmeellisen tapahtuman, että Campo Santo Stefanolla pulu kakkasi paidalleni sekä ensimmäisenä, että viimeisenä lomapäivänä. Sen täytyy merkitä jotain! On selvää, että jossain entisessä elämässäni olen siellä ollut jotain tekemässä, niin vahva Venetsian veto minuun on, mutta kakkasateen toistuttua aloin miettiä, josko olen sortunut siellä hyvinkin suuriin tuhmuuksiin? 

Campo Santo Stefano

Lopuksi vielä anekdootti miehen siskon lapsenlapsesta, josta on jo kasvanut teini joka menee ensi kesänä jopa kesätöihin. Hänellä oli pienenä tapana himoita kaikkea krääsää Tiimarista ja vastaavista tilpehöörikaupoista. Yleensä mumminsa torppasi himot tokaisemalla, että "tuo on täyttä humpuukia!" Taas kerran jonkin aivan ylitsepääsemättömän ihanuuden löytäessään Linda olikin ovelasti aloittanut: "Tämä EI ole humpuukia! Se ehkä näyttää vähän siltä kuin olisi, mutta ei ole!"

Ote ystävältä saadusta ohjekirjasta "Ole flamingo - ja erotu massasta!"

Anna Puu: Me ollaan runo https://youtu.be/O_u9HIAS_0o?list=RDO_u9HIAS_0o

Pääsiäistervehdys!

Hyvää pääsiäistä! Olen suunnitellut välillä laiskahkosti bloggaavani "pian" ja antanut löyhiä lupauksiakin siihen suuntaan kaikille, jotka ovat asian perään kyselleet. Mutta en ole löytänyt riittävää inspiraatiota, kunnes matkustin viime viikolla ykkösen bussilla Koskipuistosta isän ja äidin luo, ja käytävän toiselle puolelle asettui nainen nuoren dobermanninsa kanssa. Nainen alkoi käskyttää: "Maahan! Maa-han! Maa-HAN! MAAHAN! Määääähän! MÄÄ-hän!" Koira mollotti takaisin siristäen välillä aavistuksen verran silmiään, mutta ei tehnyt elettäkään paneutuakseen pitkälleen. Nainen alkoi hikeentyä ja epäilemättä häntä harmitti myös muille matkustajille ilmeiseksi käynyt auktoriteettivaje ja lopulta hän sähähtikin koiralle yhteenpuristettujen hampaidensa välistä: "Hyvä on! Mutta turha kuvitella, että saat illalla ainuttakaan pääsiäismunaa!"

Mökillä oli kevät jo hyvässä vauhdissa. Krookuksia ja sinivuokkoja siellä täällä. Ja hyttysiä! Ompelin isälle ja äidille uudet kevätverhot. Sain kankaan lelukauppapomolta, joka oli saanut sen miehensä mahtisiivousta tekevältä tädiltä. Lelukauppa on muuttanut parisataa metriä lähemmäs Bulevardia, mikä on lyhentänyt työmatkani kahdeksaan minuuttiin.

 

 Matkalla mökiltä Kangasalle isä oli viittä vaille ajaa peurakolarin! "Luulin, että se on iso jänis" hän sanoi säikähtäneenä. Sain siltä istumalta räjähtävän päänsäryn, joka on jatkunut jo muutaman päivän. Pääsiäinen on suorastaan huutanut isoja tarinoita, ja luinkin sen kunniaksi Pentti Saarikosken proosamuotoon suomentaman Matteuksen evankeliumin, mikä siivitti minut kelpo pistetulokseen Iltalehden pääsiäisvisassa. Sen kerronta on riemastuttavan selkeää, tyyliin "Sitten Jeesus meni käymään Pietarin luona, ja siellä makasi Pietarin anoppi sängyssä kuumeisena. Jeesus kosketti hänen kättään. Heti oli kuume tipotiessään ja nainen Jeesusta passaamassa."

Televisiosta tuli liki kolmetuntinen William Thackerayn klassikkoromaaniin perustuva elokuva"Turhuuden turuilla", jossa Rebecka Sharp (ihana Reese Witherspoon) kiipii uutterasti älyään ja kauneuttaan hyödyntäen seurapiireissä, mutta menettää siinä rytäkässä Tosi Rakkauden ja yhteisön kunnioituksen ja joutuu lopulta töihin pelinhoitajaksi kasinolle, mutta sieltä hänet löytääkin aivan ennätysrikas mies, ja vie hänet vaimokseen Intiaan. Elokuva päättyy Reesen haltioituneeseen hymyyn ja kuvaan hänen vanhasta matka-arkustaan keikkumassa norsun selässä. Lisäksi katsoin taas pitkästä aikaa Da Vinci-koodin ja Lahjakkaan herra Ripleyn. Yndessä miehen kanssa katsoimme eilen mainion dokumentin Mark Twainin ulkomaanmatkoista. Sain siinä vähän ikään kuin selitystä tai jotain synninpäästön tapaista omalle reissuvimmalleni, joka ei ota hellittääkseen, vaikka yritänkin sitä hillitä.

Kävin ennen pääsiäistä isonsiskon luona. Hän antoi minulle pääsiäislahjaksi Marilyn Monroe-herätyskellon ja haukkui isän ja äidin hänelle hankkimia pääsiäiskortteja rumiksi, tai ainakin semirumiksi.
"Ne on liian vanhoja hyppäämään puolestasi korttiostoksilla. Mikset vain yksinkertaisesti jätä niitä kortteja lähettämättä?"
"Kuule, niin pahasti ei tästä yhteiskunnasta pidä kenenkään syrjäytyä!"

Mutta mitä olen tehnyt kaikki nämä kuukaudet, jotka olen ollut bloggaamatta? No, ihan sitä samaa kuin aina muulloinkin. Tehnyt työtä, haikaillut reissuun ja päässytkin. Toukokuussa kävimme Pargassa ystäväpariskunnan kanssa.

Siellä oli ihanaa! Viihdyin niin uima-altaassa kuin meressäkin ja, kuinka ollakaan, luin kirjoja. Miehelle ostettiin tyylikäs olkipäähine. Heinäkuussa pääsin viimein Gotlantiin. Siellä oli paikallisten kammoksuma "Stockholms vecka", jolloin vierasvenesatama pullistelee toinen toistaan hienompia jahteja ja ökynuoriso örveltää sydämensä kyllyydestä. Perinteisiin tuntui kuuluvan "Almedalenin kaste", joka toteutettiin sukeltamalla (ympäripäissään) Almedalenin puistossa olevaan suihkulähteeseen. Kävimme syömässä sataman viereisessä ravintolassa ja pääsimme todistamaan rikkaiden ahdinkoa. He olivat kiikissä jahdeissaan, sillä jos he olisivat lähteneet kaupungille kuljeskelemaan, miten toiset sitten olisivat millään voineet aavistaa, että hieno vene on heidän! Niinpä veneissä väännettiin musiikkilaitteiden napit kaakkoon ja kannella patsasteltiin näyttävästi ja tarpeen tullen joku armosta mukaan päässyt kaveri lähtetettiin täydentämään kaljavarastoja. Sainko tarpeekseni? En! Minä haluan Visbyhyn uudelleen, ja uudelleen ja uudelleen! Onneksi Gotlanti on nyt in, ja esimerkiksi MTV on esittänyt sinne sijoittuvia Maria Wern-elokuvia ja Viaplaylla on uusi sarja "Sisäpiiri", jossa vietetään poliittista Almedalenin viikkoa ja tapahtuu kamalia. Puhelimeni näytöllä on pikanäppäin, josta pääsen tarkistamaan livewebbikameran näyttämän kuvan kautta, mitä Visbyn suurtorilla tai vierasvenesatamassa on kulloinkin meneillään. Teenkin sen monta kertaa päivässä.

Kotimaassakin on ollut nähtävää. Teimme elokuussa taas pyöräretken Porvooseen. Otti koville helteessä, mutta oli mukavaa. Ystävät tulivat bussilla, vietettiin hauska ilta, yövyttiin hotellissa ja tultiin seuraavana päivänä Runeberg-aluksella kotiin. Toisen vierailun Porvooseen tein ystävättäreni kanssa joulukuussa syntymäpäiväni kunniaksi. Kuljimme vanhan kaupungin hämärillä ja lumisilla kujilla ja poikkesimme välillä kievareissa. Muistelimme reissua juuri pari viikkoa sitten, kun olin viettämässä ystävyyspäivää ja lojuimme lämpimässä paljussa tähtikirkkaan taivaan alla. "Se tunnelma oli ihan kuin jostain unesta", ystäväni sanoi.

Tampereella puolestaan oli Marilyn Monroe-näyttely, jossa pääsi ihailemaan hänen henkilökohtaisia tavaroitaan, kuten vaikka sukkahousuja, vatkainta, kuittia Dom Perignon-samppanjapullosta ja reikiintyneitä jumppereita. Lisänä oli runsaasti valokuvia ja "hautaseinä", jossa oli hautalaatta ja punaisia ruusuja maljakossa.

Syyskuussa palkitsin itseni kesän armottomasta aherruksesta asiakaspalvelun parissa omalla pikku irtiotollani Venetsiaan. Se paikka saa kokemaan Suuria Tunteita. Suunnatonta riemua kaikesta siitä ihanasta ja salaperäisestä, mitä se tarjoaa aivan ylitsevuotavasti ja jatkuvalla syötöllä. Toisaalta syyllisyyttä sinne änkeämisestä (vaikka pidänkin aina huolta että yövyn paikallisten omistamissa hotelleissa, enkä sorru AirBnb:n tyyppisiin ratkaisuihin, jotka ovat saattaneet paikalliset ahdinkoon ja ajaneet heidät mantereelle). Venetsiasta oli äskettäin YleAreenassa hyvä ja kuvaava dokumentti, jonka katsoin kahdesti putkeen sydän syrjälläni. Joka päivä siellä joutuu ainakin kerran kauhun valtaan eksyessään hiljaisille syrjäkujille tai löytäessään itsensä jostain aivan muualta kuin minne luuli olevansa matkalla, mutta vastapainoksi näkee ja kokee jotain aivan yllättävää. Minä sain hotellihuoneeni ikkunasta katsella kanaalia pitkin lipuvia gondoleja. Näkymäni oli eri kuin kyydissä kalliilla hinnalla matkustavien turistien. Toisin kuin he, minä näin heidän takanaan seisovan gondolieerin, joka meloskeli laiskasti eteenpäin potkaisten välillä lisävauhtia seinästä, räpläsi kännykkäänsä, kaivoi nenäänsä, tai yksi peräti pyllyään samalla kun matkustajat ikuistivat näkemäänsä puhelimensa kameralla kykenemättä olemaan lainkaan läsnä kokemassaan.

Sivummalla turistien suosimista paikoista pääsee vielä näkemään paikallista väestöä. Hyvin yleinen näky on eläkeiässä oleva lapsi taluttamassa tai työntämässä pyörätuolissa yhdeksänkymppistä vanhempaansa. Näin myös keski-ikäisen naisen työntämässä pyörätuolissa sairaalloisen ylipainoista, vammaista poikaansa huteraa ramppia pitkin supermarkettiin. Kaupungissa, joka on täynnä portaita ja terveellekin usein vaivalloinen kulkea! 

Matkalukemisenani oli taas John Berendtin The City of Falling Angels. En halunnut ottaa riskiä, että tunnelmani olisi lässähtänyt jonkin epäonnistuneen kirjavalinnan vuoksi.

Ostin matkamuistoksi lasisen maapallon matkamuistomyymälästä, jonka pitäjä kehui italiaani ja sanoi murheissaan kaupungin olevan enää pelkkä irvokas kulissi. Ehkä olisi viisasta pysyä sieltä poissa, mutta tuskin pystyn, jokin minua sinne vain aina vetää. Olen myös miettinyt, pitäisikö kokemus jakaa miehen kanssa edes kerran, mutta olen kallistumassa sille kannalle, että pidän kaupungin vain ja ainoastaan itselläni. Toiseksi viimeisenä lomapäivänä löysin itselleni roolimallin! Nainen, arvelin kasvojen perusteella hänen iäkseen noin seitsemänkymmentä, kulki kepein askelin silkkimekko liehuen Campo san Margheritalla. Nakkasin oitis The City of Falling Angelsin reppuuni ja lähdin seuraamaan häntä (minusta saattaisi tulla hyvä yksityisetsivä! Esimerkiksi kun katsoin hiljan sen koskettavan dokumentin miesystävänsä pahoinpitelemäksi joutuneesta gotlantilaisesta laulajasta Josefin Nilssonista, jossa vain viitattiin pahoinpitelijään 'kulttuuripersoonana', ei kestänyt kauaakaan kun olin onkinut selville, kenestä näyttelijästä on kyse. Olin katsonut dokumentin aiemmin jo SVT:ltä ja seurannut tiiviisti sen nostattamaa kohua ruotsalaisessa mediassa). Mutta siis takaisin Venetsiaan. Seurasin naista aina uudelle hienolle Canal Granden ylittävälle sillalle asti, mutta rautatieaseman tungoksessa kadotin hänet näköpiiristäni. Ehdin kuitenkin ottaa kuvan! Ja myöhemmin samana päivänä ostin itsekin liehuvan silkkihameen alennusmyyntirekistä.

Roolimalli.

Iltapäivänokosten aika.

Matkalla ostamaan iltapalaa supermarketista.

Joulukuussa täytin viisikymmentä, ja sitä lähdettiin juhlistamaan Malagaan. Mielikuvitukseni ei kaamoksen keskellä pakatessani yltänyt käsittämään, että aurinkolasit saattaisivat olla tarpeen, joten jouduin ostamaan vitosella ruusukullan väriset peililasit kadunvarren rihkamakaupasta. "Ovatko nuo jokin vitsi, vai sinusta oikeasti hienot?" ystäväpariskunnan mies kysyi. Miehen sisko miehineen oli ollut Malagassa juuri meitä ennen ystäviensä kanssa, ja he olivat touhunneet hotellihuoneeseemme kuohuviinitervehdyksen syntymäpäiväni kunniaksi!

Helmikuussa parasta antia oli Tukholman Fotografiskassa näkemäni Kirsty Mitchellin valokuvanäyttely. Hirvittää ajatellakin,että päädyin sinne oikeastaan vain siksi, että lunta pyrytti niin hurjasti ettei tehnyt mieli tarpoa pidemmälle.

Kaupunki oli kuitenkin lumineen päivineen, tai kaiketi juuri sen ansiosta kaunis kuin mikä. Vanhassa kaupungissa ihmiset kuvasivat kilvan lumen painosta taipuvia puiden oksia ja minä puolestani ihmisiä kuvaamassa lumisia puita ja katuja.

Maaliskuussa puolestaan olikin tilaisuus tutustua aivan uuteen maahan, nimittäin Puolaan, ja tarkemmin sanottuna Gdanskiin, jossa vietimme pitkän viikonlopun ystäväpariskunnan kanssa. Olin innoissani, mutta myös suruissani, sillä monessa paikassa oli näytillä kehystetty ja kynttilöin valaistu  kuva kaupungin pitkäaikaisesta, kuoliaaksi puukotetusta pormestarista muistuttamassa kaupunkilaisten surusta ja menetyksestä. Seurueen miehetkin olivat niin vaikuttuneita Gdandskin annista, että se syrjäytti heittämällä Tallinnan jokakesäisen herrojen kesäretken kohteena, enkä yhtään ihmettele. En ostanut mitään itselleni, mutta mies sai muistoksi sukat, joiden varteen on kirjailtu Neptunuksen suihkulähde.

Nyt aloin kyllä pelätä, että teille saattaa olla muodostunut vääristynyt kuva, etten tee mitään muuta kuin haaveilen matkustelusta, katson elokuvia ja luen kirjoja. Se ei ole totta. Teen minä työtäkin, mutta taidan olla hieman samansorttinen kuin Antti Holman parempi puolisko, sillä Holma kertoi blogissaan "Harpunsoittajan vaimo", että miehestään, jota hän kutsuu 'Sissoseksi', kuoriutuu aina tehokas matkatoimistovirkailija, jos hänellä on liian tylsää. Semmoisen piirteen olemassaolon voin kyllä auliisti itsessänikin myöntää. Mutta juuri äsken, kun istuimme miehen siskon ja miehensä kanssa Lasipalatsin ravintolassa, sanoin miehen siskolle, että minun kohdallani matkustaminen ei todellakaan mene hukkaan, sillä mieleeni palaa päivittäin todella eläviä muistikuvia jo kauankin sitten tekemiltäni matkoilta. Ja niistä on armollisesti karissut kaikki muistikuvat odotteluista, hikoiluista, nälkäkiukuista ja muusta vähemmän mukavasta.

Mitäkö miehelle kuuluu? No, hän on aivan entisellään. Aamulla hän pyöri ja äänteli levottomasti täkkinsä alla. Kysyin, näkeekö hän pahaa unta. Hän alkoi oitis kertoa:

"Minua nauratti, kun joku sanoi, että limes-raja-arvo lähestyy ääretöntä, ja minä sanoin että sehän on vain nollan ja viitosen välillä!"

Mamma Mia 2: When I Kissed the Teacher: https://youtu.be/Oeq9MmQj2fw