maanantai 27. helmikuuta 2017

Utelias ja heitteliäs




Tässä ei nyt ole paljoa ehtinyt kirjoitella, sillä tajuntani on täyttänyt ruotsalaisen naparetkikunnan, Salomon August Andreen, Knut Fraenkelin ja Nils Strindbergin epäonnistunut yritys liitää vetykaasupallolla Huippuvuorilta yli Pohjoisnavan. Bea Uusma on valjastanut viisitoista vuotta kestäneen pakkomielteensä, jonka valtaan joutui sattumalta napattuaan tylsissä juhlissa kirjahyllystä retkikunnasta kertovan kirjan käteensä, ja kirjoittanut fantastisen kirjan! Luettuaan juhlista pihistämänsä kirjan, hän on tutkinut asiaa intohimoisesti. Käynyt monta kertaa Grännassa Andree-museossa ja Tukholman Valhallavägen 15:ssa notkumassa rappukäytävässä Nils Strindbergin asunnon oven ulkopuolella (5. kerros, 76 porrasta) opetellut ulkoa hänen ja hänen kihlattunsa Anna Charlierin puhelinnumerot (Nilsin lähtiessä naparetkelle he olivat vasta kihlautuneet) ja yrittänyt soittaa niihin (varattua). Hän on tilannut yksityisestä museosta luun siinä toivossa, että se kuuluisi Frankaelille ja siitä voisi jäljittää kuolinsyyn. Hän on hakenut luun Dalagatanin Icasta ja tutkinut sitä asiantuntijoiden kanssa vain saadakseen tietää, että se onkin jääkarhun.

Hän on vaihtanut kuvittajan ammattinsa lääkäriopintoihin voidakseen paremmin ymmärtää ja tutkia eri vaihtoehtoja sille, mihin miehet loppujen lopuksi kuolivat, kun ruokaa, lämpöä ja ammuksia kuitenkin vielä riitti ja he olivat päässeet jäiltä maihin, Valkosaarelle. Huolimatta siitä että vihaa palelemista ja "joutuu paniikkiin jo ajatuksesta olla ilman käsineitä tuulessa" hän on osallistunut useille matkoille pitkin Huippuvuorten rannikkoa yrityksenään päästä näkemään paikat ja olosuhteet, joissa retkikunta on matkannut ja järjestänyt lopulta oman retkikuntansa, jonka avulla kuin ihmeen kautta pääsi kuin pääsikin Valkosaarelle. Hän on kovasti yrittänyt päästä Andreen retkikunnan matkaan ja onkin ollut useassa oikeassa paikassa, mutta väärään aikaan. Yli sata vuotta myöhässä.

Voi pakkomielteen liikkeellepanevaa dynaamista voimaa! Pakkomielteinen innostus on ilman muuta lahja. Olen saanut maistaa sitä aika ajoin pieninä annoksina ja tiedän, että se on pysäyttämätön. Jos ja kun päätän muuttaa, siinä ei yleensä kauaa nokka tuhise. Kun sain päähäni sen Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksen, oli alusta asti selvää, että mikään muu kuin reitin vaeltaminen ei tulisi kysymykseenkään. Kun viime keväänä "näin" itseni Venetsiassa, en ollut lainkaan huolissani siitä ettenkö sinne ennen pitkää päätyisi.


Mutta mitään noin kestävää, noin kauaskantoista pakkomiellettä minulle ei surukseni ole suotu, ainakaan vielä. Suotaisiinpa! Intohimo ja uteliaisuus ovat mahtava yhdistelmä! Mutta uskon, että mukana täytyy olla vähän sattumaa. En voi pohdiskelemalla  löytää intohimoani. Jos voisin, olisi se jo selvillä. Se tulee kun on tullakseen, ja jostain yllättävästä paikasta. Ja vain minulle tarkoitettuna. Sellaiseen intohimoon verrattuna mieltymykseni "Ladies of London"- tositeeveesarjaan tuntuu valjulta. Muutenkin haaveilen ja suunnittelen liian pienesti, tyyliin "haluaisin polttaa sikarin" (tehty, toissa vuonna) tai "haluan syödä hummerin" (tehty, viime vuonna). 


Lukion ekalla olin yhdistetyllä mansikanpoimintaleirillä ja kielikurssilla Ruotsissa Visingsjön- saarella. Se on siinä Grännan vieressä. Gränna on tunnettu polkagris-karamelleistaan ja siitä, että Andree on sieltä kotoisin. Meillekin näytettiin Andreen retkikunnasta kertova elokuva. Muistelen olleeni lähinnä pitkästynyt. Mutta voihan se olla, että se filmi oli pitkästyttävä, toisin kuin Bean intohimolla ja rakkaudella kyllästetty versio. Kyllähän sellainen puskee lopputuloksesta läpi. Minun täytyy saada tuo kirja omakseni, hallussani on parhaillaan kirjaston kappale.

Muuten elämä menee entiseen tapaan. Tiedättehän te tämän alkuvuoden ankeuden? Iän ikuista hiihtoa televisiosta ja tarjousappelsiineja kaupasta. Elämme sitä hankalaa aikaa, jolloin talvi alkaa jo tympiä ja meille vakuutellaan kevään olevan aivan nurkan takana, mutta ei se oikeasti ole. Huomenna alkaa maaliskuu, ensimmäinen kevätkuukausi. Kuukausi jolloin valon määrä lisääntyy ja siirrytään kesäaikaan. Joulun ihanuuksien jälkeen sitä uskottelee itselleen, että kunhan tammikuu ja helmikuu on jotenkin selätetty, niin sitten... mutta tosiasia on, että maalis- ja huhtikuussa riittää vielä paljon kynnettävää. Paljon pitää jaksaa ilman, että saa oikeastaan mitään hyvää vastineeksi. Vesilätäköitä, harmaata ja beigeä maisemaa ja armotonta, kovaa valoa.  Voimia pitäisi riittää vielä rutkasti ennen kuin maa on jälleen vihreä ja riittävän lämmin, että siihen voi heittäytyä lepäämään ja latautumaan.
Toisaalta en minä mitenkään  väsynyt ole. Päinvastoin. Jaksan ihan hyvin vastailla lelukaupassa sellaisiin kysymyksiin kuin "onko käsilaukkua, jossa on ponin kuva?" tai "eikö ole sellaista rahtilaivaa, jossa olisi pyörät alla?", mutta jotain tässä nyt kaipaisi. Ehkä olenkin liian vähän väsynyt? Minäkin haluan jonkin arvoituksen  ratkaistavakseni. Sellaisen jonka kimppuun tekee mieli heittäytyä, joka ei jätä rauhaan ja jota tekee mieli miettiä koko ajan. Mutta en mitä tahansa arvoitusta, vaan oman arvoituksen, niin kuin Beakin löysi.

Nyt löysin You Tubesta kokonaisen elokuvan Andreen naparetkestä nimellä "Flight of the Eagle". Ja siihen on tehty myöhemmin vaihtoehtoinen loppu, joka perustuu Bea Uusman tutkimuksiin! Ehdin vielä katsoa sen ennen töihin menoa.

Tämän päivän otsikko tulee muuten siitä, kun lelukauppaan tuli äiti kahden lapsensa kanssa. Toinen istui rattaissa ja hänelle äiti sanoi, että sinun pitää kyllä nyt pysyä siellä hetki, koska olet niin utelias.
- Niin, ja heitteliäs, lisäsi hänen isosiskonsa.
- Sitäkin, äitinsä myönsi.
Sulkemisajan jälkeen

Gladys Knight and the Pipps: Midnight Train to Georgia:https://www.youtube.com/watch?v=Zh_Sz-8zlAY

tiistai 14. helmikuuta 2017

Kahvileipää



Minun piti blogata jo eilen, mutta koko ajan tulee jotain pientä hässäkkää. Välillä ei saa laitettua kuvia, välillä ei pääse koko sivulle. Sitten kirjaimet muuttuvat mystisesti kissan kokoisiksi, enkä hahmota kokonaisuutta ja kestää ikuisuuden, ennen kuin löydän kohdan josta zoomata niitä pienemmäksi. Syytä kirjainten yllätyskasvuun en tietenkään saa ikinä selville, enkä sellaista edes odota. Voi hyvä luoja, miten ärsyttävää! No, yritetään taas uudella "kärsivällisyydellä" ha ha.

Pikkusisko antoi minulle joulu- vai oliko se syntymäpäivälahjaksi Marian Keyesin kirjan "Peiton alla - tarinoita kirjailijaelämästä". Luin sen vasta äskettäin ja se tuotti suurta iloa. Oli ihanaa, kun Marian kertoi "toimistostaan" (= lattia hänen sänkynsä vieressä, jolla rykelmä erinäisiä muistilappusia ja karkkipapereita) ja niin ikään hauskaa oli lukea hänen tammikuisesta itseruoskinnastaan, jolloin hän (ja moni muukin meistä) joutuu luopumaan ulkoisista virikkeistä, ei  käy missään eikä osta mitään, vaan viettää vuoden ensimmäiset kolmekymmentäyksi päivää kontillaan noukkimalla neulasia matosta,  koska on törsännyt joulun alla kuin mielipuoli pikkuruisiin niinikoreihin täynnä Body Shopin kylpysuolaa, tuoksuvia vartalovoiteita ja kasvopyyhkeitä, ja luottokortin pitää saada vähän levätä.

Ihmeelliseksi siunaukseksi huomasin, että minulla on itsellänikin Marian Keyesin kirja hyllyssä, "Further under the Duvet", jota en muistanut omistaneenikaan joten lisää kevyttä hauskuutusta on luvassa, kunhan saan ensin alta pois Denise Rudbergin "Toinen toista pahempi"-dekkarin, jossa seikkaillaan taas Östermalmilla ja Kungsholmenilla muissa paikoissa, jotka aion heti koluta, kun seuraavan kerran menen Tukholmaan, sekä Bea (Martina Haagin sisko!) Uusman Naparetken, jonka lainasin Rikhardinkadun kirjastosta miehen kortilla, koska omani on käytön puutteessa tullut työnnettyä johonkin mystiseen paikkaan, josta sitä ei näköjään ihan hevillä löydä. Lainasin kirjastosta myös Taina Haahdin Mariaanien haudan, ja hotkaisin sen saman tien. Että luettu on. Sekä livetty aineenvaihduntadieetistä suunnitelman mukaan sosiaalisen elämän (= kirjapiiri) hyväksi. Onnistuin rikkomaan useaa Hayleyn sääntöä yhden illan aikana, sillä tulin nauttineeksi maitotuotteita (sulatejuustoa sosekeitossa ja leipäjuustoa ihanassa salaatissa, sokeria (suklaakakkua ja muutama suklaakonvehti, itse asiassa kakussa oli varmaan vehnäjauhojakin, joten sitä myös), alkoholia (kuohu- ja punaviiniä) ja join kaiken kukkuraksi vielä puolitoista kuppia kahviakin. Ihanan turmeltunut olo! Tai järkyttävän.
Rikhardinkadun kirjasto



Morkkis iski heti seuraavana päivänä ja tunnustin kaiken pikkusiskolle, mutta hänestä tuo ei ollut yhtään mitään. Itse hän oli onnistunut kuulemaan kauppareissulla, miten joku oli sanonut toiselle, että "Pitikös meidän vielä ottaa kahvileipää?" ja hänestä se oli kuulostanut niin ihanalta, siis se sana "kahvileipä", että hän halusi heti itsekin hankkia kahvileipää ja oli kuulemma viikonloppuna syönyt kuusi Omarmunkkia ja juonut pullollisen punaviiniä eikä näy missään, kiitos marraskuisen aineenvaihduntadieetin, jonka jäljiltä aineenvaihdunta edelleen roihuaa ilmiliekeissä ja polttaa Omarmunkit ja muut lipsahdukset niin kuin ei mitään. Mutta kyllä sanan mahti on valtava, yksi sattumalta korvaan osunut sana realisoituu ulkopolisen elämässä Omarmunkkivuoreksi!

Ounastelin, ettei tuo taika voi loputtomiin kestää ja pikkusisko myönsi, mutta toistaiseksi on kuulemma aivan mahtavaa. Itse olen jo palannut ruotuun, aion jatkaa ainakin helmikuun. Vaikka toisaalta nyt minua on alkanut vainota tuo sana "Omarmunkki". En oikein tiedä, mikä se on, mutta se kuulostaa ihanalta...

Kirjapiirissä käsiteltiin (lyhyen puolustusministeriä koskeneen rähäkän jälkeen) Mark Levengoodia. Kukin oli saanut valita hänen kirjoistaan mieleisensä. Osa oli pettynyt, olikohan se viimeisin sitten ollut jotenkin huonompi kuin edelliset? Itseäni ainakin nauratti oma valintani ja muutenkin, eihän se mitään varsinaista korkeakirjallisuutta ole, eikä sitä siltä ole mielestäni syytä odottaakaan. Itseäni ilahduttaa, jos löydän jonkun tosi hauskan lauseen per tarina, nehän ovat lyhyitä, pieniä välähdyksiä tai muistelmia. Koska kirjapiiri oli Kellokoskella, menimme ensin junalla Järvenpäähän (treffit Vltavassa) ja siitä meidät kuljetettiin kahdella autolla perille. Kotiin meidät haki yhden piiriläisen mies, ja hyvä olikin, sillä R-junan liikennöinti tyssäsi johonkin vikaan pian saapumisemme jälkeen ja monet olivat joutuneet sähköttömän junan vangeiksi useaksi tunniksi! 

Opin uuden sanan, kun hän yhtäkkiä sanoi, että no niin, nyt mennään "Jedaan".
- Että mitä että? ihmettelin.
- Jedaan. Gäddvikiin. Haukilahteen.
- Aaaa?
Yksi piiriläisistä asuu siellä. Ja siellä on asunut pienenä myös Mark Levengood.

Hiljattain opin toisenkin itselleni vieraan ilmaisun, kun lelukauppapomo sanoi, että pitää mennä tsekkaamaan tuttavan vointia, hänellä on ollut jotain verenpaine- vai oliko se hemoglobiiniongelmia, joiden vuoksi hän on viettänyt yön Hiltonissa.
- Mitä se hotelliyö niihin auttaa? ihmettelin.
- Hiltonissa. Siis sairaalassa.
- Ai jaa...?
Kotona kerron oppimastani uudesta sanasta ja mies on aivan ihmeissään miten en muka ole sitä ennen tiennyt.
Takana on muutama aika mahtava aurinkoinen päivä. Ja pari vapaapäivää. Ei pitäisi olla valittamista, eikä kyllä olekaan. Varsinkaan kun ystävänpäivän kunniaksi Viaplay tarjosi asiakkailleen yhden vuokraelokuvan ilmaiseksi ja sain katsoa yksin nojatuolissa keskellä päivää uusimman Bridget Jonesin. Kolmannen kerran! Ja sen päälle katsottiin vielä miehen kanssa bostonilaisista pedofiilipappeja tutkivista journalisteista kertova, tositapahtumiin perustuva ja kriitikoiden ylistämä elokuva "Spotlight" ja illalla yhdessä seuraamamme norjalaissarja "Valkyrien". Hyvää ystävänpäivää kaikille!


Will to Power: Baby I love Your Way:https://youtu.be/79r_XaUU7yE