Kuusia ja Guggenheimeja

Miehen kanssa Kakkugalleriassa Fredalla.

Tänään ratkaistaan (taas) tuleeko Helsinkiin Guggenheimia vai ei. Minulla on tästä löperöhkö mielipide, joka perustuu puhtaasti omaan nautinnonhaluuni. Mies vilkaisi minua syrjäsilmällä kun uutisissa näytettiin suunnitelmakuvaa uuden museon kahvilasta ja sanoi "sä näet jo itsesi tuolla istumassa" ja oikeassahan tuo oli. Minusta olisi kivaa, että olisi taas  yksi kohottava hengailupaikka lisää, mutta joku porho saa kyllä luvan maksaa viulut. Minusta on niin ikään kivaa, että tuossa vieressä on Kiasma (olen käynyt kerran tänä vuonna) ja ennätyskivaa, että Kansalaistorille nousee uusi upea kirjasto. Samaten minusta oli aivan mahtava ajatus, että Tampereelle tulisi ratikka (tai rrratikka, Tampereen murteella), pankaa juu sellainen tulemaan, pinkkinä, kiitos, lupaan ajaa sillä ainakin kerran! Isä oli samoilla linjoilla, mutta pikkusisko asettui yllättäen ajatusta vastaan! Hänen mielestään kaupungilla ei yksinkertaisesti ole varaa ratikkaan. Ei vaikka se olisi pinkki. Hän ja miehensä työskentelevät lasten ja nuorten parissa ja joutuvat kohtaamaan päivähoitoon ja nuorisotyöhön osoitetut säästöt ensi kädessä.  Varsinkin päiväkodissa työskentelevä miehensä saa tuta mitä on kun sijaisia ei saa palkata ja joku kollegoista on aina poissa joko oman tai lastensa sairastelun takia. Burn out vaanii jo nurkan takana. Eikä olisi ensimmäinen kerta.

Pikkusiskon kanssa kahvilla Laukontorilla

Mutta Osmo Rauhala on asettunut monen muun taiteilijan tapaan Guggenheimin taakse ja koska minä ihailen Rauhalaa, päätän olla hänen kanssaan samaa mieltä. Vaikka ei Osmokaan aina ole oikeassa! Hänestä kertovassa kirjassa "Tapaus" hän muistelee miten pienenä kadehti luokkatovereitaan, jotka saivat kotona syödäkseen eineksiä. Einekset olivat uusinta uutta ja Osmo himoitsi ranskanperunoita ja muuta uutta apetta ja marisi että miksi heillä on aina tarjolla vain oman maan perunoita ja kotipurosta kalastettua taimenta...

Tampereen kuusi tänä vuonna. Onneksi tällä kertaa suora!

Kävin Tampereella tapaamassa paitsi vanhempia ja pikkusiskoa, myös isoasiskoa ja vein hänelle hänen toivomaansa pussitupakkaa, sinistä Pall Mallia, sätkien käärimistä varten. Kerroin, että isällä on viikonloppuna lentopalloturnaus Pirkkahallissa. 

-Jaa molempina päivinä? Eikö ne siis pääse käymään? Höh! Nikotiinipurkkani alkaa olla aivan lopussa!

- Mihin sä nikotiinipurkkaa tarvit, aiotko sä lopettaa polttamisen?

- No en tosiaankaan!

- No mihin sitten!? Ne on jo vanhoja ihmisiä, et sä niitä voi enää purkkaostoksilla juoksuttaa!

- Mulla on suuri nikotiinin tarve...

- Juurihan mä toin sulle tupakkaa, kääri sätkiä ja vedä siitä! Sitä paitsi ei nikotiini ole mikään kansalaisoikeus!

-Saisi olla! Itse asiassa tutkimusten mukaan nikotiinilla on suotuisa yhteisvaikutus esimerkiksi skitsofrenialääkkeiden kanssa...

Vein hänelle myös liilan poolokauluksisen neuleen, joka puki häntä hienosti, kolme litraa Coca Cola lightia ja pussillisen klementiinejä. Tutkimme taas Julia Vuoren ihanaa kuvakirjaa "Sika Pariisissa" ja isosisko näytti lempikohtansa. 

"Järjestimme maatalousnäyttelyn yhteyteen halvan kevätmuodin esittelytilaisuuden. Minotauruksen metrolippuhenkselit ja wc-paperikorvalliset esiteltiin alle viiden frangin sarjassa, suihkuverhoviitta ja kylpykuulatiara alle neljänkymmenen frangin sarjassa. Suurimman suosion saavuttivat kuitenkin punavarpusten yhden frangin kuplamuoviturbaanit." (Julia Vuori, Sika Pariisissa).

Palasin Helsinkiin lauantaina ja minun oli määrä jatkaa siitä melkein suoraan Tukholmaan. Lelukauppakollegani ihmetteli taannoin reissaamistani ja kysyi ihmeissään, että "eikö sun mies sano mitään?". "Öööö....sanoohan se joskus jotain (itse asiassa paljonkin, joskus myötäilen, yleensä en)". Mutta nyt hän sanoi, että luvassa on myrskyä Ahvenanmerellä ja huonoa keliä Tukholmassa ja että eikö olisi kuitenkin kivempi jäädä kotiin leikkimään ja saunavuorokin on kuudelta ja minä olin vähän väsyksissä Tampereen reissun jäljiltä, joten suostuin jättämään Tukholmanvisiitin väliin ja nautiskelin sen sijaan Helsingin iloista. Mies oli voittanut työpaikan pikkujoulun tietokilpailusta kaksi elokuvalippua, joten nyt meillä on kolme lippua odottamassa! Tietokilpailun taso ei kuulemma ollut ollut mikään huikea. Joku oli vastannut kysymykseen Afrikan suurimmasta valtiosta, että "Intia".

Helsingin kuusi.

Ankaraa yritystä saada edustava joulukorttikuva, jossa lapsi leikkii Tuomiokirkon portailla....

Sain tehdyksi vähän joululahjahankintoja, nukuttua päiväunet, luettua miehen suosittelemaa dekkaria "Siat", josta mies sanoi minun tykkäävän, koska siinä mainitaan kaikki kadut ja paikat niin tarkasti, mutta siinä seikkaillaan Tukholman lähiöissä, eivät ne ole minulle yhtään tuttuja! Olen todella turhautunut kömpiessäni kirjaa eteenpäin!

Minulla oli vielä maanantaikin vapaata ja miehen päästyä töistä kävimme Kakkugalleriassa tuhlaamassa loputkin viime jouluksi saamastani Kakkugallerian lahjakortista. 

Isosisko soitti ja sanoi, että hänen pitää tunnustaa yksi juttu.

-No?

- Silloin, kun sä pienenä säästit niitä karkkipäivän karkkeja siihen laatikkoon, se olin minä joka söi ne...

- No, kai mä nyt tuon tiesin?!

- Anteeksi.

- Okei...saat.

Dixie Chicks: Rainbow connection: https://www.youtube.com/watch?v=pzoZhb7ELNI

Syvissä vesissä

- Vielä viikko tätä typerää marraskuuta jälellä, virkkoi mies juuri hetki sitten aamuteeveen äärestä löhötuolinsa uumenista.

Lujille ottaa välillä, juu. Kirjoista saa suurta lohtua, jälleen. Joskus, kun menen töihin vasta iltapäiväksi, jään aamulla sänkyyn ja luen pitkään. Eräänä aamuna luin Anna Gavaldan "Karkumatkan" kannesta kanteen, lähdin siitä uimahalliin ja sitten töihin. Siitä tuli mukava, tasapainoinen päivä. Eilen katsoin töiden jälkeen Viaplaylta elokuvan "Carol", jota miehen sisko oli kehunut ja josta hän oli sanonut, että olisi elokuvan jälkeen halunnut jäädä viipyilemään siihen miljööseen ja fiilikseen, ja kyllä se kaunis olikin. Viisikymmenlukua. Autotkin kauniita kuin veistokset ja Carolin (Cate Blanchett). ja Theresen (Rooney Mara) vaatteet ja kampaukset ihania.

 Sitä ennen olin sulkenut lelukaupan. Iltapäivällä oli tullut lelulähetys jota olimme purkaneet. Mukana oli uutuuksia joiden sijoittelu entisten tuotteiden sekaan asetti omat haasteensa. Pohdittuani ankarasti sellaisia seikkoja kuin tulisiko peltohiiret sijoittaa uusien siilien oikealle vai sittenkin vasemmalle puolen ja sopivatko possut ponien kanssa samaan koppaan, ja minne ihmeeseen uudet pehmo t-rexit ja muut saurukset pitäisi ängetä, entä puiset raketit ja pikku kaulimet,  katsoin ansainneeni vähän huvitusta. Laitoin miehelle viestin "Aion mennä lasilliselle kuohuviiniä (kaupunki on täynnä paikkoja, joista lasillinen irtoaa muutamalla eurolla), liitytkö seuraan?" mutta sen sijaan  että hän olisi vastannut viestiin, hän koputtikin hetken kuluttua jo pimeänä olevan lelukaupan oveen kuntosalishortsit takin taskusta pilkistäen. Avasin hänelle oven, hän astui sisään ja kysyi jalkojaan osoittaen: "Onko nämä mun  kengät?" Katsoin hänen jalkoihinsa ja sen sijaan, että olisin nähnyt hänen uudet, hunajankeltaiset talvikenkänsä, näinkin sinapinväriset, kulahtaneiden kenkien kärjet, jotka olivat ainakin viisi senttiä miehen kenkiä pidemmät. Hän oli ottanut kuntosalilta lähtiessään väärät kengät ja joutui nyt pinkomaan henki kurkussa takaisin Albertinkadulle vaihtamaan. Onneksi kukaan ei ollut ehtinyt kaivata omiaan, vaihto sujui vaivihkaa, mutta kuohuviini sai hässäkän vuoksi jäädä.

Itse olin ollut kuntosalilla jo aamupäivällä. Ihan hyvä, että tulee lähdetyksi, mutta aina siellä saa nykyään suuttua. Tykkään edelleen soutaa, se on hyvää treeniä sellaisenaan, mutta varsinkin lämmittelymielessä. Pari kertaa olen nähnyt, miten vierreiseen dippi/vatsalihaslaitteeseen on tullut treenaamaan ilmeisen kunnianhimoinen nuori mies. Hänelle ei riitä pelkkä oman kehon painovastus dipatessaan, vaan hän on kahlinnut vyötäisilleen levypainon, joka kilisee ja kalisee siinä heiluessaan miehen ähistessä dippiensä kimpussa. Ei siinä mitään. Mutta sen jälkeen hän on mennyt rakkaimpaan laitteeseeni taljaan, eikä siinäkään tietenkään tyydy valmiina olevaan tankoon, vaan vaihtaa sen johonkin muuhun jonka kanssa tekee sitten jotain ihmeellisiä rimpuilujaan, eikä siinäkään vielä mitään, mutta sitten hän ottaa kyllä rimpuiluvälineensä pois, MUTTA EI LAITA TAVALLISTA TANKOA TAKAISIN, ja se liitososa killuu tyhjänä korkeuksissaan, enkä minä ylety siihen!!! Millään! Saatana!

Kun nyt vauhtiin pääsin, haluan mainita toisenkin asian, joka liittyy Yrjönkadun uimahalliin. Se on tuonut minulle paljon iloa. Marraskuu on ollut paitsi valkoinen, kun lunta tuli kerralla paljon.

Ja harmaa, kun se suli kerralla pois,

myös turkoosi, koska vietän niin paljon aikaa altaassa. Noh, Yrjönkadun uimahallissahan tunnetusti on lupa uida alasti. Tai pikemminkin se taitaa olla sääntö. Lupa uida myös halutessaan uimapuvussa myönnettiin joskus 80-luvulla. Minä tietysti haluan. Moni tietenkään ei, ja olen asian kanssa jo aivan sinut. Se, minkä kanssa EN ole sujut, on se, että nämä nakupellet uimarataa vaihtaessaan kapuavat ratoja erottavan köyden yli siten, että heidän tiedätte-kyllä-mikänsä oikein hieroutuu köyttä vasten ja sitten tulee joku pahaa-aavistamaton uimari ja tarttuu tai nojailee huolettomasti siihen pimppiseen köyteen! Alasti uivan tulee vaihtaa rataa sukeltamalla köyden ali, kyllä näin on!

TripAdvisorin sivuilta napattu kuva. Yrjönkadun uimahallissahan ei saa kuvata, mistä säännöstä aasialaisturistit eivät tietysti piittaa pätkän vertaa.

Kanssakuntoilijoiden lisäksi olen suuttunut paitsi Amerikalle, joka meni valitsemaan presidentikseen sen toopen, myös myskikurpitsalle, joka oli oli niin kova, että sai ranteeni kipeytymään kun yritin pilkkoa sitä kasvissosekeittoon (on siinäkin kyllä kanssa ankea ruoka!). Ja mies, joka yleensä on aina niin kiltti ja myötämielinen kanssakulkijoille, katseli Porthaninkadun ihmisvirtaa Kallion Subwayn ikkunasta, jossa olimme lounaalla viikon parhaan päivän Subin (tonnikala-) houkuttelemina ja mutisi synkkänä "Miten nuo ihmiset on noin rumia...? Olen nostanut meidän kumpaisenkin päivittäisen d-vitamiiniannostuksen sataan mikrogrammaan.

Toisaalta mukaviakin asioita on ilmassa. Näen huomenna ja ylihuomenna perhettä Tampereella Joulukatu on avattu.

Stockan jouluikkuna. Pois tieltä, pennut!

Kohta avataan Isolle Roballe taas Fida. Eräs täti noukki minut Aleksilta johonkin silmänliikkeitä mittaavaan markkinointitestiin ja sain palkaksi lipun leffaan! Miehen sisko miehineen lentää ensi viikolla  Oulusta Helsinkiin ja asettuu Valhallankadun asuntoonsa määrittelemättömäksi ajaksi. Kirjapiirille on sovittu pitkästä aikaa tapaaminen ensi viikon perjantaille Kappeliin. Pikkusisko bongasi Tukholman ystävän (nykyisin oikeammin Göteborgin ystävän) Yle Femmalta "Usko, toivo, rakkaus"-ohjelmasta kävelemässä työkaverinsa kanssa Gamla Stanissa ja näin sen myöhemmin Areenalta.  Piero Ferruccin kirja ystävällisyyden voimasta on näköjään suomennettu 

Psykosynteesin ilosanomaa massoille, hyvä hyvä!

ja mies löysi Lidlistä todella hyvää pähkinäsuklaata ja minä Stockalta t-paidan, jossa lukee "Santa I can explain". Niin, ja veronpalautukset maksetaan ensi viikon tiistaina!  Eiköhän tämä tästä taas.

Aamurauhaa tavaratalossa

Kylie: Every Day's Like Christmas :https://www.youtube.com/watch?v=zgrywU-IJHs

Ottajat ja antajat

Bulevardilla

Kun tässä taannoin piipahdin Tampereella ja mökillä, minulla oli bussissa matkalukemisena Kai Vakkurin kirja "Sinä kirjoitat radiokuunnelman", jonka olin joskus ottanut mukaani Lönnrotinkadun kierrätyskeskuksen ilmaishyllystä silloin kun Lönkalla vielä oli kierrätyskeskus ja me asuimme Fredalla. Se on todella ihana kirja, luin sen nyt ensimmäistä kertaa ja se sai aikaan sen, että rakastuin välittömästi Kai Vakkuriin ja googletin hänet vain saadakseni tietää hänen kuolleen viime vuoden keväällä 81-vuotiaana. Muistokirjoituksesta kävi ilmi, että hän oli tehnyt pitkän uran markkinointialalla, jäänyt 56-vuotiaana eläkkeelle, perustanut sen jälkeen antikvariaatin ja ajanut taksikortin, koska oli aina halunnut ajaa taksia, kirjoittanut taksisuharikokemuksistaan romaanin "Neekerivuoro", kirjoittanut lisää kirjoja  ja ryhtynyt luennoitsijaksi. Monet hänen kirjoistaan ovat ilmestyneet omakustanteina, joten tulee olemaan työlästä löytää ne kaikki, mutta tässä asiassa minä tulen onnistumaan. Kumminkin, tässä kyseisessä kirjassa Vakkuri jakaa ihmiset antajiin ja ottajiin. Siteeraan:

"Antaja on sellainen, joka teoin, sanoin tai elein antaa kanssaihmisilleen jotakin. Kirjoittaja on antaja, samoin maanviljelijä taikka äiti, joka lukee lapselleen illalla sadun.

Ottajia ovat esimerkiksi passiiviset television katsojat tai urheilukilpailijoiden seuraajat tai ihmiset, jotka keskustelussa eivät anna siihen yhtään omaperäistä sanaa. Usein ottajat elävät toisten ihmisten kautta seuraten elämää kuin näyttämöä. Oman elämän sisältö voi syntyä esimerkiksi muita ihmisiä koskevien uutisten ja juorujen seurailusta. "

Mökillä

Vaaleanpunainen Yrjönkatu

Olen viime aikoina ollut aika tanakasti ottajien puolella katsottuani ensin miehen kanssa kymmenen jaksoa "Downshiftaajia" YleAreenasta putkeen (todella hyvä sarja!) ja sitten omin nokkineni kolmekymmentä jaksoa "Broad Cityä" kahden päivän aikana niin ikään YleAreenasta (mainiota viihdettä!) ja siinä välissä vielä You Tubesta elokuvan "Modigliani", joka kertoi, no, Modiglianista ja jossa italialaistaiteilijaa esitti Andy Garcia ja Pablo Picassoa Omid Djalili, josta ajattelin, että eihän tuo ole yhtään näköinen, kunnes menin seuraavana päivänä Modiglianinäyttelyyn Ateneumiin ja näin siellä valokuvia ja luin yhdessä saleista  näyttelyä varten julkaistun Modigliani-kirjan kannesta kanteen, jossa myös oli kuvia (säästin siinä 19 euroa!) ja tajusin, että hänhän oli prikulleen saman näköinen kuin Picasso, joka on näköjään ollut siihen aikaan PAKSU ja Garciakin oli aika lailla esikuvansa oloinen. Suosittelen näyttelyäkin, mutta kyllä siitä enemmän irti saa, jos tietää jotakin taiteilijan taustasta. 

Södermalmilla

Kirjamessuilla kuuntelimme Claes Anderssonia ja hän on tietysti antaja parhaasta päästä, mutta osaa myös ottaa. Hän kertoi itselleen tärkeistä runoilijoista ja kertoi lukeneensa Eeva-Liisa Mannerin runoja ennen isoa sydänleikkausta, ja että ne auttoivat "enemmän kuin kymmenen diapamia". Ostin messuilta Osmo Rauhalasta kertovan kirjan "Tapaus", jonka kaivoin kassistani ja annoin miehen ystävälle selailtavaksi,  jotta hän olisi malttanut pysyä hiljaa Andressonin haastattelun ajan, sillä takanaolijat alkoivat oirehtia. Hän innostui ja halusi saada oman Rauhalan ja minä osoitin suuntaa mistä löytyisi (2 euron pöydästä, yhtä aikaa törkeää ja ihanaa!), mutta siellä ei ollutkaan niitä enää, ja miehen ystävä tuli pahoille mielin ja syytti minua, että olin rohmunnut viimeisen Rauhalan. Ajattelin hetken antaa oman kappaleeni hänelle, mutta hetki oli aivan ohikiitävä ja kirja on edelleen minulla. Hyvä niin, sillä on minulle taatusti paljon annettavaa.

Liffey-pubissa Gamla Stanissa soi Van Morrison

No, nyt yritän vuorostani olla pienimuotoinen antaja päivittämällä blogiani ja enköhän minä taannoisella Tukholmanreissullakin antanut pöytäkeskusteluihin ja hauskanpitoon oman osani. Ainakin pari hassua juttua kerroin ihan takuulla ja Tuulan ja Rikun vein Söderillä paikkoihin joissa he eivät olleet ikinä ennen käyneet ja esittelin heille muun muassa paikan, jossa elämäntapavalmentajan ja entisen narkkarin, Mia Törnblomin kauniskasvoinen poikaystävä oli päättänyt päivänsä ja se oli heistäkin tosi surullista.

Sitten olikin jo aika Tukhoman olla antajana ja minun ottajana. Löysin Hornsgatanin Stadsmissionin kirpputorilta ison olalla kannettavan kassin, jossa on kukkia ja kuva elegantista viisikymmenluvun naisesta ja teksti "My garden kicks ass". Olin himoinnut kassia jo monta vuotta sitten nähtyäni sen erään kungsholmenilaispuodin näyteikkunassa, mutta se oli niin kallis, että tyydyin vain ottamaan siitä kuvan. Nyt se on minun ja maksoi vain 40 kruunua!

Tänään pitää mennä aikaisin nukkumaan, jotta jaksamme herätä superjännittäviin vaalivalvojaisiin aamuyöstä. Hillaryn on PAKKO voittaa!

Broad City: Hello, Hillary:https://www.youtube.com/watch?v=lJgM4_C3gvE