Käskyläinen

Minähän olen melkoisen privaatti ja ujo ihminen. Jos joskus sorrunkin lörpöttelyyn, pidän kuitenkin valtavasti  asioita itselläni, enkä pidä itseäni muutenkaan erityisen helposti lähestyttävänä. Mutta jotkut ilmeisesti pitävät ja saattavat jopa tehdä semmoisen arvion, että tuo kaipaa kipeästi apua ja ohjausta. Siellä vaelluksella muutama vuosi sitten jouduin raskaan kävelypäivän päätteeksi majatalon riuskan emännän tarkan ja hellittämättömän ohjailun uhriksi. Rutiinit olivat siinä vaiheessa jo  vakiintuneet. Suihkuun, sukkien ja alusvaatteiden pesu ja kuivumaan ripustaminen ja sen sellaista. Saatoin tehdä sen kaiken automaattivaihteella. Paitsi tässä majatalossa. Rouva näki märän tukkani. Se on ohut, se kuivuu hetkessä itsestäänkin, mutta rouvalla oli minulle yllätys: hän koukisti käskevästi etusormeaan ja veti työpöytänsä laatikon auki ja paljasti aarteensa, föönin, jota nyt tarjosi käyttööni. Kiitin, iskin laitteen lähimpään pistorasiaan ja osoitin föönillä kohti ohimoani kuin aseella ikään. Ei käynyt. Rouva otti minua kädestä, vei sivummalle missä oli peili ja loisti tyytyväisyyttä: hän halusi, että föönaan nautiskellen. Sitten oli pyykin ripustamisen vuoro. Hakaneuloilla kiinni mihin tahansa mihin pystyi jotain ripustamaan. Mutta ei. Rouvalla oli lisää lahjoja. Hän avasi toisen laatikon ja osoitti kasvot loistaen laatikon pohjalla sikin sokin olevia pyykkipoikia. Minulla oli lupa ottaa ja tietysti piti olla ylitsevuotavan kiitollinen. Mutta en saanut ripustaa minne tahansa. Rouva halusi, että ripustan tulen ääreen, minne hän kyhäsi hetkessä jonkun taiteltavan pyykkitelineen valmiusasentoon. Kilttiä, totta kai, mutta muut vaeltajat, mies mukaan lukien, saivat kukin pärjätä omillaan. Vain minua opastettiin kädestä pitäen, ja minä olen aina ollut olevinani niin itsenäinen.

Venetsiassa heräsin ensimmäiseen lomapäivääni onneni kukkuloilla ja lähdin ulos sunnuntaiaamuun. Accademian sillalla jouduin pysähtymään hetkeksi, sillä luulin oikeasti saavani sydänkohtauksen. Sydämeni takoi niin lujaa ja rintaani puristi, onnesta!

Yritin vähän rauhoittua syvähengityksen avulla ja jatkoin matkaani vailla mitään päämäärää. Venetsiahan on, kuten tiedämme, labyrintti, jossa kujat saattavat äkkiarvaamatta päättyä laguuniin tai muuhun umpikujaan. Ei se haittaa, jos ei kerran ole minnekään menossa. Oli hiljaista ja kaunista. Ilmeisesti olin menossa kohti umpikujaa tai laguunia, sillä takaani kuului: "Älä mene sinne!" Käännyin tottelevaisesti ja näin vanhan sedän kävelykeppeineen löysissä, parhaat pävät nähneissä ruskeissa samettihousuissa ja ruudullisessa pikkutakissa, jonka kyynärpäitä koristivat nahkapaikat, odottamassa.  "Americana o inglese?", amerikkalainen vai englantilainen, hän kysyi ja kun vastasin, että "finlandese", hän kysyi että onko  meillä kylmä ja vastasin totuudenmukaisesti, että samanlaista kuin täälläkin (mikä, kuten myöhemmin vastattuani samoin parille muullekin kysyjälle, oivalsin, oli virhe ja tuotti kysyjälle pettymyksen; he haluavat kuulla, että Suomessa on aivan kauhean kylmä ja sillä siisti). "Venetsia on labyrintti. Kävele minun kanssani", hän käski ja niin minä kuljin tottelevaisesti kuin lammas samaan suuntaan, samalle aukiolle josta olin juuri tullut ja setä osoitteli kävelykepillään kirkkojen julkisivuja ja patsaita ja kertoili niistä (molto importante!)ja jupisi että näin sunnuntaina joka toinen lehtikioski on kiinni ja vasta kun hän sai sanomalehtensä, minä sain luvan jatkaa omille teilleni.

Kotona arki on alkanut. Olen palannut lelukauppaan sorvin ääreen ja Yrjönkadun uimahallin altaaseen, mutta en vielä Hakaniemen kuntosalille. Kävin vapaapäivänäni Tampereella isoasiskoa tapaamassa ja onnittelemassa, sillä hänellä oli syntymäpäivä. Hän oli aiemmin soittanut ja neuvonut mitä hänelle pitää hankkia lahjaksi (iän ikuisia Yves Rocherin tuotteita), Lisäksi vein hänelle taas yhden Marilyn-kirjan, simpukankuoria Lidolta, ison kimpun ruusuja, Coca Cola Lightia ja brownieita. Hän neuvoi, että minun tulisi laittaa seuraavaan blogitekstiini oheismusiikiksi Whitney Houstonin "I wanna dance with somebody", koska se on kuulemma ihana. En luvannut, Joku raja sentään!

Sorvin ääressä. Mäyrän passikuva...

Ostin töihin Iso Roban K-marketista juotavan ateriankorvikkeen, sillä se on helppo eväs sellaisiin päiviin, kun ei ole saanut aikaiseksi laittaa itse eväitä . "Aika kalliita nämäkin litkut", kassarouva kommentoi ostoksiani ja sopertelin että, juu, laiskuudestaan saa maksaa ja että kun minäkin olen asiakaspalvelutyössä ja..." Toisena päivänä sorruin ostamaan impulssiostoksena neljä kiloa linnunsiemeniä (hintarysähdystarjous 2e!) ja sitä rouva puolestaan piti oikein hyvänä hankintana, vaikkei minulla ole kaupungissa mitään paikkaa missä ruokkia lintuja ja nyt saan raahata ne bussilla Tampereelle, josta isä ja äiti sitten saavat vuorostaan raahata ne mökille.

Forumin Alepassa olin latonut ostokseni (kaksi o.b.-pakettia, Pandan lakritsipötkön ja paketillisen "Kissankieli"-suklaita) hihnalle ja toivoin vain pääseväni kotiin niin pian kuin suinkin. Nuori kassalla työskennellyt mies ryhtyi tutkimaan ostoksiani vähän tarkemminkin. 

"Minkä noista kissoista ottaisit, jos saisit valita?", hän kysyi, ja jatkoi että itse ottaisi ilman muuta toisen oikealta.

- Mi..? Öööh, joo se on kyllä aika hyvä, mutta ehkä kumminkin tuon reunimmaisen vasemmalta... 
Siis mitä hittoa?! Olisikohan aika vähän terästäytyä?

Whitney Houston: I wanna dance with somebody: https://www.youtube.com/watch?v=nMol0ZypWrs

Kotona taas

Tiedän, että tämä on nyt aivan ylenpalttista bloggaamista, mutta minulle tuli vähän huono omatunto siitä, kun sanoin ylimielisesti, että olen vältellyt Pyhän Markuksen aukiota ja Rialton aluetta (sitä paitsi laitoin toisen koneellisen pyykkiä pyörimään, mies lähti pyöräilemään ja halusin ladata viimeisetkin kuvani koneelle, joten tässä oli hyvä sauma myös blogata). Jos joku nyt suunnittelisi Venetsiaan menoa ja ajattelisi blogini perusteella, että tunnetuimmat kohteet kannattaa kiertää kaukaa, en antaisi itselleni ikinä anteeksi! Pakkohan ne on nähdä! Aukio on kauneudessaan vertaansa vailla. Tottakai Basilicaan ja Campanileen tulee jonottaa, niin minä itsekin olen tehnyt, kun muu ei auttanut (paitsi silloin joulu-tammikuussa kymmenen vuotta sitten, kun Basilicaan ja muualle saattoi vain lampsia sisään, kun ruuhkaa ei ollut).

Olen myös juonut kallista kaakaota Cafe Florianissa ja ottanut kuvia Huokausten sillasta sisältä ja ulkoa sekä kulkenut turistimassan mukana Dogen palatsissa, kuunnellut Vivaldia kirkkokonsertissa ja ollut gondolin kyydissä (parikymmentä vuotta sitten, tosin). Siitä syystä saatoin nyt skipata kaiken tämän. Mutta nytkin, viimeisenä lomapäivänä, menin käymään näissä paikoissa. Nousuveden uhka oli edelleen yllä, mutta ilma oli lämmin kuin lehmän hönkäys. Kävin näyttäytymässä miehelle livewebkamerassa ja nautin aukion kauneudesta. Oli aikaista ja niin ollen vielä ihanan väljää. Suhtautumiseni on kieltämättä ristiriitainen. Toisaalta olen sitä mieltä, että kaikkien tulee saada kokea Venetsia, mutta toisaalta ihminen on kyllä laumassa liikkuessaan niin onneton olento, että pahaa tekee. Mutta eivät kai kaikki voi eivätkä halua liikkua yksikseenkään.

Cafe Florian

Kävin myös Rialton vihannes- ja kalatoreilla. Paikalliset tekivät viikonlopun ruokaostoksiaan. Suurimmalla osalla kumisaappaat jalassa. Monella sellaiset, joiden varteen oli merkitty mitta, josta saattoi nähdä miten korkealla vesi oli. Joillakin aivan sikatyylikkäät puolireiteen ulottuvat suojajalkineet. Ostin miehelle tuliaisiksi t-paidan, jossa oli kuva Leonardo da Vincin suunnittelemasta polkupyörästä ja Leonardosta itsestään. Lisäksi hän sai pötkön salamimakkaraa, kimpaleen parmesania, mustekalan musteella värjättyä mustaa spagettia, pähkinäsuklaata ja (lentokentältä viime tipassa ostetun) pullon Camparia. Itselleni tärkeimpiä ovat nämä valokuvat ja pussillinen Lidolta keräämiäni simpukankuoria.

Tyylikkäästi tulvavesissä!

Oli todella kuuma päivä, aivan kesäistä ja hikoilin kuin mikäkin, vaikka olin valinnut ylleni garderobini keveimmän vaatteen: väljän valkoisen, avoimen pellavapaidan. Takkia piti kantaa suosiolla käsivarrella. Kävin rautatieasemalla, istuskelin hetken sen edessä olevilla rappusilla. Kuljeskelin päämäärättömästi San Polossa, Dorsodurossa ja San Marcossa. Ajelin vaporetolla ja jäin pois pysäkeillä, joilla ei ollut vaaraa jalkojen kastumisesta.

Morsiametkaan eivät ole turvassa nousuvedeltä!

Minulla on näköjään pakkomielle nunniin!

Neljän hujakoilla hain lentolaukkuni hotellista ja ajoin vaporetolla Piazzale Romalle, josta lentokenttäbussilla Marco Polon lentokentälle, jossa uskomattoman pitkä jonotus check in:issä ja lopulta koneeseen, joka oli viimeistä paikkaa myöten täynnä ja kuuma kuin pätsi. Ihastelin edessäni istuvaa pikkupoikaa, joka viihtyi padinsa kanssa kikatellen silloin tällöin itsekseen kun äitinsä istui vieressä uppoutuneena kirjaan ja ajattelin, että noin mutkatonta on italialainen vanhemmuus, äiti tilasi itselleen koneessa punaviiniä ja ilmoitti lapselleen, että sinä saat tuosta kulauksen vettä, jos haluat, eikä poika nostanut siitä mitään metakkaa (ja aiemmin kahvilla Campo Barnaballa todistin, miten tuoreet vanhemmat työnsivät tohkeissaan vauvaansa vaunuissa, mutta bongasivat sitten baarin terassilta tuttaviaan, lyöttäytyivät seuraan, tilasivat drinkit ja pistivät kaikki neljä tupakaksi kurkkien ja hönkäillen välillä vaunuihin, joissa vauva nukkui), mutta annas olla, kun kone alkoi laskeutua ja padi piti sammuttaa. Hetkeä aiemmin suloisesti hekotelleesta pikkupojasta sukeutui hetkessä raivoava hirviö, joka löi ja raapi äitiään, haukkui tätä rumaksi ja paiskoi lelujaan penkkien alle. Oikeasti, mitä nämä "äly"laitteet meille tekevät!?

Olin rautatieasemalla 01.16 ja mies oli vastassa. Esittelin näppyläistä naamaani (kuusi punaista hyttysenpuremaa, ynnä muutama bonuspaukama kummassakin kämmenselässä). Hän sanoi odottaneensa viestieni perusteella jotain vielä pahempaa. Kotona laitoimme lämpimiä voileipiä ja lörpöttelimme toistemme päälle kaikesta mitä viikon aikana oli tapahtunut. Kysyin haluaisiko hän tulla ensi kerralla kanssani Venetsiaan. "Enpä tiiä, kuulostaa vähän hankalalta paikalta, kaikki ne vesien nousut ja laskut ja silloille kapuamiset.." Ei se ehkä kaikille sovikaan, mutta minusta siellä on aivan mahtavaa!

R.E.M. : We All Go Back to Where We Belong: https://www.youtube.com/watch?v=kpwd1YLgDaM

Etteikö muka ole acqua alta-vehkeitä?!

Pieni lisäys edelliseen postaukseen. Olen lymyillyt täällä hotellihuoneessa pitkälle iltapäivään, koska kastuin aamupäivällä aika perinpohjaisesti ja koska olen jännittänyt milloin se hälytys tulee. Ei ole tullut, joten lähdin uudelleen ulos ja katsokaa mitä minulla nyt on: Acqua alta-saappaat! Sataprosenttista PVC:tä!

Kuuminta hottia Venetsiassa tänään. 8 euroa.

Ja kun kerran olin vauhtiin päässyt, törsäsin saman tien 4 euroa uuteen Venetsia(kitch)-sateenvarjoon  ja viisi euroa postikortteihin (koska venetsialaiskauppiaita pitää tukea), sekä 2,50 viinaan (punainen paikallinen Camparista, proseccosta ja soodavedestä sekoitettu drinkki, "Spritz". Näitte sellaisen jo ensimmäisen postauksen vakoilukuvassa.

Kortteja...

Viinaa...

Fondamenta Zatterelle on pystytetty kävelysiltoja, mutta kuten sanottua, ei siellä mikään vielä tulvi. Jostain olen ymmärtänyt, että suurin riski on iltayhdeksän hujakoilla, kai se noihin nousu- ja laskuvesiin liittyy, mutta en kyllä tajua miten. Äsken vesi oli huomattavasti matalammalla kuin aamupäivällä ja San Marconkin vesi laski iltapäivällä niin ettei kävelysiltoja enää tarvittu. No, en minä enää tänään mene ulos, vaan vaahtokylpyyn! Vedet nouskoot ja laskekoot miten parhaaksi katsovat.  Buona notte a tutti!

Noh?

Nancy Sinatra: These boots are made for walking: https://youtu.be/SbyAZQ45uww

Acqua alta!

Että sain vielä tämänkin kokea! Yllä olevan kuvan otin kaksi minuuttia sitten tietokoneeni ruudulta, josta voin seurata livenä, mitä San Marcolla on meneillään. Itse olen turvassa hotellihuoneessani Palazzo Guardissa, neljännessä kerroksessa, huoneessa numero yksi. Kun menin aamupalalle, huomioni kiinnittyi seinään kiinnitettyyn lappuun, jossa luki, että Rakkaat hotellivieraat, tänään vesi nousee korkealle, luvassa on hälytys, mutta sitä teidän, rakkaat hotellivieraat, ei tule ollenkaan säikähtää, kunhan huolehditte, että pääsette ajoissa hotellille... No, minä kävin ostamassa syötävää Conadista (2 tramezzinoa, 2 litraa San Benedetto-vettä, ananasmehua, omenia, oliiveja ja appelsiinisuklaata), ja aallot loiskivat jo laguunista Fondamenta Zatterelle ja lisää tulee koko ajan taivaan täydeltä, ja kun vaporettovuorojakin on peruttu acqua altan johdosta, mietin että mitä minä sinne änkeän viemään paikallisten istumapaikkoja, kun mikään pakko ei ole. Sen sijaan esittelen teille matkakuviani. Olen nähnyt niin paljon viikon aikana, etten voi olla kuin tyytyväinen.

 Olen käynyt varmaan kymmenessä kirkossa ja yrittänyt sisäistää, ymmärtää ja arvostaa Tintorettoja ja Tizianeja ja Tiepoloja sun muita, mutta ne ovat jotenkin aivan LIIKAA, varsinkin kun en millään erota yhtä toisesta. Sen sijaan olen seurannut mielenkiinnolla millaisia uskonnollisia manööverejä ihmiset kirkkokäynneillään suorittavat. Jotkut kastavat sormenpäänsä vesiastiaan, ja tekevät sitten ristinmerkkejä. Jotkut polvistuvat yhden jalan varaan. Suosittua on polvistua rukoilemaan jonkun pyhimyksen eteen rakennetun pikkualttarin ääreen ja sytyttää kynttilä. Eilen näin Chiesa Tolentinissa varsin erikoisen näytelmän, kun valkoiseen takkiin ja huimiin mustiin viidentoista sentin piikkikorkosaappaisiin pukeutunut nainen (joka oli vielä peittänyt päänsäkin valkealla huivilla) alkoi tehdä kummallisia hoviniiausta muistuttavia kyyristelyliikkeitä pääalttarin edessä. Kirkon ulkopuolella valkea huivi vaihtui tulipunaiseen. Siinä sitä oli teatterin tuntua kerrakseen. Lisäksi mainittakoon Tolentinin kirkkoherra. Eräs kirjapiiriläisistämme on naimisissa miehen nimeltä Steffi kanssa. Yhtäkkiä näin, miten Steffi kävelee minua kohti pitkin kirkonkäytävää! Olin jo kiljaista, että "Steffi?!", mutta sain hillittyä itseni viime hetkellä ja ymmärsin senkin, ettei Steffi minua kohti kävellyt, vaan takanani ollutta miestä, jonka kanssa he ryhtyivät käymään neuvotteluja jostain restaurointiasioista. Ja ettei hänen nimensä todennäköisesti ollut Steffi, vaan joku ihan muu, Ehkäpä "Paolo" tai "Giovanni". Tai "Stefano!?".

Chiesa Tolentinin salaperäinen kyyristelijä

Hauskinta on ollut seurata miten venetsialaiset elävät arkeaan ja äskenkin kauppamatkalla sain nähdä ambulanssimiehet työssään. Ambulanssi oli tietysti vene ja hoitoa tarvitsevaa vanhusta työnnettiin paareilla pitkin Fondamentaa ja sitten hänet työnnettiin veneeseen, joka ajoi sairaalaan. Ehkä "hauska" on tässä yhteydessä huono adjektiivi, tarkemmin ajateltuna.

Nunna, reppu ja lenkkarit.

Kyllä minua jotenkin surettavat nuo venetsialaiset vanhukset. Niin paljon portaita ja muutenkin hankaluuksia turistien ja nousuvesien kanssa. Ruokaostoksetkin on vaikea tehdä, sillä ruokakauppoja on paljon harvemmassa kuin turistikrääsää myyviä putiikkeja. Monet taivaltavat pitkän matkan pyörillä varustettu vedettävä ostoskassi mukanaan. Koiria täällä on paljon, minkä tiesinkin jo entuudestaan, mutta että niin paljon hölkkääjiä, se oli uutta. 

Siis oikeasti..!?

Eilen kun kävin siellä ghetossa, näin ensimmäistä kertaa naispuolisen gondolieerin. Alkoi sataa ja otin vaporeton Gugliesta Zattereen. Se oli ääriään myöten täynnä,  Eräällä rouvalla oli sylissään lintuhäkki, jossa oli sisällä lintuja! Ja sitten tilaa veivät tietysti ne tavalliset matkalaukut ja lastenrattaat. Onneksi yleensä on kuitenkin ollut aika väljää nyt kun suurin turistisesonki on takana.

Mitään hälytystä ei ole vielä tullut, mutta vettä sataa koko ajan ja Pyhän Markuksen aukio lainehtii edelleen. Joillakin on sellaiset muoviset säärystimen näköiset polviin ulottuvat kenkäsuojat, mutta minulla ei ole. Hotellin infossa omistaja riitelee, tai "keskustelee" kovaäänisesti henkilökunnan kanssa. Kovin ystävällisiä ovat kaikki kyllä olleet. Huomenillalla odottaa lento takaisin kotiin ja sekin on mukavaa. Berendtiä on, ihme kyllä, vielä täksi päiväksi jäljellä ja takki ja tennarit on ripustettu kylpyhuoneeseen kuivumaan lämpimään seinähäkkyrään, joka on kaiketi tarkoitettu pyyhkeiden kuivaamiseen. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, ciao!