Pyhäinpäivän huumaa?

Mies pyörii tuskastuneena tuolissa.
- Vuoden ahdistavin pyhä, lähdetään kaljalle!
- Vai haluatko kävellä hautausmaalle viemään kynttilän?
- Pittää kattua jaksaako sitä. Mutta ensin kaljalle!

Kävelemme ulko-ovesta suoraan Forumiin, siitä rullaportaita alas, ulos Manskulle ja kohta jo istummekin Kittyksen ulkopöydässä punaisena hehkuvan lämmittimen alla ja odotamme pian seuraan liittyvää ystäväpariskunnan miestä. Ystäväpariskunnan nainen on kuulemma menossa Finlandiataloon katsomaan "jotain komeita espanjalaisia könsikkäitä jotka tanssivat ilman paitaa". Sen jälkeen meidän kaikkien on määrä mennä yhdessä syömään. On totta että päivä on ankea ja jotenkin hämärän peitossa miten tätä edes pitäisi oikeaoppisesti viettää. Kaikki tekeminen tuntuu jotenkin falskilta mutta toisaalta kokonainen lauantai kotosalla kuulostaa sekin tylsältä. Kittyksen pöydässä istuessamme meiltä tullaan kerjäämään rahaa kahdesti viiden minuutin sisään ja minä valehtelen ettei minulla ole käteistä, vaikka onkin., En vain halua antaa sitä kerjäläisille, vaan käyttää omiin nautintoihini ja kevytmieliseen elämään. Valehtelu ja itsekkyys tuottavat haljun olon ja kun ystäväpariskunnan mies saapuu miehelle leikkitoveriksi, lähden helpottuneena kotiin turvaan enemmiltä kerjäysyrityksiltä ja valehtelulta.

Minä tulin siis kotiin, keitin kahvit ja ryhdyin bloggaamaan. Miehet siirtyivät vaihteluksi irlantilaispubiin.

Lelukaupassa pyhäinpäivä näkyi omalla erityisellä tavallaan. Eräs isoäiti tuli ostamaan jotain viihdykettä kylään tulevalle kolmivuotiaalle lapsenlapselleen, jota hän kutsui "ihanaksi aarteekseen".

- Miten olisi tällainen oravapalapeli? Sopii hyvin vuodenaikaankin.
- Aika kiva! Ja hänellä on huomenna päiväkodissa halloweendiscokin, johon hän pukeutuu  kuulemma oravaksi.
- No mutta sitten! Aika aikaisin aloittavat discoilun nykyään..?
- Ei hän edes taida tietää mikä disco on...
- No, huomisen jälkeen tietää.
- Huomisen jälkeen tietää, juu.

Toinen vakioasiakas, joka vallan hyvin tietää ettei meillä ole mitään sesonkituotteita, mutta joka siitä huolimatta aina jaksaa koittaa onneaan (ja härnätä minua siitä ettei minulla ole vieläkään tarpeeksi ikää heidän huippusuosittuun alle viisikymppisiltä kiellettyyn discoonsa) astuu ovesta ja huutaa:

- TERVE! Missä teidän halloween on?
- Tigerissa.
- Mutta mä en jaksa kävellä sinne asti! Eikö muka mitään ole?
- Ota tämä Diamoniak. Hauska peli ja noidan kuva kannessa.
- En mä tiedä...Jos mä vähän katselen...

Hän löytää tummahipiäisiä nukkeja ja pyörittelee niitä käsissään.
- Meille on nyt syntynyt sukuun ensimmäinen tummaihoinen vauva. Tarkoittaako se sitä, että mun pitää nyt ostaa sille vain tämmöisiä nukkeja?
- No niin no...Miksei...vai onko se jotenkin liian osoittelevaa..?
- Hemmetin vaikeaksi on mennyt kaikki! Ennen mä sanoin aina kaikkia suvun ipanoita "pikku apinoiksi" mutta en mä nyt enää tuota uusinta uskalla!
- Niin...joo...ehkä juu...
- Ei saa sanoa enää edes että "neekeri"!
- Joo niin ei tosiaan pidä sanoa.
- Ei se minusta mikään huono sana ole. Meillä sitä käytettiin oppikirjoissakin. "Neekerillä on pitkät kädet. Neeke..."
- Voi herranjestas sentään! Kyllä sun on pakko opetella käyttämään jotain muuta sanaa.
- Joo joo, älä huolehdi, kyllä mä osaan...mitäs nämä on?
- Elsa Beskown värityskirjoja. Musta ne on ihania mutta voi olla sulle vähän liian nynnyjä...
- No perkele, pannaan pakettiin! Ja kynät kanssa!

Ainakin kolme asiakasta kysyy olemmeko normaalisti auki lauantaina eivätkä ota uskoakseen että kaikki kaupat ovat kiinni ja heidän epäuskonsa saa minut niin hämilleni, että rustaan oveen lapun että olemme pyhäinpäivänä suljettuna, vaikka olen luullut että se on aivan yleistä tietoa ja itsestäänselvyys, mutta ei se ilmeisesti sitten ole.

Juuri ennen sulkemisaikaa eräs teeveestä tuttu hahmo ryntää sisään tuulispäänä kurpitsa kainalossaan.
- Mä tiedän että mulla on pyjamahousut jalassa! Älkää tehkö siitä mitään numeroa...
- Mä en olisi edes huomannut, jos et olisi itse sanonut. Hieno kurpitsa!
- Joo. Mä ostin sen tosta Fredan torilta. Maksoi kympin, mutta kun mulla ei ollut käteistä ne sanoivat että mä voin tulla ensi viikolla maksamaan. Kai ne katsoi että ton muijan on nyt PAKKO saada toi kurpitsa tai tapahtuu kauheita...

Päivän päätteeksi onnistun vielä sähläämään kassan sulkemisen kanssa niin että jään vaille kassaraporttia enkä tiedä paljonko päivän huhkiminen on kartuttanut kassaa ja nyt pomo ei tiedä paljonko koko kuun myynti on. 

Kävelen kotiin pimeässä puolihulluna nälästä, mutta iloisena siitä, että uudet kotikulmat ovat kuitenkin eläviä ja kauniisti valaistuja ja työmatka on taas vaihtunut reilusta puolesta tunnista paljon säällisempään kymmeneen minuuttiin. Mies on laittanut ruuan (tehnyt salaatin, lämmittänyt pizzaa ja sulattanut mutakakun) valmiiksi ja sytytellyt kymmenkunta kynttilää pöydille ja ikkunalaudoille. Sanon, että minulla on dementia ja että suljin kassan ihan päin p:tä ja hän sanoo että hänelläkin on ollut ihan epätodellinen olo. Huomenna alkaa marraskuu. Hyvää pyhäinpäivää, vai onko sellaista edes tapana toivottaa?

Lapinlahden linnut: Sateet tulevat: https://www.youtube.com/watch?v=mL1UPKQP2wk

Muuttoräkää ja pääsiäissaarelaisia

Uudessa kodissa

Muutettu on. Kolmas muutto tänä vuonna, jos isosiskon muutto lasketaan mukaan. Eilen kävimme vielä Sibeliuksenkadulla siivoamassa ja sitten painoimme viimeisen kerran oven takanamme kiinni ja lastasimme pesuaineilla ja rievuilla ja jakkaralla täytetyt kassit miehen pyöränsarviin ja lähdimme kävelemään kohti Kamppia.

- No niin. Viimeistä kertaa täällä. Arvaa mitä jään kaipaamaan?

- No?

- En mitään.

- En minäkään.

Juuri ennen muuttoa olin ehtinyt lukea viimeisimmästä Kotiliedestä Kaisa Blomstedtin haastattelun, joka oli otsikoitu "Elämästä pitää nauttia" ja siinä hän kertoo ajatelleensa Töölöön muutettuaan, että "Vihdoinkin Töölössä, funkiksen mekassa". 

Jos minä olisin kiinteistönvälittäjä, ottaisin tuon omaksi myyntisloganikseni, hienon kuuloinen tuo "funkiksen mekka". Ainakin parempi kuin mihin itse olisin pystynyt: "Töölö, sinulle jolla on järkevät vaatteet ja tylsät jutut!". Mutta olihan siellä hyvääkin. Lenkkimaastot, puistoja ja paljon koiria. Ja tuota...niin,  todella paljon koiria!

Muutto sinällään oli epätoivon sävyttämää taistelua niin kuin se kai aina on, vai osaako joku muka muuttaa tyylikkäästi? Muuttoapulaisemmekin kävivät kuumina. Kielenkäyttö oli hyvin rumaa.

- Mikä helvetti tämä on?!?

- Mekanismituoli.

- Painaa aivan saatanasti. Tää on jumalauta viimeinen kerta kun mä kannan tätä!

- Noin sä sanoit viimeksikin....

- Mitä vitun nyssyköitä! (Lelukaupan erään vaatemerkin aikoinaan kylkiäisinä lähettämiä oivallisia värikkäitä ja kestäviä kasseja). Miksei teillä ole kunnon muuttolaatikoita?! (Meillähän oli! Vintti täynnä edellisen muuton jäljiltä, mutta sitten miehen roinaa keräävä ja kaupusteleva ystävä "lainasi" niitä ja sen pituinen se).

- Ja tuon (oliivipuu) saatte heittää helvettiin kun ette kerran osaa edes hoitaa! (Täällä se nyt kumminkin on. Sitä paitsi elossa!).

Saimme miehen ystävän kanssa kannettua viimeiset tavarat sisään Yrjönkadun rappukäytävään viittä vaille seitsemän torstaina. Pikkusiskon juna saapui seitsemältä ja samaan aikaan päättyivät miehen tunnit. Olin hysterian partaalla kaiken sen kaaoksen keskellä hikisenä ja pölyisenä ja nälkäisenä ja janoisena. Nenäni oli tukossa ja niistäessä nenäliinaan tuli mustaa ällöttävää räkää, joka kertoi että pölyssä on tullut piehtaroitua ja sitä on tullut vedetyksi myös henkeen.  Pikkusisko saapui, iski toiseen käteeni hampurilaisen ja toiseen virvoittavan oluen ja sanoi että otas tosta. Mies tuli pian hänen jälkeensä ja sai niin ikään hampurilaisen ja "Kekkonen"- nimisen oluen ja sitten he kantoivat loput tavarat, osan asuntoon ja osan kellariin. Minä kyyhötin tuolissa uupuneena ja epätoivoisena edessä olevan järjestelyurakan jo etukäteen lannistamana. Päätin jättää kaiken sikseen ja menimme aikaisin nukkumaan. Seuraavana päivänä ensin aamiaiselle Kiilaan ja siitä Kirjamessuille, jossa pikkusiskon "paneeli" olikin muuttunut kahden lastenkirjailijan haastatteluksi aiheesta "Millainen on hyvä lastenkirja". No, tietysti esimerkiksi sellainen kuin pikkusiskon "säpinä"-kirjat.

Törmäsin messuilla entiseen kollegaan jolle vuodatin kaiken muuttoepätoivoni ja hän kysyi olenko jo tutustunut ilmiöksi nousseeseen "Kon Mari"-metodiin jonka perusteella kodin voi saada supersiistiksi luopumalla kaikista muista tavaroista ja vaatteista paitsi niistä, joita pidellessä "kehossa tuntuu miellyttävää värähtelyä" ja jotka tuovat iloa. "Minulla ei ole yhtäkään tavaraa tai vaatetta joka värähtelisi iloa", valitin ja lisäsin että jos ostan messuilta "Kon Mari"-kirjan, minulla on taas vain yksi tavara enemmän inhottavanani. Mutta niin vain kävi, että kun lauantaina tajusin voimattomuuteni edessä olevan urakan edessä, soitin toista päivää Kirjamessuilla olevalle pikkusiskolle ja pyysin häntä tuomaan minulle Kon Marin.

- Minkä kommarin?!

- Sen pinkin siivouskirjan. Jos löydät.

- Okei, mä tuon.

Ja hyvä olikin että toi! Olen jo aivan koukussa ja kuuliainen noudattamaan tuon suloisen pienen japanittaren, Marie Kondon,  armotonta käskytystä. Kirjoista, joita säästää siltä varalta että haluaa jonain päivänä vielä lukea ne: " Joskus tarkoittaa ei koskaan!". Vaatteiden laskostamisesta: "Se on hyödyllinen taito koko loppuelämäksi. Sanoisin jopa, että elämästä puuttuu jotain, jos ei opettele taittelemaan". Papereista: "Palkkakuitteja lainehtii joka paikassa. Et katso niitä enää uudestaan, ja vaikka katsoisitkin, katsominen ei kartuta pankkisaldoa, joten heitä ne menemään."

Marie lupaa, että kodin perusteellinen järjestäminen tarvitsee tehdä vain kerran ja kun se on tehty, sitä seuraa ketjureaktio, jossa elämän muutkin osa-alueet loksahtelevat kohdilleen. 

Kirjamessuilla tapasimme myös serkkumme jonka kanssa istuimme vaihtamaan kuulumisia ja nauramaan pikkusiskon ostamalle kirjalle, jossa oli kaikkea tämmöistä:

Suosikin kansi. (latomo: jättäkää tähän tilaa kunnes toimitus saa selvitettyä kenen patsas on taustalla)

Illaksi meidät oli kutsuttu miehen ystävän Pääsiäissaarilta tulleiden vieraiden kunniaksi järjestämille kutsuille, eikä mikään olisi voinut kiinnostaa vähempää kun koko olemus oli aivan muuton raunioittama, vaatteet rähjääntyneet ja energiat kulutettu, mutta miehen ystävä ei ottanut kieltävää vastausta kuuleviin korviinsa ("Mä olen tilannut Wotkinsilta 25 kiloa grillattua sikaa. Tehän tulette!"). Myös pikkusisko oli kutsuttu, joten sinne mentiin ja illasta tuli huippuhauska! Pääsiäissaarelaissiskokset esittivät itse tekemänsä kappaleen ja heitä säesti haitarilla eräs sangen nimekäs lastenkirjojen kuvittaja. Pikkusiskoon teki suurimman vaikutuksen 87-vuotias Helge, joka kertoi seikkailuistaan maailmalla ja sambakurssistaan jolle parhaillaan osallistuu ja harmistuksestaan kun hän ei saanut osallistua sukelluskurssille edelllisellä Etelä-Amerikan matkallaan, koska hänellä oli liian pienet korvakäytävät hommassa tarvittavaa välineistöä varten. Kun kuvittaja soitti jotain kuusikymmenluvun musiikkia. Helge oli tokaissut pikkusiskolle, ettei hän oikeastaan välitä näin vanhanaikaisesta musiikista. Miehen ystävän poika kertoi että hänen elävin lapsuudenmuistonsa Helgestä on kun he olivat menneet yhdessä McDonaldsille ja Helge oli kysynyt pojalta mitä hän halusi. Poika oli halunnut ranskalaiset ja pirtelön, jolloin Helge oli ponnahtanut tiskin toiselle puolelle, pursottanut omin käsin lapsenlapselleen pirtelön, kahmaissut vaunusta ranskalaisia, tunkenut niitä sieraimiinsa ja korviinsa, iskenyt pirtelön pojan kouraan ja lausunut: "Kun ihminen täyttää seitsemänkymmentä, kaikki häpeä katoaa. Muista tämä!" Koulutukseltaan Helge on ekonomi.

Pääsiäissaarijuhlapaikasta oli hulppeat näkymät ja sikaa riitti!

Osui muuton lomaan muitakin kivoja hetkiä. Osa jopa seesteisiä kuten se, kun istuin lampaantaljalla ja join pikkusiskolta saatua suklaateetä (kahvinkeitin oli edelleen purkamatta) ja luin uusinta Annaa pienen pöytälampun valossa aamuhämärissä kun mies ja pikkusisko nukkuivat vielä. Ja se kun mies löysi kirjapinosta Arvo Turtiaisen "Minä paljasjalkainen"- runokokoelman, jota isänsä oli kuulemma usein lukenut ääneen kotona kun mies oli vielä pieni ja nyt hän luki niitä minulle samalla kun purin kuppeja ja lautasia ja muuta pientä kaappiin. Lauantai-iltana sain viimeisenkin laatikon purettua  ja litistettyä ja se oli kuulkaa ihana hetki. Eilen aamulla vietin hyvän tovin Allpostersin sivuilla miettien millä tämän uuden kodin kuvittaisi. Nyt saavat pellet ja keijukaiset riittää ja kun kiinteistönvälittäjänainen sanoi Töölön seinällä olevasta norppakuvastamme, että siinä on "täsmälleen samat värit kuin Ceausescun palatsissa", minun ei enää tee mieli ripustaa sitäkään. Lisäksi ikkunanäkymä innoittaa johonkin vähän kaupunkimaisempaan kuvitukseen. Kotimme kuvituksesta vastaa jatkossa  August Macke. Kuvien arvioitu saapumisaika on marraskuun puolivälissä.

Diana Ross: Chain reaction: https://www.youtube.com/watch?v=UaYHRx9-v2M

Kuulkaapas tätä!

Olin jo mukamas kaavaillut lokakuun ohjelman kutakuinkin valmiiksi. Siihen olisi kuulunut työtä ja urheilua ja virkistyksenä kirjapiirin tapaaminen, viikonloppumatka Tallinnaan ja toinen kenties Tukholmaan, "Green Wing"-sarjan joka ikisen jakson katsominen kuulokkeet päässä sekä kirjamessut, joille menen valokuvaamaan pikkusiskoa, joka on jäsenenä paneelissa yhdessä Nopolan siskosten kanssa. Lisäksi olin suunnitellut peseväni ikkunat.

No, kirjapiiri tapasi suunnitelmien mukaan Fredrikinkadun Annapurnassa. Käsittelyssä olivat Aila Meriluodon päiväkirjat. Joku oli lukenut nuoruuden päiväkirjat, joku myöhemmät, joku molemmat ja joku vielä bonuksena Panu Rajalan kirjan Aila Meriluodosta. Ruodimme aikamme Ailan elämää, mutta kuten aina, juttelu riistäytyi pian uusille urille. Pysyttiin kuitenkin kulttuurin saralla. Kuuntelin korvat hörössä samalla kun mätin suuhuni ihanaa mausteista mössöä.

- Mulla on ne liput sinne balettiin, kysynkö mä sullekin?
- Eeei...mä en oikein perusta baletista...jos olisi ollut oopperaan mä olisin ilman muuta lähtenyt!
- Ooppera vasta kamalaa onkin!
- Riippuu vähän...on niitä hyviäkin. Joku sellainen missä on jotenkin tunnistettava melodia...
- Muistatko kun oltiin neljästään miesten kanssa Aleksanterin teatterissa katsomassa sitä balettiesitystä?
- Voi herranjumala sentään...Muistan!
(Minulle, joka edelleen syön ahnaasti ja nostan puolihaluttomasti katseeni valtavasta hopean värisestä ruokavadistani):
- Se näyttämö oli tosi pieni ja kun se ballerina loikkasi sieltä toisesta laidasta se oli samantien vastapäisisssä kulisseissa. Me saatiin kamala naurukohtaus.
- Ja se kaikki kopina ja ähkinä kuulu yleisöön tosi selvästi. Me oltiin ihan hysteerisiä!
- Joo, se oli ihan kamalaa. Ei ole sen jälkeen käyty baletissa eikä mennä!
- Vaikka kai sitä voisi vielä joskus kokeilla? Jos mentäisiin selvin päin...?

 Niin ikään Tallinnanmatka sujui sovitusti. Me menimme perjantaina ja lauantaina meille tuli puolen päivän aikaan leikkikavereita Helsingistä ja kuljeskelimme pitkin ja poikin ja joimme drinkkejä ja kävimme syömässä pizzeria Pulcinellassa, jossa miehet kuulemma aina syövät "poikien" kesäretkellään ja miehet kaipasivat ystäväänsä Kunkkua, jonka he tapaavat ainoastaan kerran vuodessa, juuri tuolla mainitulla kesäretkellä. Tuula otti miehistä kuvan Pulcinellan pöydässä (sama pöytä kuulemma joka kerta) ja se lähetettiin Kunkulle "Terveisiä arvaa mistä?"- tekstillä ja melkein saman tien tuli vastaus että "Joko Koukkuniemen vanhainkodista tai pizzeria Pulcinellasta Tallinnasta." 

 Leikkikaverit lähtivät kuuden laivalla ja me tallustelimme takaisin hotellille. Keräsin puistoista hevoskastanjoita ajatuksenani kasvattaa muutama oma puu. Viime syksynä puiden kasvatukseni onnistui vain osittain, sillä nakkasin muutossa  kaikki purkit jotka eivät olleet vielä itäneet, roskiin. "Tuo taitaa, kuule, olla rikollista puuhaa", mies varoitteli, mutta minä täytin taskuni kastanjoilla ja nakkasin muutaman vielä reppuunikin ja sanoin uhmakkaasti, että "no, lyökööt rautoihin!" Menimme aikaisin nukkumaan ja aamulla lillumaan altaissa ja hieromaan ihoamme karkeilla suolarakeilla suola"saunaan" jossa oli niin kylmä että oli pakko lähteä porealtaaseen lämmittelemään. Kotimatkalla näimme terminaalissa Mikael Jungnerin nuorikkoineen ja voi sitä veikistelyn määrää!

 Mutta nyt siihen pääaiheeseen joka tuli aivan puskista ja aiheutti  valtavan myllerryksen ja palautti uskoni universumiin ja elämään ja muistutti, että ihminen voi saada anteeksi sellaisenkin möhläyksen kuin että antaa taluttaa itsensä Taka-Töölöön kuin minkäkin lampaan, koska ei muka kehtaa kieltäytyä ja nostatti pintaan ryöpyn tunteita ja ajatuksia joista voisin jaaritella pitkäänkin, mutta jotka toisaalta voin typistää aika lyhyeenkin toteamalla pelkästään "Jes!"

Heippa keittiö!

 Kävi nimittäin sillä tavalla, että sunnuntai-iltana miehen puhelin soi ja siellä oli vuokraisäntä, joka vähän vaikeana ja kovasti pahoillaan ilmoitti että he joutuvatkin myymään tämän asunnon. Ensimmäinen ajatuksemme oli että ei helkkari, ei JAKSA muuttaa taas, mutta maanantaiaamuna aloin sitten vähän alustavasti katsella mitä vaihtoehtoja olisi tarjolla. Keskiviikkona kävimme katsomassa asuntoa Yrjönkadulla. Torstaina teimme vuokrasopimuksen ja saimme avaimet käteemme. Eilen kävimme tohkeissamme esittelemässä uutta kotia kavereille. Vaihdamme siis Töölön upeat lenkkimaisemat, sairaalat ja tukivälinemyymälät halpojen pizzojen ja oluthanojen välittömään läheisyyteen. Muutto on parin viikon kuluttua. Kun astun ulos uuden kotimme ulko-ovesta ja katson oikealle, näen suoraan hotelli Tornin sisäpihaan. Kun katson vasemmalle, näen Hiljaisuuden kappelin ja Kampin ostoskeskuksen. Jos jatkan suoraan kadun yli, päädyn joko hyvin edulliseen pizzeria Barbarossaan, Amos Anderssonin taidemuseoon tai Forumin sisäpihalle. Ikkunastamme voin seurata, miten Partioaitassa hoidetaan bisneksiä. Laitoin heti runsaasti liikenteeseen tekstiviestejä, joissa kyselin voiko onnellisuuteen kuolla. Turun ystäväni, joka on sentään psykologi, vastasi huojentavasti että hänen nähdäkseen "onnellisuuteen kuoleminen on vielä epätavallisempaa kuin että joutuu mielisairaalaan liioista astioista." Ja ystäväpariskunnan nainen sanoi eilen, että  joo, kyllä tämä on enemmän teidän näköinen paikka. Mä en kertaakaan kuullut sun sanovan siitä Töölön asunnosta, että "jes".

Heippa makkari!

Heippa olkkari!

Ja tiedän kyllä että olen ennenkin lopettanut blogipäivitykseni Emma Buntonin "Downtowniin", mutta teen sen taas, sillä mikään muu kappale ei tänään yksinkertaisesti kelpaa, joten olkaapa hyvät:

Emma Bunton: Downtown ://www.youtube.com/watch?v=zCUaJF_j93w