Miehet

Tulin äsken lenkiltä! Tein yksityisen ylellisyyslenkkini Hietsun uimarannan vedenrajassa. Ihanaa paitsi että joku pösilö oli raahannut uimavalvojan telineen vesirajaan ja kaatanut sen siihen. Juoksu on tuntunut kahdella viimeisellä kerralla suorastaan hyvältä. Kuka olisi uskonut!? En ole enää aikoihin pelännyt vaikkapa kylkipistosta, mutta uusia pelon aiheita on ilmaantunut: nimittäin väylän tukkivat häikäilemättömät valkoposkihanhi/aasialaisturistiparvet, jotka pakottavat juoksijan hoipperehtimaan kaltevalle pientareelle kakkapökäleiden sekaan. Tänäänkin!

Yleensä juoksemme miehen kanssa yhdessä, mutta joskus sattuu päiviä jolloin se ei kerta kaikkiaan onnistu. Esimerkiksi silloin, jos toista on valvottanut täysikuu niin että hän on lukenut aamuyöstä Kari Hotakaisen "Jumalan sanaa" puolitoista tuntia ja venyttänyt yöuntaan vastaavasti aamusta niin että toinen tekee jo lähtöä töihin kun toinen vasta hamuilee kahvimukia kouraansa ja kun samana päivänä vielä toisella on illalla vapaata, mutta toisella taas bisnespäivällinen (lelukauppapomo on lupautunut kokkaamaan meille  kotonaan. Jo eilen lähtöä tehdessään hän vääntelehti hermostuksissaan siihen malliin, että kehotin häntä olemaan stressaamatta ja tilaamaan meille vaikka pizzat, mutta hänellä on kuulemma jo suunnitelma), on juoksut parempi vain hoitaa pois alta itsenäisesti. Sitten se, joka on juossut ensin, laittaa toiselle tekstiviestinä tiedotteen, esim: "25 min. yhtäjaksoista ja Kesäkadulta kävellen kotiin", jotta toinen tietää tehdä suunnilleen saman.

Vietimme taas ystävyyspäivää lauantaina turkulaisen ystäväni kanssa. Hän tuli Onnibussilla kaupunkiin, käveli meille Töölöön aamupalalle ja sitten ajelimme ratikalla Kanuunaan (josta sittemmin Merikadun sokerileipomoon nauttimaan kahvia ja suklaakonvehteja, josta Isolle Roballe sushille. Mahtavinta aikuisena olossa on se, että voi tehdä mitä lystää, syödä vaikkapa jälkiruuan ennen eturuokaa). Mutta takaisin Kanuunaan, jossa hän lastasi ostoskorinsa täyteen kaikkea mahdollista, kuten Sylvanian Families- kahvilatarpeistosetin, minikokoisen rokkistara-Barbien, Mikko Mallikas-palapelin, neuleita, kauluspaitoja, ison kynttilän jonka sisään oli valettu piparminttutankoja ja (saadakseen saaliin kuljetetuksi kotiin) kookkaan raidallisen Victoria's Secret kassin. Minä pyörittelin käsissäni paria kärpässienen väristä pallokuvioista kuppia ja kerroin miehen tokaisseen vastikään keittiönkaapin ääressä, että me emme voi enää ostaa yhtään astiaa, tai "tulemme hulluiksi". (Tämä tapahtui päivää ennen kuin hän löysi Lassilan kirpputorilta kahden ja puolen desilitran sirouumaiset olutlasit, jollaisia hän on kuulemma "aina toivonut" ja jotka ovat nyt olleet muutamana aamuna käytössäkin puolukkasmoothielaseina).  Ystävätär tuhahti, että miehet ovat juuri tuollaisia; luulevat että joutuu suoraa päätä mielisairaalaan, jos ostaa jonkun kupin!

Sunnuntaina olimme ystäväpariskunnan kanssa kutsuneet miehen siskon miehineen Talvipuutarhaan brunssille. Miehen siskon mies herkistyi kyyneliin kun muisti vieläkin niin monen kaktuksen nimet ulkoa ja haukkui meitä että "agave on mehikasvi eikä kaktus, senkin pöllöt", mutta intoutui sitten yllättäen kehumaan vaimoaan ilmoittamalla ylpeänä pöytäseurueelle, ettei tämä ole "täysin lahjaton" matematiikassa. Ystäväpariskunnan mies kertoi päässeensä perille hienosta salaisuudesta. Hänen ystävänsä oli vienyt hänet salakapakkaan, joka oli ollut varsin koreasti sisustettu, ei mikään kaljankittauspaikka vaan hieno drinkkibaari, jossa sai valita juomansa paksusta drinkkimenusta ja nauttia sen kristallikruunujen alla. Me aloimme heti kärttää pääsyä sinne ja jonakin kauniina päivänä hän lupasikin johdattaa meidät perille. Miehen sisko muisteli miten heidän tammikuussa syntynyt kuopuksensa olisi aikoinaan kovasti halunnut aloittaa koulun vuoden etuajassa, mutta häntä ei huolittu, sillä hänen "kykynsä kestää häviötä" oli kuulemma liian kehittymätön. Miehen sisko tuumi, että jos tuo olisi ollut kriteerinä myös ennen vanhaan, isänsä ei olisi koulussa vielä tänäkään päivänä.

Tässä eräänä iltana olin sulkemassa lelukauppaa ja kiinnittämässä oven ulkopuolelle munalukkoa. Ilmeisesti kurotteluni oli jotenkin avuttoman oloista, sillä vanhempi rouva jäi siihen viereeni henkiseksi tueksi ja paheksui puolestani närkästyneenä, että "miehet laittavat aina kaiken niin korkealle!"

Sunnuntaina illan suussa miehen rojua keräävä ystävä kutsui meidät taas mukaan roskalava-ajelulle, joka on aina yhtä ylevöittävää, sillä jättipakettiauton hytistä tuntee todella hallitsevansa maisemaa ja tekee hienoja bongauksia, kuten vaikkapa kultaisissa bootseissaan pikkuruisin askelin etenevän Andy McCoyn Neitsytpolulla. Roskalava-ajeluilla paikka autossa on valittava taiten. Muulloin istun mieluiten reunassa, mutta lava-ajeluilla pitää ehtiä kiilaamaan ennen miestä keskipaikalle, sillä reunimmainen on se, jonka pitää käydä katsomassa onko lavalla "oikeaa" tavaraa vai vaikkapa vain rakennusjätettä. Minä en ylety näkemään lavan reunan yli hyppimättä ylös alas. Miehet tekevät roskalavoistakin niin korkealaitaisia!

Journey: Don't Stop Believing: https://www.youtube.com/watch?v=KCy7lLQwToI

Konsultti

Pikkusisko soittaa. Hän on tuohtunut, koska työhyvinvointipäivässä oli ollut luennoimassa "maailman surkein" konsultti, jolla koko homma oli levinnyt niin totaalisesti käsiin että yleisö oli joutunut vellomaan myötähäpeän ja ärtymyksen  suossa.

- Siis jos mä olisin se konsultti, mä en kehtais tämän jälkeen näyttäytyä missään. Siis voiko Suomessa kuka tahansa vain julistautua konsultiksi?!

- Voi. Julistaudutaanko?

Mutta pikkusiskon mielestä meidän pitäisi ennemminkin kouluttautua lyhytterapeuteiksi. Koulutus alkaisi tammikuussa. Ainakin me voisimme toimia lyhyinä terapeutteina, hah hah haa.

Itse asiassa minussa voisi olla ainesta. Ilmeisesti en olekaan sellainen tuppisuu joksi itseni niin usein miellän. Viime aikoina olen saanut hämmentävää palautetta sellaisista sanomisistani, joita en itse muista ollenkaan laukoneeni. Esimerkkejä:

Ystävätär: "Siis mä oon sulle ikuisesti kiitollinen että sä patistit mua aloittamaan sen kahvakuulailun".

Minä: "Ai, no kiva..." (Siis häh? Miten, miksi ja millä perusteella; itse en ole edes hipaissut kahvakuulaa.)

Entinen opiskelija Rautatientorilla: "Olithan se sinä! Mooi! Muistatko sä mua, mä opiskelin fysioterapialinjalla ja sä opetit meille enkkua."

Minä: "Tosiaan!" (Ihanko totta?)." Mitä kuuluu?"

Entinen opiskelija: "Mä oon viime aikoina usein muistellut sitä mitä sä sanoit silloin Helsingistä, mä oon niin  samaa mieltä!"

Minä: (Onko minulla ollut joku mielipide Helsingistä jo ennen kuin asuttiin täällä?! Oliko se myönteinen vai kielteinen? Herra auta!) "Täytyy kyllä sanoa, että me ollaan viihdytty tosi hyvin." (Ovelaa: jos olen ollut Helsinkivastainen, vastaus antaa ymmärtää että olen joutunut pyörtämään mielipiteeni, jos Helsinkimyönteinen, olen saanut vahvistuksen oletuksilleni).

Pikkusisko: "Muistatko kun sä silloin Edinburghissa sanoit että Mars-patukka on sellainen suklaa, jonka voi vetää silloin kun millään ei ole enää mitään väliä. Saara ei ole sen koommin syönyt ainuttakaan Mars-patukkaa, enkä sen puoleen minäkään."

Minä: Oho? (Itse olen tietysti syönyt montakin ja enköhän minä sentään tarkoittanut niitä skotlantilaisia erikoisuuksia; uppopaistettuja Mars-patukoita?)

Herra tietää mitä muuta olen päästellyt suustani mistä minulla ei ole hajuakaan, mutta mikä on mahdollisesti saanut jonkun hyväuskoisen raukan muuttamaan toimintatapojaan. Olen paitsi kauhuissani, myös oudolla tapaa kiihottunut: ihmisethän uskovat näköjään mitä tahansa. Pitäisiköhän perustaa joku lahko?

Töölöläinen satumetsä eilen töistä palatessa.

Miehen kanssa emme ihan aina kuuntele mitä toinen sanoo, mutta kommunikoimme pelottavan hvyin telepaattisesti. Eilen poikkesin töistä tullessani kauppaan ja ajattelin että nyt syödään jotain mitä ei usein syödäkään: bratwurstia ja hapankaalia! Kun mies tulee iltaluennoltaan, hän huutaa jo eteisestä että tulepas katsomaan mitä hän on ostanut. Kassista löytyy tietenkin paketti bratwurstia.

Melkein kotona, Bratwurstit repussa.

Olemme jättäytyneet oma-aloitteisesti juoksukoulussa luokallemme ja kertaamme edellisen viikon, sillä viime viikon huipennus oli viiden kilometrin juoksu mutta minä olin silloin mökillä ja mies kaupungissa, joten jouduimme tekemään sen omin nokkinemme. Erkki-setä oli sanonut, että kun juoksee Mikkolan navetalle ja takaisin, siitä tulee viisi kilometriä. Juoksin sen aamulla ja laitoin ajan tekstiviestinä miehelle. Mies juoksi omansa Eltsun kentällä iltapäivällä ja sai vähän huonomman ajan, jota ihmettelimme, sillä yleensä hän juoksee edellä ja minä kitisten perässä. Kotona mittasin mökkilenkin netin Reittioppaan avulla ja siitä tulikin vain neljä ja puoli kilometriä, joten en ole edelleenkään juossut viittä ja miehelle jäi omastaan huono maku koska juoksu oli ottanut niin koville. Siksi kertaus. Tänä aamuna kiersimme Töölönlahden ja aurinko nousi ja näimme joutsenia ja juoksu kulki suhteellisen hyvin ja lisäksi tsemppasin itseäni että mikäs tässä on hölkätessä, hyvin levänneenä (menen nykyään kymmeneltä nukkumaan ja herään seitsemän korvilla, voitte itse laskea paljonko siitä tulee) ja vitaminoituna (mies kauhistelee purkkirivistöäni: C-tä, D-tä, B-tä, Omega 3:a, biotiiniä ja magnesiumia), mutta emme me ole mitään luontaisia juoksijoita, juokseminen on tylsää kuin mikä eikä se siitä muuksi muutu. Piste. Jatkamme silti aina lumen tuloon saakka.

Mökillä oli ihanaa. Järvivesi edelleen 18-asteista. Sain kukkasipulit maahan. Luin Aila Meriluodon myöhemmät päiväkirjat. Istuin aitan rappusilla ja huusin isää ja äitiä katsomaan kun jalalleni asettui sudenkorento. Äiti järjesteli punaisia haavanlehtiä riviin portaiden eteen. Reissun jäljiltä kättäni koristaa taas uusi paloarpi entisten seurana (yritin keplotella kuumaa piirakkapeltiä ötökkäverhon lomitse.)

Töissä olen löytänyt onnen radiokanava Sun Classicista, jota olen pitänyt päällä elokuusta lähtien. Ihania kappaleita, uusimmat 90-luvulta. Cherin "Just like Jesse James", Don Henleyn "The end of the innocence", Rod Stewartin "Downtown train" ja John Mellencampin "Small town". Joskus tekisi mieli sanoa asiakkaille, että teidän täytyy nyt lähteä, koska haluan jammailla rauhassa, mutta eivät he kuitenkaan suostuisi, sillä hekin haluavat jammailla. 

Rod Stewart: Downtown Train: https://www.youtube.com/watch?v=4VBt-7ox8KA

Älämölöä ja alakuloa

No, tuossahan se tärkein tulikin jo otsikossa sanottua. Olen kärsinyt epämääräisistä tuntemuksista; sydämentykytyksestä, ärtyneisyydestä, melankoliasta ja välinpitämättömyydestä ja sanoinko jo ärtyneisyydestä. Olen koittanut päästä näiden tuntemusten alkulähteille, konstejahan siihen riittää, ja lopputulema on tämä: olen kertakaikkisen kyllästynyt. Olen kyllästynyt itseeni, maailman tilaan, kotimaanpolitiikkaan, tähän blogiin (joka muuten täytti juuri neljä vuotta jonka ajattelin olevan jetsulleen passeli blogin ikä, mutta tulinpahan taas takaisin levittelemään eläintarhakuviani), lelukaupan ikkunalasia hakkaaviin kiljuviin tenaviin (inhosin meteliä koulussakin, mutta teineille sentään saattoi sanoa, että lopettakaa tuo saatanallinen älämölö, lelukaupassa se ei käy), siihen että yhä edelleen olen juoksukoulussa koko ajan ihan äärirajoilla enkä näe mitään kehitystä, vaikka kai sitä pakostakin on edes vähän tapahtunut. Olemme luopuneet täysin itsemääräämisvallastamme juoksukoulun edessä ja näin ollen muun muassa hölkänneet kaatosateessa ympäri Topeliuksenpuistoa, koikkelehtineet Kesärannan edessä puoli yhdeksän uutisiin budjettileikkausraporttia kärkkyvien toimittajien ja kuvaajien välissä, kiertäneet Töölönlahtea kinastellen siitä kannattiko lähteä tähän suuntaan kun tässä on tämä sikaraskas ylämäki vai olisimmeko päässeet helpommalla toisin päin. Tänä iltana mennään taas. Mies edellä kanarianlinnunkeltaisessa, minä perässä pinkissä juoksutakissani. Jupisten.

Miehen siskonpojan pikkutyttöjen syntymäpäivillä Aurorankadulla rento ja solakka , maratoneja harrastava Ossi oli vilpittömän iloinen uudesta harrastuksestamme ja sanoi, että ainoa neuvo jonka hän haluaa antaa on se, että muistakaa huolehtia siitä, että juokseminen tuntuu mukavalta. Mukavalta?!

Aamuisin olen katsellut keski-ikäelokuvia. Kahdesti ruotsalaisen "Medicinen"-leffan, jossa ihana Helena Bergström suostuu rahapulassaan huuliherpeslääkkeen koekaniiniksi, minkä tuloksena hänen elämänsä muuttuu radikaalisti, ja amerikkalaisen "The Women"-elokuvan, jossa homssuinen kotirouva (Meg Ryan) saa herätyksen, käy kampaajalla ja manikyyrissä ja ryhtyy uranaiseksi ja saa itsevarmuutensa takaisin ja tip top uranainen (Anette Benning) saa herätyksen, vaihtaa kalliit pukunsa ja korkokenkänsä homssuisiin hippivaatteisiin, ryhtyy downshiftaamaan ja ymmärtää ihmissuhteiden arvon, ja hemaisevasta rakastajatterasta (Eva Mendez) sukeutuu nalkuttava, arkinen nainen sillä välin kun petetty vaimo (Meg Ryan) muuttuu vallan kiinnostavaksi ja upeaksi. Siis ihan peruskauraa. Paitsi etten voinut kunnolla keskittyä juoneen kun murehdin niin kovin Meg Ryanin traagisesti pullistettuja huulia ja poskipäitä.

Lisäksi olen olen ostanut kotiin uljaita gladioluksia ja muita kukkia sen periaatteen mukaisesti, että jos kotona ei ole leikkokukkia, asiat ovat todella huonosti.  Niistä onkin ollut paljon iloa, myönnetään, kuten myös kahdesta oivallisesta kirjasta (Petri Tammisen "Muita hvviä ominaisuuksia" ja Jussi Siiralan "Juoksija"), mutta tämäkin ilo on ollut ohimenevää ja alavireinen fiilis on hyökännyt kimpuuun heti viimeisen rivin luettuani. Terhossa minua pyydettiin levottoman miespotilaan vierelle ja ohjeistettiin, että henkilöllä on metastaaseja aivoissa, ajoittaista harhaisuutta, mutta muuten hän on voimakastahtoinen eikä siedä mitään lässytyksiä ja tekee sen kyllä selväksi ja että minun ei tule pahoittaa mieltäni tai ottaa henkilökohtaisesti mitään mitä hän sanoo. Hän torkkui tuolissaan ja minä luin vierellä Hesaria. Sitten hän avasi silmänsä, katseli minua hetken ja kysyi voisinko silittää hänen päätään. Siirryin hänen taakseen ja silitin. Hän luuli minua mummokseen ja kysyi voinko ottaa sen pois hänen päästään. Sanoin, että teen kaikkeni. Kotimatkalla itketti.

Kohottavia asioita!

Jussi Siirilän "Juoksija". Hauska ja ajankohtainen!

Olen yrittänyt piristää itseäni menemällä kivoihin paikkoihin, Suomenlinnaan ja Korkeasaareen, mutta kumpikin reissu jätti kuitenkin jollakin tapaa vajaaksi. Suomenlinnan kuvistani tuli naurettavia, kliseisiä. Valoa, kimmeltävää vettä ja sinistä taivasta oli aivan liikaa. Vaikutelma oli tylsä. Olisi pitänyt olla tuulta tai sumua tai myrskyä! Toisaalta silloin en olisi uskaltanut liikkua liukkailla kallioilla ja tuskin olisin mukavuudenhalultani saanut mennyksi koko Suomenlinnaan. 

Kahvila Piperissä istuin hetken lukemassa ja juomassa limonadia ja viereiseen pöytään istui turistipariskunta. Mies tuijotti ajatuksissaan kaukaisuuteen, nainen täytti tilaa höpötyksellään lukemalla ääneen Suomenlinnaopasta espanjaksi. Etupäässä vuosilukuja.

Ilmeisesti semmoinen, että oltaisiin vain istuttu yhdessä hiljaa, kun kerran mitään järkevää sanottavaa ei ollut, ei tullut kysymykseenkään. Korkeasaaressa loin rumia mulkaisuja leijonahäkin pleksiä hakkaaviin ja karjahteleviin lapsiin. Samastuin vahvasti kissoihin ja vaistosin, että niiden vinkkelistä tarkasteltuna ihminen ei ole kovinkaan kaksinen laji. Sanomattakin on selvää, että minusta on tullut ikävähkö ihminen. Kanalakaan ei tuntunut yhtä hauskalta kuin ennen ja se on jo paljon sanottu!

Osasin sentään arvostaa naarasriikinkukkojen herkkää hienostunutta eleganssia. Yleensähän ne jäävät upeiden urosten varjoon ja pari käärmettäkin sai vangituksi huomioni aika pitkäksi aikaa.

Myös apinoiden äärellä viihdyin pitkään. Gundit viettivät sunnuntaitaan yhdessä läjässä.

Mangustit kulkivat jonossa ja kiipeilivät toistensa niskaan.

Lyhytkorvakuonokas oli paennut terraariostaan, mutta seinässä oli lappu jossa sanottiin kuonokkaan olinpaikan olevan henkilökunnan tiedossa ja "piirityksen olevan käynnissä". Se sentään vähän nauratti, mutta kokonaisuutena eläintarha näyttäytyi tällä kertaa aika murheellisena paikkana.

Ei tästä alakulosta pääse yli eikä ympäri, vaan on mentävä jälleen kerran läpi. Ainahan näitä tulee ja menee. Syksyisin useinkin, mutta yleensä vasta lokakuussa. Jos hyvin käy, keksin jonkun kivan projektin ja innostun taas elämästä. Sitä odotellessa köllöttelen tässä ja käyn äsken Fidasta löytämäni saaliin; Anna-Leena Härkösen "Takanapuhumisen taidon" ja Kari Hotakaisen "Jumalan sanan" kimppuun. Siunatut kirjat!

Bruce Springsteen: Sad Eyes: https://www.youtube.com/watch?v=PjLTGfG14Y8