Pelimiesten pikkuhousut

Keittelen kaikessa rauhassa aamukahvia keittiössä, kun mies huutaa aamuteeveen äärestä:
- Ajattele, tuolla nuo raukat pelaavat illalla pikkuhousuissa! Kylmässä ja pimeässä!
- Ai ketkä?
- No HJK!
- Joku hyväntekeväisyysjuttu, vai?
- Ei. Miten niin?
- No miksi ne sitten pikkuhousuissa...
- Voi hyvä sylvi, olethan sinä nyt jalkapalloa telkkarista nähnyt! Ainahan niillä on sellaiset pienet housut!
- Pelishortsit?
- Niin!
- Pikkuhousut ja shortsit ovat aivan eri asia!
- Ai jaa..?

Ihanaa, että marraskuu on selätetty! Siirtymäriittinä katsoin tänään "Amelién". Edellisestä katselukerrasta onkin jo useampi vuosi. Huomenna alkaa joulukuu, oma kuukauteni, ja alan jo tuntea sen vaikutukset! Oloni on samanaikaisesti skarppi ja rento. Käyskentelen kaupoissa kiireettömänä ja hyväntuulisena ja salakuuntelen ihmisiä hyvien lauseiden toivossa. Kanuunassa minut palkittiin parillakin. Ensin kuulin miten joku nainen sanoi toiselle, että "mieheni sanoo aina, että minulla on musta vyö shoppailussa" ja sitten keskustelunpätkän, jossa nainen näytti jotain vaatekappaletta seuralaiselleen ja kysyi, että "mahtaako tämä olla liian iso?" johon toinen, että "ei se nyt SINULLE liian iso ole" ja kun vastassa oli jäätävä hiljaisuus, jatkoi hätäpäissään, että "meinaan, että  ei se varmaan liian iso ole....tai siis että se on varmaan TOSI hyvä...!" 

Näin joulukuun alla tunnen muuttuvani kiltiksi ja sosiaaliseksi. Toissapäivänä kannoin ennen lelukaupan avaamista väsyneen rouvan mikroaaltouunin Punavuorenkadulle. Hän oli raahannut sitä Forumista saakka ja laskenut sen lelukauppatalon portaille lepuuttaakseen hetken käsiään. Ja eilen juoksin puoli korttelia toisen rouvan perässä kun huomasin hänen taskustaan pudonneen teatterilipun jalkakäytävällä. On helppoa olla ystävällinen ja avulias kun on hyvin levännyt ja hyvällä tuulella (lähipiirin ei kuitenkaan tule pitää kiltteyttä itsestäänselvyytenä. Varaan itselleni edelleen oikeuden käyttäytyä  tarpeen vaatiessa  tuhmasti ja tyhmästi) ja  hyvällä tuulella on helppoa pysyä, kun kaupoissa soitetaan mukavia joululauluja. Äskenkin viivyttelin yhdessä Aleksin lukuisista ketjuliikkeistä hypistelemässä tekstiilejä vailla aikomustakaan ostaa (vaikka himoitsinkin aika lailla harmaata t-paitaa, jonka rintamuksessa luki mustin paljetein "Once upon a time...") vain saadakseni kuulla taustalla soivan Britney Spearsin "My only wish this year"- kappaleen loppuun.

Kävimme ystäväpariskunnan kanssa taas perinteisellä joulunalusfiilistelymatkalla Tukhomassa. Reissumme ovat lelukauppatyöni myötä aikaistuneet parilla viikolla, mutta ei se haittaa, saimme mitä haimme tälläkin kertaa. Ihme sinänsä, sillä palaset joista tämä mukava pikku reissu rakentui, eivät olleet mitenkään täydelliset (miehillä oli aamulla krapula, päivä oli harmaa, sateinen ja tuulinen, Tukholmanystävätär itkeskeli ruoka-annokseensa Vanhan Kaupungin "Lilla Kastanjenissa" nettideittailun julmuutta, vaihdevuosioireitaan ja kipeää polveaan ja minä tunsin riittämättömyyttä kömpelöiden lohdutusyritysteni kanssa, yhden puhelin teki tenän, toiselta loppui akusta virta...)

Sade ja halu nähdä jouluasuinen tavaratalo ajoivat meidät NK:lle, jossa nojailimme aikamme neljännen kerroksen kaiteeseen ja katselimme keskellä roikkuvaa kuusta. Tietenkin ajattelin taas koko ajan Anna Lindhiä (eivätkö muka KAIKKI siellä asioivat ihmiset ajattele?!) mutta pystyin silti nauttimaan joulukoristeluista.

Tapasimme iltapäivällä miehet Suurtorilla ja kävimme taas porukalla juomassa glögit, paitsi että vain yksi valitsi sen, minä otin "orange coffeen" (cointreau-liköörillä terästetty ja kermavaahtohatulla ja pillillä koristettu kaunis juoma jalallisesta lasista tarjoiltuna, meni välittömästi päähän!) ja ystävätär baileyskahvin, toinen miehistä terästetyn glögin ja toinen oluen. Tukholmanystävätär ei ottanut mitään, mutta sai miehistä näkökulmaa ja empatiaa meiltä kaikilta rakkausmurheisiinsa. Ikkunasta näkyi useampikin joulupukki ja Gamla Stanin kapeilla kujilla vielä lisää. Ensimmäinen jouluateria nautittiin paluumatkalla seisovasta pöydästä. Ihanaa!

Pikkusisko oli yökylässä. Hän oli touhunnut meille identtiset "sisarussormukset". Hänen oli määrä mennä seuraavana aamuna espoolaiseen kouluun puhumaan siitä millaista on olla lastenkirjailija, ja hän poikkesi myös lelukauppaan. Siellä hän katseli tuotteita näennäisen muina miehinä, mutta tosiasiassa (kuten myöhemmin paljastui) laittoi koko ajan perheelleen tilannetiedotusta Whatsappiin tyyliin (pariskunta osti leluja kolmella ja puolella sadalla!!!) ja kun palveltavakseni tuli kivikasvoinen mies, joka lausui vakavana: "Päivää, tarvitsen merirosvon." johon minä auliisti, että "Jaha, tännepäin, jos saan pyytää..." pikkusisko häälyi koko ajan taustalla ja teki ilmeitä. Olen varmaan ennenkin kertonut miten kova sählääjä hän on, mutta en ole varma olenko maininnut sitä, millainen haka hän on myös löytämään juttuja. Viimeksi hän oli löytänyt Anttilan kassalta isän ja äidin, jotka ANI HARVOIN käyvät keskustassa asioilla, mutta olivat nyt siinä tuulipuvuissaan maksamassa ostoksiaan, kynttilöitä ja suklaakonvehteja, jotka he lykkäsivät oitis pikkusiskolle, sillä  he olivat ostaneet ne vain siksi että elävät sellaisessa harhassa, ettei kaupasta sovi lähteä ostamatta. He olisivat halunneet ostaa uuden päiväpeiton minulta saamansa, riekaleiksi kuluneen Laura Ashley-silkkipeiton tilalle, mutta eivät olleet löytäneet sopivaa. "No on se nyt kumma", sanoi pikkusisko, vei heidät takaisin peitto-osastolle ja johan löytyi!

Britney Spears: My only wish this year: http://www.youtube.com/watch?v=WWGxc9AaQMk

Ei lätty vaan mytty

Ensilumi!

Viimeisen käyttöpäivän maitopurkki innosti minut pitkästä aikaa lättyhommiin. Lättyjen paistaminen on, sanonko suoraan, yhtä helvettiä ja päättyy aina ennen pitkää itkuun ja käryäviin katastrofitunnelmiin, mutta jotenkin se  pääsee unohtumaan kun kokeilujen välissä on riittävän pitkä (vuoden, parin) tauko. Ensimmäinen taikinakauhallinen valutetaan pannulle vielä innostuneen optimismin vallassa, joka pian vaihtuu hätääntyneeksi pähkäröinniksi. Miksi se on tuommoinen? Eihän tuota pysty kääntämään Erkkikään! Saamari, nyt se meni ryppyyn! Onkohan pannu liian kuuma? Vai liian kylmä? No, ensimmäinen epäonnistuu aina... Mutta kun kaikki seuraavatkin epäonnistuvat ja lautaselle päätyy sievien pitsireunaisten ruskeatäpläisten ja kullankeltaisten räiskäleiden sijaan mustaharmaata hyllyvää kökköä, tunnelma vääjäämättä lässähtää ja hanke päättyy jonkin sortin teatraaliseen purkaukseen, tällä kertaa tuskaiseen "Siinä meni taas yksi puolituntinen elämästäni aivan hukkaan!"- parahdukseen ja miehen rauhalliseen maan pinnalle palauttavaan "Anna olla, et sinä ossaa"- lausahdukseen.  Hän lehteili kaikessa rauhassa nojatuolissa Elloksen uusinta mainoslehteä ja huuteli minulle välillä keittiöön sellaisia kuin, tiesikkö että " Taianomainen sisääntulo onnistuu parhaiten pikkusinisessä." Kyyneleiden kuivuttua ja käryn hälvettyä halusin kuitenkin päteä keittiössä edes vähän ja tein spontaanin sipulikeiton. Siitä tuli hyvää!

Ruokahommat ovat olleet tässä vähän enemmänkin tapetilla, sillä lelukauppapomo vei meidät syömään Demoon Uudenmaankadulle. Se on Michelinravintola! Niin fiini ja ulospäin vähäeleinen, etten ole aiemmin edes huomannut moisen paikan olemassaoloa. Olipa kokemus! Katossa valtavat valkoisten lakanoiden peittämät valaisimet. Vessassa pieniä valkoisia froteepyyherullia pyramidin muotoon aselteltuina joihin asiakas sai kuivata kätensä miellyttävästi ja kori johon viskata pyyhe käytön jälkeen huolettomasti ja tuhlailevaisesti. Aitoa samppanjaa. Kuusi ruokalajia ynnä "keittiön alkutervehdys", nuken annos kermaista savulohikeittoa ja "lopputervehdys", suklaa- ja marmeladimakeisia puisessa askissa. Kaikki suikaloitua ja kikerrettyä ja väkerrettyä ja mietittyä ja yllätyksellistä. Poroa ja tryffelirisottoa ja kampasimpukoita ja muuta mikä milläkin "pedillä" ja jokaiselle suupalalle tarkkaan mietitty viini, josta tarjoilija esitelmöi pitkät pätkät että minkä kukkulan rinteeltä minkäkin niminen rypäle on poimittu ja mikä sen sijoitus kansaivälisillä viiniranking-listoilla on. Kaiken sen touhotuksen  keskellä minulle tuli elävästi mieleen Kari Hotakaisen "Luonnon laki"-kirjasta se kun kolarissa pahasti loukkaantunut päähenkilö Rautala ihmetteli ympärillään häärivien asiantuntijoiden määrää ja omistautuneisuutta ja helikopteria ja kaikkea ja mietti, että "Eivätkö ne tiedä kuka olen? En kukaan." Luulin jo syöneeni jälkiruuan (soseutettua vuohenjuustoa tomaattihillon ja joidenkin paahdettujen lastujen kerta) mutta sitten tuli vielä jokin marenkikarpalokakkujuttu joka oli aivan ihanaa jo sellaisenaan mutta yhtäkkiä esiin ryntäsi tarjoilija vakavana ja tosissaan kuin mikäkin ensihoitaja kädessään kannu ja lausui syvästi pahoitellen: "Hyvänen aika sentään, havaitsin juuri, että teiltä puuttuu kinuskikastike!" 

Perjantaina satoi ensilumi! Ajelin liikkeen sulkemisen jälkeen kolmosella Karhupuistoon, josta kävelin kirjapiirin tapaamiseen Torkkelinmäelle. Mikä vastaanotto! Sesongin ensimmäinen glögi. Smetana- ja mätileipäsiä. Aivan ihanaa lohiseljankaa. Mannaryyneistä, puolukoista ja vaniljakastikkeesta tehtyä jälkiruokaa. Suklaatryffeleitä. Piparkakkujuustokakkua. Olen syöttiläs. Onnellinen, paksu syöttiläs. Lisänä hengen ravinnoksi hauskoja juttuja. Ja koskettavia juttuja. Konkursseista ja avioeroista ja siitä kun joutuu aloittamaan niin alusta, että kutsuessaan ystäviä kylään, pitää kutsuun laittaa, että "tuo oma lautanen". Ja se Torkkelinmäen asunto on aivan ihana. Käyn siellä katsomassa postit ja kylvettämässä orkideat kun emäntä on poissa. Se on sielukas pieni koti, jonka seiniä peittävät taide ja peilit ja ikkunasta näkee pitkälle yli kattojen.

Tänään lähdemme vielä ystävien kanssa perinteeksi muodostuneelle Tukholman risteilylle katselemaan sikäläisiä jouluikkunoita ja virittäytymään juhlasesonkiin. Sitten saakin tulla pieni suvantovaihe tähän kaikkeen yltäkylläiseen nautiskeluun ja vuorossa on lykkäämäni ja lykkäämäni perinteinen syyspaasto. 

 Martina McBride: Love's the only house: http://www.youtube.com/watch?v=gzM_lxnzi64

Skumppaa Piltti-purkissa

Sunnuntai suosi ulkoilua! Lähdimme miehen kanssa kuljeskelemaan auringosta nauttien ympäriinsä väljänä päämääränä Talvipuutarha, jonne hankkisimme matkan varrelta eväät. Ei muuta kuin matkaan. Hietalahden torin viertä Ruoholahteen, sieltä Lapinlahden sairaalan tiluksille, jossa surkuttelimme hienojen rakennusten alennustilaa. Ikkunoita oli rikottu ja seiniä töherrelty. Jatkoimme Hietaniemen hautausmaalle, jossa kävimme miehen sukuhaudalla ja samalla bongasimme Harri Holkerin hautakiven, jonka päällä kökötti valtava, kullanvärinen, pörheä joutsen! Korni kuin mikä! 

Sieltä mutkitellen ja reittivalinnoista kovaäänisesti ja teatraalisesti kiistellen  lopulta pikkuruisen K-kaupan kautta (croissantteja, savulohi- ja tonnikalaleipää ja limua) Talvipuutarhaan, jossa karpit olivat säilyttäneet entisen muhkean muotonsa ja  ottivat selvästi kontaktia mieheen, jonka mielestä karpit ovat suunnilleen parasta (Kärppien jälkeen) mitä olemassa olla voi. Kun silloin muutama vuosi sitten kävimme Tukholmassa ollessamme Solnan Hagaparkin perhostalossa, siellä karpit suorastaan kiehnäsivät ja puskivat päätään hänen kättään vasten ja niitä sai silittää (?) ja taputella (?). Minun ei tulisi mieleenkään silitellä jonkun limaisen ja mulkosilmäisen otuksen otsaa, mutta mies nyt on sellainen kuin on ja haluaa mitä haluaa.

Miehen sisko miehensä kanssa oli visiitillä Oulusta ja olimme alustavasti sopineet tapaavamme jossain päivän mittaan. Sisko oli ollut uimahallissa poikansa ja tämän kahden tyttären kanssa (hyvin meni; vain lievää sekoilua avainkortin kanssa ja yksi verta vuotava pieni nenä) ja miehensä orkideanäyttelyssä ja kun itse olimme Musiikkitalon korvilla, päätimme tavata porukalla helpossa paikassa: Vanhan kuppilan edessä. Oikaisimme Sanomatalon poikki ja kuinka ollakaan, tarjolla oli Hesarin 125-vuotis syntymäpäiväkakkua. Muhkeita paloja! Vaaleansinistä ja -punaista! Ja valokuvanäyttely, jossa pääsi ihailemaan muun muassa nuorta Lenita Airistoa, Helsingin yllä leijuvaa ilmalaivaa ja hevosvetoista ratikkaa.

Vanhan kuppilassa olikin yksityistilaisuus, joten päädyimme naapuriin, Zetoriin. Ensin meitä oli neljä, lopulta kymmenkunta. Näin käy usein, sillä miehen siskolla on paitsi valtava ystäväpiiri, myös kännykkä, eikä hän epäröi käyttää sitä!

- Minäpä soitan X:lle ja Y:lle ja pyydän ne tänne!

- Nyt Z soittaa! Halojaa! Me ollaan Zetorissa! Tulkaa tänne, täällä on J, H, X ja Y:kin! Ihan hyvin voi lastenvaunuilla tulla...

Ja kun iso porukka on kasassa, jaetaan paitsi tuoreita kuulumisia (mm. kiistelyä siitä onko H.H:n hautamuistomerkkikultajoutsenhökötys mauton (ON!) vai hieno (miehen siskon miehen mielestä kyllä!) myös hauskoja anekdootteja menneiltä vuosilta. En koskaan kyllästy kuulemaan, miten miehen siskon mies oli luullut, että Mamma Mia-elokuvan "sing along"-versio oli tarkoittanut "interaktiivista" ja alkanut huudella kommenttejaan Meryl Streepille ja Pierce Brosnanille leffateatterin penkistä käsin. Tai se aivan legendaarinen, jossa X (insinööri!) räjäytti pesukoneen. Hän oli päättänyt pestä oma-aloitteisesti likaiset farkkunsa ja onnistui jollain ihmeen kaupalla tunkemaan ne koneen nukkasihtiin, väänsi koneen päälle ja eipä aikaakaan kun PUM!!! Vaimon tullessa kotiin hän oli ihmetellyt miten KUKAAN viitsii pestä pyykkiä koneella, kun se on niin vaivalloista eikä sinne edes mahdu juuri mitään... Nyt näin tämän kyseisen herran ensimmäistä kertaa livenä, kuten myös hauskan vaimonsa. Hän kertoi, miten olivat alun perin miehen siskon kanssa ystävystyneet. Kumpikin oli saanut samaan aikaan esikoisensa Oulussa ja siitä pitäen he olivat alkaneet jakaa äitiyden iloja ja suruja keskenään. Kerran he päättivät, että hemmetti,  kyllä heilläkin on lupa virkistymiseen ja pieneen irtiottoon, leivoskahveihin,  ja jättivät lapset, Liinan ja Santun (nimet muutettu, ei vaiskaan!, no, on ne...ehkä...) Allin puistoon puistotädin (Allin?) vahdittaviksi, mutta sen sijaan, että olisivat painuneet kahville, he jäivätkin nurkan taakse kytikseen vakoilemaan itkevätkö lapset aivan hirveästi äidin perään. Pettymyksekseen eivät olleet itkeneet yhtään.

Ystävyys jatkui ja perheet kasvoivat. Yhden yön he läiskivät korttia, kunnes aamulla toinen sanoi, että taidan tästä lähteä synnyttämään ja lähti. He muistelivat närkästyneinä, että siihen aikaan ei ollut puhettakaan, että tuoreelle äidille olisi tarjottu kuohuviiniä urakan päätteeksi. ("Ei siellä vieläkään tarjota", sanoi tähän viisi kuukautta sitten vauvansa samassa sairaalassa saanut äiti pitkän pöydän päästä vauvaa imettäessään), mutta juttu jatkui niin, että epäkohtaa korjatakseen vauvan tuore isä oli salakuljettanut Piltti-purkissa taskulämmintä kuohuviiniä vaimolleen, sujauttanut  tölkin vaivihkaa vaimonsa käteen ja supissut, että "mene äkkiä vessaan juomaan tämä". "Ja sinne minä sitten laahustin", rouva kertoi iloisesti. "Tajuat kai, että tuo tarina melko varmasti päätyy blogiin", varmistin ja hän sanoi, että totta kai!

Miehen siskolla ja miehellään on reippaita ja tiedonhaluisia lapsia, toimittajia, jotka jakavat auliisti haltuunsa saamaa kiintoisaa nippelitietoa eteenpäin. Nyt he tiesivät kertoa, että Suomessa on ihmisiä (alle viisi, mutta kumminkin), joiden oikea etunimi on " Orkkuli". " Ei ole", sanoin. "Kyllä on", he vakuuttivat. "Aivan varmasti ei ole" sanoin rauhallisesti ja varmana asiastani, mutta he huusivat kuorossa, että "On, on!!!" ja toinen sanoi, että "Näytä sille" ja toinen haki sitten jonkin virallisen etunimisivuston netistä ja läväytti sen  voitonriemuisena eteeni. Pakko kai uskoa. "Ja sellaisiakin on, joiden nimi on "Pipariina", haluatko nähdä?!" En halunnut.

Mamma Mia: When all is said and done: http://www.youtube.com/watch?v=ATbRq7D9z5U

Aivot pesussa

Täällä ollaan taas! Viime aikoina tapahtunutta: 1. Kirjahyllymme rojahti! 2. Järjestimme juhlat. 3. Olen vihdoin toipunut jättiflunssasta (kyllä, näin kauan se kesti!) 4. Kävin katsomassa Oopperassa "Lumikuningattaren". 5. Olen saanut boostia Elloksen kuvastosta. 6. Suuresti ihailemani kirjailija kävi lelukaupassa!

Aloitan Lumikuningattaresta. Paljon näyttäviä ryhmäkohtauksia. Lumikuningatar pyyhälsi lavalle kimaltelevalla Segwaylla ja ryösti Kertulta poikaystävän. Loppujen lopuksi hän kuitenkin antoi periksi naurettavan helpolla, mikä pisti ajattelemaan, että mahtoiko hän mikään pesunkestävä sosiopaatti ollakaan. Seuraavaksi menen "Pähkinänsärkijään", mutta se on vasta ensi kuussa.

Kirjahyllymme tosiaan sortui. Tai yksi hylly, mutta sekin tuotti riittävästi huolta. Romahdus sattui nimittäin juuri kun olin valmistelemassa kotia vieraiden tuloon. Ajattelin vain vähän pyyhkäistä pölyjä siitä reunasta, kun ROMPS! Kaikki alas. Lattialla lojui limittäin ja lomittain kauniita kirjoja (Pelle Svanslös i skolan), rumia kirjoja, (100 sientä), yllätyskirjoja (Mark Twainin "Veren perintö"), Pentti Saarikosken lähes koko tuotanto Nora Ephronieni päällä ynnä muuta ynnä muuta ynnä muuta. Päätin, että mies saa hoitaa ja tartuin puhelimeen.

- Moi! Kirjahylly rojahti.

- Minä olen pyöräilemässä.

- Kirjahylly rojahti! Kaikki kirjat lojuvat nyt kasassa tuossa lattialla!

- Olen Matinkylässä.

- Tule korjaamaan!

- Minä olen pyöräilemässä! 

Keräsin pariin isoon kassiin lattialla lojuneet kirjat ja kyhäsin syntyneeseen aukkoon pienen koristeellisen konstellaation. Juhlat onnistuivat hyvin. Tarjosimme burgundinpataa ja niille, jotka eivät syö lihaa paistoin kuhafileitä. Jälkiruuaksi oli suklaakakkua. Ohjelmanumerona pöytätennisottelu, jonka voittaja sai kuohuviinipullon. Saimme kaalikukkia ja ruusuja! Ja mies sai pussillisen Mustanaamioita. Itselleni ostin eilen vastineeksi pussillisen Aku Ankkoja hintaan kymmenen senttiä kipale. Kelpuutin tietysti vain joulukuisia numeroita. Aku Ankka liittyy minulla vahvasti joulunalusaikaan.

Minullehan ei enää tule mitään aivopesua aiheuttavia naistenlehtiä äidin lahjoittamaa Kotiliettä lukuun ottamatta. En silti ole näköjään suojassa aivopesulta (sitä paitsi kyllä ne Kotiliedessäkin osaavat; olen jo hankkinut ainekset jouluiseen appelsiiniglögiin heidän innoittamanaan), sillä Ellos pommittaa minua jatkuvasti lehtisillään sen jälkeen kun menin ja tilasin sieltä pari mekkoa. Yleensä nakkaan mainoskuvastot saman tien paperinkeräykseen, mutta yksi lehtinen pääsi selailuun asti ja räjäytti saman tien tajuntani! Malliksi oli valittu näyttelijätär Connie Nielsen ja hän oli kuvissa ihana! Kypsä ja rento ja kaunis. Kerroin puoliksi häpeissäni Tukholmanystävättärelle, että olen joutunut Elloksen mainoksessa esiintyneen Connien pauloihin ja hän huudahti heti, etten todellakaan ole ainoa! Hänen ystävänsä jakavat kuulemma kiivaasti Connien kuvia facebookissa ja hän itsekin oli aivan vaikuttunut ja meni heti nettiin selailemaan Elloksen sivuja nähdäkseen lisää. Hänestä kaikkein puhuttelevin oli kuva, jossa Connie kävelee kaupungilla vaaleanpunaisessa villakangastakissa. Minusta ihanin on se, jossa Connie istuu nojatuolissa mustissa nahkahousuissa ja valkoisessa väljässä paidassa. 

Livenäkin voi tulla aivopestyksi niin että heilahtaa! Eilen menin aivan tolaltani lelukaupassa, kun yhdellä asiakkaalla oli hieno oliivinvihreä karvakauluksinen Fjällrävenin viitta! Sanoin heti, että sinulla on todella ihana viitta ja hän kertoi ostaneensa sen kolme vuotta sitten New Yorkista, mutta nähneensä samanlaisia Retkivarusteessa ja kehui että se on ihana vaate, kengurutasku ja fleecevuori ja kaikkea, pitää hyvin vettä ja tuulta. Koko eilisilta menikin sitten  nuuskamuikkusmaista Fjällrävenin luhhka-capea googlatessa. Sellainen viitta maksaa miljoonan (eli kolmisensataa). Mutta se olisikin sijoitus. Hmm...tyylikkääseen ulkoiluun? Toisin kuin se saman merkkinen ötökkähattu, joka oli, pakko myöntää, aikamoinen huti. 

Heti perään menin toisen kerran tolaltani, kun ihailemani kirjailijatar tuli kauppaan miehensä kanssa. He harkitsivat pitkään vetoleluja, mutta päätyivät lopulta hakkaan. Kotona huusin heti ulko-ovelta hengästyneenä miehelle, että N.N. kävi, osti hakan!!! Siihen mies shakkipelinsä äärestä hämmästyneenä, että "Mitä?! Kävi KAKALLA?!

 Robert Downey Jr.: Chances are; http://www.youtube.com/watch?v=PRB2bnbFJwA