Nuupahdusvaara!

Kylläpä oli pitkän tuntuinen miniloma! Ajantajukin katosi tyystin niin, että kun äsken heräsin omasta sängystäni, ajattelin että nyt on takuulla jo aamuyö. Kello oli kuusi illalla. Tosin talviaikaa. Torstaina mökille mennessä olin saada halvauksen, niin kylmää oli jo Tampereen linja-autoasemalla. Yöllä oli ollut pakkasta kuulemma seitsemän astetta. Sytyttelin saunamökin tulisijoja sormet kohmeessa. Isä ja äiti lämmittivät omaa mökkiään ja aivastelivat kumpikin flunssan kourissa.

Isä: ÄTSHII, ÄTSHII, ÄTSHIII!!!!

Äiti: Tsih! Tsih! Tsih! Aijai jai...

Minä: ÄLKÄÄ PÄIN!!!!

Viimeinen asia, jota tähän saumaan kaipaisin, olisi uusi flunssa. Olen yhä tarpeeksi nöyryytetty entisten jäljiltä. Olen niin tottunut pörhistelemään rautaisella vastustuskyvylläni, etten oikein edes tiedä kuka ja mikä olisin ilman sitä. Tai olen. Sillä niin siinä kävi, että sain itsekin kurkkuni kipeäksi ja lihaksiani särkee sellaiseen ärsyttävään esiflunssaiseen tyyliin, ja olo on kokonaisvaltaisen nuutunut. Mutta en antaudu taistelutta! Äsken söin limeä ja valkosipulia uhkuvan avokadopastan, josta tulee nykyään aina mieleen se yksi hauska nettikeskustelu, jossa joku nainen mukamas purnasi, että millä sellaisen kutsumanimen saisi vakiinnutettua itselleen, kuin "Avokadopasta-Hannallakin" on? Hän niin kovin haluaisi kulkea yleisesti nimellä "Jauhelihakastike-Hannele". 

Kun olin saanut saunamökin lämpöiseksi ja saunankin lämmityksen hyvään vauhtiin, ja sulatettua lintujen juoma-astioita sen verran, että pääsivät juomaan ja uimaan (voi että ne olivatkin mielissään!)

asetuin tapani mukaan täysissä kamppeissa selälleni lauteille tuijottelemaan kattoon jalat ylhäällä seinää vasten ja nautin koko kehoani ympäröivästä tasaisesti lisääntyvästä lämmöstä ja ajatuksesta, että ihan pian televisiosta alkaisi eduskunnan kyselytunti. Se on isän ja äidinkin mieleen, joten he olivat jo asettautuneet paraatipaikoille saunamökin miniatyyritelevision eteen. (Mökillä viihde on säännösteltyä; mökissä on radio, saunamökissä televisio, kaikkea ei pidä ihmisen saada kerralla!). Sitten kuului terassilta kolinaa ja isoveljen ääni! Hän oli ajanut töistä mökille hakemaan polttopuita takkaansa. Kuulin lauteille hänen riemastuneen äänensä: "Moro! Täällähän on KODIKASTA!" Siitä alkoi heidän kolmen taukoamaton lörpöttely, jota säesti isän ja äidin aivastelu ja jostain aivan taustalta pienenä, pienenä, tuskin kuultavana Eero Heinäluoman ääni ja kun oloni lauteilla alkoi käydä turhan hikiseksi, liityin joukkoon siinä (turhassa) toivossa, että kuulisin vähän kyselytuntia ja huomasin kauhukseni, että isä oli fuskannut ja napsauttanut PATTERIN päälle, vaikka patterilämpö on inhottavaa ja kuivaa puulämmön rinnalla joten tiukkasin näreissäni että miksi sinä olet pannut patterin päälle, vaikka takkakin lämmittää ja että täällä on jo muutenkin liian KUUMA, johon isoveli kiirehti sanomaan, että "Ei täällä kuuma ole, sinulla on alkanut vaihdevuodet! Ne voivat kestää KYMMENENKIN vuotta!" 

Seuraavana päivänä isä ja äiti lähtivät kotiin sairastamaan ja mies saapui roikottaen kädessään muovipussia, jossa oli kaksi Karin Fossumin dekkaria, vaihtosukat  ja -kalsarit,  sekä  pussillinen pääkallosalmiakkia. Maa oli edelleen roudassa, mutta sateita luvassa, joten odottelin suosiolla kukkasipuleideni kanssa ja keskityin lähinnä lintujen ruokkimiseen ja  lukemiseen. Sain suurta iloa ET-lehden pitkästä Pirkko Työläjärvi-haastattelusta. Pirkko Työläjärvi tuo mieleeni aina parhaan ystävättäreni, sillä kuten olen jo varmaan useasti maininnutkin, hän nimesi pienenä barbinsa "Pirkko Työläjärveksi", koska se oli niin aikuismainen nimi! Miesbarbinsa oli puolestaan "Veikko Lavi" samasta syystä. Sain vastikään leikkiäkin "Veikko Lavilla" Turussa käydessäni, se on nyt siirtynyt ystävättären tyttärelle. "Veikko Lavilla" oli pikimusta, maalattu tukka, valkoinen stetson, mustat pitkät housut ja bootsit, joiden riisumista tuli varoa, sillä niiden uudelleenpukemisessa on kuulemma aivan helvetillinen urakka .Koska hänen yläruumiinsa oli täysin paljas, puin hänelle Barbin paksun villaboleron lämmikkeeksi. Mutta Pirkko Työläjärvestä vielä. Hän sanoi hyvin, että "Poliittinen kulttuuri on muuttunut. Meillä on ilkeä ja suttuinen keskustelukulttuuri, eikä ole henkistä tyyneyttä. Pitää miettiä kokonaisuutta, jota tällä hetkellä ei hahmoteta". Se on, Pirkko, jetsulleen niin! 

Lisäksi luin Ilkka Remeksen "Itäverta". Se on edelleen vähän kesken, samaten kuin se "Paljain jaloin" ja nyt on tapahtunut, kuulkaa, sellainenkin ihme, että saturaatiopiste kirjallisuuden suhteen on vähäksi aikaa saavutettu! Luen nuo kaksi loppuun, ja sitten pidän pienen lukupaaston. Teen jotain muuta. Vaihteluksi. Ja koska tuntuu tärkeältä panostaa vaihteeksi muuhun. Vaikkapa kekkereiden järjestelyyn. Meillä on nimittäin ensi lauantaina bileet! Ja haluan satsata niihin. Olla ensinnäkin terve ja pirteä. Tehdä hyvää ruokaa ja koristella kotia jotenkin kivasti. Ja keksiä jotain ohjelmaa, joka ei ole liian päällekäyvää, rasittavaa ja aikaa vievää (vrt. tuskastuttavan piinallinen ja pakollinen miehen siskon perheen "lauantain toivotut"-visa) vaan jotain lyhytkestoista, hauskaa ja kepeää. Ongintaa? Äh, se on jo nähty.No, onhan tässä vielä vähän aikaa valmistella. Ikävä kyllä suuri osa vieraista rakastaa miehen siskon perheen "lauantain toivotut"-visaa, olen joutunut leikkimään sitä heilläkin, ja kekkerit osuvat lauantaille,  mutta meilläpä määrään MINÄ! Toivottavasti...

Keskiviikoksi minulla on lippu Oopperan "Lumikuningattareen", joten siksikin olen päättänyt olla sairastumatta mihinkään  lievää käheyttä pahempaan. Eilen näin  nopeasti pikkusiskoakin. Hän on nyt innostunut "superfoodeista" ja luetteli hengästyttävään tahtiin usean eksoottiselta kuulostavan marjan tai jauheen tai uutteen nimen yhdessä lauseessa. Tekee kuulemma niistä smoothieita, eikä vatsa ole IKINÄ ollut yhtä hyvässä kunnossa! Ehkä minäkin voisin tehdä pitkästä aikaa viher-ja marjasmoothieita. Minähän tykkään niistä, sillä niissä saa olla rohkea ja luova, ne valmistuvat hetkessä eikä tule järkyttävää tiskiä ja tuntee, miten niissä virtaa elämä!Voisin lisäillä marjojen ja salaatin lisäksi granaattiomenaa ja avokadoa ja siemeniä ja pähkinöitä tai joitain hyvää tekeviä öljyjä ja mantelimaitoa ja nokkosjauhetta. Sen teen! Kukistan nokkeluudella ja päättäväisyydellä alkuunsa niin todelliset flunssa- kuin väitetyt vaihdevuosioireetkin ja alan kukoistaa! 

Taylor Swift: Shake it off. https://www.youtube.com/watch?v=nfWlot6h_JM

Turku auttos!

Madeleine Hessérus: Paljain jaloin

Lokakuu aina vain. Välillä taivas on ollut hyvinkin korkealla ja mieli yhtä matalalla, välillä pilvet ovat roikkuneet alhaalla ja olo on ollut vähän eloisampi, yleensä kuitenkin jokseenkin surumielinen ja ehdinkin jo vähän ihmetellä, että kuinka syvälle tässä nyt joutuu sukeltamaan, mutta sitten kurssi muuttui, yhdessä vuorokaudessa! Minut paransi, miten ironista, Turku! Kävin  siellä viikonloppuna  rakkaan ystävättären luona "ystävyydenvaalimisreissulla". Yleensä näemme vain päivän verran, mutta nyt olin oikein yökylässä. Ystävätär haki minut linja-autoasemalta ihanasti kiihtyvällä ja hienosti nahkaverhoillulla Volvolla, jossa hän kuulemma aina salaa aamuisin leikkii itsekseen "Taisteluplaneetta Galacticaa" kiihdyttäessään rajusti moottoritielle. Juttelimme keski-iästä ja elämästä noin ylipäätään ja masennuksesta ja Barbeista ja pellavapaidoista ja kaiken järjettömyydestä ja sunnuntaina kävimme vähän ostoksilla (Riikka Ala-harjan novellikokoelma "Reikä", vadelmakasvonaamio ja huulikiilto, sekä tyynyliina, jossa teksti "Dream big, little one" ja miehelle Fazerin joulusuklaata ja erilaisia voileipäkastikkeita) ja kahvilla Hansassa Aschanin kahvilassa, paitsi että minä join keltaista mehua,  ja kauhistuimme, kun kello olikin yhtäkkiä niin paljon, että piti rientää linja-autoasemalle, jotta ehtisin neljän bussiin.  Kotimatkalla jossain Salon vaiheilla huomasin, että alakulo oli jäänyt Turkuun, muistan paikankin, se oli Maariankadun ja Kauppiaskadun kulma, siinä on kukkakauppa jonka ikkunoita katselimme. Olo on ollut normaali siitä lähtien, energia kevyttä ja virtaavaa, tsiisus mikä helpotus! Hienoa , Turku! Kiitos ja anteeksi.

Iloa on tuottanut myös eilen alkanut Downton Abbeyn viides tuotantokausi. Se on Ruotsissa kaksi jaksoa edellä, ja vannotin Tukholmanystävätärtä, että hän ei saa laverrella juonikuvioista eikä hän laverrellutkaan, mutta kertoi että Tukholmassa on vannoutuneille faneille järjestetty oikein "eftersnack"-tapaamisia, joihin he kokoontuvat ruotimaan viimeisimmän jakson tapahtumia ja siellä on suuna päänä eräs nainen, joka oli kesällä käynyt kiertokäynnillä oikein paikan päällä ja julistaa nyt kaikille miten valtava vääryys on, ettei hän, "joka niin hyvin sopisi asumaan sinne linnaan niin ulkoisen kuin sisäisen olemuksensakin puolesta, kuten KAIKKI ovat sanoneet" ei saa siellä asua! Me puhuimme Downton Abbeysta ja nettideittailusta (ikään kuin minä siitä mitään tietäisin, tai onhan minulla aika lailla toisen käden tietoa), vaikka alunperin soitin jotta saisin ensikäden tietoa sukellusvenegatesta. Ystävätär on työssä saaristossa, joten hän olisi saattanut jopa nähdä jotain, mutta koska olin tuijottanut päivällä kaiken lelukaupalta ylijääneen ajan netistä Aftonbladetin livelähetystä paikan päältä, olin jokseenkin yhtä informoitu kuin kuka tahansa tukholmalainenkin. Ystävätär pöyristytti minua kysymällä viattomasti että  "mikäs mies se sellainen Bruce Springsteen on?" Yksi hänen nettiehdokkaistaan on käynyt Brucen keikalla 45 kertaa, eikä ystävätär osannut päättää onko se miehelle plussaa vai miinusta. Plussaa, ehdottomasti, minä kannustin!

Juttelimme Terhokodin vapaaehtoistyön koordinaattorin kanssa siitä, että Kampin Hiljaisuuden kappeli on onnistunut paikka. Mestarillinen suorastaan. Viimeksi poikkesin siellä torstaina aamulla ennen kuin menin avaamaan lelukaupan. Lähtiessäni sain kasvoilleni syksyn ensimmäiset lumihiutaleet!

Lisäksi olen nauttinut suuresti Madeleine Hessérunin kirjasta "Paljain jaloin", joka kertoo ruotsalaisesta ortopedista, joka tulee yhtäkkiä allergiseksi kaupungille, saa oikein hengitys- ja iho-oireita, ja kun arkkitehtimies vielä osoittautuu uskottomaksi, lähtee vain kävelemään. Siis ihan kirjaimellisesti. Kävelee viikkotolkulla ja yöpyy makuupussissa, välillä vuokrahuoneissa, välillä ulkona ja keittää teetä ja ruokaa retkikeittimellään.  Nyt hän on ollut metsässä muutaman päivän, mutta joutunut lähtemään kauppaan kun ruoka on loppunut. Kirja on vielä kesken, joten en tiedä mihin hän päätyy.Toivon tietysti onnellista loppua. 

Itse en pode tällä haavaa pienintäkään kaupunkiangstia. Minusta täällä on ihanaa! Mutta aion silti pitää varani ja olenkin sangen mielissäni siitä, että edessä on huomisesta lähtien neljä päivää mökillä. Se tietää sitä, että skippaan kirjamessut jo toista kertaa peräkkäin. Oli suuri siunaus oivaltaa miten valtava rasitus ne metelinsä ja ihmismassansa vuoksi olivat. Menin aina tolaltani pitkäksi aikaa! Sama pätee Hulluihin päiviin, nekin jätin taas suosiolla väliin niiden, no, hulluuden vuoksi. Mökillä istutan vähän lisää kukkasipuleita.Hyasintteja, narsisseja ja tulppaaneja. Poltan kynttilöitä. Piilotan isänpäivälahjan jonnekin yllätyspaikkaan hänen löydettäväkseen. Lämmitän vettä, saunaa ja saunamökkiä. Juon teetä aitan rappusilla. Annan linnuille siemeniä, mikäli isä ja äiti ovat jo hankkineet auringonkukansiemensäkin valmiiksi. Luen kirjoja. Ehkä aloitan uuden Remeksen, ehkä jotain henkisempää tai hauskempaa. Pukeudun villapaitaan, legginsseihin ja kumisaappaisiin tai vanhoihin Uggeihin. Tarvittaessa untuvatakkiin. Hengitän kosteaa ilmaa. Mies tulee perjantaina perässä. Mutta hänen on luvattava tulla ilman tietokonetta!

Haloo Helsinki: Vihaan kyllästynyt: https://www.youtube.com/watch?v=6I2XMfGvHiQ

Lokakuu on lukukuu

Voi kiesus, että ihmisen elämä osaakin olla tahmeaa! Pahuksen lokakuu, joka vain möllöttää tasaisen harmaana ja kosteana tässä ympärillä. Apeus oikein velloo minussa tai minä vellon siinä, ihan sama kuinka päin, ja mies tivaa joka päivä  olenko kirjoittanut blogiini, mutta kun ei ole mitään kirjoitettavaa! Tänä aamuna heräsin painajaiseen, jossa olin joutua esittämään televisiossa jonkun vieraan ihmisen kanssa duettona PMMP:n kappaleen "Joutsenet", enkä muistanut millään miten kappale edes menee. Heräsin aivan tuskaisena,  mutta olen jo toipunut. Lelukauppapomo kertoi miltei jääneensä perjantaina Hietsun torin liepeillä pyörällään auton alle. Autosta oli repeytynyt puskuri, mutta pomolle ei onneksi käynyt pahemmin. Paikalle osuneet ihmiset olivat tiukanneet pelästyneeltä kuskilta, että miten sinä voit ajaa tuolla tavalla  pyöräilijän päälle?!Hän oli puolustautunut: "Minä olen Espoosta!"

Mutta raavitaan nyt vähän tynnyrin pohjia ja kameran muistia, jotta saadaan kirjattua edes jotain ylös tästäkin kuusta. 

Hmmmm. Olen ostanut vähän lisää kukkasipuleita; narsisseja, tulppaaneja, hyasintteja, liljoja..Vain muutaman kilon verran (Korpikankaalla oli hintarysähdystarjous). Lisäksi täydensin siemenvarastojani neljälläkymmenellä pussilla entisten aiemmin hankkimieni kahdenkymmenenkuuden pussin lisäksi, sillä Anttilassa oli KAIKKI loput siemenet tarjouksessa vain kymmenen senttiä pussi! Laskin kuitista mielissäni säästäneeni 99 euroa, ei sillä että olisin normaalioloissa koskaan hassannut 103 euroa siemeniin, mutta silti! Minulla jäi viime keväänä kaikki esikasvatukset vaelluksen vuoksi väliin, joten patoutunut kylvötarve odottaa ilmiselvästi purkautumisväylää. Olen myös kerännyt talteen tammenterhoja ja hevoskastanjoita ja päättänyt ryhtyä taas kasvattamaan puita. Ehrmannin vanukaspurkeissa!

Olen juonut pina coladaa Tallinnassa (sieltä noukin ne terhotkin, valtavien historiaa todistaneiden viisaiden puiden juurelta), kävellyt Terhoon tai sieltä takaisin ja tuskastunut jo reitin tylsyyteen ja siihen, etteivät Ruskeasuon hevoset koskaan antaudu kunnolla valokuvattaviksi, vaan kääntävät minulle tylysti selkänsä ja kävelevät tiehensä, mutta iloinnut kyllä tuoksuista ja siitä miten ihanaa kostea syysilma on hengittää. Ilokseni voin ilmoittaa, että Terhokodissa on taas miltei jokainen potilaspaikka asianmukaisessa käytössä.

Kirjapiirin aattona poikkesin Terhosta kaupunkiin talsiessani Mannerheimintien Dom-kirpputorille, josta löysin Eeva Kilven "Kuolema ja nuori rakastaja"-kirjan, juuri kun meillä oli teemana Eeva Kilpi ja olin jo ehtinyt tuntea itseni huijariksi valittuani sen ulkoa osaamani Naisen päiväkirjan. Samastuin taas vahvasti kirjan kolmen tarinan naisiin.Vapaavalintaisen Eeva Kilpi-kirjan lisäksi jokaisen tuli valita jokin hänen runonsa, joka sopisi omaan elämäntilanteeseen tai muuten puhuttelisi. Kävin läpi montakin, mutta valitsin lopulta tämän:

Reportterin mentyä

haastattelen pihassa kuminaa:

"Miten päätitte olla mauste?"

Suurin yllätys kirjarintamalla on kyllä ollut äkkihullaantumiseni Ilkka Remekseen! Otin sen 6/12-romaanin käteeni hyllystä ajatellen, että no perkule, vilkaistaan nyt tätäkin (olin ostanut kaksi Remestä miehelle kirpputorilta ihan vain kokeeksi) ja se vei minut saman tien mennessään! Olin aivan tohkeissani ja ytimiäni myöten viihdytetty (joskin myös peloteltu) ja innoissani siitä että "Itäveri" odottaa jo vuoroaan hyllyssä ja kun eilisessä Hesarissa yritettiin vähän mollata Remeksen henkilöhahmoja ohuiksi ja persoonattomiksi, ajattelin että hui hai, ne ovat ihan toiset kirjat joissa ihmisluonnon monimutkaisuutta kuvataan, tämä on äksöniä ja hyvä niin! 

Ihastuksestani huolimatta paiskasin Ilkan sivuun välittömästi kun Amazonilta tuli se Sonia Choquetten pyhiinvaelluksestaan kirjoittama kirja "Walking home". Luin sitä yhdessä oman, sateen riepottaman vaellusoppaamme kanssa ja muistelin reissua ja sain niin suuren nostalgiapuuskan, että kaivoin kaapista pölyiset hyvin palvelleet kahdeksan euron kierrätyskeskus-Queshuani ja laatikosta vaellussukkani ja laitoin sadeanorakin ja kaikki, vaikka vaelsinkin vain Lönnrotinkadun Siwaan hakemaan Elloksen pakettini ja takaisin. Olen jälkikäteen NIIN tyytyväinen kenkiini kun luin miten Sonia ensin valitsi omiaan tuntikausia urheiluliikkeessä "asiantuntijan" avulla vain saadakseen heti Pyreneillä varpaansa niin huonoon kuntoon, että joutui hankkimaan matkan varrellta varpaista avonaiset vaellussandaalit, joihin taas meni kävellessä kauheat määrät pikkukiviä jotka puolestaan runtelivat hänen jalkapohjansa, minkä vuoksi hän joutui hankkimaan myös typerän näköiset klovnimaiset, kärjestä levenevät vaelluskengät, joissa hänen jalkansa taas liikkuivat niin paljon, että hän pelkäsi saavansa rakkoja jne. jne. jne. Lisäksi Sonia toi mukanaan Chicagosta 70 minttusuklaan makuista energiapatukkaa, oman tyynyn ja vaikka mitä, mutta se ei haitannut, sillä hän lähetti jättirinkkansa aina autolla etukäteen seuraavaan yöpymispaikkaansa ja kulki matkat pienen päivärepun kanssa. Mutta lohdullisinta oli lukea siitä, miten henkisinkin ja intuitiivisin, monessa asiassa esikuvanani pitämäni nainen päätyi siinä missä minäkin kiukuttelemaan mutaisella polulla ja huutamaan tuuleen : "No fucking way!!".

Viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä vielä tähänastisen lokakuun huipennus: roskalava omalla pihalla! Siivosin vintin! Ah mitä onnea raahata jätesäkkiä jätesäkin perään kaikkea kamalaa, kuivuneita maaliteloja, pölyisiä vhs-laitteita, lumppua, silppua, krääsää. Liikutuin joka kerta kun sain heivattua yhden lastin lavan laidan yli, ja pidin mielessäni Oscarpalkituille tyypillisiä pikku puheita: "Tahdon esittää nöyrimmät kiitokseni taloyhtiölle..." -tyyliin. Nyt vintissämme mahtuu liikkumaan! Ja nyt tiedän mitä siellä on! Ja joulukoristeet on järjestetty yhteen jättipussiin! Se oli fyysisesti raskasta mutta henkisesti niin keventävää! Ja moneen päivään edes mies ei rohjennut tuoda roskalavalta mitään ylös asuntoon, vaikka hänen ystävänsä kantoi sieltä jättipakettiautoonsa lamppuja, patsaita ja radioita. Mutta eilen hän toi maalaustelineen, pystytti sen lattialle ja sanoi, että tämä on sinulle, ala maalata!

PMMP: Joutsenet: https://www.youtube.com/watch?v=lQY0bfB8UaY