Valintoja

Lumi suli onneksi saman tien ja kevät jatkaa siitä mihin jäi. Kirjapiiri kokoontui perjantaina Kellokoskella, mikä tiesi taas meluisaa matkaa paikallisjunalla Järvenpäähän, josta sitten kirkkaanpunaisella tilataksilla perille. Taksissa eläkkeellä olevat entiset lentoemännät muistelivat miten lennolta käveltiin valmiina odottavaan taksiin, joka ajoi heidät hotelliin.  Yhdessä kaupungissa vastassa oli aina limusiini! Mutta ei siitä kannata kuulemma olla yhtään kateellinen, sillä sitä ajoi aina sama, ällöttävä kuski.

Tämmöisessä kodissa me saimme olla!

Edellisestä kokoontumisesta oli kulunut jo aikaa joten kirjasta puhuminen oli hatarien muistikuvien varassa. Muistin pitäneeni kirjasta, mutta en mitään yksityiskohtia, ja olin ajatellut, että miehen siskon närkästys kirjaa kohtaan herättäisi tarinan taas mielessäni henkiin, varsinkin, kun hän oli oikein laatinut pitkät muistiinpanot sitaatteineen evidenssiksi kirjan huonoudesta, mutta hän olikin unohtanut ne kotiin! No, kirjapiirissä riittää juttua muutenkin. Ihanan porkkanakeiton, mozzarella-avokadosalaatin, erilaisten leipien, mutakakun ja suklaakonvehtien kadotessa parempiin suihin, emmännän kauniissa kodissa puitiin yhtä sun toista.

Sitten otettiin  kierroksia. ”Kumman kaa”-kierroksia (mm. Antero Mertaranta / Hjallis Harkimo, Gary Oldman/ Alan Rickman), ”mikä asia ärsyttää tässä elämäntilanteessa eniten”-kierros, ”elämäsi iskelmä”- kierros jne, jne.  mikä oli hyvää harjoitusta rinkanpakkaamista ajatellen, kun pitää karsia tavaraa ja tehdä tiukkoja valintoja, ja sitten jaariteltiin niitä näitä ja kysyin lentoemäntäleideiltä keitä julkkiksia he olivat passanneet ja yksi sanoi, että ei päässyt varsinaisesti passaamaan, koska oli vasta nuori noviisi ja lentokonemiehistöhierarkian mukaisesti teki työtään koneen takaosassa, mutta koska siinä konemallissa vessat olivat vain takana, koneen etuosassa istunut Elizabeth Taylorkin (!!) sai luvan kävellä koko koneen mitan päästäkseen helpottamaan oloaan. Kirjapiiriläinen sanoo katuvansa vielä tänäkin päivänä, ettei katsonut niihin kuuluisiin sinisiin silmiin, kun tilaisuus oli, mutta hän oli niin nuori ja ujo ja häkeltynyt Elizabethin karisman edessä, etta laski vain kainosti katseensa maahan juuri ratkaisevalla hetkellä. Silti! Mutta kohta on kuuluisuuksia ihan lähipiirissäkin! Miehen siskon mies on intohimoinen ristisanojen ratkoja. Hän käy jollain erityisen vaativien ristikoiden ratkontakurssilla ja sieltä oli kysytty, suostuisiko joku ristisanoja koskevaan tv-ohjelmaan. Mies oli suostunut, koska on kuulemma "sen yhteiskunnalle velkaa."

 

Taas meillä oli uskomaton onni päästä pikkutunneilla kotiovelle asti, kun yhden piiriläisen kiltti mies tuli hakemaan koko hölisevän joukkion ja ajoi jokaisen kotiovelleen ja suostui jopa kiertämään miehen siskon toivomuksesta pikku lenkin Haagassa, jotta hän näki ja sai näyttää muillekin talon Huovitiellä, jossa oli lapsena asunut. Hän viittilöi, että tuossa oli kauppa jossa asioitiin ja isä tuli aina turistibussilla Hesarin toimituksesta Ludviginkadulta lounaalle ja nokkaunille kotiin ennen kuin palasi taas iltapäiväksi toimitukseen, ja kerran äiti oli aikeissa valmistaa lounaaksi kalan, joka oli niin tuore, että oli suorastaan elävä eikä äiti saanut sitä hengiltä ja joutui menemään Radiokulmaan ja kysymään voisiko joku miehistä tulla tappamaan kalan.  Ja joku tuli. Mies on ollut siihen aikaan ihan pieni.

 

Isoveli työntää pikkuveljeä Haagan Huovitiellä

Eilen kävelimme Lauttasaareen, Lauttasaaressa ja Lauttasaaresta kotiin yhteensä 12 km. Siellä on oikeastaan aika viihtyisää. Ihmiset hengailivat rannalla ja aallot loiskivat iloisesti.

 

 

Kotona kokeilin ensimmäistä kertaa Marmot-makuupussiani. Olen iloinen että törsäsin niihin jo syksyllä. Molemmilla on samanlainen. Markkinoiden kevein! Ihastelin myös syntymäpäivälahjaksi saamaani pinkkiä retkipyyhettä, joka menee pienen pieneen nyrkin kokoiseen pussukkaan. Tarvitsen vielä otsalampun, miehellä onkin jo. Sadevarusteiden kanssa olen vähän kiikun kaakun. Satsaisinko sellaiseen rinkankin peittävään isoon kaapuun, jossa näyttäisin Notre Damen kellonsoittajalta, vai ottaisinko halvemman mallin (ja roudarinteippiä,jolla kaikki muukin mahdollisesti hajoava reissulla korjataan?). Molemmista olen lukenut. Kolmen euron ratkaisuun päätynyt kiroili valintaansa, kun sadetta riitti ja riitti ja tuuli repi heppoista viittaa riekaleiksi. Sikakalliisiin vermeisiin satsannutta harmitti, kun viitta painoi ja vei tilaa eikä sitä tarvinnut reissussa kertaakaan. Rinkassa on jo oma erillinen sadesuojus ja ajattelin joka tapauksessa pakata kaiken sen sisällä muovipusseihin. Hmmm.  Tämä(kin) on niitä päätöksiä, jotka ihmisen pitää tehdä ja jonka seuraukset kantaa ihan itse. 

Deborah Harry: I want that man: https://www.youtube.com/watch?v=cooftITNMvM

Fairytales

Vain Fauni puuttuu...

Kävin eilen katsomassa Kaunotar ja Hirviö-satubaletin. Sain tarpoa Oopperalle lumituiskussa ja olin ensin aivan synkeänä, että tämä ei ole lainkaan mukavaa, mutta kun ehdin Hesperianpuiston kohdalle, huomasin että tämä onkin aika hienoa ja maisema aivan kuin Narniasta. Itse baletti oli korea ja kaunis, mutta tajusin taas miten kiinni sanallisessa kerronnassa olen. Ajoittain minun oli vaikea mieltää, että mitä tuo Hirviö nyt tuossa yrittää ilmentää viskomalla Kaunotarta pitkin näyttämöä tai nuo kuorolaiset kun ne ensin noin sätkivät ja ojentelevat ja sitten äkisti lakoavat maahan, ja kun baletin alkupuolella näyttämölle loikki parvi salskeita nuoria miehiä pukeutuneina mintunvihreisiin trikoisiin pöyheä vaaleanpunainen kaulus hulmuten kukkakoristeiset uimalakit päässä, spontaani (mutta ihaileva!) ajatukseni oli, että noilla pojilla on pakko olla tosi hyvä itsetunto! Vieressäni istui pikkutyttö äitinsä kanssa ja hänkin tuntui olevan vähän pihalla, vääntelehti ja huokaili pitkästyneenä tuolissaan, mutta äiti hakkasi käsiään yhteen hurmiossa ja supatti välillä tytölleen baletin vaiheita (”Hirviö on nyt aivan rakastumaisillaan Kaunottareen...”), mistä minäkin sain vähän apua tulkintaani (uskokaa tai älkää, en ole koskaan nähnyt elokuvaa tai lukenut sitä satua). Tuli vähän mieleen se, kun ajat sitten tein netissä tunneälytestin, jossa piti tunnistaa mikroilmeitä. Lähdin testiin varmana siitä, että saan kaikki oikein ja olin aivan ällikällä lyöty, kun sainkin ihan surkeat pisteet.  Eilen tein UPM:n testin ”testaa mikä puu olet”. Olen tuomi. 

Väliaika

Mutta takaisin balettiin. Kyllä siihen oikeasti tempautui mukaan ja tanssivat jänikset ja kissat olivat hauskoja ja loppupuoli aivan maagisen kaunis, varsinkin se kohta missä utu leviää näyttämölle ja valkoisiin pukeutunut kuoro tanssii ja Kaunotar ja Hirviö ovat löytäneet yhteisen sävelen. Siinä paikassa olin kyllä helisemässä, sillä mieleni teki koko ajan myös kurkkia orkesterimonttuun, jossa täti näppäili taustamusiikiksi harppua! Näin myös, miten yksi orkesterilaisista istui kauniisti tuolilla kädet sylissä, mutta aina kun piti saada aikaan kellonlyöntien ääni, nousi ylös ja löi pienellä punapäisellä vasaralla metalliputkeen tarvittavien lyöntien määrän. Oikeasti suosittelen balettia lämpimästi! Kysyin eräältä tutulta (suojelen hänen identiteettiään jättämällä kertomatta keneltä...) aikovatko he viedä tyttärensä katsomaan balettia. Mieli kuulemma tekisi, mutta asiaan liittyy kinkkinen dilemma: produktiossa esiintyy tyttären arkkivihollinen, koulukiusaaja, ja se että lapsi pantaisiin ensin katselemaan miten arkkivihollinen kekkelehtii parrasvaloissa, ja sen jälkeen vielä aplodeeraamaan hänelle, olisi valtava, maailmanluokan vääryys.
 

Mies ei onneksi ollut mukana, hän ei tuollaisista keijuista perusta, mutta Fairysta kylläkin, siitä astianpesuaineesta meinaan. Jo kuukauden hän on hokenut, että Fairy on aivan loppumaisillaan, ja muistitko ostaa Fairya ja että Tarjoustalossa olisi Fairy tarjouksessa ja että nyt tuo Fairy kyllä kohta kerta kaikkiaan loppuu ja lopulta, kun ei enää kestänyt, poikkesi työmatkallaan ostamaan pullon Fairya ja nyt hän vahtii sitä kuin kalleinta aarrettaan ja uusi hokema kuuluu, että tuota uutta Fairya ei sitten saa missään tapauksessa avata, ennen kuin vanha on käytetty loppuun!

 

Vaelluksesta hän ei suostu ollenkaan kohisemaan samalla tavalla eikä halua lukea sitä koskevia kirjoja. Minä olen lukenut muutaman ja saanut niistä monia hyödyllisiä tiedonjyviä, joista miehellä ei ole hajuakaan, kuten vaikka se, että VASEN korva tulee suojata hyvin aurinkorasvalla, muusta ei niin ole väliä, mutta vasen korva palaa, jos ei sitä tee.

 

Vaelsin tyhjä rinkka selässä Lidliin ja täysi rinkka selässä takaisin. Tunnustelin hierooko rinkka munuaisiani niin kuin Shirley MacLainen rinkka teki, mitä hän piti hyvin miellyttävänä tuntemuksena. Minun rinkkani paukutti tuota levymäistä luuta mikä on tuossa pyllyn päällä. Täytyy säätää hihnoja.  Rakastan Lidliä! Siellä tuntee itsensä niin vauraaksi vaikka olisi kuinka pennitön. Nytkin ostin kaikkea ihanaa. Avokadoja ja suosimiamme yksikyntisiä helmenhohtoisia pinkeän pulleita valkosipuleita, jotka oli pakattu sievään pieneen punottuun koriin, rahkaa, soijamaitoa, pakastepinaattia, joka Lidlissä on oikein mahtavia puolen kämmenen kokoisia lohkareita isossa pussissa... Ja beigen pitkän t-paidan. Se oli viikon erikoistuote.  Oli siellä muitakin värejä, mutta minä rakastan beigeä. Tiedän kyllä, että sitä pidetään estoisten nynneröiden värinä, tai mikä vielä pahempaa, porvarisrouvien värinä, mutta rakastan sitä silti! Voisin pukeutua beigeen vaikka joka päivä, jos saisin siihen oheen vähän vaihteluksi oliivinvihreää, valkoista ja pinkkiä ja hetkinen, niihinhän minä pukeudunkin! Mutta joidenkin mielestä beige on kerta kaikkiaan kamala luuseriväri. Kreetta Onkeli on kirjoittanut siitä oikein kirjankin. Ja Lidlin kassapoika sanoi, kun en meinannut huolia kuittia, että ota nyt kuitenkin. ”Jos haluat palauttaa vaikka....tuon paidan.”  Ei pelkoa! Aion sonnustautua siihen heti aamusta näin vapaapäiväni kunniaksi. Illalla kokoontuu pitkästä aikaa kirjapiiri.  Ah, onnea!

 

Ps. Arvoitus: Mitä kuva esittää?

 

Vastaus: 

Mansikka-vadelma-mango-banaani-omena-pinaatti-salaatti-soija-punajuuri- auringonkukansiemen - smoothieta ennen tehosekoitinta!

 

Dolly Parton: Here you come again: http://www.youtube.com/watch?v=1yyNT7afVSs

Sata lammasta ja seitsemän siunausta

Pikkusisko soittaa ennen aamukahdeksaa:

-         Moi, arvaa ottaako päähän, yksi äijä sanoi kokouksessa, että miten sä oikein voit, kun sä näytät noin kauheen väsyneeltä, vaikka mulla oli tosi hyvä päivä ja mä olin ihan pirtee!
-         No, ehkä se yritti...
-Se on sanonu noin jo kerran ennenkin! Nyt mä sanoin sille aika kipakkaan sävyyn,  että ei kuule, se on vaan tää mun naama menny tämmöseksi. *#!!* että #%*#ttaa!!!
-         No se oli joku tökerö pökö...
-         No, mä menin kotiin ja S (tytär) sanoi, että ota ripsienpidennykset, ne avaa katsetta ja nyt mulla on! Minkinkarvaa!
-         Surullista kuulla. Botox-vaihe häämöttää jo..
-         Hi hi, ja sitä ennen pakaraimplanteilla aikaansaatu ghetto booty ja ankkahuulet...NOT. Mutta nää ripset on hyvät, mene sinäkin ottamaan!
-         Hyi hitto, mä aion pyhiinvaeltaa naturellina.
-         No onnee matkaan. Seuraavaksi sä varmaan sanot, että ”ulkonäöllä ei ole väliä, vaan sisin on tärkeintä”, mutta kyllä sillä on! Toi on vaan sellainen lohdutusfraasi, joka sanotaan todella rumille.

Muita kuulumisia. Olimme miehen siskolla kekkereissä. Kun kiittelin viimeisestä, hän oli jo koululla aloittelemassa yhteistä teemapäivää, jonka aiheeksi oli valittu EU, vaikka oppilaskunta olisi halunnut teemaksi seksin. Olen ollut vaivihkaa poliittinen ja tehnyt lelukaupassa runsaasti Ukrainan lipun värisiä paketteja. Mies päivittelee, että miten sä uskallat?!

Jäät ovat lähteneet. Olen kävellyt aamuisin pitkin ja poikin ja eilen oikein havahduin siihen, miten kaunis kaupunki tämä on. Kaunis, kaunis, kaunis ja tovejanssonmainen ainakin Katajanokalla. Kertakaikkiaan ihana! Otti oikein koville myöntää tämmöinen yleisesti todettu fakta, sillä olen tottunut olemaan aina vähän vastahankaan ihan vain periaatteen vuoksi. Vaikka niin, että jos tosi monen mielestä Nikon on paras kamera, niin minä haluan ehdoin tahdoin olla henkeen ja vereen Olympus-tyttö.

Tilasin meille pyhiinvaelluspassit ja sain oikean passini, jota hakiessani jouduin erikoiseen tilanteeseen. Olen melkoisen hyvä arvoioimaan paljonko aikaa paikasta A paikkaan B siirtyminen vie, vaikka itse sanonkin,  ja nyt olin laskenut, että ehdin hakea passin Iso-Roban R-kioskilta ja jatkaa siitä matkaa Café Ursulan parkkipaikalle, jossa minulla oli valokuvaustreffit erään kirjapiiriläisen kanssa. Luulin nappaavani passin lennossa ja jatkavani matkaa saman tien, mutta R-kioskin poikapa sanoikin, että ei kuulkaa, rouva, passilaatikossa on aikalukko ja teidän pitää nyt seistä siinä viisi minuuttia odottamassa, että luukku aukeaa! Ja tämän ryöstetyn ajan vuoksi jouduin pinkomaan loppumatkan selkä hiessä ehtiäkseni paikalle sovittuun aikaan.

Posti toi taas uuden vaelluskirjan, Jukka Salmisen Tie, mies ja tähtitaivas ja sisällysluetteloa vilkaistuani päättelin oitis että jaha, fillarilla tai bussilla on ajettu (St Jean Pied de Port – Santiago de Compostela 22 päivässä), mutta ei! Hän on lähtenyt matkaan ani varhain, siis pimeän aikaan, otsalampun kanssa ja ilmeisesti nauttinut fyysisestä haastavuudesta, sillä hän on kävellyt kauheita siivuja päivässä. Ynnä kuvasta päätellen hänellä on sangen pitkät jalat... Oli miten oli, sain taas uutta uskoa siihen, että varaamani aika riittää kyllä. Panemme riittämään. Hänen kirjassaan lueteltiin pyhiinvaeltajan seitsemän siunausta, hitaus, hiljaisuus, yksinkertaisuus, vapaus, jakaminen, hengellisyys ja huolettomuus joista minäkin haluan osani sitten toukokuussa ja liikutuin hänen valokuvistaan. Oli siellä jokunen hieno maisemakuvakin, mutta myös kuva lehmästä, kukosta ja lampaasta. Sellaisia minäkin epäilemättä päädyn napsimaan.

Saattohoitopotilas tarvitsi lampaanvillaa, jota hänen luonaan käynyt jalkahoitaja oli suositellut hankkimaan varpaiden välien hoitamiseksi. Hain apteekista 20g pussin, 8,90 ja sanoin että lasketaanko huviksemme kilohinta tälle nöyhdälle, mutta häntä pelkkä ajatuskin kauhistutti. Mutta sitten hän piristyi muistaessaan, että hänellähän on suhteita, joita hyödyntämällä hän voi saada mielin määrin nöyhtää edulliseen tukkuhintaan. Nimittäin hänen tuttavansa ystäväpariskunta oli tehnyt irtioton, muuttanut maalle ja ostanut sata lammasta. Siellä he nyt ovat vähän hämillään lammaslaumansa keskellä, sillä lammastuotteet tekevätkin kuulemma ennakoitua huonommin kauppansa. Mutta varvasvälilammasnöyhtä saattaa nostaa bisnekset aivan uusiin sfääreihin. Semmoisestahan hyötyisivät ihan kaikki! Ja minkkiripsien oheen voisi alkaa kaupustella vaikkapa lammaspulisonkeja tai –kulmakarvoja!

Haloo Helsinki:  Maailma on tehty meitä varten: http://www.youtube.com/watch?v=BzBNIagJv3M

Näillä mennään!

Törmään netissä ADD-oireiden listaan ja huomaan kauhukseni, että minulla on melkein ne kaikki! Huudan hädissäni miehen katsomaan ja hänkin sanoo että kappas, yllättävän moni tosiaan sopii, muttei sentään kaikki ja että onhan tässä monia tosi hyviäkin ominaisuuksia joukossa ja että tärkeintä on, ettei ihminen ole tylsä. Että sellaiset pitkäpiimäiset keskittyjät ovat ihan kauheita ja että keitäpäs, addis, meille kahvit!

Pikkusisko soittaa samaan syssyyn:
-         Moi, mitäs kuuluu?
-         Makaan tässä sängyllä ja pyörittelen tukkaa...Mulla on ADD...
-         Ovvai?! Mistä tiedät?
-         Katsoin oirelistan netistä. Melkein kaikki kohdat täsmää. Googlaa, siinä kuule hymy hyytyy....
(Pikkusisko näpyttelee, lukee, mutisee jotain ja sanoo sitten):
-         Ääää, no joo, ehkä juu...mutta näähän on pitkälti myöskin temperamenttikysymys...
(Minä, voitonriemuisesti):
-         Sullakin täsmää aika moni? Sullakin on se!
(Pikkusisko, päättäväisesti):
-         No, oli mikä oli, näillä mennään!
Sitten hän jatkaa, että heilläkin perheessä kaikki kiihtyvät nollasta sataan  sekunnissa leppoisaa kuopusta lukuun ottamatta, ja meteliä ja draamaa riittää, mutta parempi sekin, kuin esimerkiksi yksi junnujen treeneissä käyvä jääkiekkoisä.  Hänellä on AINA sama ilme, vieno hymy, vaikka oma poika tekisi maalin tai hän itse peruuttaisi naapurin auton oven lyttyyn.  KuulemmaTODELLA ärsyttävää.

Minulla on ollut muutama vapaapäivä. Olen harjoitellut vaellusta varten kävelemällä pitkin ja poikin. Välillä rinkan kanssa, välillä ilman. Ihaninta on tietysti ilman. Yleensäkin aina kun pääsen liikkeelle ilman olka- tai muuta laukkua, tunnen itseni aivan erityisen  onnistuneeksi ihmiseksi. Toisaalta minulla on kyllä aika isot taskut. Mies vain pyöräilee pyöräilemästä päästyäänkin, ja käy lisäksi salilla, jossa hänen tavoitteenaan on kuulemma treenata jalkansa "pyyleviksi". Saisi hänkin luvan vähän kävellä.

ADD-säikähdyksen lisäksi viikon pääuutinen on se, että sain uusittua passini. Hieno juttu, vanha menikin umpeen jo miltei vuosi sitten. Toki tein hakuprosessista valtavan numeron. Kävin passikuvassa Ateneuminkujalla (hylättyäni ensin kaksi paikkaa; toisessa jonoa, toinen liian pieni ahdistava kioskimainen hökkeli). 

Kolmannessa minua vastassa oli tinkimätön ammattilainen. Ensin hän komensi minut tuoliin ja  halusi minun pitelevän valoa heijastavaa alustaa leukani alla. Sitten hän mittaili ja  leikkaili kuvia loputtomiin, mutta lopetti äkkiä ja sanoi että, hetkinen, tässä paperissa on joku naarmu, tulostan uudet. Tuskastuin välittömästi.
Minä: Montako siihen passiin oikein tarvitaan?
Ammattilainen: Yksi.
Minä: No tässähän on näitä jo vaikka kuinka monta! Älä suotta vaivaudu tekemään lisää.
Ammattilainen: Pakettiin kuuluu kuusi kuvaa.
Minä: Mutta minä en HALUA niitä, heitän ne ROSKIKSEEN!
Ammattilainen: Aivan sama minulle. Pakettiin kuuluu kuusi kuvaa ja kuusi kuvaa minä tuohon kuoreen laitan. Eihän sitä tiedä vaikka saisit päähäsi matkustaa Venäjälle, tämä käy myös viisumiin.
Minä: No, en ainakaan NÄILLÄ näk..
Ammattilainen: Tai kulkulupa! Voit tarvita kuvia mihin tahansa, eivät nämä paljon tilaa laatikossa vie.
Ja hän jatkoi kuvien kanssa touhaamistaan tinkimättömällä ammattitaidolla kunnes laatu tyydytti hänen kriittistä silmäänsä eikä minun auttanut muu kuin odottaa kiltisti.

Seuraavana aamuna kävelin kuvieni kanssa Pasilaan jättämään passihakemuksen.  Olin etuajassa ja hermoilin kun pelkäsin etten löydä perille, mutta sitten vastaani käveli aamutelevision Kirsi ja tiesin että nyt ollaan jo lähellä! Hän oli juuri päässyt töistä (sillä olin nähnyt hänet ruudussa vain tunti sitten), vaikka oli vasta aamupäivä Moneltakohan oli raukka herännyt? Tulen hänestä aina hyvälle tuulelle, sillä hän tuo mieleeni pikkuoravan,  Tikun tai Takun. Samanlaiset silmät ja innostus. Kun ikävä virallisen aikuismainen passiasia oli hoidettu, muutuin hetkessä rehvakkaan rennoksi ja  kävelin Pasilasta  letkein askelin Talvipuutarhaan. Se on ihana, sielua virvoittava paikka.

Luulin jo kuulleeni pensaan hyräilevän, mutta sitten äänen lähteeksi paljastuikin onnellinen työntekijä, joka kyykki kasvien seassa kitkemässä. Mutta olisi se voinut olla pensaskin, se on niin taianomainen paikka.

Soitin miehelle, että olen päättänyt nauttia lounaani tänään Talvipuutarhassa, että tuopas jotain syötävää, mutta hän sanoi että ei käy, koska hän on töissä, mutta että hänellä on PAREMPI idea, nimittäin se, että minä menen kaupan kautta kotiin ja teen jotain hyvää ruokaa valmiiksi kun hän pääsee töistä. 

Tänä aamuna suuntasin aamulenkille Kaivopuistoon ja Katajanokalle.

Ihana ilma, kevään valo ja aurinko lämmitti selkää.

Koiria näkyi ja muutenkin puitteet olivat upeat ja inspiroivat.

Aion lisätä lenkkien pituutta ja uskaltautua uusille reiteille tässä kevään mittaan. Seuraavaksi aion kävellä Käpylään! Ja nettitestit jätän sikseen. Näillä sitä on joka tapauksessa mentävä.

 Matti Johannes Koivu: Menossa vai tulossa: http://www.youtube.com/watch?v=mP_XMFGu06Q