Ii-ha-haa

Narinkkatorilla oli eilen kiinalaisen uuden vuoden kunniaksi juhlat. Niiden päälle järjestettiin vielä Töölönlahdella ilotulitus. ILOTULITUS! Häpeän myöntää, mutta rakastan ilotulitusta (ja lentämistä).  Tai rakastaisin. Itse asiassa lennän minnekään ani harvoin, kertaakaan eläissäni en ole ampunut raketin rakettia, ja kaiken huipuksi jostain kohtalon oikusta en näköjään onnistu edes näkemään ilotulituksia. Koko eilisen olin aivan täpinöissäni odottaessani Hevosen vuoden alkamiseksi järjestettäviä kemuja ja varsinkin sitä ilotulitusta. Lelukaupan viimeinen asiakas olisi ajanut minut hulluuteen, jos ei olisi ollut niin hellyttävän hassu.

 

Asiakas (sympaattinen suomea ulkolaisella aksentilla puhuva nuorehko mies):
” Mitä minä otan?! Kauppa menee KIINNI!!”
Minä: ”No, ota vaikka tuo.” (pandakuvioinen reppu)
Asiakas: ”Minä en TYKKÄÄ tuosta! Voi voi voi....!” (kulkee ympäri kauppaa, kädet teatraalisesti ohimoillaan, äkkää eläinsateenvarjot, sieppaa toiseen käteensä pinkin norsupäisen ja toiseen sateenkaarenvärisen ankkapäisen) ” Ovatko nämä hienoja?”
Minä: ”Ovat.”
Asiakas: ” Mutta tykkääkö kummityttö?”.
Minä: ”Tykkää.”
Asiakas: ”Mutta kummasta enemmän?!” (heristelee sateenvarjoja kädet levällään).
Minä: ”Tuosta.” (osoitan pinkkiä norsuvarjoa).

Lopulta kun olin saanut hänen lahjansa (sateenvarjon lisäksi puinen vetolelu, kun ensin olimme pohtineet pitkään mikä vaihtoehdoista on paras pojan eläin  (kissa, villakoira, basset, pupu, kettu, pingviini...) pakettiin, oven lukkoon, imuroitua, luututtua, suljettua kassan ym. kello oli jo lähempänä puolta seitsemää ja olin enemmän kuin valmis ryntäämään suoraan Narinkkatorille karkeloimaan ja ottamaan selvää mitä hevosen vuosi toisi tullessaan apinalle (minä) ja rotalle (mies ja ystäväpäriskunta).  Mutta sen sijaan että rotat olisivat jo olleet nauttimassa juhlahumusta, he olivatkin meillä, eikä heillä ollut mikään hoppu kylmään talvi-iltaan jonkun horoskooppihömpötyksen perässä. Levottomuuteni kasvoi, orastava päänsärkyni yltyi.

 

Kun lopulta sain vastahakoisen porukan kadulle, syntyi oitis kiistaa mennäänkö ratikalla vai pitääkö kävellä vaikka jokainen minuutti oli siinä vaiheessa kultaakin kalliimpi ja kävely Ruttopuiston läpi oikaisten joka tapauksessa paljon nopeampaa. Kun pääsimme Mannerheimintielle ensimmäiset raketit (tai niiden pikku pilkahdukset) näkyivät rakennusten takaa. Kiristimme tahtia, pauke yltyi. Sokos peitti kaiken näkymän. Mieleni musteni.  Lasipalatsin kohdalla pauke lakkasi ja sydän valahti vatsaani. En muista milloin olisin viimeksi ollut yhtä pettynyt. Silmäni kostuivat kyynelistä. Olisin voinut itkeä (ja itkinkin vähän) turhautumisesta ja pettymyksestä. Se että itkee kun ei näe ilotulitusta, on ok 4 -5 –vuotiaalle, mutta ei enää 45-vuotiaalle. (Mies, se rotta, tosin sanoi, että hienoa että pääsit noin hyvin kosketuksiin tunteittesi kanssa.). Ei ollut. Se oli kurjaa.

Hauskaa hevosen vuotta kaikille nyt kumminkin!

 

Lapinlahden linnut: Olisiko käynyt niin: http://www.youtube.com/watch?v=udJrUfb9A6Q

Uljastelua

Ihaninta nettikeskusteluiden seuraamisessa on se, että voin harjoittaa lempipuuhaani salakuuntelua aivan sumeilematta ilman paljastumisen pelkoa ja aina silloin tällöin tulen palkituksi täydellisellä lauseella. Eräässä keskustelussa aloittaja ihmetteli millaisia mämmikouria heidän vieraansa ovatkaan. Kotiväeltä ei mene koskaan mitään rikki, lapsetkin osaavat käsitellä tavaroita rauhallisesti ja varoen, mutta annas olla kun kutsutaan väkeä kylään; heti alkaa tavaraa hajota. Aloittaja laskeskeli, että hänen hienosta kahviserviisistäänkin on kömpelöiden vieraiden käsissä hajonnut jo niin ja niin monta kuppia ja kakkulautasta. Ensimmäisissä kommenteissa hän sai vielä vähän sympatiaa osakseen, mutta kauaa ei tarvinnut odottaa kun ensimmäinen jo poltti päreensä ja kirjoitti äkeissään, että hittoako (oikeastaan hän käytti vielä vahvempaa ilmaisua) siinä uljastelet astioillasi, että kata ensi kerralla peltikupit pöytään, jos kerran noin nipo olet! Uljastella! Siinä uusi lempiverbini. Aloin heti miettiä kuka on kovin tuntemani uljastelija. Isä, ilman muuta, joka uljastelee paitsi omilla suorituksillaan, myös muiden saavutuksilla, kunhan ovat edes etäisesti sukua tai heillä on jokin side Luopioisiin. Mies uljastelee pyöräilemiensä kilometrien määrällä. Äiti  ei uljastele koskaan  millään.  Minä taidan olla sisarusparven kovin uljastelija, varsinkin mitä kirpputorilöytöihin ja sipulikukkien määrään ja loistoon tulee (tällä viikolla uljastelua kirvoittaneet löydöt ovat kokoelmastani puuttunut Anne Friedin saattohoitoa koskeva kirja ”Lempeän kuoleman tyyssija” 1e ja Ted Bakerin harmaa neuletakki 1,50!). Ja nyt minustakin voi tulla astioilla uljastelija, kun kauan himoitsemani lautaslähetys saapui lelukauppaan. Meillä on nyt kuusi lintu- ja niin ikään kuusi kalalautasta. Voimme järjestää kalaasit! 

Lisäksi voisin uljastella torstaisella Bella Figura- balettikokemuksellani. Hyvä, että kerrankin sain itsestäni sen verran irti, että hankin lipun ja menin. Se oli hienoa ja kohottavaa. Olin oikeasti vaikuttunut! Kävelin suoraan töiden jälkeen lelukaupalta Oopperatalolle kipakassa viidentoista asteen pakkasessa.  Minulla oli huokea paikka korkealla ja sivussa. Hyvin sieltä silti näki. Näin suoraan orkesterimonttuun, panin merkille yhden viulistin pikkuruiset mustat sandaalit ja toisen punaisen liinan jolla hän pyyhki joustaan ja näyttämön pienet tanssijoiden apuna toimivat merkkiteipit. Näin mitä permantolaiset puuhasivat ennen näytöksen alkua (hivelivät ja sivelivät puhelimiaan). Mielikuvitukseni ryhtyi oitis laukkaamaan. Mitä jos paikallani istuisikin joku katkera sekopää, joka hautoisi kostoa permannolla uuden kumppaninsa kanssa kuhertelevalle, hänet hylänneelle miehelle/naiselle ja kun valot sammuisivat,  kiipeäisi kaiteelle ja LOIKKAISI alas ja kuuluisi kauhea pamahdus ja kirkumista, valot sytytettäisiin ja kaikki olisi yhtä veristä mössöä ja sitten asiaa alettaisiin TUTKIA ja pikkuhiljaa tietoon tulisi lisää ja lisää yllättäviä yksityiskohtia? Äh, liian Donna Leonia. Takaisin balettiin. 

Kuulin tossujen kopsahdukset, näin raajojen venyvän uskomattomiin asentoihin ja tunsin ihollani sen latautuneen hiljaisuuden, kun musiikki loppui ja tanssi silti jatkui ja jatkui. Kotimatkalla mietin tanssijoita ja heidän työtään ja mitä he tuollaisen intensiivisen esityksen jälkeen mahtavat tehdä. Muistin yhden nuoruuden lempikirjoistani, Toni Bentleyn "Tanssijan talvi", jossa hän kertoi päiväkirjamaisesti eräästä New York City Balletin talvisesongista. Siitä miten hän ilta illan jälkeen yhtenä kuorolaisena muiden joukossa lavalla eteerisenä seistessään mietti pyykkejään ja  että pitää muistaa ostaa kissanhiekkaa.  Illat ja näytösten välit menivät veristen varpaiden hoivaamisessa. Jokainen oli kehittänyt omat niksinsä ja konstinsa, jotta pääsisi seuraavana aamuna ylipäätään sängystä ylös.  Ja lounaaksi hotkaistiin kylmä jogurtti ja kaalisalaatti.  Paitsi kiitospäivänä, jolloin syötiin kalkkunaa, kerrottiin kalkkuna-aiheisia vitsejä ja kuulemma tanssittiinkin kuin kalkkunat. 

Mitähän nuo Bella figuran kauniit ja lihaksikkaat tanssijat miettivät tanssiessaan ja mitä he tosiaan NYT tekevät. Menevät kotiin ja syövät...viiliä? Ehkä kuitenkin jotain tuhdimpaa. Tuommoisten liikkeiden suorittamisessahan on kauhea homma. Grillikylkeä? Itse nautin balettielämykseni kruunuksi kotiin päästyäni miehen valmiiksi lämmittämää mustaa makkaraa. Aion ehdottomasti mennä uudelleenkin. Myös oopperaan! Lehteilin jo ohjelmavihkosta asiantuntijan ottein... Karita Mattila on NIIN upea ja rempseä. Kerran joku kysyi mikä hänen hehkeytensä salaisuus on, ja hän vastasi että "treenaan kuin perkele!". Mutta sen Jenûfa-oopperan tarina on aivan käsittämättömän surullinen. Jos haluan ehdoin tahdoin katsella, miten naiselta viedään kaikki, voin katsoa jonkun Lars von Trierin elokuvista. Ehkä valitsenkin häntäheikki Don Giovannin. Tai Kaunottaren ja hirviön (se ei ole oikeastaan mikään vaihtoehto, sen käyn katsomassa ehdottomasti, yksin ja salaa, se on satu, en halua miestä enkä ketään muutakaan siihen ilkkumaan ja virnuilemaan). Mies saa tulla mukaan johonkin muuhun esitykseen (hän osoitti jo varovaista kiinnostusta). Vaikka Don Carlokseen, johon on näköjään ahdettu kirkon ja valtion valtataistelua ja rakkausdraamaa ja vaikka mitä.

Tämä ei ole uljastelua, mutta toinen vaikuttava kokemus tällä viikolla oli matka saattohoitopotilaan seurana Yrjönkadun peruukkikauppaan ja takaisin. Otimme taksin molempiin suuntiin. Niin pehmeästi hyrisevät autot, upottavat penkit ja lempeät ja hienotunteiset kuskit, jotka pyörittivät autojaan ahtaissa kulmissa mestarin ottein. Molemmat kuskit olivat naisia. Miten joku voikin osata ajaa autoa niin varmasti ja tyylikkäästi? Ei mitään arroganttia ruopimista tai aggressiivista puikkelehtimista. Ajattelin, että tuommoinen minäkin haluaisin olla. Menisin vain minne haluan tekemättä matkalla olevista haasteista kauheaa numeroa. Poikkesimme myös cappuccinolle kahvilaan Bulevardilla ja toinen kysyi että leikitäänkö, että ollaan Italiassa johon toinen, että leikitään vain. Sitten katsoimme alas valtaviin kuppeihimme, joissa oli kyllä oikein mallikas ja kauniisti kuvioitu vaahtopinta ja toinen sanoi, että siellä olisi kyllä pienemmät kupit, johon toinen, että niin olisi. 

 Eilen ennen töihin menoa katsoin elokuvan Jumalaiset JaJa-siskot ja puin puhelimessa kumpaistakin riivaavaa keski-iän kriisiä Tukholman ystävättären kanssa. Hän täyttää heinäkuun lopussa viisikymmentä. Kysyin miten hänen syntymäpäiviään juhlitaan ja hän sanoi että ei ehkä mitenkään. Hänellä on kuulemma niin lapsellinen tukkakin... Otsatukka, vaikka monella hänen ikäisellään näyttää olevan ihan oikea kampaus!  Minä puolestani uskouduin kokemastani herättävästä hetkestä ratikassa. Nojasin päätäni ikkunaan ja yhtäkkiä päähäni pälkähti, että mitä, jos vain päättäisimme että jäämme Helsinkiin loppuiäksemme! Juuri aiemmin olin leikitellyt ajatuksella että mitä jos muuttaisimmekin Hankoon. Se, että lopettaisi alituisen haikailunsa ja päättäisi tietoisesti jäädä tuntui aivan vallankumoukselliselta ja hirveän radikaalilta ajatukselta. Ja aika pelottavaltakin. Emme rohjenneet jatkaa syntymäpäivä/asuinpaikka-aiheista pitempään. Mutta ajatus on kuitenkin oraalla.

Mary Chapin Carpenter: Passionate Kisses: http://www.youtube.com/watch?v=5TCMpA5TfHc

Mitäs?

Tammikuu on jo hujahtanut yli puolenvälin. Helsinkiin on tullut talvi, ja olen ottanut siitä kaiken irti. Korkeapaineen ja valon myötä tuntuu kuin olisin saanut viimein vedetyksi pääni ulos juuttisäkistä, mikä tuntui ihanalta, varsinkin kun  en edes ollut tajunnut pääni olevan siellä! Pakkasen ja vaatimattoman lumikerroksen innoittamana vein karvamattomme tuuletusparvekkeelle ja kuinka ollakaan, juuri kun olin nostamassa hirvitystä kaiteelle, käteni ikään kuin menivät aivan veltoiksi ja matto valahti parvekkeen lattiaa peittävään neitseelliseen lumeen. Ja voi hyvänen aika sentään, että pitikin sattua!, sama tapahtui vielä toistamiseen (toisinpäin) ja sitten vielä unohdin maton parvekkeelle pakkaseen puoleksitoista vuorokaudeksi... Teki sille hyvää.

Pakkanen on tehnyt ihmisistä tehokkaita ja lelukauppaan tullaan kun on jokin tarkka, ennalta mietitty tarve. Kassapöydän eteen ilmestyy untuvatakkiin ja paksuihin talvitöppösiin sonnustautunut hahmo, ja jostain pipon ja useaan kertaan kaulan ympäri kiedotun huivin välimaastosta kuuluu: "Yksi myyrä ja paketti muovailuvahaa, kiitos."

 Mitäs muuta? No, olen nähnyt meren jäätyvän. Lisäksi olen antautunut kulttuurielämyksille ja käynyt useassa taidenäyttelyssä, yhdessä tosi järkyttävässäkin

ja parissa superihanassa. Uudenmaankadulla on gallerioita vieri vieressä ja yhdessä on parhaillaan näytillä Emmi Mustosen Vermeer-sarja. Galleristi on suloinen ja intohimoisesti asialleen omistautunut. Kerran hän suorastaan kiskaisi minut käsikynkästä sisään galleriaan suoraan kadulta, kun erehdyin vähän hidastamaan vauhtia sen kohdalla ja hän vahtii, että tauluja katsotaan ajatuksella. Nyt hän kovisteli kahta korkeahkon iän saavuttanutta turkkirouvaa, että ”Nooooh? Kai te huomasitte tuon nykyaika-aspektin, joka tauluissa on mukana?” johon rouvat hädissään että ”Juujuu, kyllä kyllä kyllä!!” Ja minä jo naureskelin mielessäni, että nyt rouvat saavat kyytiä, ja olin jo poistumassa vaivihkaa kun hän äkkäsi pakoyritykseni ja kysyi haastavasti, että ”Mikä sinusta noista on paras?”. Onneksi en ollut ollut unessa ja olin oikeasti kiinnittänyt erityishuomiota pariin tauluun, ja pystyin osoittamaan yhtä suoralta kädeltä, että tuo, johon hän esitti välittömästi jatkokysymyksen, että ”Miksi?” ja minä olin ihan että tuohan on oikea herhiläinen ja antaisi nyt, herranen aika sentään, ihmisen OLLA ja  änkkäsin tuskastuneena jotain ja sitten hän kertoi auliisti ja kiinnostavasti  Emmin töistä enemmänkin ja jos minulla olisi ollut tonni ylimääräistä, olisin helposti  voinut  ostaa yhden.

Päätin perustaa joulubonuksistani yksityisen rahaston, kulttuurirahaston, josta myönnetään sumeilematta avustusta (minulle!) kaikkiin kulttuurielämyksiin, joihin vain keksin sitä hakea. Kävin teatteri Takomossa katsomassa ”Sinusta tehtiin laulu”-näytelmän. Yleisössä oli näyttelijöitä ja muuta kulttuuriväkeä enemmän kuin lavalla konsanaan. Lisäksi minulla on jo hankittuna lippu Oopperan Bella figura- balettinäytökseen. Olen päättänyt käydä kerran myös oopperassa. En ole ollenkaan oopperafani. Mutta minusta olisi ihanaa olla sellainen! En vain pysty. Mutta haluaisin päästä edes vähän jyvälle siitä mikä siinä on ihmisiä jaksanut kiehtoa iät ja ajat niin että Pikku Naisia-elokuvan Jokin oikein itki ja hihkui ja Pretty Womanin piinkova prostituoitu herkistyi kyyneliin sitä kuunnellessaan.   En ole vielä varannut lippuja ja totuuden nimessä on sanottava, että toistaiseksi olen katsellut ohjelmistoa sillä silmällä , että mikähän näistä olisi vähiten kauhea ja  pitäisikö valita se missä on ylilyövimmät  ja näyttävimmät lavasteet vai se mikä on musiikillisesti kliseisin ja elokuvista tuttu. Mietin asiaa.

Aion olla kulttuurivuoteni mittaan  avarakatseinen ja valmis antamaan mahdollisuuden monenlaiselle tarjonnalle stand up-esityksistä sirkukseen ja farssiin asti ja olen avoin myös spontaaneille yllätyksille, kuten Kluuvista Kaisaniemeen johtavassa tunnelissa kuulemalleni nokkahuiluversiolle ”It’s now or never”-kappaleesta, joka sai minut hörähtämään naurusta ääneen ja siitä seuranneen nolostuksen vallassa tyhjentämään kukkaroni hilut (1,20e) nokkahuilistin edessä nököttävään hattuun. Niin ja haluan ehdottomasti käydä Svenska Teaterissa katsomassa ihan mitä tahansa. Mies on ilmoittautunut halukkaaksi tulemaan mukaan ainakin joihinkin teatteriesityksiin.

Lisäksi olen tietysti lukenut kirjoja. Insiproivin oli Arno Kotron Christer Lybäckistä kirjoittama elämäkerta ”Veitsen terällä”, joka kertoo miten paatuneesta alkoholistista ja roistosta tuli sinnikkyydellä ja kovalla työllä kirurgi ja miten hän jossain vaiheessa kävi sairaalassa töissä teltasta käsin ja pitkään myös asuntovaunusta, kun koko kirurgin palkka meni vanhojen velkojen maksuun, mutta nyt on toki pelit ja vehkeet, ja mikä tärkeintä, työ jossa tuntee todella saavuttaneensa jotain ja jonka kokee omakseen. Ihanin taas oli Martha Manningin, amerikkalaisen psykologin ja terapeutin kirja ”Undercurrents. A Life Beneath the Surface”, jossa hän kertoo masentumisestaan ja hitaasta toipumisestaan. Se on hauska ja lämmin kirja. Martha muun muassa kertoo, miten hänen potilaansa joka oli sairastunut parantumattomaan syöpään oli ennen kuolemaansa halunnut kiittää Marthaa siitä mitä hän oli sanonut, koska se oli lohduttavinta, mitä kukaan oli hänelle osannut siinä tilanteessa sanoa, ja niin TOTTA ja VIISASTA. Martha oli ollut tietysti mielissään ja ajatellut että tässä se vuosien opiskelu ja ihmismielen tutkiskelu nyt palkitaan, juuri tämän vuoksi minä tätä teen, mutta hän ei ollut muistanut mitä tarkalleen ottaen oli tilanteessa sanonut, joten hän pyysi potilasta virkistämään muistiaan. Lause oli ollut ”This really sucks.”.

 

Rem: Everybody Hurts: http://www.youtube.com/watch?v=Y6yUY7M9yfw 

Hipatonta, tipatonta...

Vuosi vaihtui ystävien seurassa, ja yleensähän tammikuu seisoo heti siinä edessä ankeana kuin betoniseinä, mutta tänä vuonna lasku olikin aavistuksen pehmeämpi, kun meidät oli kutsuttu vielä toisiin juhliin (”rääppiäisiiin”, muka, vaikka pöytä oli laitettu koreaksi erilaisin mäti/smetanakombinaatioin ja oli savukalaa ja silliä ja graavia kalaa ja uunikalaa ja perunasalaattia ja vaikka mitä!) vuoden ensimmäistä päivää juhlistamaan. Isäntä sanoi kutsuneensa porukan koolle etupäässä siitä syystä, että pääsisi vihdoin käyttämään ja näyttämään hienoa glögilasikokoelmaansa ja tajusin, että koko jouluhan meni tyystin glögittä! Vahingossa! Ainoa sitä muistuttava juoma oli se hehkuviini Gamla stanissa joskus marraskuussa. Mutta ei enää joulujuttuja. Nyt on uusi vuosi ja katse suunnattu jo eteenpäin. Sen vain sanon, että tuntui mukavalta, pehmeältä ja symboliselta sekä lopettaa, että aloittaa vuosi ystävien seurassa. Turvalliselta.

 

Tammikuu on päässyt hyvään vauhtiin tai ainakin jonkinlaiseen vauhtiin, tai no, ainakin alkanut. Tein joitain laimeita yrityksiä uudenvuodenlupauksiksi, kuten päivittäistä ulkoilua oli keli mikä hyvänsä. Alituinen pimeys vie kyllä voimia. Onneksi lelukaupassa on väriä ja valoa. Olen alkanut kauko- ja valonkaipuussani tähyillä yhä useammin kaleidoskooppiin. Ajattelin lähettää vinkin Niksi-Pirkkaankin. ”Masentaako pimeys, eikä mahdollisuutta aurinkolomaan ole? Hanki kaleidoskooppi (6,50e)!”. Ei minua kyllä oikeasti mikään masenna. Varsinkaan enää, kun saimme yllättäen moottoroidut säädettävät sängyt! Ne tulivat vanhan Ikean rimpulan tilalle, jonka yksi jalka oli aivan vääntynyt ja keskellä olevan metallisen tukijalan jännitin alituiseen rouhivan kammottavia jälkiä puulattiaan, vaikka sen alle olikin jo taiteltu joogamatto.

Yksityiskohta palapelistä

En ollut edes ymmärtänyt haaveilla säädettävistä sängyistä.  Mies oli taas auttamassa ystäväänsä, joka oli saanut tällä kertaa toimeksiantona tehtäväkseen tyhjentää asunnon Merikadulla.  Hän soitti juuri kun olin katsomassa 70’s showta, jossa oli hauskoja vitsejä Donnan kihlasormuksen pienuudesta (”Oi, minulla meni jotain silmään!” ”Onko se Donnan kihlasormus?” ”Ei, se on joku isompi” ja ”Nosta se sormus äkkiä maasta, muuten joku hyönteinen nielaisee sen!”) Muutenhan tämmöinen vitsailu olisi mautonta, mutta Eric oli jättänyt tulematta omiin häihinsä ja siksi oli ihan paikallaan että ystävät  kiusasivat häntä jälkikäteen. Oli miten oli, juuri kun olin katsomassa ohjelmaa, mies soitti ja kysyi haluammeko me moottorisoidun sängyn johon minä yllätettynä, että en tiedä... ei kai?, johon mies, että täältä semmoisen nyt kuitenkin saisi ja että enkö minä muka inhoa sitä vanhaa klenkkasänkyä ja minä (ärtyneenä, koska ainakin yksi vitsi oli jo mennyt sivu suun!) kyselin puolivillaisesti katse samalla tiukasti ruudussa,  että onko siihen pissattu/oksennettu/kuoltu johon mies, että ei hän voi tietää, mutta ihan uusilta nämä patjat näyttävät, tule itse katsomaan, saat raitista ilmaakin. Ohjelma loppui ja niin minä  kävelin tihkusateessa Merikadulle ja sänky näytti hyvältä, uudelta ja jotenkin yllättävän sirolta (näin jälkikäteen ajateltuna tulin tosin ihastelleeksi myös, että tuossahan on soma pikku flyygeli, joten mitä ilmeisimmin kyseessä oli optinen harha) ja kiemurteli tottelevaisestija äänettömästi seuraten jokaista kaukosäätimen painallustani ja läpäisi tarkan haistelutestini ja kun miehen ystävä lupasi vielä viedä Ikean rotiskon samalla mennessään, asia oli sitä myöten selvä ja noin tuntia myöhemmin meillä oli uusi sänky, joka ei enää näyttänytkään erityisen sirolta, vaan tuntui hallitsevan koko tilaa, mutta tuossa se nyt on ja pysyy ja onhan se kieltämättä aikamoinen peli!

 

Tottakai sitä piti kokeilla ja tein erilaisia säätöjä (pääpuoli ylös, polvitaipeet ylös, v-asento...) ja mies härnäsi yrittämällä jäljitellä  mittarimatomaisesti liikkuvan sänkyni liikkeitä omansa kanssa johon minä tuskastuneena komensin,  että älä matki, vaan keksi itse omat säätösi ja kun kumpikin oli aikansa säädellyt, sänky muistutti Linnanmäen vuoristorataa ja minuun iski paniikki että kun (niin optimisti minäkään en sentään ole, että rohkenisin meidät tuntien käyttää tässä yhteydessä sanaa ”jos”) mekanismi hajoaa, olisi parempi että sänky olisi jotakuinkin normaalissa asennossa mieluummin kuin vuoristoratamaisena tilataideteoksena ja asetin määräyksen, että sänky on joka säätelysession jälkeen palautettava normiasentoon ja että äärimmäisiä, hupimielessä kokeiltuja absurdeja asentoja tulee välttää. (Tämä on vähän saman suuntaista  ajattelua kuin se Maija Poppasen pelottelu, että jos irvistelee ja kukko kiekuu ja tuuli kääntyy juuri silloin  (vai miten se nyt meni?), naama jää ikuisiksi ajoiksi irveeseen, mutta en halua ottaa riskiä).

Toinen yksityiskohta palapelistä

Muuta raportoitavaa minulla ei tähän hätään oikein olekaan.  Olen luvannut antaa itselleni alkuvuoden aikaa ja tilaa käydä läpi tähän asti elettyä ja vaelluksen jälkeen aikaa ja tilaa uusien asioiden, oivallusten ja tavoitteiden nousta spontaanisti esiin. Katin kontit. 3.1. olin jo vähän levottomassa ja pettyneessä tilassa, että mitä, eikö muka mitään uusia oivalluksia nouse, vaikka tilaa ja aikaa on annettu vaikka millä mitalla?! Kannattaisikohan tämän vuoden yhdeksi teemaksi valita kärsivällisyys..?

Anssi Kela: Aamu:http://www.youtube.com/watch?v=rzxUEsIqxls