sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Olenk mä misä..?


Terveisiä Turusta ja Tampereelta ja täältä kotoisesta Helsingistä. Olen istunut aika paljon bussissa (rakastan näitä uusia netin erikoistarjouksia; Tampereelle ja takaisin neljällä eurolla, Turkuun ja takaisin viidellätoista, änkeän aina kun vain mahdollista etupenkkiin, että voin ihailla näkymiä. Lisäksi olen vihdoin ottanut käyttööni Helsingin paikallisliikenteen bussikortin; voi sitä jännitystä kun opettelin leimaamaan! Mutta nyt olen jo konkari; olen matkustanut Taliin ja sieltä Lassilaan ja takaisin, ynnä Naistenklinikalle jonka edessä miehen sisko halusi tulla kuvatuksi kirjapiirivalokuvaprojektini viimeisimpänä uhrina ja vieläpä kirjapiiriinkin matkustin bussilla, suora yhteys lelukaupasta miehen siskon nurkille). Minua on hemmoteltu ennen kuulumattomalla tavalla joka paikassa. Olo on kuin syöttöporsaalla. Ystäväpariskunta kutsui meidät ensin Taliin keilaamaan  (minä olin keskittymiskyvyttömin ja näin ollen huonoin, mutta hauskaa oli silti, vaadin kyllä revanssin, uskon olevani kehityskelpoinen keilaaja)
ja sitten heille syömään  ”sporttilounasta”, lämmintä pastasalaattia ja jälkiruuaksi raparperipiirakkaa.  Lelukaupan pikkujouluja vietettiin Tony’s Delissä Bulevardilla, jossa söin vähintäänkin paljon: ensin alkuruokapöydän antimia, sitten lohta ja sahramiriisiä ja loppuhuipennukseksi, ja kun sanon  HUIPENNUS, tarkoitan sitä, jälkiruuan, joka oli valtava  sammio paahtovanukasta jonka päällä keikkui limesorbettipallo.


Seuraavana päivänä legendaarinen kirjapiirimme kokoontui jälleen, tällä kertaa miehen siskon luona Walhallankadulla. Tarjolla oli katkarapuleipää, janssoninkiusausta, eksoottista hedelmäsalaattia, jossa oli granaattiomenaa ja melonia ja vielä jotain muuta, joka kaikki ui jossain kuohuvassa inkivääriliemessä, jonka miehen sisko oli löytänyt Alkon hyllystä (vaikka me ollaan SOVITTU, ettei tämä ole mikään emännöintikilpailu, vaan pääpaino on piirin henkisellä annilla! Toisaalta, ei minulla valittamistakaan ole). Kirjapiirin vakieväs: juustot, suklaa ja viini olivat myös runsaasti edustettuina. Eilen lähdin aamuseitsemän bussilla Turkuun viettämään rakkaan ystävättären kanssa ystäväpäivää (bongasin oitis Reijo Mäen..!) ja hän (ystävätär, ei Reijo!) vei minut aivan mahtavalle brunssille Aboa Vetus Ars Novan kahvilaan.
 
Ah, herkuttelun riemua! Syötyämme kylliksemme ja ylikin kuljeskelimme pitkin poikin, erityisesti kaupungin kauneimmilla paikoilla Tuomiokirkon tuntumassa, siellä oli joulutori, ystävätär osti joulukranssin ja syntymäpäivälahjan miehelleen (no ei sieltä torilta, vaan kultasepänliikkeestä, mies täyttää pyöreitä, juuri silloin kun hän oli valitsemassa lahjaa, näin jo mainitsemani Reijo Mäen!)
 
Käsityöpuodista ystävätär, joka on kolmen kissan ja kahden pikkulapsen äiti, osti kissakortin, jossa luki "Kissa venyy, pinna ei. " ja minä ostin miehelle tuliaiseksi kortin, jossa kissa pyöräilee ja kysyy: "Olenk mä misä...? Kävimme Pinellassa juomassa aniksentuoksuiset glögit (juoma sopi erinomaisen hyvin uusien NAHKAHOUSUJENI väriin, tosin ne eivät enää tunnu ollenkaan uusilta, vaan vanhoilta, kotoisilta ja ainoilta mahdollisilta housuilta jotka nykyään haluan kiskoa aamulla jalkaani, olisikohan varaparin hankkiminen viisautta vai silkkaa ahneutta?).

 Koska meillä kerrankin oli vain aikaa olla, jutella ja kuljeskella, kävimme vielä kahvilla taidemuseon kahvilassa, josta ostin miehelle tuliaisiksi pienen Darwin-paperinuken jonka takana oli tarroille painettuja sitaatteja, oma suosikkini : ” Wishing you the best in the struggle for existence!” Muistelimme aikaa kun asuin ensin Paratiisintiellä ja sitten Rauhankadulla, voi sitä ahdistusta kun pusasimme gradujamme ja ihmettelimme elämäämme ja matkustimme Cattolicaan silloisten miestemme kanssa ja juttelimme parvekkeella aamuun asti ja tiesimme että tämä ystävyys tulee kestämään hautaan saakka ja ylikin.
 
 
Mahdanko sopeutua enää normaaliin arkielämään ankeine keittoineen , näkkileipineen ja hanavesineen  ollenkaan? No, onneksi ei tarvitse yrittääkään kärvistellä montaa päivää, sillä keskiviikkona lähdemme ystävien kanssa Tukholmaan perinteiselle joulunavausreissullemme (poikkeuksellisen aikaisin tänä vuonna, mutta ei auta, eräillä  meistä on ura lelukaupassa, sitä paitsi joulu on jo kaikkialla, täälläkin vietetään tänään joulukadun avajaisia). Ystävätär on vähintäänkin yhtä kunnostautunut väärinlukemisessa kuin minäkin. Hän kertoi miten oli lukenut kiiltävän, ylellisen naistenlehden kannesta: ”Hillitse itseäsi, kaksikymmentä asiallista tapaa” ja ollut ihan että jaha- juu, aihetta toki olisi, mutta tarkemmin luettuna siinä olikin ollut, että ”Hemmottele itseäsi, kaksikymmentä aistillista tapaa.” No, molempi parempi, kaiketi.
Shawn Colvin: When you Know: http://www.youtube.com/watch?v=mARCRguuCrk

perjantai 15. marraskuuta 2013

Jo vain!

 
Olipa taas virvoittava Tukholman piipahdus! Uskomatonta miten tehokkaan irtioton arjesta niinkin pieni ja  nolo juttu kuin päivä Tukholmasssa-risteily voi tuottaa. Mutta minä olenkin konkari! Mukana on aina villasukat, kirjoja, oloasu ja tähtäimessä etupäässä omissa oloissani oleilu.  Minähän luen nopsaan ja hyvällä ruokahalulla kaikkea laidasta laitaan. Risteilykirjojen täytyy kuitenkin täyttää kaksi erikoisehtoa: niiden on oltava sellaisia, jotka aidosti haluan lukea, mutta niiden tulee myös toimia kilpenä sellaisia ihmisiä vastaan, jotka kenties näkevät minut juomassa kahvia tai syömässä meriaamiaista tai jotain muuta, ja surkuttelevat että tuo raukka on yksin tuolla ja taatusti ilahtuisi juttuseurasta! Jos pelkkä lukurauhan kunnioitus ei riitä pitämään lörpöttelijöitä loitolla, viimeistään kirjan kannen on tarkoitus viestittää mahdolliselle seuraan tuppautujalle, että tuo saattaakin tarkemmin ajateltuna olla hieman outo, ja laimentaa hänen haluaan lievittää yksinäisyyttäni. Tällä kertaa olin valinnoistani erityisen ylpeä: Toinen oli Brian L. Weissin ”Many Lives, Many Masters – The True Story of a Prominent Psychiatrist, His Young Patient, and the Past-Life Therapy That Changed Both Their Lives” (sininen kansi, mutta kirkkaan punaisena hehkuva teksti) ja toinen räikeäkantinen, rääväsuu Joan Riversin ”I Hate Everyone – Starting with Me” jonka kannessa mustiin pukeutunut Joan poseeraa tulipunaista taustaa vasten ja  teksti on painettuna hopeisena kimaltelevalle pohjalle. Molempien seurassa viihdyin mitä mainioimmin. Joan kertoi inhoavansa mm.  sitä jos joku esittelee lastensa/lastenlastensa kuvia ja sanoi, että aina kun joku kysyy että "saanko näyttää sinulle pari kuvaa", Joan sanoo että ainoastaan siinä tapauksessa, että minä saan esitellä kuvia paksusuolen tähystyksestäni. "Sinulla on siis lapsia/lapsenlapsia. So what? Minullapa on polyyppeja!" Hän osasi myös pukea nasevasti sanoiksi aina epämääräisenä häälyneen ärsyyntymiseni jatsia kohtaan: ” Learn the f***ing melody already!”
 
Tukholmassa halusin koluta vaihteeksi jotain uusia alueita ja siksi lähdin Södermalmilla aivan päinvastaiseen suuntaan kuin yleensä. Löysin hienoja puistoja ja eräässä niistä pohdin että tämä on varmaan se, missä Yrsa Stenius tapasi ulkoiluttaa mäyräkoiriaan.
Näin isoja tammia joilla oli kokoonsa nähden yllättävän pienet lehdet ja vietin pitkän tovin etsiskellen maahan pudonneita ehjiä terhoja, jotta voisin kasvattaa itselleni tukholmalaistammen (tai mieluiten pari, ettei se tuntisi itseään ulkopuoliseksi Turun terhoista kasvatettujen tammien joukossa). Melkein kaikki terhot oli tallottu hajalle tai ne olivat muuten haljenneet, mutta lopulta löysin kolme hyvää yksilöä. Pitäkää peukkuja että itävät. Minua on aina haluttanut katsastaa Ringvägen, joka näyttää kartalla kauhealta, mutta on niin iso ja pitkä, että on se nyt synti ja häpeä jos kaltaiseni Tukholmafani ei tiedä miltä se näyttää.
Nyt kävelin sitä pitkin Södersjukhusetille saakka. Iso, leveä tie, jonka varrella oli paljon kauppoja, kuntosaleja, ravintoloita ja asuintaloja. Aika paljon Mannerheimintien kaltainen. Bongasin paljon koiria, variksia, kerjäläisiä ja kirkkoja, ostin miehelle tuliaisiksi hänen toivomaansa näkkileipää ja itselleni mantelimassaa joululeivonnaisia varten. 
 
 
Palasin laivaan etuajassa ja nukuin kolmen tunnin päiväunet.   Kun menin illalla syömään, pääsin harjoittamaan yhtä lempiharrastuksistani, nimittäin salakuuntelua. Eivät minua niinkään ihmisten asiat kiinnosta, mutta kylläkin se, miten he asiansa pukevat sanoiksi. Ihanin oli  erään romanimiehen tilitys toiselle. Olivat ilmeisesti tavanneet sattumalta usean vuoden tauon jälkeen. Kertasivat tuttujen ja sukulaisten asiat, sairaudet, muutot, autokaupat sun muut. Sitten  toinen kertoi, että minähän olin kaksi vuotta linnassa, löysin siellä jumalan ja tulin uskoon. Jo vain lopetin kieroilut siihen paikkaan ! Ja se toinen siihen vaikuttuneena, läiskäyttäen tehosteeksi käsillään reisiään: Jo vain?!
 
 

 
Melissa Horn:  Om du letar efter nån: http://www.youtube.com/watch?v=AmbeTFKbxO8

maanantai 11. marraskuuta 2013

Arriba, adelante!


Olin viikonloppuna kurssilla, jolla opiskeltiin espanjan alkeita suggestopedisesti. Sain läpsytellä käsiäni, kieriskellä lattialla (viime kerrasta olikin vierähtänyt jo tovi!), kirmata salia päästä päähän, ojentautua kohti kattoa, heitellä palloa. Samalla opin kuin vahingossa laskemaan sataan, nimeämään useita kehon osia, ilmaisemaan suuntia ja jokusen liikettä ilmaisevan verbin. Hieno homma, ihan jo vaellustakin ajatellen. On tärkeää tietää tarkoittaako mahdollinen opastaja oikealle vai vasemmalle, eteen- vai taaksepäin. Lisäiloa toi se, että opettaja ilmoitti heti kärkeen ääntävänsä sitten ”lattarityyliin”, jossa ässät äännetään terävästi eikä sillä tavalla sössöttäen, kieli hampaita lipoen kuin ”Serranon perheessä”, joka on luonut minulle mielikuvan että espanja on aika lähellä italiaa, jota puhutaan puolentoista promillen humalassa.  Jatkan toki opintojani Serranojen avulla ja on minulla täällä jossain jonkun kustantajan tutustuttavaksi lähettämiä espanjan alkeiskirjojakin, jos vallan riehaannun. Kielitaito avaa uusia mahdollisuuksia! Menen vielä helmikuussa jatkokurssille ja sen jälkeen olen saletisti valmis kommunikoimaan vaikka....öh....Perussa?
 Eilen kävelin illalla kotiin Kalliosta (olemme edenneet Amerikan historiassa 1960-luvulle, sanoin että no niin tässä ovat presidentit Kennedy ja Johnson ja erityistarkastelussa heidän roolinsa kansalaisoikeuskysymyksissä. "Kumpi noista on Kennedy?", joku kysyi. Alan selvästi olla aika vanha)  ja juttelin koko matkan puhelimessa Tukholman ystävättären kanssa. Hän oli vähän väsynyt ja allapäin ja sanoi jotain aivan kauheaa. Nimittäin, että hän on tässä vähän katsellut ympärilleen ja tullut siihen tulokseen, että elämä hidastuu neljän ja viidenkympin välissä huomattavasti, ja että  ihmisellä on taipumusta jäädä jumittamaan siihen yhteen ja samaan ongelma-alueeseen, joka silloin on akuutti. Pätee kuulemma häneen itseensäkin. Päteekö minuunkin!? Hyi olkoon! Ei saa päteä, jumiutuminen on kamalinta mitä tiedän ja jos sitä onkin jo vähän ollut ilmassa niin nyt siitä on korkea aika tempautua irti vaikka väkisin! Arriba y adelante, ylös ja eteenpäin vain! Näin alkajaisiksi pikku karkumatkalle Tukholmaan. Adiós!

Christina Aguilera: Something's got a hold on me: http://www.youtube.com/watch?v=TZFQgqhNoEI
 

torstai 7. marraskuuta 2013

Bullshitnollatoleranssi

 
Olen saanut opetuksen! Paastosta ei pidä kertoa kenellekään, siihen kohdistuva uteliaisuus, ennakkoasenteet, huoli ja ronkkiminen eivät tee sille hyvää. Ensi kerralla kerron siitä vasta jälkikäteen. Muutenkin kun on lähtenyt sellaiselle tielle, jolla kunnioittaa ja seuraa intuitiotaan ei paluuta entiseen ole.  Kun siihen yhdistetään vielä saattohoidon mukanaan tuoma ymmärrys elämän rajallisuudesta, seuraukset paitsi itselle, myös lähipiirille, ovat järisyttävät.  Valehtelu sekä itselle että muille käy mahdottomaksi.  Muutosten teko ei pelota. Omaa kehoaan ei  enää tarkastele kriittisesti, vaan sitä rakastaa kiihkeästi (näin lihaksikas ja vahva ja pystyvä! Tällähän voi tehdä vaikka mitä! Tällä pääsee paikkoihin!). Toisten miellyttämishalu laskee entisestä kahdesta prosentista nolla piste kahteen.  Jos jossain on huono olla, sieltä lähtee pois. Tarpeetonta sanoakaan, että mies ja muu lähipiiri ovat helisemässä!
 
Keskustelin puhelimessa miehen ex-vaimon kanssa.  Mies huuteli väliin, että ”tuo kyllästyy kaikkeen, paljosta vetoa että se kyllästyy siihen vaellukseenkin ensimmäisten seitsemän kilometrin jälkeen!” Ex-vaimo sanoi minulle, että älä tuosta piittaa, aina se on ollut tuommoinen ja paastooni kohdistuneista epäilyksistä hän sanoi että no hitto ensi kerralla mainostat etukäteen hämäävästi, että aiot vetää parin viikon ryyppyputken, ja katsot mitä sitten tapahtuu! Sitten hän kertoo miten hänet on ensin työpaikalla ylistetty maasta taivaaseen organisointikykyjensä, työmoraalinsa ja ihmissuhdetaitojensa perusteella, sanottu jopa että hän pystyisi yksin pyörittämään koko puljua leikiten, mutta heti seuraavassa käänteessä todettu ehdottomasti epäsopivaksi ja –toivotuksi henkilöksi mahdolliseen tulevaan projektiin sillä perusteella että hän hän jakaa elämänsä naisen kanssa, ja tämä on sentään, herre gud, kristillinen yhteisö!

Tämä on Gamla Stanista viime vuodelta, älkää menkö luulemaan mitään!
Tukholman ystävätär pirauttaa niin ikään sopivaan saumaan. Hän kertoo omasta työpaikastaan  ” aivan uskomatonta paskaa” ja siihen liittyvästä mielifantasiastaan. Siinä hän saapuu aamulla työpaikalleen (seurakuntaan), ja kuullessaan ”kansliasta kantautuvan ainaisen räksytyksen”, astuu koko 180 senttimetrin komeudessaan ovesta ja karjaisee: ”Maahan!” Sitten hän selittää kärsivällisesti ja lempeästi, että eikös me sentään olla kaikki itse aikoinamme valittu tämä työpaikka ja eikö nämä  asiat voitaisi kuitenkin hoitaa rauhassa ja vailla ylimääräistä paniikin lietsontaa, jotta kaikki voisimme nauttia rennosta ja miellyttävästä työilmapiiristä.  Ja sitten hän poistuu arvokkaasti.
Hän kertoo lisäksi ystävästään, jolla menee tällä hetkellä vähän huonosti. Kaiken kukkuraksi ystävä oli kaatunut ja loukannut silmänsä ja oli nököttänyt surkeana ystävättären sohvalla ”kuin puolikuollut panda”. Ystävätär, joka on saanut oman osansa ja sitä kautta runsaasti ensikäden tietoa lemmenhuolista, oli puuttunut asiaan lempeän päättäväisellä tavalla. Hän oli sanonut, että ”sitä Eeroa sinä et saa, etkä varsinkaan sitä Seppoa, joten nouse ylös ja lopeta tuo vonkaaminen. Ja itseäsi et ala tappamaan  soittamatta ensin minulle”.  Amen.

Juha Tapio: Paremmat päivät: http://www.youtube.com/watch?v=xI9hFpwFxeg

tiistai 5. marraskuuta 2013

Kulinaarinen aarrekartta

 
Paasto jatkuu. Hyvin menee. Tunnen orastavaa riehakkuutta (paastomaniaa?) ja janoan SEIKKAILUJA! Olen matkustanut viime vuosina syvälle, se on ollut palkitsevaa, tarpeen ja opettavaista, mutta nyt haluan matkustaa pitkälle. No, tavallaan kohta pääsenkin, kun edessä on se pitkä vaellus. Mutta se ei riitä! Lisäksi olen alkanut haaveilla klassisen Route 66:n kokemisesta. Olisi ihanaa vain mennä eteenpäin! Halki Amerikan! Saga Noren- nahkahousut jalassa! Oloni on jo valmiiksi otollisen huoleton ja luottavainen. Pitkä laivamatkakin maistuisi. Hurtigrutenista Grönlantiin olen haaveillut jo iät ja ajat.  Ja Uudesta Seelannista.

Yleensä jossain vaiheessa paastoa kiinnostun tavattomasti ruuasta, selailen ja kokeilen reseptejä. Olen ottanut tavakseni leikata kokeilemisen arvoisia lehdistä ja liimata niitä ikivanhaan ruutuvihkoon. Mutta olen kelpuuttanut mukaan muutakin kuin ruokaohjeita. Kuvia tai juttuja jotka jollakin tasolla vetoavat. Mukaan on päässyt kuvia kiintoisista huviloista,
puutarhoista, Odd Mollyn hienosta takista (kyytipoikana tuli sitä mallannut Viivi Avellan...)
Tukholman Sturebadin mainos, kuvia Italiasta,
 
7-kohtainen lista ”herkkyyden eduista” pähkinäpiiraan ohjeen kylkeen,  
Kotilieden kuva ihanasta huoneesta jossa mäyräkoira kellii sängyssä jne. jne.
Ainoa ruokaohje, joka tällä kertaa aidosti kiinnosti, oli tomaattipiirakka. Joku niissä tomaateissa nyt kertakaikkiaan kiehtoo! Ja jouluksi päätin tehdä ruotsalaisia sahramipullia, joihin raastetaan marsipaania jo taikinan sekaan!  Muuten olen ollut tämän paaston aikana poikkeuksellisen passiivinen kyökin puolella. Yhden vaivaisen karjalanpaistin (karjalaispaistin, niin kuin mies sitä kutsuu) sain aikaiseksi ja kulhollisen valkosipulia uhkuvaa porkkanalevitettä myös, mutta siihen se on tällä erää jäänyt. Sen sijaan olen nauttinut vuodenaikaan sopivista elokuvista. Sellaisista joilla on kauniit nimet, kuten ”Serendipity”, ”Sweet November” ja ”Noel”, sekä luonnollisesti jokavuotisen joulunodotuksen täyteen vauhtiin laukaisevan ”Love Actually”:n.
Pari päivää on satanut ja myrskynnyt, mutta tänään taivas on korkealla. Kaikki on ihan mahtavaa!

James Blunt: Bonfire Heart: http://www.youtube.com/watch?v=g1j1qwQQ8-Q

perjantai 1. marraskuuta 2013

Himotuimmat


Viime viikonloppuna olin mökillä istuttamassa kukkasipuleita ja suojelemassa äitiä siltä kaikelta epämääräiseltä jota hän aina vain jaksaa pelätä (isä oli Tallinnassa). Lokakuussakin on paljon kauneutta, ja kukkasipulit ovat yksi ihanimmista asioista mitä on (pienten pömppövatsaisten koiranpentujen ohella), niissä yhdistyy kouriintuntuvasti henki ja materia, sillä ne todella väreilevät elämää ja niiden pitely on ihanan voimauttavaa.
 
 
Nyt paastoan viidettä päivää. Voin hyvin, olo on seesteinen, päänsärkyjä ei ole ollut. Olen tehnyt normaalisti opetus-, lelukauppa-, ja vapaaehtoistyöni. Unen tarve on kyllä lisääntynyt. Menen nukkumaan yhdeksältä ja herään siinä kuuden maissa. Yleensähän alan jossain vaiheessa  paastoa himoita jotain tiettyä ruokaa, kuten halloumijuustoa tai sushia, mutta nyt olen alkanut himoita  sellaisia nahkahousuja, joita Silta-sarjan Saga Noren käyttää (en tosin ravitsemusmielessä, vaan muuten vain!) No, olen minä tuntenut orastavaa vetoa kirsikkatomaattejakin kohtaan. Tykkään tästä olosta, sillä minähän tulkitsen ympäristöäni, ihmisiä ja tapahtumia muutenkin ensisijaisesti niistä huokuvan energian kautta ja vasta toissijaisesti muiden aistieni avulla, ja silloin on tietysti tärkeää huolehtia siitä, että oma energia on mahdollisimman selkeää ja puhdasta. Onhan siihen muitakin konsteja, mutta olen huomannut paaston tukevan tätä mainiosti. En silti suosittele paastoa kenellekään, niin kuin en suosittele mitään muitakaan tekemiäni valintoja (paitsi kirjoja, juuri luen Sanna Ehdinin kirjaa ”Itsensä parantava ihminen”, se on hyvä ja sai minut ponnahtamaan ylös peurahuoneen sängystä, kiskomaan takin niskaani ja  ostamaan magnesiumporetabletteja miehelle, ja eilen katsoin ”The Vicar of Dibley”, sarjaa dvd:ltä, se on hauska!). Minulla toimivat minun juttuni ja muilla omansa. Ne vain pitää  itse kunkin uskaltaa etsiä.
Tänään sataa, mutta se ei haittaa. Edessä on leppoisa viikonloppu ja kynttilöitä riittää poltettaviksi. Harkitsen vielä vähän niitä housuja (eilen löysin UFFilta vaalean beiget mokkahousut, ne ovat ihan hyvät kanssa, mutta so NOT Saga Norenit!).

Journey: Don't stop believing: http://www.youtube.com/watch?v=N5wVZwdHmRY